tiistai 14. huhtikuuta 2015

Islantilainen voittaa aina

Eilisaamuna päätin että me tehdään Kolmosen kanssa jotain kivaa. Googlailin lähitienoon hommia, pistin kaiken sen varaan että no kyllähän tässä nyt jotakin puuhaa löytyy ihan kotikulmilta. Jatkuvasti kun pukkaa vaikka mitä tapahtumaa ja kaikkeen ei meinaa ehtiäkään. Halusin nimenomaan jotain vähän arjesta poikkeavaa, ei mitään perusleikkipuistoa vaan jotain mikä piristäisi sekä äitiä että lasta. Olin nimittäin viikonloppuna hieman ulkoilemassa ja vaikka en nyt niin krapuloinutkaan niin sotkin unirytmini senverran pahasti että luulin siinä aamulla kuolevani väsymykseen. No yllätys yllätys, normaalisti tapahtumia pursuava kaupunginosa ei tarjoakaan maanantaisin mitään. Kaikki on maanantaisin kiinni! Päätinkin toteuttaa sen, josta olin haaveilut mielessäni jo parin kuukauden ajan; vein Kolmosen mummolaan ja haen sen sieltä tänään. Olen vältellyt lapsen hoitoonvientiä koska olen kärrännyt tyyppiä mummolaan melko tiheästi viime aikoina töiden takia. Joten huvitusten vuoksi lapsi ei ole ollut mummolassa. No nyt on.

Ajelin radio täysillä himaan kaupan kautta ja rojahdin sohvalle. Mitähän sitä sitten tekisi? Päätinkin tarttua Salamatkustaja-blogia pitävän Satu Rämön uutuuskirjaan Islantilainen voittaa aina. Voitin muutama viikko sitten Sadun blogista kutsun kirjan julkkareihin mutta sitten the päivänä perui lapsenvahti sairastumisen takia eikä Siippa ehtinyt paikkaamaan riittävän ajoissa joten väliin jäivät. Satu kuitenkin ystävällisesti lähetti mulle oman kappaleen kirjasta (kiitoskiitoskiitos <3) jonka nyt sitten lukaisin yhdeltä istumalta.

Täytyy näin aluksi sanoa että mä kyllä ihailen aivan vilpittömästi ihmisiä, jotka kirjoittavat kirjan omasta elämästään. En tarkoita mitään elämänkertoja vaan nimenomaan mullistuksia. Juttuja, jotka ovat muuttaneet suuntaa elämässä niin paljon, että niistä on ollut ihan pakko kirjoittaa. Juuri sellaista elämän pitäisi olla mun mielestä. Paperille päätyviä mullistuksia. Jos hullaannuin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin Japaniin, niin kuulkaa Sadun Islanti se vasta rakastuttikin. Parasta on, kun ne mullistukset saadaan välitettyä lukijallekin niin, että sitä vähän sekoaa. Jos nyt ei myötäelä mutta myötätuntee.

Heti ensialkuun otan mallia islantilaisista ja kutsun Satua Saduksi, vaikka ei henkilökohtaisesti tunnetakkaan. Islantilaiset nimittäin sinuttelevat aivan vaivatta, titteleitä kun jokaiselta löytyy niin paljon että ei niistä oikein pysty valitsemaan sitä mitä käyttäisi. Mutta jokaisella on etunimi ja se on aivan riittävä islantilaiselle puhuteltaessa. Sillä ei ole väliä kuka on vastassa. Ihminen on ihminen, ei titteli.

Satu on siis kirjoittanut kirjan Islannista ja islantilaisista. Omasta sopeutumisestaan maahan. Mistä, miten ja miksi? Olen itse seurannut kirjan syntymistä ja synnytystä Sadun blogin kautta ja en oikein tiennyt mitä odottaa. Ja hyvä niin. Kirja nimittäin todella pääsi yllättämään. Ensi sivuista lähtien oli selvää että nyt tulee hyvä lukukokemus. Mun on pakko myöntää että mulle ei Vuoden mutsi 1 & 2 oikein koskaan auennut. Mutta tämä.. Tämä oli onneksi ihan oma juttunsa. Sadun kirjoitustyyli on miellyttävä. Yksityiskohtainen mutta ei liian. Koukuttava ja hauska. Satu saa välitettyä lukijalle hyvin elävästi kaikki kommellukset, joita vain ulkoislantilaiselle voi sattua. Kirja tarjoaa paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia maasta joka on ainakin itselle jäänyt vähän vieraammaksi. Ja kun kokonaisuus on paketoitu suomalaisen makuisena, ei kirjaa malta laskea käsistään.

Kirjaa lukiessa huomasin monessa kohdassa painivani sen oman suomalaisuuteni kanssa. Sen kohtaamista ei voinut välttää. Sain itseni tosi monta kertaa kiinni siitä ajatustavasta, että lukiessa mietiskelin että no hitto kai siellä nyt JOTAIN vikaa on. Että ei voi missään maassa olla asiat vain hyvin. No ei tietenkään ole. Mutta vain suomalainen haluaa että ne huonotkin asiat kaivetaan sieltä esiin mainittavaksi. Mieluiten samassa lauseessa ja korostetummin kuin ne hyvät asiat.

Tykästyin itse aivan valtavasti kirjan kuvamaailmaan. Ja siihen että kuvat ovat mustavalkoisia. Kuvat elävöittivät tarinaa ja tarina kuvia. Niitä jäi katselemaan pitkäksikin ajaksi ja tutkimaan ihan eri tavalla koska ne olivat osana sitä, mitä samaan aikaan luki. Kuvat kertoivat sen, minkä Satu jätti kirjoittamatta. Osa kuvista oli tuttuja blogista, mutta mustavalkoisena ja osana kirjaa niitä katseli ihan eri tavalla. Konteksti oli niin toinen.
Itse tarinasta nousi itselle yhtenä isona kiinnostuksena islannin kieli ja sen oppiminen. Maassa, jossa suurinpiirtein perheen lemmikitkin ymmärtävät tarvittaessa englantia, olisi helppo tuudittautua varman päälle ja hoitaa kaikki englanniksi. Mutta se ei riitä jos meinaat sopeutua ja olla osana arkea. Integroituminen maahan kuin maahan vaatii sen että osaat hoitaa asiasi ja selviät maan äidinkielellä.

Vaikka islantilaiset ja suomalaiset kokevat kirjan mukaan tietynlaista hengenheimoutta, ei sopeutuminen oikeaan tulen ja jään maahan varmastikaan ole niin yksiselitteistä. Islanti on jo maantieteellisesti niin erilainen fyysinen olomuoto, kuin Suomi. Pelkkä skandinaavisuus ei vielä luo riittävää yhteistä pohjaa. Sopeutuminen tuhansien metsien ympäriltä käytännössä puuttomaan ympäristöön vaatii vähintäänkin henkisen hypyn sinne altaan syvään päähän. Islannin tapauksessa jääkylmään syvään päähän ja mieluiten pää edellä. Maa kun ei varsinaisesti ole mikään auringonpalvojan kohde. Erilaisuudesta johtuen ja oikeastaan myös siitä riippumatta kirjan parasta antia olivat erilaiset metaforat suomalaisten ja islantilaisten välillä. Satu tarjoaa näitä esimerkkejä yhdessä islantilaisten kanssa pohtien kuin myös vain omasta näkövinkkelistään.

Satu on asunut Islannissa jo niin kauan, että hän eli arkenaan muutaman vuoden takaisin laman. Luonnollisesti hän kirjoittaa kirjassa siis myös Islannin talouskriisistä. Tämä myös kiinnosti, koska omasta kaveripiiristä löytyy useampikin henkilö, joka työskenteli täällä Suomen päässä Kaupthing-pankissa. Satu avaa talouskriisiä kirjassa kuitenkin tavalla, johon itse en ole törmännyt. Hän kirjoittaa asiasta paikallisen silmin. Islantilaisena hän avaa miten kriisistä selvittiin, suomalaisena hän tarjoaa luettavaksi myös ne seikat jotka meni vikaan.

Hyvän kirjan merkki on aina se, että harmittaa kun se loppuu. Koska haluaisi lukea vielä lisää. Eli Satu kirjoita pian uusi kirja! Kirja jätti myös valtavan mielenkiinnon Islantia kohtaan. Ja olon että Islanti on ennenkaikkea suuri yhteisö. Mun on helppo ymmärtää Sadun kotiutuminen Islantiin koska yhteisöllisyys on mulle itsellekin tosi tärkeä valtti asuinpaikan suhteen.
Ja hei muuten, jos missään nyt markkinamiehillä leikkaa niin tämä kirja kannattaisi ehdottomasti kääntää nyt ensialkuun vaikka myös muiden skandinaavien luettavaksi. Vaikka kirjan on kirjoittanut suomalainen suomalaisille niin se on täynnä pelkkää hyvää mainosta Islannille.

Jos haluat mukaan tosielämän seikkailuun, lue tämä!

2 kommenttia:

  1. Kiitoskiitos!!! Tätä lukiessa nousi kyllä korvat suupieliin. Ihanaa! Tosi kiinnostavaa lukea toisen lukukokemuksia, itse kun sille tekstilleen on tietyllä tapaa jo ihan sokea, vaikka sitä tuli veivattua edes takaisin aika paljon viime vuoden lopussa.

    Ja kyllä täällä niitä huonojakin puolia on... Etenkin talouden puolella ja politiikassa. Mutta kaikki ei mahtunut tuohon kirjaan. Kenties siis jatko-osaan olisi materiaalia? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, oikeasti hyvää on helppo kehua :)

      Ja varmasti löytyy huonojakin puolia, huvitti vaan se oma suhtautuminen kun niitä sieltä tekstistä oikein sihtasi. Jatko-osaa odotellessa ;)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?