keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Millainen äiti olen

Etna haastoi mut pohtimaan millainen äiti olen. Mietiskelin ja naputtelin tuossa pääsiäisen aikana vastauksia. Musta on aina ihan kiva miettiä tämäntyyppisiä seikkoja mutta.... no osa haasteen kysymyksistä oli sellaisia jotka koin hieman ylianalysoivaksi ajanhukaksi. Ei kaikkea aina tarvitse miettiä atomeiksi asti. Osittain kirjoittaminen tuntui jopa vähän ärsyttävältä. Kirjoitin kuitenkin.

Lisäksi koin vastaamisen hankalaksi ja sitä myötä ärsyttäväksi senkin takia että osa kysymyksistä on selkeästi suunnattu pienten lasten vanhemmille. Tämä on muuten seikka joka tuntuu elävän hyvin voimakkaasti. Vanhemmuutta mietitään vain pienten lasten vanhempana olemisen näkökulmasta. Pienten lasten vanhemmuus koetaan tärkeäksi. Vaikka eihän se vanhemmuus mihinkään lopu lapsen kasvaessa. Päinvastoin, on asioita joissa esimerkiksi teini-ikäisille täytyy olla hyvin voimakkaasti vanhempana. Tästä ei kuitenkaan missään puhuta, sitä ei missään käsitellä samalla painokkuudella kuin pienten lasten vanhemmuutta, eikä se näy myöskään asenteissa. Vanhemmat jaksavat olla kiinnostuneita lapsiinsa liittyvistä jutuista tiettyyn ikään asti. Pikkuhiljaa lasten kasvaessa kouluvuosien aikana vanhempien kiinnostus hiipuu. En sano että vanhemmat eivät enää kasvata mutta sanon että vanhemmat eivät ole enää samalla tavalla kiinnostuneita lastensa asioista. Tämä näkyy aivan suoraan esimerkiksi siinä, jos yrität saada kouluikäisten vanhemmat osallistumaan johonkin. Ei löydy osanottajia koska vanhemmat eivät koe sitä osallistumista enää tärkeäksi. Vaikka ne nuoruusvuodet jos mitkä on niitä, jolloin kannattaisi olla kiinnostunut.

Vanhemmuuden miettiminen tuntuu täyttävän nykyään ison osan pikkulasten vanhempien ajatuksista. En sano että se olisi väärin mutta ihmettelen että miksi me ei mietitä yhtä ponnekkaasti muita elämämme osa-alueita? Ei meistä kukaan ole vain vanhempi. En ole törmännyt missään siihen, että samalla tavalla mietittäisiin vaikkapa sitä että millainen puoliso olen, millainen tytär olen, millainen ystävä olen jne. Vaikka nekin osa-alueet ovat vahvasti elämässä mukana. Vanhemmuus on se joka mietityttää ja jonka ajatteluun pusketaan melkeinpä luvattoman paljon energiaa. Ymmärrettävää mutta monesti myös yliampuvaa.

Minkälainen äiti olet?
Kiinnostunut ja kiva. Reilu mutta rajat vetävä. Läsnä mutta omatoimisuuteen tukeva. Viihdytysautomaatti mutta mielikuvitusta ruokkiva. Olen myös äiti joka on hyvin tarkka siitä että on myös muuta kuin äiti.

Eroaako se paljon siitä minkälainen äiti ajattelit olevasi ennen lapsia?
Mä ehdin täyttää 20 vähän reilu kuukausi ennen esikoisen syntymää. Nuorena äidiksi tulemisessa on se etu että ei ihan hirveästi analysoi juttuja eikä mieti liian pitkälle. Ei koe sitä tarpeelliseksi samalla tavalla. En siis oikeastaan ollut koskaan miettinyt sitä millainen äiti olisin.

Mitä luulet, että muut ajattelevat kasvatustavoistasi?
Mun on pakko sanoa että ei kiinnosta. Koska ihan tosissaan mua ei kiinnosta. Mua kiinnostaa se että perheen aikuisilla on yhteneväiset kasvatustavat. Ja että lapset tulee kuulluksi ja nähdyksi niissä kasvatustavoissa. Heidät huomioidaan niin yksilöinä kuin sisaruksinakin. Meillä saa puhaltaa saippuakuplia sisällä, hyppiä aikuisten sängyllä ja jättää leluja kuleksimaan jos leikit on vielä kesken.

Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä toisin?
Mä en halua eritellä mitä pitäisi tehdä toisin. Musta se on turhaa jossittelua. Kun ei ole kyse mistään räikeistä laiminlyönneistä tai toisen vahingoittamisesta tms. Jokainen tekee virheitä ja jokainen saa tehdä virheitä. Olen tehnyt virheitä ja tulen varmasti tekemään virheitä. Mutta olen hyväksynyt asian enkä ala jossittelemaan. Tämä menee musta sen ylianalysoinnin alle. Ja liikaa suorittamiseksi, mitä pyrin välttämään kaikin tavoin. Kun tosiaan ei puhuta mistään lapsen vahingoittamisesta tai vastaavasta.

Mitä teet mielestäsi oikein?
Teen enemmän oikein kuin väärin. Ja niin kauan kun vaaka on kallellaan siihen suuntaan, kaikki hyvin!

Oletko varovainen äiti? Annatko lapsen kokeilla esimerkiksi korkeaan telineeseen kiipeämistä hyvillä mielin vai estätkö toiminnan? Oletko hankkinut turvalukkoja kaappeihin, pistorasioihin suojat tai portteja rappusiin tai johonkin oviin? Perustelut vastauksiin.
Äh, tämä jos mikä mua nyt vähän rassasi vastata. Kun on näitä eri-ikäisiä niin varovaisuus on aika laaja käsite. Tietyissä asioissa olen varovainen ja tietyissä en. Kokeilemalla oppii mutta turvallisuus on seikka jonka kanssa ei lähdetä leikkimään. Vaikka meillä on kolme hyvin vilkasta poikaa niin ei olla nähty tarpeelliseksi hankkia turvalukkoja tms. Toistaiseksi on saatu pidettyä ipanat vahtimalla turvassa. Jos se ei riittäisi niin sitten alettaisiin turvailemaan kämppää. Itse ihmettelen sitä monesti ihan ääneenkin että miten vanhemmat kyllä kotona turvaa tasan joka kolon ja nurkan mutta sitten muksut saa esimerkiksi potkulautailla tai potkupyöräillä ilman kypärää.

Miten toimit seuraavassa tilanteessa: lapsi huutaa kaupassa pää punaisena ja makaa kaupan lattialla kun et suostu ostamaan jotain tiettyä juttua mitä lapsi haluaa. Annatko olla? Heittäydytkö itsekin maahan? Keskusteletko aiheesta? Annatko periksi? Mitä ajattelet muiden kaupassa asioivien katseista ja huokailuista?
Perustelen ja keskustelen ja jos se ei riitä niin sitten poistutaan. Mä olen pahimpina uhmavaiheina asioinut kaupoissa ilman sitä uhmaajaa. En siksi että mua varsinaisesti häiritsisi mitä muut sanoo vaan siksi että mulla ei ole aikaa siihen että jokaisella kauppareissulla suurinosa ajasta käytetään uhmaamiseen. Aina sitä ei voi ennakoida miten lapsi toimii mutta meillä on jokaisella lapsella ollut vaiheita kun kauppareissut on yhtä Via dolorosaa ja silloin ei olla kauppaan sen Belsebubin kanssa menty. Pahimpina uhmahetkinä on ihan turha edes yrittää keskustella koska lapsi on niin syvällä siellä huutonsa seassa että ei pysty näkemään eikä kuulemaan siltä huudoltansa mitään ja silloin on keskustelua tärkeämpää päästä rauhalliseen ympäristöön rauhoittumaan.

Miten teidän perheessä suhtaudutaan herkkuihin? (Karkit, sipsit, jäätelö, roskaruoka ym.)
Meillä jälkiruokaillaan lähes joka päivä. Leivotaan usein. Roskaruokaa ei syödä juuri koskaan, eikä sipsejä. Karkkeja joskus kun katsotaan leffaa. Jätskiä pääsääntöisesti kesällä. En usko karkkipäiviin vaan siihen että herkuttelut yhdistetään aterioihin sekä siihen että kohtuus tässäkin.

Onko lapsillanne tarkat rytmit? Ruoka, uni, yms. Perustelut vastaukseen.
Joo ja ei. Kelloa ei tuijoteta mutta tietyllä rutiinilla päivät etenee. Helpompi hallita kaaosta ja kokonaisuutta näin. Kaksikko alkaa onneksi olla sen ikäisiä että ilman rutiineja ei mene kaikki täysin sekaisin. Pienimmälle tutut kuviot taas tuo turvaa ja tiettyä rakennetta päiviin.

Mitä luulet ja toivot että lapsesi ajattelee aikuisena kasvatustavoistasi?
Ainakin toistaiseksi tuntuvat tykkäävän että asiat perustellaan ja ollaan reiluja. En oikeastaan ehkä halua analysoidakkaan minnekään aikuisuuteen asti. Aikuisena asiat saattaa kuitenkin nähdä vähän toisin. Lapsena asioita miettii useimmiten oman edun mukaisesti.

Mitä kasvatustapoja olet kopioinut omilta vanhemmiltasi?
Lähinnä niitä älä tee näin-oppeja...

Ulkoiletteko päivittäin?
Useimmiten. Mutta jos ei ulkoilla niin ei olla otettu asiasta sen kummempaa stressiä. Lähes aina meillä sisältyy joko ulos lähtemiseen tai sisälle tulemiseen kokovartalohuuto ja joskus se tuntuu ylivoimaiselta esteeltä.

Paljon lapsesi saa katsoa telkkaria päivässä ja käyttää esimerkiksi tablettia?
Ei meillä suoriteta tätäkään kello kaulassa. Meillä tulee television kautta esimerkiksi kuunneltua paljon musiikkia. Kolmas tykkää myös katsella videoita itsestään. En laske näitä varsinaisesti ruutuajaksi. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sen hankalampi ruutuaikaa on kontrolloida. Mun mielestä ollaan ongelmissa siinä vaiheessa kun lapsi ei enää keksi mitään muuta tekemistä kuin sen ruudun tapittamisen, oli laite kännykkä, telkkari tai tabletti. Toisilla se raja tulee tunnin jälkeen, toisella kuuden tunnin. Mun mielestä varsinaisen ruutuajan sijaan tärkeämpää olisi miettiä sitä ruutuajan sisältöä.

Miten näytät tunteita jälkikasvullesi? Niin positiiviset kuin negatiivisetkin
Kielenkäyttöä koitan vähän hallita mutta noin muuten näytän tunteet ihan samalla tavalla kuin muuallakin. En ymmärrä miksi mun pitäisi sen ihmeempää roolia lasten edessä vetää, kuin muuallakaan? Tunteiden näyttäminenhän on lähinnä luonnekysymys, että miten ne sieltä tulee esiin. Toki on ihan hyvien käytöstapojen mukaista vähän miettiä sitä omaa tunteidenilmaisua mutta musta se ei sitten liity enää vanhemmuuteen millään lailla....

4 kommenttia:

  1. Totta! Mä olen lukenut nyt useamman näitä Millainen äiti olen-kirjoituksen, ja joka kohdalla miettinyt, että aika pienille suunnattuja kysymyksiä. Rajat vedetään siellä pikkulapsi-iässä, mutta ei se siihen lopu. Mitä isompi lapsi, sitä tunteikkaampaa vanhemmallekin.. se kasvaminen ja äitinä olo nimittäin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin :) Ja lisäksi sitä huomaa että kun ympärillä oleva maailma muuttuu kaiken aikaa niin ne omat käsityksetkin muuttuu. Jutut, mitkä on meidän teineille nyt harvinaista herkkua, on todnäk paljon arkipäiväisempää sitten kun nuo taaperot on teinejä. Vastaavasti kun jutut, mitkä meidän teini-iässä oli harvinaisempia, on omille lapsille teini-iässä ihan standardia. Mun mielestä on ehkä vähän turhaa miettiä asioita vanhemmuuden kannalta eteenpäin tai taaksepäin. Kun tässä ympärillä tapahtuu niin paljon kaikkea, mikä vaikuttaa niihin omiin asenteisiin ja käsityksiin. Elän mielummin vanhemmuuteni kanssa nyt tässä ajassa ja näiden juttujen kanssa. Lapset kasvaa, minä kasvan ja se ympärillä oleva maailmakin kasvaa :)

      Poista
  2. Kiva lukea sultakin tätä pohdintaa :) Olisipa tosiaan mukava tehdä tämä vaikka 10v päästä uudelleen. Miettiä millaisia haasteita ja ajatuksia silloin on, jne.

    Toiveissa kun nimenomaan olla osallistuva vanhempi senkin jälkeen kun se söpö pikkuvauva-aika menee ohi. Tai senkin jälkeen kun lapsi täyttää 3v. Tai menee kouluun. Juurikin noi vanhempainjutut, koulu-/ sivistyslautakunnat, valtuustot, joissa mietitään kouluasioita, että on myös vanhempi joka on kotona kun lapsi tulee koulusta, on läsnä jotta voi auttaa läksyissä ja kynnys pyytää apua olisi pieni. :)

    Ihmettelen myös tuota ettei monia kiinnosta välttämättä edes kasvaa vanhempana, saati sitten ihmisenä muutoin. Että ajatellaan, että sitä olisi tavallaan valmis, sen sijaan että ottaisi slevää ja kehittäisi itseään - niin vanhempana, puolisona, ystävänä kuin ihmisenä muutoinkin. Johonkin kauas on kadonnut aate siitä, että elämän tarkoitus olisi sivistyä ja kasvaa ihmisenä kuolemaan saaakka.

    En nyt löydä oikeita sanoja, mutta jos nyt edes pienesti saisi kiinni tuosta elämänmittaisen oppimisen ajatuksesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä oli ihan hauska tehdä eli kiitos haasteesta :) Turhautti vaan se kun vastaaminen on tosiaan vähän hankalaa, riippuu vastaatko taaperon vai teinin vanhempana :D ne ei ole sama asia vaikka yhtälailla äitinä onkin.

      Ja mä sain kyllä kiinni siitä mitä tarkoitit ;) Juurikin tuota että ei ole sama asia olla vanhempana pienelle kuin isolle. Siinä kasvaa mukana. Tai ainakin pitäisi.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?