lauantai 4. huhtikuuta 2015

Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on kirja, joka on odottanut hyllyssä lukemistaan poskettoman kauan. Nappasin sen joku kerta kirjastosta matkaan hetken mielijohteesta, jo melkoisen kirjakasan päällimmäiseksi. Kerta toisensa jälkeen olen uusinut lainan, koska jokin muu kirja on ollut kiireellisempi ja tuntunut tärkeämmältä luettavalta. Pääsiäisenä päätin viimein tarttua myös tähän.
Kirja tuntui sopivan lyhkäiseltä lomalukemiselta, toiveena kun oli että ehtisin vapaiden aikaan lukemaan mahdollisimman paljon ja silloin kun haluan lukea paljon, haluan lukea myös monta eri kirjaa.

Kirja sijoittuu 90-luvun alun itä-Saksaan, DDR:n viimeisiin hetkiin. 16-vuotias Maria on ajautunut asumaan poikaystävänsä perheen maatilalle. Elämässä ei ole oikein mitään varsinaista suuntaa, päivät vain soljuvat ohi. Maria on hyvin tyypillinen teini-ikäinen, koulu ei oikein innosta ja tulevaisuus tuntuu kaukaiselta. Kuitenkin ympäriltä hajoava valtio antaa epävarmuuden lisäksi myös jonkunlaista toivoa. Voisiko elämällä olla tarjottavana jotain muutakin?
Tarinan pääpaino keskittyy hieman yllättäen Marian ja naapuritilalla asuvan vanhemman miehen suhteeseen joka alkaa salaisena seksisuhteena mutta syvenee nopeasti rakkaudeksi.

Sivujuonena oleva valtion hajoaminen tuntui jollain tapaa kaukaiselta mutta kiehtovalta. Muistan itsekin kun muuri murtui Saksassa ja rajat aukenivat. Lapsen mieli ei toki sitä pystynyt käsittämään kokonaisuudessaan mutta muistan, että kykenin ymmärtämään ja sisäistämään sen, että nyt tapahtuu jotain historiallista. Vaikka kirja kertookin ehdasti ihmissuhteista, avataan sosialistisen valtion kasvattina olemistakin muutaman hetken verran. Lukiessa tuntui hurjalta miten vähän aikaa siitäkin loppupeleissä vielä on, kun Saksa oli jaettuna kahtia. Stasi piti kirjaa ihmisistä ja jokaisesta löytyi kansio. Kirjan hahmoistakin löytyi todella kovan kohtalon kokeneita ihmisiä.

Vaikka kirjoittaja kuvaakin Marian ja naapurin miehen, Hennerin, suhdetta hyvin yksityiskohtaisen eläväisesti, koin että parasta antia olivat juurikin kuvaukset sosialistisesta ja kommunistisesta valtiosta. Miten pienestä pitäen kansalaisilta halutaan uskollisuutta sosialistisia arvoja kohtaan. Miten ihmisen mieltä ja omaa tahtoa aletaan murtamaan pala palalta ja heidät aivopestään näkemään sosialismi ainoana oikeana vaihtoehtona. He jotka kyseenalaistivat aatteen, vain katosivat.

Kirja ei tarjonnut mitään varsinaista koukkua mutta siitä huolimatta sitä ei meinannut malttaa laskea käsistään. Hahmot jäivät paikoin hieman etäisiksi mutta jäi vaikutelma, että se oli kirjoittajan tarkoituskin. Tarina tarjosi myös muutaman koukeron Marian muista ihmissuhteista. Marian vaikea isäsuhde tuntui lähestulkoon omaltani. Jopa Marian ja isän väliset keskustelut tuntuivat osittain identtisen tutuilta.

Vaikka itse innostuin itä-Saksaa koskevista kappaleista eniten, on kirjan tarinassa kyse kuitenkin rakkaudesta. Maria tasapainoilee alkavan aikuisuuden ja hiipuvan nuoruuden välissä. Omat lisäpaineensa antaa tarinassa voimakkaasti esillä oleva salasuhde. Maria ymmärtää kaiken aikaa tekevänsä väärin ja tiedostaa suhteen perustuvan valheeseen. Hän kuitenkin oppii itsestään ja elämästä muutaman viikon aikana valtavasti. Hän herää huomaamaan että rakkaus ei aina ole samanmuotoista. Ja että kaikki rakkaus ei ole mahdollista. Salasuhde saa Marian kyseenalaistamaan kaikki aiemmat kokemukset.

Suuresta ikäerosta huolimatta, naapurin mies voisi olla ikänsä puolesta Marian isä, Maria ja Henner suunnittelevat tulevaisuutta kuin ketkä tahansa pariskunnat. Mitä tehtäisiin ja miten elettäisiin. Miltä lapset näyttäisivät ja miten vanhettaisiin yhdessä. Koska kaikki paljastuu ja miten siitä eteenpäin? Elämä kahdessa maatalossa etenee osittain verkkaisesti, osittain uuden alun äärellä. Niin ympäriltä hajoavan valtion, kuin Marian lähestyvän aikuisuudenkin heijastellessa mahdollisuuksia. Kirja tuntuu paikoin jopa tylsältä mutta silti se saa kaikenaikaa miettimään että mitenhän tämä tarina loppuu? Ja lopun koittaessa olo on hämmentyneen tyyni. Tarina tuntuu vasta alkavan, kun se onkin jo lopussa.

2 kommenttia:

Mitä sullon syrämmellä?