tiistai 28. huhtikuuta 2015

Zéro bébé

Taas yhdet kuukautiset takana. Ei vauvaa tässäkään kuussa.

Mua kuulkaa vähän hämmentää. Kun mulle on niin älyttömän tärkeää nämä elämän muutkin jutut kuin vain vanhemmuus, niin miksi ihmeessä mä hinkuan sitä vanhemmuutta kuitenkin niin kovasti? Mikä on tämä halu neljännestä lapsesta? Musta tuntuu hyvältä kun on elämässä muutakin kuin perhe ja lapset. Kun ne muksut kuitenkin kasvaa koko ajan, aika tyhjän päälle sitä jäisi itse jos ei muuta olisi. Miksei sitä osaa kohdistaa sitä fokusta nyt sitten enempi niihin muihin juttuihin?

Ympärillä tulee jatkuvasti vauvauutisia. Uusia raskauksia ja synnytyksiä. Joista olen vilpittömän iloinen ja joista herää ihan aina olo että ihanaa! Samalla kuitenkin yritän sanoittaa omia tunteitani. En löydä niille nimiä. En koe olevani kateellinen mutta en tiedä tälle muita sanoja kuin kateus. Mä en ajattele niin että ai nyt sekin ja sekin on raskaana. Vaan ajattelen että miksi mä en tule raskaaksi. Ajattelen omaa kohtuani, omaa syliäni. Olo ja ajatukset on samat huolimatta kuka raskautuu tai ei raskaudu. Mä en ajattele tätä toisten onnistumisten tai kokemuksien kautta. Mutta koen itse epäonnistuvani. Kuukautiset tuntuu aina sekä pettymykseltä että helpotukselta.

Mä en edes tiennyt olevani kateellinen. Mutta kai mä sitten olen. Mun mielestä tämä ei ole kateutta mutta miksi sille ei ole mitään muuta nimeä? En koe että tämä olo (kateus?) varsinaisesti kalvaisi mua tai söisi sisältä päin. Se vain on. Ei helppo tunne mutta ei vaikeakaan. Se ei helpotu tai pahene siitä mitä ympärillä tapahtuu.

Jos tämä onkin kateutta niin onko se välttämättä vain huono juttu? Ja onko se automaattisesti vain negatiivinen tunne? Ja jos on niin onko negatiiviset tunteet aina huono asia? Voisiko tämä olo auttaa mua käsittelemään tätä hommaa, kääntyy se nyt mihin suuntaan sitten vaan. Osaisinko mä pikkuhiljaa alkaa arvostaa tätä kokonaisuutta tällaisena. Näkemään meidän perheen jo kokonaisena. 

Kateus kantaa itsessään kamalan negatiivista leimaa. Mutta onko se aina vain negatiivinen tunne? Ja onko negatiiviset tunteet aina automaattisesti huono asia? Ja minkä niille tunteille voi? Onko se aina väärin jos on kateellinen jostakin? Voisiko se kuitenkin tunteena ja ajatuksina kasvattaa.

Näiden kuukausien aikana mä olen miettinyt paljon sitäkin että mitä jos tämä oma lisääntyminen olisi alunperinkin tapahtunut vähän toista reittiä. Että ei koskaan olisi potenut minkäänlaista vauvakuumetta vaan lapset olisi joko vahingon tai järkipäätöksen tulos. Miten sitä suhtautuisi elämän jatkumiseen? Minkälaisia ajatuksia raskaus ja raskaanaolevat herättäisi? Olisiko sitä kateellinen muiden raskauksista vai vaatiiko se kateus aina sen jostain solutasolta tulevan vauvakuumeen? Luovuttaminen varmaan ainakin olisi helpompaa ilman että tunteet on sekoittamassa päätä.

Vappuna suuntaan kaverin luo viininmaistajaisiin ja rykäisen kevyen kuoharipöhnän. Koska voin. Lohduttaudun että voin urkata mitä vaan, en joudu luopumaan mistään just nyt. Lisäksi mahdun kivoihin vaatteisiin, tissejä ei koske, saa syödä mitä vaan. Pinnallista mutta aivan sama.

Että tämä tiedoksi sinullekin, joka hakeuduit blogiin hakusanoilla "kukkavarvas raskaana". Nolla vauvaa - Zéro bébé

8 kommenttia:

  1. No mutta jos se on enemmän pettymystä kuin kateutta.

    Tosin tunnistan sen määrittelemättömän tunteen, jossa toisten raskausuutisia noteeraa tavalla, joka ei tosiaan ole kateutta, mutta jotain on.

    Mä yritän itse olla kauheasti ajattelematta vauvoja, sillä vaikka mä en oikeasti halua sellaista, huomaan välillä visioivani itseäni jättiläismäisen mahan kanssa ja, no, sitten alan haluta sellaista, vaikka oikeasti en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pettymystä ihan varmasti. Mutta jos nyt vähän ylianalysoin niin en jotenkin tajua miten voi olla pettynyt toisten raskauksista ja vauvoista. Kun en ole. Toki pettynyt olen omaan kroppaani vaikka järjellä ajateltuna ei kai pitäisi olla mitään syytä olla pettynyt siihenkään. Onhan se antanut kuitenkin neljä raskautta ja kolme lasta. Tämä tunne on justiinsa tuota sun manitsemaa määrittelemätöntä. Ja turhauttaa se että tälle ei ole nimeä. Että ei pysty sanomaan mitä tuntee.

      Mä olen pikkuhiljaa oppinut hellittämään että en ajattelisi vauvoja ja raskauksia koko ajan. Ja huomaan että se tekee sen että sitä jotenkin alkaa kyseenalaistamaan sitä koko haluamistakin. Kai niitä päätöksiä sitten tekee loppupeleissä kiukun kautta :)

      Poista
  2. Mä oon jotenkin missannut tän, että vauva oikeasti olisi tervetullut - toisaalta kun blogeissa on meneillään "neljä on uusi kolme"-villitys niin oon tietoisesti vältellyt vauvateemaa. (Luopumisentuskaa, jotain epämääräistä kateutta ja sit sellaista "te ette oo terveitä"-hämmästelyä).
    Meillä on sama raskaus-vauva-saldo, by the way.
    En oikein osaa sanoa mitään kannustavaa, tyyliin ahkeraa peittojen heiluttelua ja muistaakan olla silleen oviksen aikoihin, oletan, että tunnet protokollan. Mutta you know, tulispa sulle kuiva kesä!
    (Ja mun blogiin eksyttiin "homot Vuosaaren uimahallissa"-haulla...).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä ihan älytöntä mekkalaa ole asiasta pitänytkään :) yhden postauksen tein tuossa kuukausi takoperin. Mähän silloin viime kesänä onnistuin rykäisemään sen kierukan irti ja en sitä sitten koskaan uudestaan hankkinut. Ihan niin kauan ei olla yritetty raskautua mutta useampi kuukausi kuitenkin jo.

      Mä en oikein tiedä että toivonko kuivaa vai kosteaa kesää. Jotenkin "ärsyttää" se että ei voi oikein mitään suunnitella kovin pitkäkantoisesti kun jos nyt sitten sattuisikin raskautumaan. Ärsyttää kun tiettyjä juttuja ei voi suunnitella koska kaikki menisi sitten raskautumisen myötä kuitenkin uusiksi. Tiedän että tämä ajatusmaisema ei toki ole paras mahdollinen vauvatouhujen suhteen muttamutta... Saattaa hieman ärsyttää myös se että itse haluaisi ehkä miettiä jonkun aikataulun tälle touhulle. Että koska olisi se eräpäivä, jonka jälkeen unohdetaan koko homma jos vauvaa ei vaan kuulu. Ei nimittäin todellakaan houkuta mikään vuosikausien notkuminen tässä ja asioiden siirtäminen jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Kroppa on toki mun mutta perhe yhteinen. Tuntuu väärältä olla se joka sanelee aikatauluja asialle, johon ei kumminkaan voida täysin itse vaikuttaa. Ja tuntuu väärältä sanella aikatauluja koska tosiaan, perhe on kuitenkin yhteinen. Ei ole kyse vain mun mahdollisesta vauvasta. Meillähän myös mies vauvakuumeilee todella pahasti. Ja todennäköisesti jäisi sen mahdollisen lapsen kanssa kotiin tukka hulmuten ihan koska vaan, vaikka suoraan synnäriltä. Joka tietysti ajatustasolla helpottaa tosi paljon kun itse kipuilee sitä että mitä kaikkea siirtää jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

      Poista
  3. Nuo tuntemukset kuulosti sangen tutuilta siinä mielessä, että ihan vastaavissa fiiliksissä elelin silloin kun Talvivauvaa yritettiin. Kai se oli pettymystä, kateutta, haikeutta ja jotain epätoivoista toivonkipinää; että jos sittenkin, kokeillaan nyt vielä kerran... Pohdiskelin myös itseäni; että mikä mussa on vikana, kun vauvaa ei vain kuulu. Ympärillä tuntui olevan tavallista enemmän vauvauutisia - tai oliko niitä sittenkään, ehkä se vain tuntui siltä kun vauvakuume oli niin kova.

    Ja muakin kiinnostaisi tietää, miten näihin asioihin suhtautuisi jos ikinä ei mitään vauvakuumetta olisi ollutkaan. Lähellä on yksi tällainen nainen; vauva on piakkoin tulossa, mutta vauvakuumetta ei ole potenut koskaan ja lasta on lähdetty yrittämään järkiperustein. Musta tämä on hieman hämmentävää, koska en osaa kuvitella, millaista se on. Jotenkin sitä ajattelee, että kenties helpompaa, mutta onko sittenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ollut pettynyt kroppaani mutta ihan hirveästi en ole osannut etsiä vikoja kuitenkaan. Mä täytän tänä vuonna 35 joten musta tuntuu toisaalta ihan luonnolliseltakin että raskautuminen ei enää välttämättä tapahdu ihan helpolla. Mun äidin puolen suvussa itseasiassa ei kovin montaa mun ikäistä pikkuvauvan äitiä ole edes ollut koska yhdeltä jos toiselta on jouduttu napsimaan kohtua ja muita pelivehkeitä pois erinäisten ongelmien takia. Ongelmien, joita pikkuhiljaa taitaa alkaa esiintymään mullakin.

      Mä uskon että vaikka perhettä perustaisi ihan vaan järkisyiden vuoksi niin kyllä sielläkin varmasti ne omat kipupisteensä on. Jos ei ennemmin niin sitten myöhemmin.

      Poista
  4. Hmm. Kateus on outo juttu. Mä taistelen sitä vastaan. En nyt muista tämän viisaan miehen nimeä, mutta se käski elää tunteet läpi. Sen kateudenkin, tuntea se pahimmillaan ja näin päästä sen yli. Taistelen mä muidenkin tunteiden kanssa :D

    Sanotaan, että naisen syli on täysi vasta 5 lapsen jälkeen. Että sen jälkeen ei ole enää vauvakuumetta. Mä en tiedä, sillä mulla ei ole vauvakuumetta. Mulla on oman elämän kaipuu liian suurena. Ja näissä kolmessakin on rakastettavaa niiiiin paljon, eikä mulla riitä korvia niidenkään ajatusten kuulemiseen tarpeeksi. Ainakin just nyt tuntuu siltä.

    "Kukkavarvas raskaana". Paras hakutulos aikoihin. Sitä odotellessa, toivottavasti käy niin kuin toivotte <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen koittanut miettiä että tarvitseeko sitä kateutta vastaan edes taistella? Vai voisko sitä vaan olla kateellinen ja yrittää oppia jotain? Eikai sen kateellisena olon tarvitse tarkoittaa että se kateuden kohde täytyisi saada? Mä en tiedä, nää on vaikeita juttuja. Ja erityisen vaikeilta ne tuntuu kasvattajana. Kun ei itsekkään osaa käsitellä näitä tunteita niin miten hitossa sitä välität lapsille mitään "oikeita toimintamalleja"?

      Mulla on ja ei ole vauvakuume. Mullakin on nimittäin tosi iso kaipuu niihin omiin juttuihin, niinkuin olen hölissytkin. Mutta kuitenkin tuntuu että voisin esmes tämän vuoden luovuttaa sille että katsellaan tulisiko se vauva. Että voin nämä muutamat kuukaudet antaa tälle. Mut jos mietin että tässä nyt vaikka muutama vuosi oltaisiin sillä "tulee jos on tullakseen"-linjalla niin ei kiitos. En halua tästä mitään projektia mutta en ole valmis ajallisesti sellaiseen päämäärättömyyteen ja ehkäilyyn. On kyllä tuntunut ihan hyvältä löytää itsestään se järjelläkin ajatteleva puoli tämän suhteen, yleensä kun on menty vaan tunteet edellä. Kyllä mä pohdin paljon sitä että kun nyt tuntuu tosi tasapainoiselta ja siltä että pystyn riittämään jokaiselle lapselle niin sotkisiko yksi lisää sen kaiken. Mä luulen että niitä riittämättömyyden tunteita kokee jokainen vanhempi, oli niitä lapsia yksi tai kaksitoista, mutta onhan sitä ihan toisella tapaa oikeasti riittämätön jos niitä suita on siinä useampi vaatimassa. Tosin meilläkin kun lapset on niin eri-ikäisiä niin ne vaatimukset on kovin erilaisia. Ja sitä myötä tuntuu että yksi vielä menis...

      Ihmettelen tota hakutulosta :D Ketä oikeasti kiinnostaa?!?! Oletan että mun äiti ei tiedä tästä blogista... Vielä kun tietäisi itse ihan tasan tarkkaan mitä toivoisi :) <3

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?