sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Taasko se uikuttaa urheilusta

Kyllä. Taas. Ajattelin varoittaa jo otsikossa. Mutta hei nyt on mukana muutama ahaa-elämyskin! Wohoo!

Heti ekaksi terkkuja täältä sohvanpohjalta flunssan ja räkäpapereiden alta. Vallan villiinnyin tämän viikon kepeistä keleistä ja hepsankeikkailin ihan liian vähillä vaatteilla ja nyt sitten kärsitään. Ehkä kuolen.

Mulla on ollut liikkainto kateissa. Ihan vaihteeksi taas. Uinti ja vesijuoksu on ollut kivaa ja niitä oon tehnytkin ja joogaillutkin mutta muu on ollut vähän plööh. En edes muista koska olisin juossut viimeiksi. Kunnes tuossa muutama viikko takaperin Siippa houkutteli että nyt joko lähdetään salille ja uimaan tai juoksemaan. Se sai syyllistettyä mua riittävästi ja totesin että juostaan sitte saatana. Sillä ehdolla että se ottaa hoteisiinsa Kolmosen rattaat lenkin ajan ja mennään mun tahtia. Ei ole muuten enää tuollainen 2,5v + rattaat ihan kepeästi rullaava yhdistelmä juostessa. Varsinkaan ylämäessä.

Taisi olla niitä ensimmäisiä oikeasti auringon kivasti lämmittäviä päiviä. Ollaan keksitty muutama uusi juoksureitti tässä lähistöllä ja mentiin yhtä sellaista. Juteltiin kaikkea ja välillä viihdytettiin taaperoa. Aikarajaksi asetettu puoli tuntia venyi ja mä huomasin että ei hitto tää juoksu rullaa ja kaikenlisäksi on kivaa!

Juttelin joku tovi sitten kaverin kanssa tästä liikkumisen vaikeudesta. Että tulee kyllä hyvä olo ja noin mutta ei kuitenkaan NIIN hyvä olo että se lähteminen olisi vaivatonta. Ei saa itseään motivoitua riittävästi sillä kivuudella koska ei ole ollut riittävän kivaa. Koko suoritus lähtemistä alkaen on joka kerta tosi ison työn takana. Kaverikin kertoi käyvänsä sellaisilla väkisin juostuilla lenkeillä. Tiesin ihan samantien mitä se tarkoittaa. Liikunta on sellaista väkipakkoa. Siinä mietittiin ja pohdittiin että onko tätä mitään järkeä jatkaa vai pitääkö vaan sitkeästi jatkaa yrittämistä? Että kyllä se endorfiini taas jossain vaiheessa humalluttaa.

Mä tiedän kyllä että siinä mielessä ryhmäliikunta on kaikista eniten mun juttu, koska tarvitsen sen ohjauksen että sitten ryhmän paineen jotta mulla on kivaa. Mutta juoksua olen aina pitänyt mun juttuna nimenomaan siksi että siinä saa olla yksin. Että pääsee nopeasti liikkumaan ja ennenkaikkea olemaan ihan itsensä kanssa. Nollaamaan päätä ja kuuntelemaan musaa ja etenemään omilla ehdoilla. Mä en edes muista koska mä olisin viimeiksi juossut yksin sellaisen lenkin että olisi ollut hyvä olo. Oon syyttänyt asiasta milloin huonoja juoksukenkiä ja milloin väärää vaatetusta ja milloin väsymystä ja huonoa musaa. Mutta niin vaan kuulkaa tämä oman elämänsä life coach totesi että mä olen viimeiseen asti ryhmäliikkuja, lenkkeilyä myöten. Mä olen aina kuvitellut että esimerkiksi juoksutapahtumat ei olisi mun juttu koska siellä on juoksemassa muitakin. Että ne muut juoksijat nyt jotenkin haittaisi sitä mun juoksua koska en osaa juosta kuin yksin. Paskanmarjat ja muut sekahedelmät! Juoksu kulkee kun en ole yksin. Ja kun muistan että paljasjalkakengät pitää olla tosi kireällä jalassa kiinni.

Nyt ollaankin viime ajat käyty juoksemassa vaihtelevalla kokoonpanolla. Välillä ollaan vain mä, Siippa ja Kolmas ja välillä on Kaksikkokin ollut fillareilla mukana. Ollaan aika hullunkurinen perhe kun kirmataan menemään tuolla pitkin rantoja kimpassa. Välillä pysähdellään katselemaan pupuja ja välillä pujottelemaan fillarista pudonneita ketjuja takaisin paikoilleen. Juoksusta on kaikki paine ja suorittaminen kadonnut. Välillä ei meinaa yhtään kulkea ja välillä taas on maailman ensteks parasta. Ja tämä on tuntunut ihan järjettömän hyvältä ennenkaikkea pääkopalle, koska mulle teki tosi kipeää pureskella sitä faktaa että ehkä juoksu ei vaan olekaan mun juttu. No ei se ehkä olekaan perinteisenä, ei ainakaan joka kerta. Mutta nyt näkyy löytyneen se taika, mitä mä tarvitsen. Juoksu on mun juttu, mutta ei yksinjuostuna. Kun siinä samalla seukkaa perheen kanssa ja nauttii auringosta ja luonnosta ja hölköttää vähän vahingossa siinä sivussa. Nyt mä sitten vaan juoksisin ja juoksisin.

Siippahan se nyt ei ehkä saa niin tehokasta reeniä kuin saisi yksin juostessaan. Mutta ihan mukisematta sekin on joka kerta mukaan lähtenyt. Eikä me nyt mitenkään käsikynkkää mennä. Siippa ottaa välillä omia spurtteja ja irtiottoja ja juoksee sitten mut kiinni. Ja mun kotiutuessa se saattaa vielä hilpasta itsekseen jonkun tehovitosen (joka on mun mielestä aika vahvaa lesoilua ja liioittelua) tai lähteä vielä salille. Ja on silläkin ollut kivaa. Sekin on ihan hyvä pitää mielessä. Että aina ei tarvitsekaan saada irti kaikkia tehoja, riittää että on kivaa. En mä tiedä kulkeeko se juoksu vieläkään nyt mitenkään ongelmitta mutta tällä metodilla se ei haittaa.

Mä olen aina juossut pääsääntöisesti vain aikaa mutta nyt näiden perhelenkkien myötä olen enempi ja enempi sitä mieltä että lakkaan ihan kokonaan kurkkimasta sitä matkaa. Ollaan Siipan kanssa itseasiassa pidetty kumpikin SportsTrackeria päällä juostessa ja meidän matkoissa saattaa olla ihan poskettoman kokoisia heittoja, vaikka oltaisiin menty samassa ajassa sama matka. Ei ne näköjään ihan aukottomia systeemeitä nekään ole.

Mun ryhmäliikuntakortti herää henkiin taas kesäkuun alussa ja on toiminnassa koko kesän. Eli sinänsä tosi hyvään saumaan iski tämä tauti nyt. Oon varmaan pari viikkoa jo kellotellut valmiiksi mihin kaikkiin jumppiin haluan heti. Eikai se räkä sieltä hien seasta niin erotu? Kuumalla en pysty enkä halua juosta. Mutta juoksu on kiva jättää tauolle, kun siitä jää hyvät muistot. Ja niitä yksintehtyjäkin juoksuja on aika jees tehdä kun tietää että vaikka se olisi sillä kertaa ihan perseilyä koko ajan, niin seuraavalla kerralla voi napata perheen mukaan ja sitten taas kulkee. Midnight Run vakavassa harkinnassa!

lauantai 30. toukokuuta 2015

Teini-ikä, paras koetinkivi

Mä haluaisin kirjoittaa lapsistani paljon. Paljon enemmän mitä kirjoitan. Eritoten haluaisin kertoa meidän teineistä ja kaikesta, mikä liittyy tähän ikäkauteen jossa he rämpivät. Haluaisin kirjoittaa erityisesti siitä miten mä koen näitä muutoksia ja tätä ikäkautta vanhempana. Miten hämmentävää on äitinä huomata että lapsi kehittyy nyt ihan eritavalla kuin tähän asti. Ääni madaltuu, vartalo miehistyy, seksuaalisuus herää. Kaikki ihan normaaleja kasvuun ja kehitykseen liittyviä juttuja. Mutta ne on silti vanhempana todella hämmentäviä. En osaa oikein muulla tätä kuvata. Mä olen hämmentynyt kaikkien näiden muutosten keskellä. Kuka on tuo miehistyvä ja mitä se on tehnyt mun lapselle? En ole koskaan vielä tämän vanhemmuuden aikana ollut niin hämmentynyt kuin olen ollut tänä aikana, kun lapset on olleet teini-iässä. Tämä todellakin on se ihan kaikista mullistavin kehitysvaihe. Antoisa, mahtava, järjettömän hieno ikävaihe mutta samalla se hämmentävin.

En kuitenkaan kirjoita näistä jutuista, en ainakaan kovin yksityiskohtaisesti koska en vaan voi. Haluaisin mutta en voi. Vaikka kertoisinkin vain omista tunteistani niin jokuhan ne mun tunteet on herättänyt. Ja se joku liippaa liian läheltä jotain veteen piirrettyä rajaa siitä, mistä saa ja mistä ei saa kirjoittaa. Vaikka ne olisi miten luonnollisia kehitykseen liittyviä juttuja tahansa. Mutta sen sanon että kuulkaa hämmentää. Isosti!

Tässä viime viikkoina mua on mietityttänyt että minkä verran erijutut menee teini-iän piikkiin ja minkä verran sitten luonteen. No nyt tietty varmasti väsymyskin sanelee vähän teinien kykenemiskapasiteettia. Meillä on kaksi teiniä ja kummankin kanssa on ne omat kompastuskivensä. Sama kehitysvaihe ilmenee vähän eri tavoin. Molemmilla on omat onnistumiset ja ongelmat. Ja voisin kuvitella että jos löytyisi vielä eri sukupuolet tähän soppaan niin saataisiin siitäkin vielä ne omat sotkunsa aikaiseksi. Ainakin noin mitä olen meidän teinien tyttöpuolisia kavereita ja heidän vanhempiaan vahdannut.

Yllätyksenä mulle on tullut miten kivaa on kun perheessä on teinejä. Olin ihan varma että tämä on vain yhtä perseilyä koko ajan ja mulla on joku lääkitys päällä mutta ei. Suurimmaksi osaksi on vaan kivaa. Toki on välillä ihan kaikki omat tunteidenhallinnat ja reaktiokyvyt ja hetken haistelut kovemmalla käytöllä kuin koskaan ennen. Ei tämä mitään lunkia laakereilla lepoa ole. Mutta pääsääntöisesti ihan älyttömän siistiä kun on noin isoja lapsia.

Vertailua on ollut kiva tehdä myös sinne omaan teini-ikään. Suht tuoreessa muistissa se vielä on, joten mikä on tässä välissä muuttunut? No ainakin se, että tietynnäköisenä sua ei isketä heti välittömästi samalla tavalla johonkin muottiin, niinkuin mun teiniaikoina tehtiin. Mun ollessa nuori, tietynlainen ulkonäkö asetti tietynlaiset käyttäytymispaineet. Jos olit tunnollisempi oppilas ja ns. nörtti niin et voinut meikata samalla tavalla tai korostaa niitä omia ulkoisia puolia. Vaan "piti" olla se sellainen finninaamainen stereotyyppinen seinäruusu koska se oli se nörtin oletus. Nykyään tosi voimakkaasti ehostettu, omasta ulkonäöstään hyvin tietoinen ja sitä hyvin tietoisesti korostava voi olla myös se kympin oppilas. Lisäksi näin vanhemman vinkkelistä musta tuntuu että koko se suhtautuminen opiskeluun ja opintoihin on muuttunut. Mun ollessa nuori, oli jotenkin "noloa" opiskella ja yrittää saada hyviä arvosanoja. Se oli muka merkki nörttiydestä. Nykyään nuoret tuntuu olevan tosi tietoisia siitä että kouluun kannattaa panostaa. Sieltä löytyy tosi kunnianhimoisiakin tyyppejä, joita pikemminkin saa olla vähän hillitsemässä. Että ei tarvitse vielä ysillä olla uraputki suunniteltuna keski-ikään asti.

Kyllä mä välillä aina mietin että miten mä selviän näistä teinivuosista itse mieleltäni terveenä ja vailla lääkitystä. Kun teini unohtaa safkat tiskipöydälle ja ne makaa siinä sujuvasti yön yli. Tai kun varmistamisen varmistamisen varmistamisenkin jälkeen asiat vaan unohtuu ja ne kuitataan huolettomasti olkia kohautellen. Tai kun taas "akku loppui" tai "bussi ei tullut" tai "jokumuumikä". Tai kun taas nukuttiin pommiin. Tai kun teini kuuntelee sujuvasti silmät ristissä mun yksipuolisen kovaäänistä monologia, haukottelee ja toteaa että ni oliks viel muuta ja marssii takaisin nukkumaan. Meidän sänkyyn!!? Välillä kysytään sellaisia varapäreita joita mulla ei ainakaan ole. Välillä vituttaa niin että naama irtoaa. Äidiltä, teinihän se huitelee ihan huolettomana. Se ainainen riitely samoista asioista väsyttää ihan älyttömästi. Miksei ne teinit voi tajuta sitä? Alan ymmärtää alkoholisoituneita kotirouvia.

Kyllä ne teinit osaa yllättää positiivisestikin. Tosi useinkin. Kun jättävät hermostumatta sellaisissa tilanteissa joissa mä olen ihan varma että kohta kilahtaa ja kovaa. Kun puhuvat ruokaa laittaessa samalla brittienglantia. Tai kun imuroivat koko kämpän yllätykseksi tai auttavat muuten oma-aloitteisesti. Ja vieläkin halaavat päivittäin, useasti. Kertovat miten rakkaita ollaan. Ymmärtävät mitkä asiat elämässä on oikeasti tärkeitä. Peilaavat itseään ihan jokaiselta heijastavalta pinnalta. Mihinkään ei mennä ilman että on vähän katsottu miltä näyttää ja mitä on päällä. Jos tukka ei asetu niin aina on olemassa lippis! Täällä ei ikinä lentele tavarat tai nyrkkeillä seiniin reikiä. Ovia joskus paiskotaan mutta sekin on äärimmäisen harvinaista. Ne on älyttömän hassuja juttujensa kanssa. Niillä on aivan mieletön tilannetaju ja voimakas näkemys maailmanmenosta. Vahva uteliaisuus uuteen ja vankkumaton usko vanhaan.

Löytyy sieltä teini-iästä vielä niitä tuttuja ja turvallisiakin piirteitä. Mitkä taitaa kuulua siihen ikäkauteen vuosikymmenestä toiseen. Eihän niitä koskaan edes näe, ainakaan kunnolla. Ne ryömii luolistaan vasta joskus puolen päivän paremmalla puolella, tyhjentää jääkaapin ja ryömii takaisin. Käyvät huikkaamassa jossain välissä että mä lähden Örtsä-Snägän kaa pihalle. Samoista asioista saa riidellä ajasta toiseen. Ihan sama mitä rankaisukeinoja yrität niin ei auta. Aika tuntuu olevan se isoin taikasana oikeastaan kaiken kanssa. Aika auttaa, ajan kanssa ne oppii ja ymmärtää. Sitä odotellessa mä otan vielä yhden lasillisen viiniä ja huokailen sisäänpäin kaikki tuntemani kirosanat.

Tämän päivän jälkeen meillä on vain yläkoululaisia. Nyt alkoi loma ja kohta yksi on riparilla ja mä hajoilen ikävään. Jos taaperon kohdalla on miettinyt hänen koko ikänsä että voikun se ei enää kasvaisi, niin nyt sama on ulottunut teineihinkin. Voi kun ne ei ikinä kasvaisi tuosta, voi kun ne olisi aina just tuollaisia. Tuon ikäisiä, kokoisia ja näköisiä. Just parhaita. Aika velikultia.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Alkukesän herkkuja

Huomaatteko optimismin otsikossa? Alkukesä! Tästä alkaa kuulkaa kulinaristin joulu!

Mä en malta odottaa että mutsi alkaa taas kantamaan mökin viljelyksiltä kesäkurpitsaa ja muuta tilpehööriä myös meidän keittiön raaka-aineiksi. Viime kesänä äiti kantoi niin poskettoman kokoisia kurpitsajöötejä että meinasi mennä vähän sormi suuhun että mitäs hittoa näistä nyt tekisi ennenkuin kyllästyy. Tänä vuonna olen varautunut ja etukäteen on silmäilty ja mietitty että mihin kaikkeen sitä kesäkurpitsaa pusketaan. Että bring it on vaan!
Yritettiin tälle vuodelle saada omaa kaupunkiviljelypalstaa mutta ei tärpännyt arpaonni. Ollaankin siis vain torien ja kauppojen valikoimien varassa mutta onneksi kumpaistakin on tässä suht lähimaastossa tarjolla useampi. Mutsi on vähän askarrellut meidän partsille kukkaa ja kasvia ja muuta rehua, tämän nykyisen kämpän partsi kun on niin järjettömän paljon valoisampi kuin vanhan. Mutta taidan tehdä partsista ihan oman postauksensa, se kun on varsinainen köyhän miehen paratiisi.

Monen muun tavoin myös mä olen opetellut kausisyömisen saloihin. Ja tähän vuodenaikaan se on järkevää sekä kropan että lompakon kannalta. En tiedä mikä teillä muilla on tilanne mutta meillä kotimaisen sekä lähempänä kotimaata olevan satokauden alku on näkynyt lompakossa aivan radikaalisti. Summa, jota me kannetaan ruokakauppaan on pienentynyt aivan huomattavasti. Niin paljon että kaupassa mukana olleet lapsetkin on sen huomanneet ja ihmetelleet kassalla että miten se oli noin vähän? Ja on siinä itselläkin käynyt mielessä että voi perkele unohdettiinko me jotain? Mutta ei. Ruoka vaan on halvempaa kun on satokausi. Mulle itselleni on tärkeää tukea kotimaista ja koska talvella on joskus pakko hinnan takia valita muuta niin kesällä otetaan kyllä kokorahan edestä takaisin ja kallistutaan kotimaiseen. Kirsikkatomaatit on hyvä esimerkki. Talvella ne on kotimaisena järkyttävän hintaisia mutta kesällä halpoja. Eka saattaa ihan huomaamatta vetää paketillisen kirsikkatomaatteja naamaansa ja syödään me muutkin niitä paljon joten niitä kannetaan meille kuukausitasolla aika monta rasiallista.

Satokaudesta jutellessa nousee esiin aina sekin seikka että kannattaako syödä kotimaisen satokauden ulkopuolella olevia juttuja. Talvella nyt vaikkapa papuja ja tomaatteja ja kurkkua. No voin kertoa että mä en pärjää ilman edellä mainittuja. Ja kuten sanoin vaikka kotimaista pyritään ostamaan niin joskus on pakko tehdä vähän hintavertailua. Halutaan kuitenkin että ruoka on monipuolista ja silloin on pakko tehdä kompromisseja. Valitettava tosiasia on että kaikki ei Suomessa kasva, ei kesäaikanakaan. Mun mielestä kuitenkin tekee jo paljon kun keväällä ja kesällä saa paljon hyvää syötävää, jotka on tuotettu lähempänä kotimaata kuin talvikaudella. En tutkinut onko niillä mun parsojen matkakuluilla ja hiilijalanjäljellä loppupeleissä väliä että tuleeko ne Unkarista vai kauempaa mutta mä olen järkeillyt että aina parempi mitä lyhkäisemmän matkan päästä ne tulee.

Satokausi tai ei niin mä liputan ihan jokaiselle perheelle suunnitelmallisuutta ennen kauppaan menoa! Ensinnäkin kun vähän etukäteen miettii että mitä syötäisiin niin sillä saa jo helposti varmistettua sen että pöperöt on monipuolisia. Jos menet kauppaan ilman mitään suunnitelmaa niin aika äkkiä ahdistut siellä kärry dolorosassa. Vaikka meilläkin on suosittu tosi paljon kauppakassipalvelua, niin pakko sanoa että nyt on kiva käydä siellä kaupassa ihan itse hypistelemässä ne syömiset. Ja jos haluaa asioida kapealla lompakolla niin kannattaa etukäteen jo perehtyä vähän että minkä sato kulloinkin on päällä. Varsinkin nyt satokauden alussa.

Näin alkukesästä on parsan, varhaiskaalin ja raparperin satokausi. Kaksi ensimmäistä on meidän kaupassa näkyneet tulevan Unkarista, jälkimmäistä saa kotimaisena. Mulla ei valitettavasti ole lähipiirissä ketään, jolta kysellä ylimääräisten raparperien perään mutta jos sulla on niin kannattaa kysyä!

Kamalat alkulätinät taas, mun piti vain vinkata pari reseptiä...

Aloitetaan kotimaisesta raparperista. Sillä voi korvata oikeastaan minkä vain hedelmän tai marjan. Tai lisätä kaveriksi. Raparperi on aika kirpsakan hapan eli oikeasti se tarvitsee sokeria reippaasti. Mä tykkään narskutella raparperia ihan sellaisenaankin mutta meillä ei yksikään lapsi sitä suostu niin syömään.

Jos meillä syksyisin syödään kaura-omenapaistosta niin kesäisin pöytään päätyy raparperi-kaurapaistosta. Siitä ei tule todellakaan yhtä nättiä kuin syksyisestä siskostaan mutta maku on tosi hyvä. Ihan kaikkeen raparperin käyttöön mä sanoisin sen vinkin että jos mahdollista niin älä kuori raparperiä. Mulle itselleni yksi raparperin juttu on nimenomaan sen punavihreinen väri ja se punaisuus on siinä uloimmassa kuoressa. Jos kuorit raparperiä, kuorit sen punaisuuden pois.

Kaura-raparperipaistos

500g raparperia
1,5 desiä tummaa sokeria (inkkari, fariini, whaeva)

100g voita
2 dl neljän viljan ja/tai kaurahiutaleita
1 dl sokeria
(jos haluat "kiinteämpää" paistosta niin myös 1 dl vehnäjauhoja. Mä tosi harvoin jaksan laittaa)
2 tl kanelia ja/tai kardemummaa. Mä laitan kanelia vähän reilummin kuin kardemummaa. Makuasia

Pese raparperi hyvin ja siivuta pieniksi paloiksi voidellun uunivuoan pohjalle. Ripottele päälle sokeria.
Sekoittele muut ainekset keskenään (jos laitat myös vehnäjauhoa niin tämä kannattaa nyppiä sellaiseksi murumaiseksi seokseksi, jos et laita niin voin voi sulattaa ja sitten vaan sekoitella muitten aineiden kanssa) ja laita raparperien päälle. Kypsennä 200 asteessa n. puolisen tuntia. Syö heti jäden kanssa!

Kuten huikkasin, raparperilla voi korvata mitä vaan. Mulla on tarkoitus seuraavaksi kokeilla Lemon-meringue pie raparperista tehtynä. Katsellaan toimiiko. Olisin myös halunnut Ekan riparitarjottavat funtsia satokauden mukaan mutta juhlakalu itse oli erimieltä. Katsotaan saisinko jotain kuitenkin ujuteltua vähän messiin pöytään tarjottavaksi...

---

Varhaiskaalilla voi korvata oikeastaan minkä vain keräkaalin. Varhaiskaalissa on tosi kivan mieto maku, joten sitä voi kokeilla heihinkin, jotka kaalista ei yleensä tykkää. Varhaiskaali on mun mielestä myös rapeampaa, kuin vanhat keräkaalit. Ja sen rapeutensa vuoksi varhaiskaali käy esimerkiksi salaatteihin tosi hyvin. Meillä Eka on ihan seonnut varhaiskaalista ja hän harmittelee tosi usein että miksi kaikki kasvikset ei voi olla yhtä hyvää kuin varhaiskaali.

Mä olen aina mieltänyt pataruoat syksyyn ja talveen ja kyllä ne sinne osittain kuuluukin. Mutta kesällä pataruoat on siitä kivoja että niihin saa syvyyttä ihan eri tavalla kun ainekset saa tuoreena. Jos pataa tekee ison satsin, ei tarvitse keittiössä hikoilla ihan joka päivä. Ja jos porukalla pilkkoo ja pienii niin ei jää yhden perheenjäsenen kontolle liikaa hikoilemista!

Varhaiskaalipata

800g varhaiskaalia
1 punasipuli
6-8 varhaisperunaa (jos kilohinta vielä kauhistuttaa niin voi olla muutakin perunaa. Huomioi vaan se sitten siinä määrässä, varhaisperunahan on pienempää kuin ne pussissa myytävät murkulat)
3 porkkanaa
400g karitsan jauhelihaa (ei pakollinen! Tämä toimii vegenäkin)
voita paistamiseen
4 dl voimakasta kasvislientä
loraus valkoviiniä, tämäkin on makuasia minkä verran haluaa. Voi jättää poiskin tai korvata vedellä
lipstikkaa
1 tl suolaa
3 rkl siirappia
1 rkl sinappia

Kuori ja silppua sipuli. Pese perunat ja porkkanat ja kaalia kans. (kuori tarvittaessa) Paloittele reilun kokoisiksi paloiksi.

Ruskista sipulit ja jauheliha voissa. Lisää pataan silputtu lipstikka (se on muuten sellainen yrtti että muista poiketen se kannattaa napata mukaan jo aika varhaisessa kypsennysvaiheessa. Yleensähän yrtit laitetaan vasta kypsennyksen loppuvaiheessa) sekä porkkana ja peruna. Kaada päälle mahdollinen valkoviini sekä kolmisen desiä kasvislientä. Kiehuttele miedolla lämmöllä parisenkymmentä minuuttia. Lisää pataan kaalit, loppu kasvisliemi ja tarvittaessa vähän vettä, suola, siirappi ja sinappi. Hauduttele vielä toiset parikymmentä minuuttia tai sen aikaa että kaali on pehmentynyt. Tarkista maku ja lisää suolaa tai muita mausteita tarvittaessa. Pata kestää monta lämmityskertaa, maku vain paranee!

---

Parsaahan suitsutetaan nyt vähän jokapaikassa. Ja hyvää se onkin! Eikä laisinkaan vaikeaa valmistaa, et todellakaan tarvitse mitään parsakattiloita tai muita. Ylikypsä parsa ei ole hyvää eli mun mielestä parsa kannattaa jättää mielummin vähän liian raa'aksi kuin kypsentää lötköksi. Parsaa on helppo napsia pastaan tai keittää lisukkeeksi. Meidän keväinen iltapalasuosikki sisältää parsaa ja on helppo ja nopea valmistaa.

Parsaa ja pekonia

puntti parsaa
pekonia tai ilmakuivattua kinkkua, suikale per parsa
oliiviöljyä
pippuria

Pese ja kuori parsat, leikkaa puiseva osa pois. Kääri jokaisen parsan ympärille suikale pekonia, alhaalta ylöspäin. Laita uunipellille ja grillaile 225 asteisen uunin grillivastuksen alla. Tai grillaa grillissä. Ovat kypsiä kun pekoni on rapeaa. Ripsottele päälle vähän oliiviöljyä ja pippuria, syö heti!

Noniin eikun kaikki vaan kipinkapin turuille ja toreille haalimaan satoa ja syömään!

maanantai 25. toukokuuta 2015

Jaksaa ja painaa

Se on nyt taas se. Viimeinen kouluviikko ennen lomaa. Jos mutsi uuvahti jo monta aikaa sitten niin nyt alkaa olemaan Kaksikkokin jo aivan valmista kauraa. Vähän sellaista jaksaa ja painaa ja jaksaa ja painaa-hajuista täällä meillä. Kummallakin on onneksi lyhkäisiä päiviä ja myöhäisiä aamuja. Ekalla huomenna koulua huisasti klo 16-19.

Mitä väsyneempiä ollaan, sen enempi täällä kiristelee. Äyskitään ja tiuskitaan ja ollaan ajattelemattomia. Riidellään ja sovitaan ja riidellään ja sovitaan. Maailmanlopun meininki. Vaikka oikeasti vain kesäloma.

Lauantaina päätellään Tokan ala-aste ja sitten mulla on vain yläkoululaisia. Tämä ei nyt ainakaan vielä isommalti liikuttele koska oikeasti odotan sitä että täällä on vain noita isoja koululaisia. Enemmän itketyttää se, että sekä Ekan että Tokan ala-asteaikaiset opet jää nyt eläkkeelle. Olin vähän ehkä haaveillut että mitä jos Kolmaskin menisi sinne samaan tuttuun kouluun sitten aikanaan. Mutta mitä jos siellä ei ole enää ketään tuttuja opettajia? Eihän se sitten enää ole sama tuttu koulu.

Eräänä aamuna meidän keittiön seinässä oli sateenkaari.
Sittemmin niitä on ilmestynyt vähän väliä muihinkin seiniin.
Täällä on hyvä asua.

Eka sai kauan kinuamansa Visa Electronin vihdoin ja viimein. Ensimmäisen kolmen päivän aikana tyyppi oli vinguttanut tililtään melkein 20 euroa. Melko iso summa tuollaiselle 14-vuotiaalle. Arvatkaa kulkeeko enää kylillä se kortti mukanaan? Tosin muistelisin että tein itse aikanaan samanikäisenä ihan saman peliliikkeen. The messer becomes the messie.
Sama jälkikasvuni haudutteli kolme viikkoa huoneessaan pöydän alla likaista rättiä sekä likaämpäriä, jossa oli kyydissä myös pesuvedet. Sen kolme viikkoa. Itsehän piilottelin ja säilöin samanikäisenä huoneeseeni tyhjiä kaljapulloja. Että vaikka toi likaämpärikin on melko ällöä niin aika viattomilla akseleilla vielä mennään. Ja hyvä niin.

Entisenä hc-hajuvesien roiskijana ja kaikenmaailman tukkatököttien tuikkaajana mun on vaikea uskoa miten herkkä nenä mulla nykyään on. Aamut on melko tuskaa pitkälle aamupäivään kun himassa leijailee Ekan lakkapilvi ja muut hajusteet. Se on kiltisti käyttänyt omien sössöjensä lisäksi myös mun vanhoja purtiloita pyydettäessä pois tilaa viemästä ja piti ihan käydä kurkkaamassa että millä se meitä täällä myrkyttää. Kaikkea sitä on itsekin päähänsä joskus vedellyt...


Kesän eka. Voihan nam!

Kolmas ei ole kuulemma menossa päiväkotiin. Ollaan yritetty vähän jutella aiheesta, vaikka onhan sinne päikyn aloitukseen vielä tosi pitkä aika. Noin niinkuin taaperon vinkkelistä. Mutta äkkiä se aika tässä hurahtaa ja ei se taapero ole ainoa jolla on opettelun paikka edessä. Ehkä se etukäteen hommasta puhuminen valmistelee meitä vanhempia enemmän kuin Kolmosta. 
Käytiin viime viikolla pikaisesti katsastamassa missä koko päiväkoti on (kyllä, haettiin lapsi päiväkotiin jonka tarkasta fyysisestä sijainnista meillä ei ollut mitään hajua) ja pitänee mennä sinne pihallekin pojan kanssa jossain välissä pyörimään.

Pienin on taas koventanut otteitaan. Ei onneksi enää pure tai lyö mutta nyt juoksee täysiä toisia päin ja pamauttaa päällä. Täällä on muu perhe reidet mustana jatkuvasti ja tässä mietitään että kuplamuovitetaanko tuo lapsi vai isketäänkö sille konttauskypärä näin kypsässä kahden ja puolen vuoden iässä päähän. Tai sitten me muut vedetään sellaiset lätkänpelaajien pelishortsit päälle. Varmaan erinäppärät mahdollisilla kesähelteillä. Jokatapauksessa inhottavan kipeää touhua!

Syömiset on myös pienimmällä katkolla. Tästä on niin pitkä aika kun mulla on ollut taaperoikäisiä lapsia että voi olla vaan että en muista ja tää on ikään kuuluvaa. Mutta tämmöisenä ruoka on elämäni rakkaus ja ilo-tyyppinä risoo ihan sikana että lapselle ei kelpaa kuin suurinpiirtein leipä ja suurinosa syömisistä nakataan roskiin koska ei kelpaa. Ei me pakoteta mutta ei tää maistan ehkä kaksi lusikallista, kiitos saanko jälkiruokaa myöskään nyt ihan toimi kun jannu on koko ajan sitten kiukkuisena kun ei syö. Sanokaa nyt muut että tämä kuuluu ikään??!

Uhma huitelee myös jossain ihan omissa sfääreissään. Tuossa hujahti kolmisen viikkoa että en ollut töissä ja kuulkaa voin kertoa että alkoi itselläkin toi iso pyörä viuhtoa aika kovaa kun aamusta iltaan seurana on yksi totaalikieltäytyjä. Helpottaa ihan sikana kun Siippakin on ollut hoitovapaalla ja sille voi sanoa että sä tiedät miten persettä tämä välillä on ja se ymmärtää. Se ihan oikeasti tietää!!


Sitruunarisottoa, kalamurekepihvejä ja kermaviilikastiketta. Nam tämäkin.
Syön muuten useimmiten muumi-lautaselta. Noi reunat on
niin näppärät.
Plarailin tuossa valokuvia jotka oli otettu suurinpiirtein kymmenen vuoden sisään. Ja voi jösses että mä olen tätä nykyä väsyneen näköinen. Ja se väsynyt habitus tekee myös vanhan näköiseksi. Ei sillä että pitäisi näyttää parikymppiseltä mutta pitääkö sen muutoksen tapahtua sillä lailla rysäyksittäin? Eikö voisi pikkuhiljaa eikä niin radikaalisti. En tiedä oliko vedenjakajana tuo kolmas lapsi vai se iällinen kolme ja nolla mutta isoimmat muutokset on ehdottomasti tapahtuneet tuossa viiden vuoden sisällä. Huh. Keskiviikkoinen kampaaja ei tule yhtään liian aikaisin. Haluan jonkun pirteän frisyyrin. Semmoinen Polina Gagarina-fleda olisi kiva. Saisi varioitua vaikka miten. Pituudesta vaan puuttuu varmaan joku kymmenisen senttiä että siitä sitä haastetta sitten vaan kampaajalle.

Jonkinverran väsyyn on vaikuttanut se, että syksy painaa päälle nyt jo toukokuussa. Tuntuu ihan pöljältä järkätä jotain syksyn kuvioita kun kesäkään ei ole kunnolla päällä. Omia työjuttuja on vatvottu ja veivattu ja Siipankin vähän. Niistä lisää kun kaikki on paperilla ja täysin varmaa...

Kolmosen ratkaisu siihen kun kaikki ei mahdu kyytiin. Ihailen.
Tokan luokka kävi perinteisen kalaretken pari viikkoa sitten. Keli oli aivan järkky, sadehan nyt ei kalahommissa haittaa mitään mutta kova tuuli oli jo aika hasardia. Käytiin Kolmosen kanssa mukana vain pieni hetki pyörähtämässä. Joku kalakuume puraisi sekä Tokaa että sen kavereita ja nyt ne onkin tuolla lahdella kalassa harva se päivä. Virvelit ja uistimet käytiin kaivamassa esiin ja XXL:sä käydän kuolaamassa vaikka mitä vieheitä. Ja kuulemma aamulla ennen kouluakin pitäisi päästä kokeilemaan kalaonnea. Kesälomalla menköön vaikka aamuyöstä!

Eräänä hyvin aikaisena aamuna työpaikan kahvihuoneessa oli vastassa nämä. Että kippis ja huomenta!
Euroviisut tuli katseltua Ekan kanssa. Mä olen viisuni vahtinut jo reilusti yli kahdenkymmenen vuoden ajan, kovin montaa kertaa ei ole välistä jäänyt. Senverran mukavuudenhaluinen oon että paikan päälle en ole koskaan halunnut, jotain euroviisubileitä on kyllä tullut luuhattua. Semifinaalini vahtaan ja ylipäätään muunkin aiheeseen liittyvän ja twiittaan minkä kerkiän. Tuohon naapurustoon muuttanut kundi kutsui meitä naapureita viisubileisiin luokseen mutta mulla oli aivan järkyttävän pitkä päivä takana plus olin jo Ekan velvoittanut mun viisuseuraksi joten väliin jäi. Siippa myös livahti saunailtailemaan ja vähän luulen että ne naapurinpojan viisubileet koski lähinnä täysi-ikäisiä.. Mutta meillä oli himassakin tosi hauskaa ja Eka oli ihan aidon kiinnostunut hommasta. Kyseli myös kaikkea nippelitietoa. Jos tästäkin saisi tradition? Niinkuin Oscareistakin. Koko viime viikon soi muuten päässä Sveitsin edellisvuoden euroviisu.

Maanantai, niin maanantai!
Ekan riparihommat etenee hitaasti mutta pakolla. Parin viikon päästä tyyppi on jo redulla ja sittenhän ne juhlatkin jo on. Käytiin viime viikolla etsimässä pojalle pukua ja olin ihan varma että melko varmasti mulla räjähtää pää ennenkuin sopiva löytyy. Mulle ei ole ihan edes auennut että miksi se nyt puku pitäisi edes olla mutta Eka on ollut tässä tosi ehdoton joten saakoon pukunsa. Eka on vain koollisesti vähän hankalassa murrosvaiheessa, sopivia vaatteita ei tahdo enää löytyä nuorten mutta ei myöskään miesten puolelta. Voitte siis kuvitella miten iisipiisi nakki oli tämä puvunkin hakeminen. Lisäksi tälle kesälle ei ole ainakaan vielä tiedossa muita juhlia, jossa pukua tarvittaisiin joten tuntuu vähän nuivalta hankkia oma. Ei se mahdoton ajatus ole mutta edustaa vähän sitä kertakäyttökulttuuria, jota mä vastustan. Älyttiin onneksi suht pian lopettaa ja marssittiin pukuvuokraamoon. Ja olipahan muuten ehkä paras ratkaisu ikinä. Poika mitattiin, vaatteita soviteltiin ja se oli siinä. Sopivat vaatteet asusteineen on noudettavissa paria päivää ennen juhlaa ja hinta ei päätä huimannut. Pesut ja muut talon puolesta.
Muutenkin aika hyvällä aikataululla huiskitaan. Lähipiiri on tarjoutunut ihanasti jeesimään tarvittaessa. Siivoaminen nyppii isosti mutta josko senverran jaksettaisiin panostaa että jynssättäisiin pahimmat sormenjäljet irti ikkunoista ja ripustettaisiin osittain pudonneita verhoja takaisin paikoilleen.

Ainoa mikä tökki riparin suhteen oli kirje riparilaiselle, joka mun piti kirjoittaa ja joka Ekalle sitten annetaan jossain vaiheessa leiriä. Istuin monta iltaa ja ei vaan meinannut onnistua. Pystyn kyllä ihan vaivatta tyypille kirjoittamaan mutta nyt oli annettu sellainen valmis aanelonen, jossa oli sellaisia lauseenaloituksia, joita piti jatkaa ja ne oli musta niin väkisinkalastelua että koko touhu oli ihan pakkopullaa. Kun väkisin yritetään lypsää jotain, josta mulla ei ole mitään sanottavaa (esim. "omalla rippileirilläni opin..") niin ei lähde. Kapinoin ja kirjoitin omanlaiseni kirjeen. Eikait ne muut niitä siellä lue mutta sanoin kuitenkin Ekalle että tein omanlaiseni. Jäi kuitenkin ärsytys päälle koko hommasta. Ymmärrän toisaalta ja toisaalta en yhtään.

Meidän Euroviisu-eväät. Tiramisua ja ruisnachohässäkkä. Aina kun tekee
tiramisua niin sitä miettii että miksi me ei tehtä tätä
useammin? Niiiiin hyvää!!
Meillä on Siipan kanssa kohta taas vuosipäivä. Siippa kyseli että mitäs tehtäisiin ja mä ehdotin että oltaisiin tänä vuonna ihan villejä ja nukuttaisiin! Toiseksi vaihtoehdoksi ehdotin veren luovuttamista. Että niinkuin ei anneta toisillemme lahjoja mutta pistetään hyvä kiertoon. Voi olla että verta saan käydä luovuttamassa ihan keskenäni mutta nukkuminen on kyllä vahvana vaihtoehtona! Lapset hoitoon vai itse hotelliin?

Meidän kauppareissut on nykyään ihan mahdottomia. Ei lasten vaan mun takia. Meillä noudatetaan etukäteen tehtyjä kauppalistoja tosi säntillisesti mutta nyt kun kotimainen satokausi alkaa pikkuhiljaa näkyä kaupoissa niin mä olen kuin kesälaitumelle päässyt lehmä. Kirmaan pitkin HeVi-osastoa kiekuen perheelle niinkuin en olisi ikinä ruokaa nähnytkään että hei kattokaa hei täällä on raparperia, montako otetaan, minkä verran te hei syötte, sit tätä varhaiskaalia todellakin tätä me syödään. Ja vitsit tota varhaisperunan kilohintaa mut hei kirsikkatomaatit on onneksi halventunu hei mihin te meette noin vauhdilla oottakaa! Kyllä se syksy ja masis kohta tulee.

Niin että jaksaa ja painaa.. enää muutama päivä.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Viimeisimpiä metkuja väestöntutkimuksen saralla

Vietin torstai-iltapäivän Väestöliitolla kuulemassa Väentöntutkimuslaitoksen meneillään olevista tutkimuksista. Teemana Tätä et vielä tiennyt parisuhteista ja perheistä!

Ennen tilaisuuden alkamista selailin osallistujaluetteloa ja mietiskelin että mitäs hittoa minä täällä teen kaikkien tutkijoiden ja toimittajien seassa. Mutta onneksi kutsuttiin, oli nimittäin aivan järjettömän mielenkiintoinen ja avartava iltapäivä! Jos olisin lukenut ohjelman vähän tarkemmin, olisin huomannut että paikalla on myös Väestöliiton toimitusjohtaja ja voipi olla että sitä olisi ehkä vetänyt päälle jotain muuta kuin risat farkut, Simpsons-printtisen paidan ja villasukat. Meikannut olin sentään, tosin sekin meinasi jäädä tekemättä koska Kolmas meni ihan sekaisin kun tökin silmiin ripsaria. Pitäisi varmaan ehostautua vähän useammin niin lasta ei pelottaisi sitten kun meikkaa.
Annoin itseni ymmärtää että iltapäivästä ilmaantuu videot jossain vaiheessa tänne. Suosittelen katsomaan!

Ohjelma kuvakaapattu täältä. Sitä kautta toimii myös nuo linkit, jotka kuvassa näkyvät sinisenä. Mun oli tarkoitus ottaa kuvia siitä hienosta paperiversiosta, joka paikan päällä jaettiin mutta taapero paini sen ryppyiseksi.

Koska tutkimukset oli purettu pääsääntöisesti erilaisiksi kaavioiksi ja käppyröiksi, on niitä vähän hankala kirjoittaa auki. Mutta yritetään! Puhumisaikaa oli jokaisella tutkijalla melko vähän, eli käppyrät käytiin aika vauhdilla läpi ja itse olisin ainakin tarvinnut ehkä vähän pidemmän pohdinta- ja tutkimisajan per kaavio. Nyt niitä ehti silmäilemään vain pintapuolisesti mutta kyllä sieltä onneksi nousi esiin muutamakin mielenkiintoinen seikka.

Mua itseäni kiinnosti etukäteen eniten Erotaanko?- ja Hoiva-kohdat. Ihan jokainen tutkimus kyllä oli sellainen, että olisi voinut kuunnella pidemmänkin tietoiskun. Tosin sitten me oltaisiin tarvittu aikaa koko päivä. En ala kirjoittamaan nyt kaikkea, mitä meille kerrottiin mutta nostan esiin seikkoja jotka mulla itselläni jäi mieleen.

Seksi-osiosta ajatuksia herätti se, että tutkimuksen mukaan 2000-luvun alusta lähtien nuorten naisten orgasmien saanti on vähentynyt. Ja tämä on siitä aika mielenkiintoinen seikka että voisi kuvitella asian olevan täysin toisinpäin. Kun seksuaalisuus on vuosi vuodelta vapautunut ja naiset on itsenäisempiä ja tasa-arvoisempia. Ja kuitenkin tutkimusten mukaan niillä naisen orgasmeilla on väliä, lauenneet naiset ovat tyytyväisempiä parisuhteessaan. Syitä tähän ei vielä oikein osata selittää mutta meistä jokainen voi kehitellä erinäisiä teorioita niin halutessaan. Voisiko yliseksualisoitunut yhteiskunta vaikuttaa? Ylipäätään se että tietynlaista täydellisyyttä tavoitellaan vähän kaikessa? Elämän hektisyys ja paineet? Mäkin kirjoitin joku aika sitten siitä, miten ulkopuolelta tulevat paineet seksielämästä meinaa vähän ahdistaa.

Toinen seikka joka herätti ajatuksia oli se että, toisin kuin meille on aiemmin opetettu (mulle ainakin, mäkin muistan tämän koulun terveystunneilta) itsetyydytys ja omaan kehoon tutustuminen ei auta opettamaan orgasmin kokemusta. Eli toki se omaan kroppaansa tutustuminen kannattaa aina mutta sillä et vielä takaa itsellesi parempaa tyydytystä. Mielenkiintoista, mielenkiintoista! Olisipa muuten hauska päästä nyt yläkoulun terveystiedon tunneille kuuntelemaan mitä siellä puhutaan seksistä. Onko mikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa opetuksen suhteen? Eka varmaan häpeäisi silmät päästään jos menisin mukaan.

Lapsi-osiossa käytiin läpi ensimmäisiä tuloksia uudesta Perhebarometristä. Otantaa oli sekä miehistä että naisista. Sieltä mieleen jäi eritoten se että lähes joka kolmas 45-vuotias mies on lapseton. Miettikää miten älyttömän paljon se on! Tämän kokoisessa maassa. Tutkimusten mukaan syntyvyys on ollut laskussa laajalti Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa. Suomi on kuitenkin pysytellyt suht tasaisissa lukemissa, paitsi viime vuosina. Tutkimusten perusteella on vahvoja viitteitä sille että syntyvyys tulee laskemaan entisestään Suomessa. Syntyvyys laski myös edellisellä lamakaudella 90-luvun alussa mutta silloin se koski lähinnä ensimmäisen lapsen hankintaa nuorilla naisilla. Toisen ja kolmannen lapsen syntyvyyteen ei tullut selvää notkahdusta. Nyt tämän lamakauden aikana kaikki luvut ovat olleet alaspäin suuntaavia. Asia nostatti hieman pohdintaa ja keskustelua. Varsinkin nämä kaksi asiaa yhdessä, joita kursivoinnilla toin esiin. Miten paljon syntyvyyden laskuun vaikuttaa puolisottomuus? Miten paljon tilastoihin vaikuttaa se, että ei ole ketään jonka kanssa hankkia lapsia? Kirjoittelin itse joskus siitä, miten omasta kaveripiiristä löytyy ihmisiä, jotka potevat suoranaista lapsivihaa ollessaan itse lapsettomia sinkkuja. Kuinka paljon tutkimustulosta voi vääristää se, että ehkä oikeasti haluaisitkin lapsia, mutta koska olet yksin on helpompi kääntää se lisääntyminenkin negatiiviseksi ja olla sillä mielellä että "en halua lapsia koskaan"? Kun joka kolmas keski-ikäinen mies on lapseton, on aika todennäköistä että he kaikki eivät ole tahallisesti lapsettomia. Mietiskelin myös kotimatkalla sitä että jos olisin itse nyt lapseton, niin uskaltaisinko edes lähteä perustamaan perhettä? En välttämättä.

Erotaanko-osiossa tarkasteltiin tutkimusta avioeroista ja perheen lasten lukumäärästä. Ensin käytiin läpi aika tuttuakin faktaa. Että nykyään erotaan enemmän kuin ennen. Vuonna -85 tuli selvä piikki eroamisissa, mutta se selittyy erolainsäädännön muuttumisella. Sen jälkeen nousua on ollut tasaisesti, uutta eropiikkiä ei ole tullut. Lapsethan ei nyt varmastikaan ole mikään suoranainen syy tai seuraus siihen, että erotaanko vai ei. Mutta on olemassa useampiakin tutkimuksia siitä, että lapset vähentävät eroriskiä. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet sen, että perheet joissa lapsilla on pienet ikäerot, on myös suurempi riski siihen että vanhemmat eroavat. Ja erityisesti vaikuttaa se lyhyt viimeinen syntymäväli (eli esim. kaksilapsisessa perheessä ensimmäisen ja toisen lapsen ikäero, kolmilapsisessa perheessä toisen ja kolmannen lapsen ikäero jne). Eronneisuus kahden lapsen perheissä on hieman korkeampi, kuin kolmilapsissa perheissä. Haastatin vielä tilaisuuden lopuksi Venla Bergiä, joka tätä tutkimusta esitteli ja siinä parinkin suun voimin juteltiin tästä, että pienet lapset vähentävät eroriskiä. Kuitenkin jatkuvasti saa kuulla siitä miten muka pienten lasten vanhemmat eroavat paljon. Että mistä se tieto oikein sikiää koska tutkimukset sanovat muuta. Lasten kasvaessa myös riski eroamiseen kasvaa ja tilastollisesti ollaan aika samoissa lapsettomien tulosten kanssa. Mutta pienten lasten vanhemmat eivät eroa. Tämä oli sinänsä mielenkiintoinen fakta koska kuitenkin on myös tutkittu että länsimaissa lapset laskevat onnellisuutta. Tuo nyt ei ole ihan viime, eikä sitä edeltävänäkään vuonna kirjoitettu juttu mutta halusin linkata sen tähän siksi, että siinä tuodaan esille useampi tutkimus aiheesta.

Hoiva-osio tuntui erityisen mielenkiintoiselta, koska itsellä on tämä parisuhde-yksinhuoltaja-parisuhde-historia. En ole aiemmin perehtynyt tutkimuksiin tai tilastoihin, joissa tarkasteltaisiin yksinhuoltajien ja kahden vanhemman perheiden eroja, mutta onneksi nyt tuli tilaisuus siihen. Näitä käppyröitä olisin halunnut tarkastella vähän pidempään. Tutkimusten mukaan erityisesti taloudellinen epätasa-arvo yhden ja kahden vanhemman perheiden välillä on kasvanut ja kehityssuunta näyttää edelleen huonolta. Yh-äitien työssäkäyntiaste oli ennen 90-luvun lamaa suurempi, kuin puolisoäitien työssäkäyntiaste. Lama kuitenkin tiputti yh-äitien työssäkäyntiastetta radikaalisti, eikä luku ole palautunut entiselleen sen jälkeen. Kun on lähdetty tutkimaan asiaa vähän tarkemmin, on huomattu että mitä matalampi koulutusaste on, sitä enemmän eroja löytyy yksinhuoltajien ja kahden vanhemman työllisyysasteissa. Koulutuksella on väliä myös mahdollisen eron jälkeen. Korkeasti koulutetut vanhemmat jakavat todennäköisemmin hoitovastuuta tasaisemmin myös eron jälkeen. Jos koulutusaste on matala, on todennäköisempää että eron jälkeen lähivanhemmalla on suurempi vastuu yhteisistä lapsista.

Isona yllätyksenä mulle tuli myös se, että tutkitusti yksinhuoltajat käyttävät pidempiä pätkiä kotihoidontuen mahdollisuutta, kuin kahden vanhemman perheet. Että jos mietitään miten pienistä summista hoitovapaalla kuitenkin puhutaan. Miten ne yksinhuoltajat oikeasti elää? Onko ne luvut niin suuria, että ne näkyvät myös tilastoissa, kun tutkitaan yhden vanhemman ja kahden vanhemman perheiden taloudellisia eroja? Jos yhdistellään sitä, että nykyään erotaan enemmän kuin ennen muinoin, niin on aika selvää että merkittävä osa suomalaisista perheistä on yhden vanhemman pyörittämiä. Onkin tärkeää että näitä eroja selvitetään suhteessa kahden vanhemman perheisiin.

HUOM! Videot tilaisuudesta on nähtävissä mutta en ehtinyt itse niitä katsomaan uudestaan ja lähipäivät on niin sykkimistä että ihan heti en ehdikään. Edellä kirjoitetut perustuivat omiin muistiinpanoihin. Tarkoitus on kuitenkin videot katsoa ja jos olen kirjoitellut ihan vääriä juttuja, niin korjaan ne sitten selvästi merkiten. Saa myös huikata jos joku huomaa selviä asiavirheitä.

Miten meni noin niinkun omasta mielestä?
Tilitin Kolmosen kummitädille kun oon tämmönen
tosi luonteva Social Butterfly.

Oli oikeasti tosi antoisa iltapäivä. Ens kerralla en vaan juttele kenellekkään.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Aina mun pitää stressata

Mua vähän jännittää Ekan rippijuhlat. Mä en stressaa niinkään kämpän siisteyttä, oman porukan käytöstapoja enkä stressaa tarjottavien onnistumisprosenttiakaan (paitsi sitä helvetin kakkua) koska aina on olemassa myös lähi-Siwan pakasteallas. Mutta mä stressaan vähän paljon sitä sellaista yleistä ilmapiiriä. Mä olen läpikäynyt niin monet pönötysjuhlat että sellaiset on mulle yhtäkuin epäonnistuneet bibikset. Ja koska juhlakalu on maailman paras tyyppi niin se ansaitsee vain ja ainoastaan maailman parhaat rippijuhlat!

Kun ollaan uusioperhe, niin jokainen osaa varmaan matikkansa ja pystyy laskemaan että erinäisiä suhdekuvioita löytyy ja ihmisten lukumääräkin on kasvanut aika kivoihin lukemiin. Eikä sillä, musta jokainen uusiosetä tai bonusvaari tai äitipuoli on pääsääntöisesti rikaste. Muttakun ne ihmissuhteet ei aina muotoudu ja asetu siihen palapeliin sopivina paloina. Neliönmuotoiset ei mahdu pyöreänmallisiin aukkoihin ja kaikille paloille ei tahdo edes löytyä sopivaa kohtaa siinä laudalla. Helppo ei aina todellakaan ole se mikä kuvaa sen kokonaisuuden toimivuutta. Ja kaikista pöljintä on se, että tämä ongelma on vain aikuisilla. Aikuiset ei osaa asettua niihin rooleihin tai luovuttaa palaa siitä omasta osastaan. Lapset sluibailee aivan sujuvasti millä vesillä vaan mutta aikuisilta ei sama onnistu. Kun on kerran joku rooli saavutettu niin se on näin ja piste. Tämä ei valitettavasti ole oikea foorumi näiden asioiden puimiselle mutta sanotaanko näin että tietyt ihmiset tuo mukanaan jännitteitä. Paljon jännitteitä. Sanotaanko näin että voi olla että välttelen katsekontakia parhaani mukaan Ekan rippipäivänä tiettyjen henkilöiden kanssa, tiedättehän sen sanonnan jos katseet voisivat tappaa. Jos vaan olen piilossa koko bileiden ajan?

Mä heitin pallon tässä asiassa Ekalle. Hän sai päättää jokaisen ihmisen, joka paikalle on kutsuttu. Olen yrittänyt psyykata lasta siihen että ne on hänen juhlat ja siihen ei ole kellään mitään nokan koputtamista. Ketään ei tarvitse kutsua pelkästä velvollisuudesta ja jos tuntuu että joku loukkaantuu (kutsusta tai kutsumattomuudesta) niin syy ei ole Ekan vaan siinä ihmisessä itsessään. Samaten olen koittanut psyykata Ekaa siihenkin että no jos joku sitten vähän loukkaantuu. Että elämä on tuonut mukanaan painolastia kun se meidän ydinperhe aikanaan hajosi mutta että Eka ei syypää muiden loukkaantumisiin. Jos joku yrittää häntä syyllistää niin hän ei saa syyllistyä, se täytyy vain päättää omassa mielessään. Ja aina parempi jos pystyy itse hoitamaan sen keskustelun takaisinpäin ystävällisesti ja fiksusti. Antaa toiselle oikeuden niihin tunteisiin mutta ei itse syyllisty niistä.

Valitettavasti aikuiset ihmiset ei aina kykene kiukuttelemaan oikeisiin kohteisiin vaan purkavat sen oman pettymyksensä teini-ikäiseen. Jos ihmissuhdetaidot on sillä tolalla niin aika surullista. Meistä jokainen voi vaikuttaa vain siihen omaan käyttäytymiseen. Harmittavasti ne on juurikin useimmiten aikuisia, jotka käyttäytyy ihan päin persettä ja todella ajattelemattomasti. Harmittavan usein ne ihmiset on sukulaisia, joiden kanssa tulee aivan ääri-typeriä yhteenottoja. Sukuaan kun ei tiettyyn pisteeseen asti voi valita. Kyse on kuitenkin vain muutamasta tunnista saman katon alla. Voisi kuvitella että jokainen pystyy senverran hillitsemään itseään? Tiedän useammankin osoitteen, jossa kaikki juhlat juhlitaan kahdesti; isän ja äidin puolen kanssa erikseen. Kun ei vaan voida olla samaan aikaan samassa tilassa. Oikeesti??!

Mä en ole koskaan varsinaisesti katunut eroa Kaksikon isästä. Mutta on kuulkaa hetkiä, jolloin miettii että tekisi melkein mitä tahansa että nämä lapsiin liittyvät kuviot ja ne kaikki ihmiset, jotka Kaksikon elämään kuuluu, asettuisi kohdilleen vähän helpommin ja vähemmällä stressillä. Ihmiset ei tajuakaan miten laaja asia eroaminen on, ennenkuin se osuu omalle kohdalle. Se ei ikinä koske vain eroavaa pariskuntaa, jos lukumäärä perheessä on useampi kuin kaksi. Joskus erotessa puolisosta, eroat myös kokonaisesta ihmisryhmästä. Kokonaisesta suvusta, halusit tai et. Eroamisen voi ottaa henkilökohtaisesti, vaikka et olisi siinä itse fyysisesti mukana. Ja vaikka yrittäisit siinä pelata miten fiksusti niin et voi toimia oikein. Niistä lähtökohdista sitten järjestetään näitä lapsiin liittyviä juttuja. Tietyllä tapaa lohduttaa kun tietää että muillakin eronneilla on tällaista. Tietyllä tapaa taas vituttaa kun eihän sen pitäisi olla tällaista. Kenelläkään. Elämä on saippuaooppera!

Onneksi Eka halusi kutsua myös kaksi mun hyvää ystävää, joista kumpikin omaa niin jäätävän lahjakkaat sosiaaliset taidot että saavat ympärillään olevat ihmiset relaamaan vaikka samalla pitäisi pestä ruumiita. Kadehdin molempia ihan avoimesti. Mä jäädyn tietyissä tilanteissa aina ihan takakireäksi hampaiden kiristelijäksi ja naaman nykijäksi joten onneksi löytyy sitten näitä jotka nappaavat sen seremoniamestarin hatun päähänsä ihan vaivattomasti. Ja onneksi kaikki (omat ja ex-)sukulaiset eivät ole tölvänöitä eivätkä välitä että kuka on kenenkin kanssa samaa sukua. Reiden tai muun mutkan kautta.

Voi olla että mä stressaan ihan turhasta. Voihan se olla että aika olisi vähän siloitellut erinäisiä polkuja. Tai sitten ne on ihan just tasan yhtä piikikkäitä kuin oli silloin viime vuosikymmenelläkin. Ehkä mä vain korvatulpitan jokaisen lapsen tuossa ovella. Eritoten sen juhlakalun! Tai sitten meillä on viinatarjoilu. Vain senverran että ihmiset relaa.


maanantai 18. toukokuuta 2015

Naimiaisiin

Siipan synttärit juhlittiin tänä vuonna tosi minimaalisesti, koska Kaksikko oli Isilässä. Meillä ei synttäreistä mitään järjetöntä numeroa edes tehdä mutta synttärisankari saa esimerkiksi aamupalan. Ei mitään suureellista mutta vähän jotain spessumpaa. Tykkään itsekin maailman kaikista eniten kiireettömästä ja runsaasta aamupalasta ja sellaista on kiva duunata myös muille.

Nyt kun tässä on ollut tätä vappua ja katufestaria ja muita höpöbileitä, jolloin ollaan kokoonnottu jollain porukalla tähän meille syömään ja olemaan, jäi mulla vähän bibisvaihde päälle. Että kakkua pöytään ja kahvinkeitin porisemaan ja hei haluisko joku ruoan kanssa lasin viiniä? Kohta on Ekan rippijuhlat onneksi juhlittavana eli vielä pääsen humuilemaan mutta sitten ei olekaan mitään juhlia mitä odottaa. Koko kesänä. Mä päätinkin että me voitaisiin vihdoin mennä Siipan kanssa naimisiin.

Mun ja Kolmosen kummitädin viestittelyä.
Huomatkaa taidokas blurraus.

Mä en ole enää hingunnut naimisiin, been there done that ja silleen, ja vähän tässä itsekin ihmettelen että mistäs nyt tuulee. Mutta niin vaan häitä tarvisi nyt saada. Itseasiassa mä en ole varma haluanko mä naimisiin (tai pikemminkin näenkö sen tarpeelliseksi, haluan kyllä olla sitoutunut mutta siihen riittävään sitoutumiseen en tarvitse sitä naimisiinmenoa) vai vaan hyvät bileet. Mutta siitä olen varma että jos me mentäisiin naimisiin niin ihan läpihuutona sitä ei vedettäisi. Vihkiminen pienesti ehkä joo, mutta kyllä sitä joku ilta pitäisi yhdessä viettää läheisten kanssa. Juhlien.

Mietiskelin hommaa siinä yhden illan vartin ja pistin mietintämyssyn jo päähän Kolmosen kummitädin kanssa ja vähän sitten niinkuin ilmoitin vaan asian Siipalle kun se kotiutui. Tyypin ilme oli melkoinen (peura ajovaloissa) mutta ei se nyt tyrmännytkään sitä. En kosinut vaan ilmoitin. Mä en osaa olla romanttinen suunnitellusti. Enkä oikein osaa arvostaa sitä silloinkaan kun sitä osakseni saan. Spontaani romantiikka on se minkä mä handlaan, joskus se saattaa olla vähän ajattelematonta mutta ihan aina kuitenkin vilpitöntä.

Me ei itseasiassa olla kovin ihmeesti edes naimisiinmenosta koskaan puhuttu. Muuta kuin että ei mennä. Mutta ei se nyt mitenkään huonoltakaan idealta tunnu, jos oikein ajattelee. En kuitenkaan halua tai odota mitään kosintoja enkä välttämättä halua edes sormusta. Mä suhtaudun tätä nykyä avioliittoon epäromanttisesti sopimuksena. Ja sopimusten teko vaatii aina keskustelua ja neuvottelua. Pikkasen nyt pistin mutkia suoriksi ja vain ilmoitin että muuten voitais. En koe että me tarvittaisiin avioliittoa pariskuntana tai perheenä mutta joku hääkello nyt jossakin päin korvien väliä mulla kilkattaa.

Haluaisin juhlat jossa olisi paljon lapsia mutta kuitenkin myös maljojen kohottelua. Ei yhtään hampaidenkiristelyä siksi että lapset mekastaa ja väsyneenä juoksee ympyrää. Juoskoot, katsotaan yhdessä niiden perään. Ei ympärihumalaisia ihmisiä mutta kuitenkin virtaavaa skumppaa. Naurua ja kyyneliä, välitöntä yhdessäoloa ja ennenkaikkea hauskaa! Läheisiä ihmisiä ympärille ja hyvää ruokaa pöydät täyteen. Puheita ja muisteluita. Ei mitään leikkejä mutta jotain highlighteja joilla ihmisten huomio välillä koottaisiin yhteen. Ei pukupakkoa. Tanssimista ilman kenkiä.

Enitenhän tämä on rahakysymys. Mä en halua mitään ihmeempää häämekkoa tai niitä muitakaan rahareikiä. Mutta haluan esimerkiksi hyvää ruokaa ja juomaa, jotka maksaa. Haluan kukkia ja haluan livemusiikkia, nämäkin maksaa vaikka musat saataisiinkin kavereiden kautta. Haluan pastellivärisen tukan ja uuden tatuoinnin, rahaa menee niihinkin. Kaikki haluamani maksaa ja kun järkkään juhlat niin en halua kitsastella ja tuijotella kaikessa hintalappua. Eurojackpotin voittamiseen ei nyt tällä kertaa näköjään riittänyt se, että oltiin kolme vuotta sitten Prahassa.

Voin hyvin kuvitella että tässä käy niin että joko me hoidetaan se virallinen osuus pois jaloista suurinpiirtein huomenna ruokatunnilla tai sitten ollaan eläkkeellä, ennenkuin suhde saadaan viralliseksi. Siippa bongasi jo että Grouponin kautta saisi Astoria-salin edullisesti häitä varten. Mulla oli vähän rennompi miljöö mielessä ja kun Siippa tutki sitä tarjousta niin hänkin sen lopulta tyrmäsi. Buffetissa olisi nimittäin tarjolla paahdettujen punajuurien kaverina vuohenjuustoa. Jota meistä kumpikaan ei siedä. Että vuohenjuustoon se nyt kuulkaa tämäkin liitto kaatui.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Sitä, tätä ja vähän totakin

Hei apua, olenko mä ainoa joka herää huomaamaan että toukokuu on jo puolessa välissä?? Vastahan oli vappu. Kaikesta keväthypetyksestä huolimatta mulla on vähän sellainen viharakkaus toukokuuta kohtaan. Rakastan koska toukokuu lupaa jo kesää, vaikka puskisi joku lumikuuroilu niin se on vain semmoinen hetkellinen keskisormi. Vihaan koska toukokuussa on ensinnäkin järjettömästi kaikenlaisia bibiksiä (jotka toki olen ihan itse nostanut spektaakkelimaisiin mittaluokkiin) kuten vappu, kolme miljoonaa eri tapahtumaa johon tottakai täytyy osallistua, Siipan synttärit, euroviisut (tätä ei meidän perheessä ihan normikatselulla kuulkaa ohiteta) ja koulujen loppu. Lisäksi toukokuu on koululaisilla täynnä ihmeellisiä poikkeuspäiviä, jolloin aikataulut ei ole sitä mitä normaalisti ja äitiparka on ihan slaagin partaalla jokaisena aamuna. Tuossa alkuviikosta meinasin saada jonkun kohtauksen kun hokasin että voi hittolainen, Ekalla on urheilupäivä. Pojan 11.15 aamu muuttuikin kello kahdeksan sun pitäis olla jo hereillä ja oikeastaan muuten bussissaaaaa saako siellä eväitä noillako se urheilet hei tarviiko sinne todellakin laittaa tukka kuosiin-herätykseen. Olin kyllä jo itse siinä hereillä koska olin herännyt aamuseitsemältä taaperon varpaat suussa mutta siitä huolimatta mä inhoan näitä. En minä voi muistaa kaikkia tämmöisiä mitenkään..

Taapero on nyt vajaa pari viikkoa harrastellut sitä että kampeaa öisin omasta sängystään meidän väliin. Kirjaimellisesti rojahtaa laidan yli ja se on sitten aina ihan sattumasta kiinni että onko siellä alla isä, äiti vai vähän molempia. Tyyppi ei näytä varsinaisesti olevan edes hereillä siinä kiipeillessään. Jossain päin vaan joku kello alkaa ilmeisesti hänellä kilkattamaan että nyt menoks! Hereillä ollessaan tuo harvemmin kiipeää sieltä laidan yli ilman, että vieressä on joku. Olen kyllä kuullut unissakävelijöistä mutta tämmöinen unissakiipeily oli uusi tuttavuus.

Selkäsököiset ilmoittautuu! Siippa sai omansa rikki ties missä mutta alkuviikosta selkäkipuiseksi ilmoittautui myös Toka. Hän on meidän lapsista se liikkuvin ja huimapäisin ja on ihan mahdollista että hän teloo itsensä pahastikin ja toteaa yhtään en tiedä missä tää on menny. Ankeinta oli että pojan kuvailu kivusta kuulosti iskias-tyyppiseltä. Mulla itselläni se vaiva on alkanut teini-iässä ja mun äidillä on ongelmia sen kanssa ollut aikanaan enemmänkin. Tokalla on selän rakenteissa muutenkin ihan todettua vikaavikaa (onneksi ihan pientä, joka todennäköisesti korjautuu kasvun mukana. Harvahan meistä on suoraan oppikirjasta) joten ihan täysin yllätyksenä ei tullut että ongelmia saattaa silloin tällöin esiintyä.  Mutta sinänsä harmitti että miksi ihmeessä pitää tälle yhdelle lapselle kaikki kivuliaat vaivat tulla kun on sitä ongelmaa purennan kanssa ja migreenihistoriaa ja ties mitä.
Kiikutin pojan lääkäriin aika pian joka sitten tutki ja ihmetteli. Meidän oma terveyskeskuslääkäri on onneksi maailman paras tyyppi joten en edes miettinyt että vienkö nyt turhaan ja ennenkaikkea liian pian. Toka oli viikko sitten perjantaina kavereiden kanssa lintsillä ja mäkin vähän uumoilin että voisikohan vaiva olla sieltä peräisin. Tietenkään hän ei muista itse teloneensa mitään. Lääkäri totesi samantien kurkatessaan pojan selkää että täällähän on iso mustelma. Eli joo, ilmeisesti on jossain itsensä rikkonut. No nyt sitten seuraillaan. Tekevälle sattuu.

Siipan synttäreitäkin juhlittiin tässä. Hankin sille lahjaksi uudet juoksukengät sekä kukallisia boksereita. Ne on aina varma valinta tuollaiselle pitkätukka-hevarille. Nyt me ollaan sitten taas samanikäisiä hetken aikaa.

Siipan synttäriaamupala. En keksinyt mitä tekisin niin tein kaikkea.

Katufestarit tuli ja meni. Tänä vuonna oli eka kerta kun Kaksikko ei ollut mukana (ovat Isilässä) ja huomasi että se vaikutti itselläkin koko festarihumuun. Mikään ei tuntunut yhtä kivalta ja koko ajan vaan mietin että vitsit miten Eka tykkäisi nyt tuosta ja tuota Tokakin haluaisi päästä kokeilemaan. Ihan vajaat bileet omalta osaltani.
Festaroitiin muutaman kaveriperheen voimin ja vaikka tänä vuonna ei väkeä ollut yhtä paljon kuin viime vuonna niin paljon jäi näkemättäkin. Pitänee ensi vuonna tehdä vähän tarkempi toimintasuunnitelma, eikä vain pyöriä päättömästi ympäriinsä. Keli suosi senverran että ei satanut muutamaa pisaraa enempää mutta muuten saikin sitten sahata takkia edestakaisin päälle ja pois. Välillä hiki virtasi vaikka oli teepaitasillaan ja välillä kirosi kaulaliinan uumenista kun ei ollut itselle hanskoja. Suomen kesä on se aika talvesta kun ei pääse hiihtämään!

Ravintolapäivä oli taas aivan mahtava. Tutkailin etukäteen vähän lähialueen tarjontaa ja bongasinkin erittäin mielenkiintoisen tuttavuuden. Kuitenkaan sitten itse paikan päältä en ravintolaa löytänyt joten hypättiin suunnitelmaan b. Bongattiin juuri avaamassa oleva tuktukin perässä kulkeva ravintola, josta sai järjettömän hyvää thairuokaa. Koko meidän porukka nappasi ruokansa sieltä. Allekirjoittanutta lämmitti eritoten se että tulisuuden sai säädellä itse ja limeä ja korianteria sai kauhoa vapaasti. Mainitsinkin että mulla on korianteriin törkeä himo, olisin voinut siinä odotellessa kauhoa pelkästään ne alkuruokana... Ruoan mukana tuli itsetehtyä minttu-sitruunaruohojuomaa, jossa maistui tosi kivasti myös inkivääri. Vähän kylmempänä se olisi ollut aivan parhautta, nyt mä ja Siippa oltiin ainoat jotka siitä tykkäsi.
Omat muksut on jo varmaan pari vuotta puhuneet että meidänkin pitäisi osallistua ravintolapäivään. Festarihumun jälkeen tultiin koko meidän festiporukalla tähän meille ja tehtiin ruokaa ja samaa alkoi nyt höpöttämään ja yllyttämään myös kaveriperheet. Että meidän kyllä pitäisi osallistua. Koko hommahan olisi helpointa toteuttaa tässä kotona mutta toisaalta itsekin tykkään eniten niistä kadulla olevista pop-up paikoista. Pitääpä haudutella (pun intended) tätä ideaa...

Kierreltiin vähän kirppareitakin mutta mulla on nyt vähän jotenkin henkinen allergia niitä kohtaan. Älkää ymmärtäkö väärin, mä hankkisin vaikka kaiken kirpparilta. Mutta kieltämättä kävi vituttamaan kun bongattiin tosi kiva kello ja kyseltiin hintaa niin kuulemma no jos pari euroa. Ennen ostopäästöstä jäätiin vielä varmistelemaan että toimiihan se ja sieltä sitten laukkasi kellon omistajakin paikalle ilmoittamaan että alle kympin tämä ei muuten lähde. Mä olen vastaaviin kauppatilanteisiin törmännyt viime aikoina tosi paljon. Oikeasti hinnoitellaan ne tavarat ja muistetaan se että kyseessä on kirppari! Kirpparihintoja siis hei, ei todellakaan ollut kympin kello. Eikä kanneta sinne myyntiin mitään liian isolla tunnearvolla  olevia romppeita. Tämäkin kellonomistaja siinä suurinpiirtein silitteli tikittäjäänsä, ei paljon huvittanut sitä sitten ostaa. Mietiskeltiin siinä porukalla että onko nettikirpparien huutokauppahenkisyys vai mikä sekoittanut myyjien päät kun hintaskaala tuntuu nykyään olevan aika yläkanttiin...

Mureena Muraali. Kyllä on kuulkaa hieno!

Saatiin muuten Kolmoselle päivähoitopaikka sieltä mistä haettiinkin. Asiaan on tässä nyt suhtauduttu sitten asiaankuuluvasti; helpotuksen hysteerisesti. Moni asia ratkesi syksyn osalta ja omia työkuvioitakin pystyy alkaa miettimään. Samallahan tuntuu toki myös siltä että en halua töihin enkä ainakaan halua lasta hoitoon. Miljoona kysymystä risteilee päässä ja luulen että päiväkodin johtaja tulee ennen kesälomaansa katumaan sitä saa soittaa ihan koska vaan jos on jotain kysyttävää-heittoaan... Harjoittelu uuteen arkeen alkaa heti elokuun alussa eli ihan kohta. Kääk!

Kolmosen viimeinen temppukerhokin oli tuossa perjantaina. Sehän on ollut kaikenaikaa tiedossa että meidän osalta se ajanvietto loppuu tähän toukokuuhun. Yllätyksenä tuli sensijaan se että ollaan tässä puolitoista vuotta käyty siellä aina väärään aikaan. Iso heitto ei ole ollut kyseessä mutta nyt vikalla kerralla selvisi että se alkaakin ihan eri aikaan kuin mitä me on luultu. Nooh, kuka näitä laskee. On sentään käyty oikeassa ryhmässä!

Kamalasti paljon olisi vielä vaikka mitä asiaa mutta tämä postaus vain venyy ja venyy eikä kukaan jaksa enää lukea. Kuuluisaan seuraavaan kertaan siis! Alan sensijaan suostuttelemaan mun äitiä lastenvahdiksi huomiseksi, jotta päästäisiin Siipan kanssa tuohon naapurin leffateatteriin katsomaan Mad Max. Hittolainen, jos olisin tiennyt että uusi Avengerskin siellä pyörii, niin oltaisiin kyllä käyty Kaksikon kanssa siellä se katsomassa. Nyt laukattiin keskustaan samantien kun ensi-ilta oli takana. Ensi viikonloppuna olisi CMX:n keikka johon meidän piti Siipan kanssa mennä mutta nyt ei kyllä mitenkään ehdi krapuloimaan yhtään, ei väsymyksestä eikä nautintoaineistakaan, joten väliin jää. Mutta jotain kivaa olisi hauska tehdä kaksin niin kuolataan sitten yhdessä Tom Hardya mennään sitten elokuviin!

torstai 14. toukokuuta 2015

Lohturuokaa

Aina silloin tällöin sattuu pätkiä, että saa olla useamman tunnin kotona ihan yksin. Silloin mulla on tapana tehdä itselle jotain hyvää syötävää. Hassu ero muuten tässä, jos Siippa jää yksin himaan niin se alkaa ekana siivoamaan, mä taas kampean sänkyyn kirjan ja läppärin kanssa ja mietin että mitähän sitä söisi? Mä olen joskus kaksi lasta sitten lakannut nauttimasta siitä että tavarat pysyy paikallaan, kun lapset ei ole kotona. Nykyään suodatan näkökentästä kaikki sotkut ihan suvereenisti pois enkä todellakaan käytä omia hetkiäni mihinkään siivoamiseen! Sensijaan nautin älyttömästi siitä että saan tehdä syötäväksi sitä mitä mä haluan ja sitä mistä mä tykkään, ilman että kukaan nurisee siitä mitä on syötävänä. Tällä päämäärällä nimittäin joku nurisee aina. Silloin kun näitä lapsivapaita kertoja osuu kohdalle, mulla on tapana tehdä lohturuokaa.

Mä en miellä karkkia tai sipsejä tai sellaisia lohturuoaksi. Mulle lohturuoka on jotain itsetehtyä mihin on tehdessä sekoitettu järjettömästi rakkautta mukaan. Lohturuoka on myös sellaista, jota ei etukäteen suunnittele tekevänsä vaan se muodostuu vähän niistä aineista mitä kaapeista löytyy. Kun tulee se olo että nyt tarttis saada lohturuokaa. Pikaruokaa se ei myöskään välttämättä todellakaan ole! Ja vaikka mä puhun lohturuoasta niin se ei ole mulle sellaista mitä söisin vaikka sydänsuruihin tai sellaisiin. En tiedä miksi puhun lohturuoasta mutta liitän sen nimenomaan niihin hetkiin, kun lopputulos päätyy vain mun suuhun. Toki lohturuoan tarkoitus on nostaa mielialaa (kamoon, mitä tämä viimepäivien keli nyt taas on hei ihan oikeesti??!!) ja helliä mahaa. Mutta mulle ruoka on muutenkin monesti sellainen tunnepohjainen juttu. Sen täytyy aina nostaa mielialaa. Ihan parasta on jos päivän jokainen ateria on sellainen wooow-efektimäinen.

Parmesanrisotto eli kylmän päivän herkku

Parmesan on juusto, josta olen alkanut tykkäämään vasta ihan muutama vuosi sitten. En tykkää yhtään voimakkaan hajuisista juustoista ja parmesanin pistävä haju piti mut siitä kaukana pitkään. Toka jakaa mun kanssa tämän inhorakkauden, meillä ei kertaakaan käsitellä parmesania ilman että mietitään että miten joku näin oksennukselle haiseva voi olla näin hyvän makuista. En vieläkään tykkää esimerkiksi niistä valmiista parmesanraasteista. Parmesan pitää olla palana, josta raastetaan. Erään kerran jokunen aika sitten sattui niin, että mulle ja Kolmoselle ei ollut mitään lounasta kotona. Senkerran en jaksanut alkaa säätämään mitään puuroa tai munakasta tai muuta nopeaa vaan käytiin hakemassa kaupasta valmista ruokaa. Valikoima oli aika suppea koska osa lämmintiskistä oli remontissa. Sinne oli koottu valmiita annoksia ja koska kasvisruoat oli niin kökön näköisiä, nappasin meille parmesanrisottoa ja broilerinjauhelihapihvejä. Kummassakin oli liikaa suolaa mutta parmesanrisotto jäi kummittelemaan mun suuhun. Mun teki sitä mieli jatkuvasti vaikka miten pitkään ja sitten erään kerran lohturuokahetkenä päätin että varioin oman risoton.

Risottoon tarvitset:
sipulia
oliiviöljyä
2 dl risottoriisiä
1-2 dl valkoviiniä
n. litra kasvislientä (tai lihalientä, me ei käytetä koskaan muuta kuin kasvislientä)
3-4 dl parmesanraastetta (määrä riippuu ihan siitä miten vahvasti haluat parmesanin maistuvan. Eli ei kannata koko satsia kipata heti vaan laittaa osa ja sitten maistaa. Se maku ei edes nouse sieltä heti esiin kunnolla, vaan vasta sitten kun risotto on vähän jäähtynyt. Eli melkein kannattaa laittaa vähän liian vähän, todennäköisesti se on kuitenkin ihan sopivasti)
pippuria maun mukaan

Tuosta määrästä syö kaksi henkeä tai yksi henkilö kahdesti. Ja hei risotto tehdään sitten aina risottoriisistä. Ei lintsailla siellä ja käytetä jotain puuroriisejä tai muita tähän.

Valmista kasvisliemi erillisessä kattilassa.
Silppua sipuli ihan pieneksi ja kuullota se toisessa kattilassa oliiviöljyssä. Lisää joukkoon risottoriisi kuullottumaan.
Kun riisi alkaa näyttää läpikuultavalta, se on riittävästi kuullottunut. Kaada riisien ja sipulien päälle valkoviini ja kauhallinen kasvislientä. Anna imeytyä. Kun neste on imeytynyt, lisää kasvislientä 1-2 kauhallista. Ja anna imeytyä. Välillä voi vähän sekoitella. Toista kunnes kaikki kasvisliemi on lisätty. Risotonhan kuuluukin olla vähän löysähköä mutta sellaista täyteläisen näköistä.
Lisää parmesan ja anna sen sulaa. Sekoittele varovaisesti. Maista miltä suussa tuntuu. Jos tuntuu liian suolaiselta, niin voit lisätä tilkkasen kermaa tasoittamaan. Mutta älä varsinaisesti löysennä risottoa. Ja suolan kuuluukin vähän maistua sieltä eli älä kokonaan blokkaa sitä pois. Oikein tehty risotto on itsessäänkin vähän sellaista kermaista. Anna tekeytyä hetki. Syö ja rakastu.

Haisee ihan pyllylle mutta on ihan törkeän hyvää! Aina parempaa
jos kaveriksi löytyy rapeakuorista leipää ja valkkaria juotavaksi. Risoton teossa
ei muuten kannata lintsata riisin kuullottamisessa eikä hoputella
nesteen lisäämistä. Maistuu lopputuloksessa jos hosut. Mulla
on muuten järkyttävä himo korianteriin. Tungen sitä ihan kaikkeen.

Amerikkalaiset pannukakut ilman kananmunaa eli rakkautta all day long 

Camilla vinkkasi joku aika sitten amerikkalaisten pannukakkujen ihanuudesta. Kokeilin ja koko perhe rakastui. Kuitenkin nämä on vähän sellainen herkku, että viidelle suulle näitä saisi paistella miljoonan. Näitä tehdään kyllä välillä koko jengillekin, mutta tämä on vakiintunut ehkä mun herkuksi. Vaikka tykkään tehdä ruokaa niin lettujen tms. paistamisesta en tykkää. Koska tälle suumäärälle siinä menee oikeasti tunti paistellessa. Näitä pannareita voin tehdä kuitenkin vain silloin jos olen ihan varma että kukaan perheenjäsen ei ole lähiaikoina tulossa kotiin. Se on nimittäin ihan saletti että sieltä tullaan osingoille, jos näkevät että näitä olisi tarjolla.
Erään kerran meiltä oli kananmuna loppu ja mulla aivan järkyttävä pannarihimo. Googlailin millä kaikella kananmunan voisi korvata ja bongasin että turkkilainen jogurtti on oikein oiva. Kokeilin ja siitä lähtien olen jättänyt kananmunan näistä pois. On nimittäin järjettömästi parempaa ilman.
Meillä on sellainen lettupannu, jossa on ne koloset neljälle pikkuletulle. Käytän näiden tekemisessä sitä. Siihen pannuun ei tarvitse laittaa öljyä tai rasvaa mutta on nyt sitten ihan sun pannuista kiinni että tarvitseeko paistamiseen käyttää jotain. Kokeile, jos et ole varma. Tästä määrästä tulee n. 11-12 pikkulettua.

Pannareihin tarvitset:
2 dl pannareiden jauhoseosta (jonka ohje löytyy tuolta Camillan blogista. Meitsi on kunnon martta ja olen tehnyt tuota seosta meille valmiiksi. Sitä löytyy siis käyttövalmiina meiltä aina)
2,5-3 dl maitoa (laita aluksi maitoa 2,5 dl. Ennen paistamista voit löysentää taikinaa vähän jos tuntuu että se on liian kittiä. Eli lisää sitten se loppu maitomäärä tarvittaessa.)
yksi järjettömän kukkurallinen rkl turkkilaista jogurttia
1 rkl sulaa voita

Sekoittele kaikki aineet sekaisin (paitsi se puolen desin loraus maitoa) ja jätä hetkeksi turpoamaan. Taikina on tosi paksua ja jos siltä tuntuu niin löysennä sitä vähän maidolla. Mutta tämän pitääkin olla paksumpaa kuin esim. normilettutaikinan. Paistele keskilämmöllä valmiiksi. Hirveän hankala antaa mitään ohjeita ja vinkkejä itse paistamisesta. Kuten sanoin, mä en laita pannulle mitään rasvaa tms. Koska ei tarvitse. Mun pannulla pannarit kypsyy ilmankin. Ehkä se on vähän makuasiakin. Mä en tykkää jos nämä on sellaisia rapean rasvaisia. Lettujen pitää olla sellaisia, näiden pitää olla sellaisia vähän taikinamaisia.
Nostelen aina lastalla vähän sitä lettusta ja kurkkaan että näyttääkö kivan väriseltä ja sitten käännän. Näistä pitää tulla sellaisia ihanan paksuja. Koska taikinassa ei ole kananmunaa niin ne pannarit vääntyy välillä sellaiseksi "kieroiksi" kun ne on kääntänyt mutta se ei haittaa mitään. Siinähän kieroilevat!
Tarjoa pannarit heti. Pistä päälle mitä tykkäät, mä laitan omiini aina mustikoita, banaania ja vaahterasiirappia. Syö heti!

Voi vittu tätä valotusta taas. En editoi!

Maailman paras pizza eli something to die for

Pizzakeisarinna tässä taas moi! Luulitte varmaan että kahden pizzapläjäyksen (täällä ja täällä) jälkeen en enää koskaan kirjoittaisi pizzasta. No luulitte väärin! Täältä taas tulee.
Meillähän lapset harvoin haluaa itsetehtyä pizzaa. Useimmiten Kaksikolle haetaan kaupasta pakastelätyt ja me tehdään sitten muille suille pizzaa. Lapsiparat saa niin harvoin eineksiä että kun saavat toivoa mitä syötäisiin niin se on melkein aina jotain einestä. Muistan kyllä itsekin että jossain vaiheessa teini-ikää ne roiskeläpät ja mäkkärit ja muut oli kova sana. Mutta nyt on kuulkaa löytynyt itsetehty pizza, jonka meidän kriittinen pizzaKaksikkokin kelpuuttaa. Ja jota haluavat jopa lisää! Tämä on täysin vaatimattomasti sanottuna, maailman parasta pizzaa.

Viimeisin innovointi on rapea pohja. Joka kokeilujen mukaan syntyy kolmesta seikasta; esilämmitetty pelti, riittävän kuuma uuni ja alatasolla paistaminen. Täytteet edelleen sillä keep it simple linjalla! Tomaattikastiketta ja juustoa. Ja laittakaa sitä punkkua sinne tomaattikastikkeeseen ihan reippaasti vaan!
Takinkäännön olen joutunut tekemään myös kaulimisen suhteen. Parasta tulee sittenkin kun sen taikinan kaulii, eikä venytä käsipelillä. Ei vaan voi mitään, näin se on. Onneksi voi aina muuttaa mieltään.

Pohjan suhteen paras vinkki, jonka olen bongannut on ehdottomasti "Hidasta elämää ja vähennä pizzataikinasta hiivan määrää ja kohota taikinaan kauemmin". Aina ei ole niin kiire. Ennakointia jengi, ennakointia! Samaten tomaattikastikkeesta tulee parempaa jos sen antaa rauhassa hautua ja makujen pyöristyä. Pizza ei ole pikaruokaa! Pistän nyt ne viimeisimmät "maailman parhaat" pizzaohjeet ja toivon että en enää koskaan bloggaa pizzasta. Näistä määristä riittää yhteen pizzaan.

Maailman paras pizzapohja:
1,25 dl reilusti kädenlämpöistä vettä
1 tl hiivaa
2,5 dl jauhoja (1 dl vehnäjauhoja + 1,5 dl durumjauhoja)
1 rkl oliiviöljyä
vajaa puoli tl suolaa

Sekoittele hiiva kädenlämpöiseen veteen ja anna liueta. Lisää muut aineet ja vaivaa 10 minuuttia, mieluiten koneella. Taikina täytyy saada vaivattua kunnolla ja harvalla riittää käsissä voimat riittävään vaivaamiseen. Konetta ei tarvitse pitää täysillä mutta riittävä murjomisteho täytyy kuitenkin olla. Kohota taikina lämpimässä paikassa vähintään kahden tunnin ajan, mieluiten vielä pidempään.
Laita uuni kuumenemaan 250 asteeseen. Laita pelti myös jo uuniin esilämpenemään. Ota pellin kokoinen pala leivinpaperia ja laita se tasolle (tiskipöydälle, pöydälle, missä nyt sen pizzan sitten teetkään). Kippaa taikina leivinpaperin päälle ja ala kaulimaan. Käytä tarvittaessa jauhoja apuna. Kauli taikina niin ohkaiseksi kuin saat. Anna vielä hetki kohota uunin lämmitessä riittävän kuumaksi. Kun sun uuni sanoo naps, ota esilämmitetty pelti pois uunista ja vaihda uunin lämpö alalämpöiseksi. Nosta leivinpaperi, jolla kaulittu taikina on, esilämmitetyn pellin päälle. Lado täytteet nopeasti pizzapohjan päälle ja paista pizzaa 250 asteessa alatasolla. Paistoaika riippuu sun uunista. Sanoisin että 5-15 minuutissa on valmista eli tarkkaile! Kunhan se pizzapohja ei pala. Pohjan täytyisi näyttää vähän sellaiselta vaaleanruskealta mutta sitähän sä et näe kuin vasta sitten syödessä, kun voit kurkata pohjaa.

Maailman paras tomaattikastike pizzalle:
oliiviöljyä
sipuli
valkosipulin kynsi (1 iso tai 2 pientä)
suurinpiirtein 250g paseerattua tomaattia
1 rkl tomaattipyrettä
iso loraus punaviiniä. Paino sanalla iso
1 tl kuivattua basilikaa
1 tl kuivattua oreganoa
1 tl intiaanisokeria
vähän kuivattuja chilihiutaleita
suolaa maun mukaan
reilusti rouhittua mustapippuria

Aloita tekemään kastiketta vajaa tuntia ennen kuin alat käsittelemään ja kaulimaan pizzapohjaa paistovalmiiksi.
Kuullosta sipulit reilussa oliiviöljyssä. Lisää kaikki muut ainekset ja kiehauta, vähennä sitten lämpöä tosi pienelle. Anna hautua hetki, maista onko maut kohdillaan ja sitten anna hautua siihen asti että tomaattikastike levitetään pizzapohjan päälle.

Tomaattikastikkeen lisäksi tarvitset pizzan päälle myös juustoa. Mozzarellapallot on paras vaihtoehto mutta niistä valmiista pizzaraasteistakin tulee oikein hyvä lopputulos. Vaikka ne ei kai ole juustoa nähneetkään, jos tuoteselostetta alkaa lukemaan. Tuore basilika on myös aina tosi hyvää pizzan päällä. Ja joku kiva salaatti kylkeen! Ja punaviiniä lasiin!

Nälkäisimmät syö ja kuvaa vasta sitten.

Nyt mä lähden tonkimaan vaatekaappeja. Meillä on nimittäin täällä taas katufestarit ja siellä on valtava tuo&vie-piste johon olen aiempinakin vuosina vienyt omia rytkyjä ja tehnyt itselle löytöjä. Tuu säkin jos sulla ei ole lauantaina muuta ohjelmassa. Kirppisten ja ravintoloiden lisäksi olen eniten innoissani tästä. Jukka on maalannut teostaan jo muutaman päivän ja näyttää aivan huikealta! Kaksikon kanssa käytiin suu auki ihmettelemässä että miten se voi osata? Siinä se vaan kuulkaa ääriviivoja veteli melko vapaalla kädellä. Vaatii kyllä sellaista avaruudellista hahmotuskykyä jota ei itseltä kyllä todellakaan löydy. Hyvä kun pysyn ulkona pystyssä ja hahmotan katukivetykset ja aina ei sekään onnistu. Nimimerkillä Lipat vähän väliä.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Paluu reppureissuihin

Mä en ole kovin ihmeellisesti Kolmosen syntymän jälkeen matkustellut. Ei vaan ole ollut intoa. Välillä tulee jotain pieniä oloja että olisi kiva tehdä vaikka joku pidennetty viikonloppu Kaksikon kanssa jonnekin. Mutta se olo on mennyt ohi ennenkuin on ehtinyt alkaa toimimaan. Tällä hetkellä itseasiassa suurimmalla osalla perheestä on passit vanhana eli kovin äkkiseltään tässä ei mihinkään edes lähdettäisi. Uskon että sitten kun polte on tarpeeksi kova niin vanhentuneet passit ei meitä paljon pidättele. Ja sitten mennään.

Mutta oli aika kun tuli reissattua enemmänkin. Ennen Siippaa ja ennen Kolmosta. Mulla on ripoteltuna kavereita ympäri Eurooppaa ja oli aika kun reissasin suurinpiirtein kerran kuussa johonkin päin muutamaksi päiväksi moikkailemaan. Mä en oikein koskaan ole hingunnut mihinkään kauemmaksi, vaan Eurooppa on aina ollut se mun juttu. Tosin en ole koskaan mihinkään pitkälle matkannut eli jos olisin niin voisi olla että mieli olisi toinen. Eurooppa on puhutellut mua riittävästi. Muhun uppoaa parhaiten sellaiset työläiskaupungit, joilla on pitkä historia.

Eeva Kolun taannoinen Meksikon reissu herätti mussa muistoja eräästä muutaman vuoden takaisesta matkasta. Miten vietin lähes koko kesälomani kolmessa eri maassa, seitsemässä eri kaupungissa. Reissu oli täynnä rakkautta, vaikka matkustinkin yksin. Jokaisessa kaupungissa oli joku odottamassa. Vaikka kaverien luo olisi ollut helppo majoittua, sinne olisi ollut myös helppo hautautua kavereiden ollessa töissä ja elellessä sitä omaa normiarkea. Ja halusin nimenomaan liikkua. Makaamaan ja olemaan ehtii sitten kotonakin. Päätinkin siis yöpyä vieraissa nurkissa ja päädyin varailemaan majoitukset hostelleista. Minä huonostinukkuva nukuin matkani isoissa dormeissa ja olin onnellinen. Oli parasta herätä aamuyöstä ranskankieliseen keskusteluun tai todeta aamulla että yläsängyn kaveri on taas vaihtunut.

Matkan aikana kävin siis Irlannissa, Hollannissa ja Espanjassa. Kolusin Dublinia, Galwayta, Belfastia, Amsterdamia, Rotterdamia, Barcelonaa ja Madridia. Osassa olin käynyt monta kertaa aiemminkin, osa oli uusia tuttavuuksia.

Plarailin reissukuviani ja nappasin muutaman tännekin näytille. Jos siis et jaksa katsoa pelkkiä valokuvia, lopeta tähän. Kuvia on nimittäin melko paljon. En halua kirjoittaa kuviin kuvatekstejä ollenkaan. Ehkä ne välittää sellaisenaan jotain sinne ruudun toiselle puolelle niistä lomaviikoista.