keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Aina mun pitää stressata

Mua vähän jännittää Ekan rippijuhlat. Mä en stressaa niinkään kämpän siisteyttä, oman porukan käytöstapoja enkä stressaa tarjottavien onnistumisprosenttiakaan (paitsi sitä helvetin kakkua) koska aina on olemassa myös lähi-Siwan pakasteallas. Mutta mä stressaan vähän paljon sitä sellaista yleistä ilmapiiriä. Mä olen läpikäynyt niin monet pönötysjuhlat että sellaiset on mulle yhtäkuin epäonnistuneet bibikset. Ja koska juhlakalu on maailman paras tyyppi niin se ansaitsee vain ja ainoastaan maailman parhaat rippijuhlat!

Kun ollaan uusioperhe, niin jokainen osaa varmaan matikkansa ja pystyy laskemaan että erinäisiä suhdekuvioita löytyy ja ihmisten lukumääräkin on kasvanut aika kivoihin lukemiin. Eikä sillä, musta jokainen uusiosetä tai bonusvaari tai äitipuoli on pääsääntöisesti rikaste. Muttakun ne ihmissuhteet ei aina muotoudu ja asetu siihen palapeliin sopivina paloina. Neliönmuotoiset ei mahdu pyöreänmallisiin aukkoihin ja kaikille paloille ei tahdo edes löytyä sopivaa kohtaa siinä laudalla. Helppo ei aina todellakaan ole se mikä kuvaa sen kokonaisuuden toimivuutta. Ja kaikista pöljintä on se, että tämä ongelma on vain aikuisilla. Aikuiset ei osaa asettua niihin rooleihin tai luovuttaa palaa siitä omasta osastaan. Lapset sluibailee aivan sujuvasti millä vesillä vaan mutta aikuisilta ei sama onnistu. Kun on kerran joku rooli saavutettu niin se on näin ja piste. Tämä ei valitettavasti ole oikea foorumi näiden asioiden puimiselle mutta sanotaanko näin että tietyt ihmiset tuo mukanaan jännitteitä. Paljon jännitteitä. Sanotaanko näin että voi olla että välttelen katsekontakia parhaani mukaan Ekan rippipäivänä tiettyjen henkilöiden kanssa, tiedättehän sen sanonnan jos katseet voisivat tappaa. Jos vaan olen piilossa koko bileiden ajan?

Mä heitin pallon tässä asiassa Ekalle. Hän sai päättää jokaisen ihmisen, joka paikalle on kutsuttu. Olen yrittänyt psyykata lasta siihen että ne on hänen juhlat ja siihen ei ole kellään mitään nokan koputtamista. Ketään ei tarvitse kutsua pelkästä velvollisuudesta ja jos tuntuu että joku loukkaantuu (kutsusta tai kutsumattomuudesta) niin syy ei ole Ekan vaan siinä ihmisessä itsessään. Samaten olen koittanut psyykata Ekaa siihenkin että no jos joku sitten vähän loukkaantuu. Että elämä on tuonut mukanaan painolastia kun se meidän ydinperhe aikanaan hajosi mutta että Eka ei syypää muiden loukkaantumisiin. Jos joku yrittää häntä syyllistää niin hän ei saa syyllistyä, se täytyy vain päättää omassa mielessään. Ja aina parempi jos pystyy itse hoitamaan sen keskustelun takaisinpäin ystävällisesti ja fiksusti. Antaa toiselle oikeuden niihin tunteisiin mutta ei itse syyllisty niistä.

Valitettavasti aikuiset ihmiset ei aina kykene kiukuttelemaan oikeisiin kohteisiin vaan purkavat sen oman pettymyksensä teini-ikäiseen. Jos ihmissuhdetaidot on sillä tolalla niin aika surullista. Meistä jokainen voi vaikuttaa vain siihen omaan käyttäytymiseen. Harmittavasti ne on juurikin useimmiten aikuisia, jotka käyttäytyy ihan päin persettä ja todella ajattelemattomasti. Harmittavan usein ne ihmiset on sukulaisia, joiden kanssa tulee aivan ääri-typeriä yhteenottoja. Sukuaan kun ei tiettyyn pisteeseen asti voi valita. Kyse on kuitenkin vain muutamasta tunnista saman katon alla. Voisi kuvitella että jokainen pystyy senverran hillitsemään itseään? Tiedän useammankin osoitteen, jossa kaikki juhlat juhlitaan kahdesti; isän ja äidin puolen kanssa erikseen. Kun ei vaan voida olla samaan aikaan samassa tilassa. Oikeesti??!

Mä en ole koskaan varsinaisesti katunut eroa Kaksikon isästä. Mutta on kuulkaa hetkiä, jolloin miettii että tekisi melkein mitä tahansa että nämä lapsiin liittyvät kuviot ja ne kaikki ihmiset, jotka Kaksikon elämään kuuluu, asettuisi kohdilleen vähän helpommin ja vähemmällä stressillä. Ihmiset ei tajuakaan miten laaja asia eroaminen on, ennenkuin se osuu omalle kohdalle. Se ei ikinä koske vain eroavaa pariskuntaa, jos lukumäärä perheessä on useampi kuin kaksi. Joskus erotessa puolisosta, eroat myös kokonaisesta ihmisryhmästä. Kokonaisesta suvusta, halusit tai et. Eroamisen voi ottaa henkilökohtaisesti, vaikka et olisi siinä itse fyysisesti mukana. Ja vaikka yrittäisit siinä pelata miten fiksusti niin et voi toimia oikein. Niistä lähtökohdista sitten järjestetään näitä lapsiin liittyviä juttuja. Tietyllä tapaa lohduttaa kun tietää että muillakin eronneilla on tällaista. Tietyllä tapaa taas vituttaa kun eihän sen pitäisi olla tällaista. Kenelläkään. Elämä on saippuaooppera!

Onneksi Eka halusi kutsua myös kaksi mun hyvää ystävää, joista kumpikin omaa niin jäätävän lahjakkaat sosiaaliset taidot että saavat ympärillään olevat ihmiset relaamaan vaikka samalla pitäisi pestä ruumiita. Kadehdin molempia ihan avoimesti. Mä jäädyn tietyissä tilanteissa aina ihan takakireäksi hampaiden kiristelijäksi ja naaman nykijäksi joten onneksi löytyy sitten näitä jotka nappaavat sen seremoniamestarin hatun päähänsä ihan vaivattomasti. Ja onneksi kaikki (omat ja ex-)sukulaiset eivät ole tölvänöitä eivätkä välitä että kuka on kenenkin kanssa samaa sukua. Reiden tai muun mutkan kautta.

Voi olla että mä stressaan ihan turhasta. Voihan se olla että aika olisi vähän siloitellut erinäisiä polkuja. Tai sitten ne on ihan just tasan yhtä piikikkäitä kuin oli silloin viime vuosikymmenelläkin. Ehkä mä vain korvatulpitan jokaisen lapsen tuossa ovella. Eritoten sen juhlakalun! Tai sitten meillä on viinatarjoilu. Vain senverran että ihmiset relaa.


2 kommenttia:

  1. Tunnistan tunteen, vaikkakin lapsen näkökulmasta. Isoihin perhejuhliin liittyi meidänkin eroperheessä ainakin tilanteen ollessa vielä tuore jokin pieni stressi. Että onhan kaikilla varmasti mukavaa. En koskaan pelännyt, että puhkeaisi riitaa. Olin vain perinteisesti eroperheen keskimmäisenä poikasena huolissani, kuinka toisiaan satuttaneet osaisivat juhlia yhteisen asian äärellä takertumatta pahoihin oloihinsa.Pääsääntöisesti oli kuitenkin aina mukavaa ja nykyään onneksi aina! Aika tekee tehtävänsä. Totta on kyllä tuo, että avioero saattaa sekoittaa pakkaa hyvinkin ison joukon kesken.

    Onneksi teillä on pari luontojaan pelimannia joukossa, niin ei tunnelma kiristy, vaikka jollain suupielet vähän kiristäisivätkin! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen nämä tunteet läpikäynyt myös lapsen näkökulmasta. Vähän eri lähtökohtia ja yksityiskohdatkin on toisenlaisia mutta kuitenkin. Olen myötähävennyt niin lapsen kuin vanhemmankin näkökulmasta.

      Meillähän on tässä sillä tavalla jännä tilanne että vaikka itse erosta on _järjettömän_ kauan, niin Ekan konfirmaatio on ensimmäinen juhla jossa ollaan kaikki saman katon alla. Mä en vaan voi kirjoittaa niitä syitä ja seurauksia että miksi, mutta on ollut vähän totaalista tämä touhu tässä...
      En mäkään sinänsä pelkää että täällä riideltäisiin tai mitään. Mutta kun niitä kohtaamisia ei ole osunut niin se mietityttää että mitenkäs ne vanhat jännitteet? Ihan tyhmää jos vanhoja asioita puskee pintaan mutta kun ei ihmisistä ikinä tiedä. Ja onhan noita tuoreempiakin jännitteitä olemassa esim. mun ja mun isän välillä. Että tässä on näitä tekijöitä aika kivasti :D Toivon että olisi kuitenkin mukavaa, onhan meillä ollut paljon onnistuneita bibiksiäkin. Se vaan kun yksikin ihminen voi kyllä vaikuttaa siihen tunnelmaan ihan älyttömästi. Sekä latistavasti että tunnelmaa nostavasti.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?