sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äitienpäivä my ass!

Mä olen äitienpäivästä kirjoittanut monta kertaa aikaisemminkin. Mm. täällä ja täällä. Oma mieli näistä kansallisista juhlapäivistä on edelleenkin se että mun mielestä ei voi koskaan juhlia liikaa. Kakkua pöytään vaan! Mulle on kuitenkin aika sama juhliiko ihmiset äitienpäivää, tai mitään muutakaan vai ei. Kunhan ei kuulu mitään marttyyrimäisiä soraääniä. Mä en sinänsä odota että äitienpäivä tai mikään muukaan "erityispäivä" sujuisi ongelmitta ja kommelluksitta. Päivähän se on siinä missä muutkin. Mutta tämän vuoden äitienpäivä oli varsinainen horror-terror-error jo heti aamusta. Ja kun tämä päivä nyt oli vähän sellainen kuin oli niin ajattelin murskata omalta kohdaltani äitimyytin lopullisesti ja paljastaa huonoja puolia itsestäni. Jotka ei tee musta helpointa kumppania tai vanhempaa. Mutta jotka kuitenkin olen ajat sitten hyväksynyt osaksi itseäni ja osaksi vanhemmuuttani. Toki aina voi yrittää kasvaa mutta joskus on ihan okei hyväksyäkin itsensä ja vajavaisuutensa.

  • Mä olen äiti joka on välillä pitkiäkin aikoja kännykällä tai koneella, oli lapset lähellä tai ei. Kolmosen kanssa en vaan jaksa tuijottaa sitä samaa Touhukkaiden jaksoa miljoonatta kertaa uudestaan ja Kaksikko taas ei kommunikoi tällä hetkellä kuin yksisanaisesti. Hittojako siinä sitten yritän olla läsnäoleva.
  • Mä en leiki. Se vaan on jossain niin mun mukavuusalueen ulkopuolella. Jaksan muutaman hiekkakakun väkertää tai junarataa ja duploja vähän kasailla mutta se siinä. Useimmiten mä luen kirjaa Kolmosen huoneen nojatuolissa kun se leikkii. Hyvin tuntuu sujuvan niinkin.
  • Turhaudun isosti kun perheen nuoriso keskeyttää jatkuvasti jos yritän keskittyä johonkin. Enkä sitä ihan hirveästi peittele. Oli se nyt sitten jotain virallisempaa tai vaan lukemista tai koneella surffailua. Monesti tuntuu että en saa edes yhtä lausetta lukea rauhassa loppuun asti. Ja isoilta nyt vaan jo odotan että osaavat vähän huomioida ja jos keskeytetään niin lätistään kaikki asiat kerralla eikä juosta puolen minuutin välein siinä hei äitittelemässä.
  • Mä kiukuttelen. Monesti ihan turhasta ja sen tiedostan mutta en välitä. Jos kiukuttaa niin kiukuttelen. Mä olen klassinen ainoa lapsi joka ei kestä jos asiat ei mene niinkuin mä haluaisin. Muu perhe yrittää sitten saada rinsessan leppymään.
  • Koen tietyllä tapaa vähän huvittavaksi nämä "lapselle huutaminen on vähän kuin pahoinpitely"-jutut. Ylenkatsovaa tai ei mutta oottakaapa vaan kun ne on teini-ikäisiä ja yritätte keskustella niiden teinien kanssa normaalisti. Samoista asioista. Kerta toisensa jälkeen. Viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ilman että siitä "normaalisti keskustelusta" on mitään hyötyä.
  • Mä kiroilen. Ja paljon. Taaperon kuullen osaan hillitä itseni mutta teinien kanssa en. Musta on jotenkin tekopyhää esittää niille ettäkö en kiroilisi.
Siinä nyt muutama äkkiseltään mieleen tullut.

Aamu alkoi tänään kello 5.30 kun heräsin siihen että naaman päälle rojahti taapero. Tyyppi kiipesi omasta sängystään meidän sänkyyn. Olo tuntui krapulaiselta. Hyöri siinä puoli tuntia, potki isäänsä ja huitoi mua. Sitten kyllästyin ja nostin Kolmosen takaisin omaan sänkyynsä. Meni reilu tunti ennenkuin uni tuli takaisin mullekin.

Siippa kyllä nousi Kolmosen kanssa. Kasin maissa kun pätkä päätti ottaa uuden yrityksen heräämiseen. Mä vaan en saanut enää unta. Tuntui vieläkin krapulaiselta mutta siltä että kahvia on saatava. Senkin sain valmiina kuten aamupalankin. Joka oli hyvä ja runsas. Meillä harvemmin näihin erikoispäiviin hankitaan mitään sen erikoisempia aamupaloja, mutta kikkaillaan niiden juttujen kanssa mitä kaapista löytyy. Samalla sain Siipan hankkiman äitienpäivälahjan, joka oli väärä. Olin toivonut etukäteen mun Herkkulekseen liitettävää blenderiä mutta Siippa oli epähuomiossa ostanut erillisen. Senkin olisin kelpuuttanut mutta vaihtoon kuulemma menee. Ei sillä, meillä on järjettömän huonosti keittiössä tilaa ja ei sinne kyllä mitään laitetta enää mahtuisikaan. Mutta oon kaivannut blenderiä käyttöön jo useamman viikon. Nooh, odottelu jatkuu...

Nuoriso losotteli nukkuen taas jonnekin puolille päivin, jonka jälkeen sain heidänkin lahjansa. Superhellyttävän itkun herutus-kortin sekä veistossa tehdyn kuksan. Tämän jälkeen aloin tekemään kakkuun kuorrutetta. Mulla ei edes ollut tarkoitus tehdä mitään äitienpäiväkakkuja tänä vuonna vaan kerrankin piti antaa perheen vallata keittiö. Mutta mun on pitänyt tehdä jo parin viikon ajan koekakku Ekan konfirmaatiota ajatellen. Koko helvetin kakku on jo ihan tuhoon tuomittu homma, ennenkuin sitä on edes tehty. Meillä on Ekan kanssa tarkka visio mitä haluttaisiin ja uskon että osaan sen toteuttaakin. Nyt on ollut koko ajan jotain muuta joten kakun harkkaaminen on vaan siirtynyt ja siirtynyt mutta nyt sen tein. Paitsi että ensin meni pohja ihan päin persettä. Ja sen jälkeen kuorrute. Piti olla ilmavaa kreemiä, tulikin munakokkelia. Meillä on täällä kotikulmilla alle kilsan säteellä kolme ruokakauppaa. Arvatkaa onko niistä yksikään auki äitienpäivänä!! Ei ole ei. Jouduin soveltamaan ja kikkailemaan ja lopputulos oli ei sinnepäinkään! Mä en koskaan tee koekakkuja. Aina teen suoraan sen the kakun ja soveltelen sitten matkan varrella jos en osaakaan sellaista mitä haluan. Harjoittelu on amatöörien touhua ja ei olisi näköjään koskaan pitänyt edes harkita mitään koekakun tekemistä. Mä kestän hyvin huonosti leipomuksillisia epäonnistumisia. Vitutti niin että naama meinasi irrota.

Kakun perkele
Mun piti käydä urkkaamassa jotain mutta kakkukikkailuissa meni niin monta tuntia että ei. Siippa yritti suunnata salille mutta myöhästyi kolmesta bussista (!! miten on mahdollista?) ja siinä vaiheessa näytti kello jo senverran että vain toinen meistä ehtisi liikkumaan ja vain kotikulmien välittömässä läheisyydessä. Koska olen viime ajat priorisoinut oman liikkumiseni kaikkien aikataulujen edelle, päästin Siipan tällä kertaa lenkille ja päätin itse yrittää illalla jotain liikuntaa muistuttavaa elehdintää. Siipan kutale palasi lenkiltään enkat juosseena. Itsellänihän ei juoksu ole kulkenut moneen viikkoon ja olen aika valmis nakkaamaan lenkkareilla rannalle ilmestyneitä hanhia.

Lähdettiin iltapäivästä ajamaan mutsille ja käytiin samalla haudalla viemässä Siipan äidille kukkia. Johan oli taas kaikenmaailman urpot ratin takana samaan aikaan. Hyvä kun hengissä selvittiin kaikkiin osoitteisiin. Lisäksi mikä juttu tämä Espoon tietyöhomma on siinä Niittykummun huitamilla.  Ei mitään logiikkaa missään. Varmaan tosi rattoisa osoite ruuhka-aikoina...

Lapset on lapsia äitienpäiväkin. Mä olen mutsi joka toivoo aina omana synttärinä ja äitienpäivänä että kakarat käyttäytyisi edes yhtenä päivänä jotenkuten siivosti. Mutta tiedostan kyllä joo että eihän se niin mene. Ihan normaaleja päiviä nämä loppupeleissä on. Jolloin jokainen käyttäytyy kuten aina käyttäytyy.
Mä olen uumoillut jo pitkään että Toka on meidän muksuista se, jonka teini-ikä tulee koettelemaan mua kaikista eniten. Ja näinhän se näkyisi olevan. Tyyppi on ihan mahtava mutta voi vitalis tota sen teiniä.. Ihan todella todella todella raskas. Ja pahin on varmasti vielä edessä. Onneksi me nyt vielä toistaiseksi sovitaan kaiken karjumisen jälkeen ja kaikille jää hyvä mieli mutta voin kertoa että äiti on vähän väsynyt tuohon kehitysvaiheeseen! Tosin järjettömästi on helpottanut kun kaverit, joilla myös on -00 ja -02 syntyneet, on kertoneet että ihan samaa on heilläkin. Keskenään kakrut ei tee muuta kuin kähyävät (Mä en ole koskaan tiennyt että ihan kaikesta voi riidellä. Siis _ihan kaikesta_. Enkä ole tiennyt sitäkään että voi vain riidellä viikkokausia. Ilman että siinä välissä olisi sellaista normaalia kanssakäymistä), samoista asioista ajasta toiseen. Jommalla kummalla on se teini aina pinnalla ja se näkyy ja kuuluu.

Tämän elämänvaiheen myötä on huomannut taas niitä etuja mitä on siinä, kun on lapsia isolla ikäerolla. Kun teinit perseilee niin taapero tuntuu aivan käsittämättömän ihanalta. Ja kun taapero saa jonkun paskahalvausta enteilevän uhmakohtauksen, tuntuu teinit taas ensteks parhailta. Vaikka sekä uhmaikä että teini-ikä on rankkoja, olen ollut vähän yllättynyt että miten kivasti sitä kuitenkin handlaa nämä vaiheet. Että se sellainen etukäteinen jeee tosi kiva hei että meillä on kaksi teiniä ja yksi uhmis samaan aikaan-ajattelu ei ole ollutkaan niin järkkyä millaiseksi sitä etukäteen maalaili. Kyllä tämä syö mutta on ollut jännä löytää näitä juttuja, mistä niitä voimavaroja ammentaa. Kermavaahtoa suuhunsa ilman lupaa lappaava taapero on käsittämättömän suloinen naamansa sotkeneena kun teini mesoaa siinä vieressä jotain täysin ilmanaikaista.

Äitienpäivänä oli eka päivä kun tarkeni olla neuletakissa ja tankata ilman hanskoja. Puutalon porukka bongasi täältä meiltä kirsikkapuita ja visioin koko päivän itseni livahtamassa illalla tuohon kulman taakse viettämään omaa hanamia punaviinin jämien ja kirjan kanssa. Tultiin mutsilta tuossa seiskan pintaan kotiin. Tuulee ja tihuttaa vettä. Että se siitä sitten!

Niin. Ei tässä missään maailmanlopussa kai sentään talsita. Mutta joskus monta pientä takaiskua ja sattumaa tuntuu siltä. Enkä aio edes teeskennellä muuta. Kohta nukkumaan ja aamulla voikin sitten herätä kiroamaan maanantaita.

17 kommenttia:

  1. Mäkin turhaudun. Jotenkin helpottaa kuulla, että niin ne muutkin... nykyään kun meininkiä kuuntelee, tuntuu, ettei saisi. Mutta ehkä se on vain inhimillistä?

    Ps. Kakku on ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kakku on ihan paska :D oikeasti nyt ei voi sanoa mitään, jolla sen saisi mun mielestä näyttämään siltä kuin pitäisi :P perhe kyllä yritti jo ;) Pohja paistaa sieltä täältä, yksikään rosette ei ole identtinen ja kaikenlisäksi kuorrutus oli liian löysää ja se loppui kesken.

      Musta äitienpäivä on ehkä ihan passeli päivä tunnustaa myös niitä vanhemmuuden epätäydellisyyksiä. Mulla tulee tänä vuonna 15 vuotta täyteen äitinä oloa. Niitä epätäydellisyyksiä uskaltaa päästellä jo vähän ääneenkin.

      Poista
  2. Haha, sama huomio isohkoista ikäeroista täälläkin. Toimii!

    Tykkään muuten sun tavasta kiroilla. Se muistuttaa kai jotenkin mun "sisäistä puhettani". :-D

    p.s. Mäkään en leiki lasteni kanssa koskaan. Ihan ovat saaneet itsekseen ja keskenään pärjätä. Ne ovat kaikki saaneet aina kodin ulkopuolelta hurjasti kehuja leikkitaidoistaan ja hyvästä mielikuvituksestaan. No, mäpäs tiedän, mistä se johtuu, hehheh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin jälkikäteen musta on tosi hassua miettiä että miksi sitä alunperin miettikin tota isoa ikäeroa siltä kantilta että "kauheeta kun on uhmaikäinen ja teinejä samaan aikaan". Miksi se olisi automaattisesti kauheaa? Miksei sitä osaa ajatella niin että se voikin olla tosi hyvä juttu koska silloin kun uhmis on pahimmillaan, teinien jutut ei tunnu missään ja sitten kun teinien takia irtoaa pää niin uhmaikäinen on maailman ihanin.

      Meinasin muuten otsikoida tämän Vitun äitienpäivä mut aattelin että siinä menee ehkä kiroilu jo yli :P En mä täällä himassa nyt alvariinsa ole mikään rekkakuski mutta missään nimessä en ole nollatoleranssilla kiroilun suhteen. Heart Pumps Diesel-blogin Sofia kirjoitteli muutama päivä sitten kiroilusta ja jäin itse miettimään niitä kommentteja mitä siellä oli. Että kiroilu olisi jotenkin sivistymätöntä. Mä en ehkä ihan ymmärrä sitä. Joo, sitten jos se on sitä vitun viljelyä joka lauseessa pilkun paikallakin niin ehkä joo mutta noin muuten en älyä että jos muutamia ärräpäitä päästelet päivittäin niin miten se tekee ihmisestä sivistymättömän? Mun vanhassa duunissa oli ihmisiä jotka oli sitä mieltä että missään nimessä ei saa kiroilla mutta ne sitten suuttuessaan esim. paiskoi ovia ja heitteli tavaroita. Mun mielestä sivistymättömämpää tuo on kuin se että kiroilet ja purat sillä pihalle sitä kiukkua. Toki jos huutelet jotain "Vittu mä tapan sut" niin se on eri asia mutta tuossa lauseessa sisältyy uhkaus jo ihan ilman sitä kirosanaakin. Fiksua käytöstä se kiroilu ei ole mutta ei ole moni muukaan juttu.

      Meillä muuten keskimmäinen muksu on ainoa jonka suusta kuuluu "mä en keksi mitään tekemistä". Hän on tottunut siihen että isoveli on aina keksinyt tekemistä ja leikkejä ym. Nyt kasvaessa isoveli on alkanut olla enemmän omien kavereidensa kanssa eikä olekaan aina automaationa tässä kotona. Vanhin ja nuorin on taas aina leikkineet ihan ongelmitta ja keksineet yksinäänkin touhua, koska siihen on kannustettu. Mäkin uskon että siinä joku perä on että se oma mielikuvitus ja muu kehittyy kun joutuu itse keksimään sitä viihdykettä ja leikinaiheita. Ja vaikka lapsi leikkisi yksin niin ei se sitä tarkoita että hänet jätettäisiin yksin.

      Poista
    2. Niinpä, niinpä.

      Juu, kiroilu voi olla myös taitolaji. Mä yritän olla kiroilematta lasten kuullen, mutta noin muuten olen sitä mieltä, että oikein ajoitettu mojova perkele terävöittää sanoman kärjen toisinaan hienosti. Sitä voi noitua sillä tavalla, että se on vain rikasta kielenkäyttöä. No joo, ei se nyt kovin hyvää käytöstä ole... Mutta viljelenhän minä oikeassa seurassa aika mautonta huumoriakin välillä. :-) Ja todellakin, on paljon sivistymättömämpiäkin tapoja osoittaa harmia ja ärtymystä kuin painokas kiroilu. Mä ihailen hyvää, nokkelaa, persoonallista kiroilutaitoa näköjään aika paljon. Tulipa tämäkin huomattua. :-)

      Poista
  3. :) Jep, normi päivä. Meillä ei edes yritetty mitään erikoista. Puoliso jäi nukkumaan kuten normaalisti viikonloppuisin ja minä nousin lasten kanssa aamupalalle. Pahimman kiukun iskiessä ehdotin, josko hakisivat kaapista ne yllätykset :D Esikoinen halus antaa äidille, tosikoinen pitää sen itse. Kehuin kortit, juteltiin ja vein kuopuksen aamupäikkäreille puolison viereen. Sitä rataa sitten.

    Lauantaina tosin olin koko päivän yksin kokouksessa, puolison ollessa kotona lasten kanssa. Ja minusta tämä on just hyvä näin. Ei tarvitse olla mitään erityistä. (Ei haittaa vaikka muut sen päivän sitten pitävät erityisenä, kunhan eivät minulta mitään vaadi.

    "lapselle huutaminen on vähän kuin pahoinpitely"

    Tuohon ajattelisin niin, että oleellista ei ole volyymi jolla puhuu, vaan se mitä puhuu. Jos menettää hermot ja alkaa huudella lapsilel (tai puolisolle) että "saakelin idiootti", "typerä", "Pilaat aina kaiken" ja sitä rataa, niin kyllähän se nyt on taivaan tosi, että se on vahingollista.. :/

    Inhimmillistä toki menettää hermonsa ja inhmillistä jatkaa niitä omassa lapsuudessa opittuja tapoja, mutta ei ne silti hyviä tai hyväksyttyviä ole.. oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä väkivallasta. Pitäisi etsiä ja löytää tapoja purkaa omaa turhautumistaan muuten.

    Mutta, se äänen volyymi - mitäs väliä sillä sitten on? Kuulovaurio, juu. Meidän perheessä sellainen taitaa olla jo kaikilla. Pienintä yritän vielä suojella, ottaa syliin, peittää korvia, halia, silittää, pussata.. se kun tuntuu pelkäävän aina välillä noiden kahden isomman huutamista ja karjumista tosi paljon. Keskimmäinen varsinkin on kova _karjuun_ ja muriseen.

    Mutta siis, niin, kiva, että teillä oli kiva äitienpäivä :-D sellainen, ettei unohtunut se _äitiys_.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta hirveän tervettäkin se että mikä-vaan-"juhlapäivä" on niin normaali päivä kaikkien päivien joukossa, että se huono päivä voi osua justiinsa sille päivälle.

      No mjoo, oot ihan oikeassa tuossa että kaikista vahingollisinta on se _mitä_ sanoo. Mutta se on vahingollista, oli ihminen minkä ikäinen tahansa. Hirveän monessa eri yhteydessä on nyt törmännyt siihen että nim om. lapselle huutaminen olisi vähän kuin pahoinpitelyä ja se on mussa herättänyt sen olon ja ajatuksen että puhutaan nimenomaan pienistä lapsista. Se kokemus perustuu nimenomaan pienten lasten vanhempana olemiseen. Ei se huutaminen ole koskaan se fiksuin ratkaisu mutta joskus se on myös inhimillinen keino. Inhimillinen ei ole aina sama asia kuin paras vaihtoehto. Eikä se ole aina edes lapsuudesta tai mistään opittu taito. Vaan kiinni siitä hetkestä. Jokatapauksessa pikkulapsen vanhemmuus ei ole sama asia kuin nuoren vanhempana oleminen. Turhautuminen pikkulapsen kanssa vs. turhautuminen teinin kanssa on hyvinkin erilaista. Tottakai se oma kokemus vanhempana perustuu aina siihen senhetkiseen ja siihen, minkäikäisten lasten vanhemmuutta on kokenut. Mutta mun mielestä pitäisi aina olla tietyllä tapaa varovainen sen suhteen että miten laajalle skaalalle niitä oppejaan ajallisesti vetää. Kun puhutaan pikkulapsista niin puhutaan pikkulapsista, kun puhutaan teineistä niin puhutaan teineistä. Musta sitä jakoa olisi tärkeää tehdä koska ne kehitysvaiheet on eri. Eikä tämä huutamishomma ole suinkaan ainoa. Mä en halua päteä tai nostaa itseäni jalustalle tai mitään mutta kyllä hyvin monen seikan suhteen tulee välillä sellainen olo että "oottakaapa vaan kun ne on teinejä" :)

      Meillä muuten kuulovaurion aiheuttaa myös taapero, joka on teidän tosikoisen kanssa melko samanikäinen :D miksi niiden pitääki olla tuossa iässä niin järjettömän kovaäänisiä?

      Poista
    2. "Kun puhutaan pikkulapsista niin puhutaan pikkulapsista, kun puhutaan teineistä niin puhutaan teineistä. Musta sitä jakoa olisi tärkeää tehdä koska ne kehitysvaiheet on eri. Eikä tämä huutamishomma ole suinkaan ainoa. Mä en halua päteä tai nostaa itseäni jalustalle tai mitään mutta kyllä hyvin monen seikan suhteen tulee välillä sellainen olo että "oottakaapa vaan kun ne on teinejä" :)"

      Joo, samat aatokset aina välillä, kyllä.

      Poista
    3. Joo, tuo on ihan hyvä huomio, että ikä- ja kehitystaso on syytä muistaa. :)

      Eikä mun pointti olekaan väittää, että tekisin itse oikein - edes nyt - saati sitten kymmenen vuoden päästä. :D Mutta on asioita joiden osalta olen melko ehdoton siinä mikä on oikein ja mikä väärin (ja tämä nyt ei ollut kohdistettu sulle, vaan ööö.. yleisellä tasolla?!). On toki eri asia olla ollut teini kuin teinin vanhempi. Mutta lyhyesti ottaen, lapsen ikä- ja kehitystasosta riippumatta pidän niin sanallista henkistä, kuin fyysistä kurittamista vääränä ja oikeasti vahingollisena - toisin kuin äänen korottamista.. siinäpä sitä onkin itsellä(ni) sarkaa kasvaa, että osaisi itse käyttäytyä ihmiseksi kymmenen vuoden päästä(kin)..

      Eli vinkkejä otetaan vastaan jo etukäteen. :)

      Ps. Jep, kaksivuotiailla on kyllä kova tarve karjua.. ehkä se on kumminkin lähinnä sitä, kun kaikkia tunteita ja ajatuksia ei saa puettua sanoiksi. Tai edes lähimainkaan niin hyvin kuin toivoisi. En se minäkään nimittäin vielä aina onnistu pukemaan ajatuksia ja tunteita sanoiksi :D

      Poista
    4. Senverran kommentoin vielä että huutaminen on aina pöljää. Huudat kelle tahansa. Ja toki pitäisi osata käyttää muita keinoja asioiden ratkomiseen. Kuitenkin mitä vanhemmaksi lapsi tulee ja mitä enempi lapsi ja nuori sua verbaalisesti haastaa niin sen inhimillisempää se on että vanhemmillakin kuohahtaa. Lapsi oppii kyllä ne sun heikot kohdat ja sörkkii niihin sitten ja oikein kalastelee niitä heikkoja hetkiä. Se kuuluu siihen niiden hommaan :) Ja sen tärkeämpää musta on sen nuorenkin nähdä sitä inhimillisyyttä. Kuten jo sanoin, se inhimillinen ei välttämättä aina ole se oikein vaihtoehto. Ja persoonakohtaistahan se tämäkin on. Eihän kaikki huuda, ei lapsille eikä kellekään. Minä huudan tietyissä tilanteissa, valitettavasti.
      Kuitenkin musta tuntuu että pääsääntöisesti vanhemmat on ihan älyttömän kriittisiä itsensä suhteen, liian kriittisiä. Oikeasti, saa olla armollinen itselleen. Saa antaa anteeksi itselleen. Ei tarvitse ruoskia ja rankaista itseään jos ja kun mokaa. Mokaaminen on inhimillistä. Jos nyt puhutaan ihan normaaliperheistä, normaalista vanhemmista ja normaaleista lapsista. On turha väritellä pahimpia skenaarioita ja vaihtoehtoja silloin, kun puhutaan normaaleista tunnereaktioista. Jota huutaminen voi olla. Edelleen ei välttämättä oikea reaktio mutta inhimillinen. Fyysinen kurittaminen on aina väärin! Virhetilanteiden, huutamisten ja muiden sattuessa, tärkeintä on kuitenkin se jälkityö. Että jutellaan, puhutaan ja sovitaan. Pyydetään ja annetaan anteeksi. Se itsensä ruoskiminen vaikka nyt huutamisesta ei auta yhtään mitään jos jälkityö jää tekemättä.

      Mä en ole vielä koskaan törmännyt yhteenkään vanhempaan joka heittäisi pokkana että "joo kyllä musta on ihan oikein huutaa lapsille". Jos nyt jätetään kokonaan pois tästä marginaaliryhmät joilla on vanhempana olemisessa kosolti muitakin ongelmia ja se huutaminen siellä on ehkä se pienin paha. Päinvastoin, jokainen vanhempi tuntuu enempi vähempi potevan huonoa omaatuntoa siitä että on huutanut, minäkin. Eli se asian väärä laita kyllä on siellä tiedossa ihan itselläkin. Nämä "huutaminen on pahoinpitelyä"-jutut ei ainakaan edesauta sitä jatkuvaa syyllisyyden tunnetta joka nykypäivänä vanhemmilla tuntuu olevan. On tärkeää puhua asioista mutta yhtälailla tässäkin on tärkeää se että mitä puhutaan. Ihmiset pelkää muutenkin jo nyt niin älyttömästi sitä että toimivatko oikein lastensa kanssa että en ymmärrä sellaista liiallista värittelyä. Tarkoituksellista syyllistämistä. Ja vitsit että olisikin helppoa jos samat kujeet päteisi niin teineihin kuin taaperoihinkin. Sittenhän ne kaikki vanhemmuuden taidot oppisi jo siellä ekoina vuosina. Vaan kun se ei mene niin. Ja musta se on loppupeleissä hyväkin niin :) Mä todella toivon että mahdollisimman moni esimerkiksi nyt vaikka bloggaajista jaksaisi pohtia vanhemmuutta sittenkin, kun se pikkulapsiaika on ohi. En tarkoita nyt mitään "mitäs minä sanoin"-näpäytyksiä itseltäni vaan ihan sellaista yleisiä huomioita. Mikä on muuttunut siellä omissa näkökannoissa ja mielipiteissä? Näkeekö ja ajatteleeko mitä toisin? Saletisti olin tosi ideologinen itsekin joskus kymmenen vuotta sitten. Mulla vaan ei ole siitä mitään kirjoitettua faktaa valitettavasti ylhäällä. Olisi nyt hauska tehdä vähän vertailua että kuinka häntä koipien välissä sitä olisi niiden kaikkien "minä en sitten ainakaan"-julistusten kanssa :D

      Poista
    5. Tuo on se munkin pointti, että kun tekee itse virheen myöntää sen. Ja että asia käydään läpi, keskustellaan, pyydetään anteeksi ja kenties mietitään miten samoilta virheiltä voisi välttyä jatkossa. :)

      Jos nyt siis vertaan esim. fyysiseen kurittamiseen, niin oleellisempaa on myöntää lapselle tehneensä väärin, keskustella miksi teki väärin ja miten vastaavalta voisi jatkossa välttyä. Ei niin että syytetään lasta, kun vanhempi löi/satutti, ei niin, että se verhoillaan kasvatukseksi, ei niin, että sanotaan että kaikki tekee virheitä eikä itse edes pyritä etsimään parempia keinoja vastaavasta tilanteesta selviämiseen. Siis puolustellaan sitä, että koska lapsi tekee virheen, vanhemmalla on _oikeus_ satuttaa. Tai että lasten tulee kunnioittaa aikusia, sillä aikuiset ovat aina oikeassa. Tai että väitetään, ettei se jätä jälkiä.

      Ja siis tuohon nyt ehkä yritän viitata, oli se virhe nyt sitten pelkkää äänen korottamista, ikävästi sanottu, tehty, jne.. :)

      Tuo normaali särähtää mun korvaan pahasti.. (anteeksi nyt vain), kyllähän moin lastaan hakkaavakin pitää itseään ja perhettään normaalina.. että mitäs nyt normaalin perheen arkeen puututte, kyllä meistäkin on ihan normaaleja tullut.

      En tiedä.. mulla on vain niin kovin ristiriitainen suhtautuminen normaalisanaan tai siihen mikä on normaalia.. mutta tää on taas tätä :D

      Poista
    6. Mä en vaan saa mitenkään synonyymeiksi lapsen lyömistä ja sitä että jossain tilanteessa huudat tai korotat ääntäsi. Toista pidän normaalina ja toista en. Mutta sama asia ne ei ole. Mä tuolla mainitsinkin marginaaliryhmät ja niiden poisjättämisen tästä keskustelusta. Yhtälailla kun mun mielestä keskusteltessa naisten pahoinpitelystä ja sen lieveilmiöistä, siihen samaan keskusteluun ei voi samalla sävyllä ja retoriikalla liittää sitä "kyllähän naisetkin pahoinpitelee"-lausetta. Se on oma keskustelunsa. Niin on myös nyt tässä tapauksessa marginaaliryhmät.

      Poista
    7. ...ja nyt alan kohta urputtaan :D

      Kun minun mielestäni ne ei ole millään tavalla kaksi erillistä aihetta. Siis esim. perheväkivalta naisia tai miehiä kohtaan, molempien syyt (ja sitten ne seuraukset) ovat siellä samoissa kysymyksissä ja asioissa lopulta. Minä en esimerkiksi millään muotoa tajua, miksi ne ovat niin eri asia, että niitä ei voi samoissa yhteyksissä käsitellä ja nostaa esiin?

      Ja joo, huutaminen on minustakin ihan eri juttu, kuin tukistaminen, nippaaminen, haukkuminen idiootiksi, tyhmäksi, vialliseksi, laiskaksi, jne. Molemmat kumminkin liittyy siihen inhimmillisyyteen ja omaan pinnan palamiseen ja hermojen menettämiseen. Ja se hermojen menetys nyt vain ottaa pulttia eri ihmisillä vähän eri tavalla. Toisten mielestä ei ole normaalia edes korottaa ääntä, mutta sitten taas toisten mielestä on ok korottaa ääntä ja haukkua, toisten mielestä on korottaa ääntä, haukkua ja antaa luunappia..ja toisten mielestä on ok korottaa ääntä, haukkua, antaa luunappia ja potkaista.

      Mikä on marginaaliryhmä? Ketkä siihen kuuluu?

      Edelleenjään minustakaan huutaminen ei ole niin vakavaa, jos ei nyt hyväkään juttu. Minua vain kiinnostaa tietää, missä menee inhimmillisyyden raja kenenkäki mielestä. Sen nimittäin on vuosien varrella ainakin oppinut, että se menee jokaisella eri kohdassa. Miksi juuri sinun - tai minun - määritelmäni normaaliudelle tai rajan vedolle olisi se oikea? :)

      Mitä suurimmalla osalla vanhemmista tapahtuu, kun menee hermot? Tämän haluaisin oikeasti tietää. Puhutaan vain huutamisesta, äänenkorottamisesta, mutta tilastojen mukaan aika paljon haukutaan, tukistetaan, lyödään, raivotaan, jne. Eikö perimmiltään kyse ole kumminkin samasta asiasta, pinnan palamisesta, omasta taantumisesta? :) Voisiko näihin vaikuttaa kaikkien osalta jotenkin, niin että samalla saataisiin vähennettyä sitä toista ääripäätä?

      Jos esim. tarkastellaan fyysisen kurittamisen kieltämistä lailla, niin samalla kuin fyysinen kurittaminen kiellettiin, on pahoinpitelyn/perheväkivallan seurauksena kuolleiden lasten lukumäärä laskenut kuudesosaan.

      Olisi mielenkiintoista nähdä tai tietää mitä tapahtuu, jos vastaavasti lasten henkinen pahoinpitely kiellettäisiin kokonaan, mitä vaikutuksia sillä olisi?

      Tai entä jos äänen korottaminen kiellettäisiin (ja löydettäisiin parempia tapoja purkaa tunteita), millaisia vaikutuksia sillä olisi ihmisten hyvinvoinnissa, mielenterveydessä, kuolintilastoissa? :)

      Siis kunhan pohdin.

      Ja toistan: huutaminen (äänen korottaminen) ei minunkaan mielestäni ole sama juttu kuin lyöminen. :)

      Poista
    8. Mä koen tästä aiheesta keskustelun nyt vähän hankalaksi koska musta tämä rönsyilee nyt siitä mun alkuperäisestä teinien ja vanhempien välisistä huuteluista. Jotka ei aina edes ole mitään varsinaista riitelyä. Siitä on pitkä matka mihinkään tukistamisiin tai lyömisiin tai luunappeihin tai lasten kuolemiin. Ja mä en oikeasti nyt näe että miksi tämä pitäisi laajentaa lasten pahoinpitelyihin ja muihin kaltoinkohteluihin. Jotka on ihan eri asia ja sitä myötä eri keskustelua :) Miksei jotain keskusteluja voisi käydä ihan siinä aloitetussa aihepiirissä? :) Kun lähdetään rönsyilemään niin se alkuperäinen jää sinne jonnekin jalkoihin. Sorrun kyllä itsekin monesti rönsyilemään mutta aina se ei keskustelua rikastuta koska sitten kaikki jää vain ilmaan. Mutta kaikesta rönsyilystä huolimatta koen hyvänä asiana sen että nämä asiat herättää voimakkaita tunteita aikuisissa. Se todistaa tunteiden olemassaolosta ja niiden olemassaolo on hyvä juttu koska se lähettää tärkeitä signaaleja. Hyvää yötä :)

      Poista
    9. Niin rönsyilee. :) Tuli vain tuosta "lapselle huutaminen on pahoinpitelyä" kommentista mieleen, että..

      .. ja siitähän se sitten lähti. ;)

      Noniin.. vaikka tynkkään lätistä ja jankata niin ei mulla mitään sen suurempaa. :D

      Ja mielelläni luen näitä sun postau öiksia. (Enkä ota niitä sellaisina, sinä et tiedä mitään- juttuina) :) öitä!

      Poista
    10. Kyllä mä tiedän että sä et niitä sellaisena ota ;) mä en vaan jaksa aina lähteä laveeraamaan siitä lähtöpisteestä tosi kauas. Varsinkin kun se alkuperäisajatus oli lähinnä se että tuo "lapselle huutaminen on vähän kuin pahoinpitely" ei musta päde tuollaisenaan kaiken ikäisiin. Musta lapsen kuolema menee jo aika kauas tuosta :) vaikka ehdottoman tärkeää niistä kaltoinkohteluistakin on keskustella. Mä en sitä missään nimessä välttele. Mutta koen tärkeäksi senkin että missä yhteydestä niistä räikeämmistä jutuista kuten lasten pahoinpitely, kaltoinkohtelu ja mahd. kuolema keskustellaan. Tämä kun ei ole mikään yksityinen foorumi vaan kuka tahansa voi lukea sekä kommentoida tai jättää kommentoimatta. Kun samaan keskusteluun ympätään sekä kinastelu että lapsen kuolema niin se ei valitettavasti ole kauhean kaukaa haettua että joku vetää sen johtopäätöksen että nämä seikat on uhkana samassa osoitteessa. Kun rönsyillään kauas niin väärinymmärrysten riski kasvaa. Ja mua turhauttaa hirveästi se että se keskustelu menee sitten pelkäksi väärinymmärtämisen korjaamiseksi, puolin ja toisin. Jutellaan ja kommentoidaan mutta ihan kaikkea ei vaan voi oikeasti sisällyttää samaan keskusteluun :) Nyt sinne nukkumaan!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?