tiistai 5. toukokuuta 2015

Kaksoisolentoja

Jo lapsen syntyessä sitä tarkastelee tosi pian että onko lapsi isän vai äidin näköinen. Vai löytyykö lapsesta molempia. Äitin silmät ja isän nenä tai toisinpäin. Lapsen kasvaessa ne ulkonäölliset seikat joko korostuu entisestään tai katoaa kokonaan. Mulle yllätyksenä tässä vuosien varrella on tullut myös se, miten paljon lapset muistuttaa vanhempiaan muutenkin. Ei vain ulkonäöllisesti vaan esimerkiksi eleiden osalta. Miten lapsi saattaa vaikka kurtistella otsaansa ihan samalla tavalla kuin jompi kumpi vanhemmista tai muuttumalla vaikka nälkäisenä ihan samanlaiseksi raivopääksi kuin jompi kumpi vanhemmista. Mulla asuu täällä kaksi kopiota isästään. Ja hämmentävältä tämä tuntuu siksi, että me on erottu ihan järjettömän kauan aikaa sitten. Otin eron yhdestä mutta sain tilalle kaksi. Maksa yksi, saat samalla hinnalla kaksi! Tuplabonuspäivät!

Oikeasti tuo on lähinnä huvittavaa. Hämmentävää joo mutta loppupeleissä huvittaa. Samalla tämä on saanut miettimään sitäkin että olenko mä kuten vanhempani? Koska omasta mielestä en tietenkään ole mutta eihän sitä itse pysty itsestään välttämättä näkemään. Ja sekin mietityttää että huomaako Kaksikon isä kenties samalla tavalla pojista piirteitä musta? Että kylläpäs tuo Eka huitoo puhuessa käsillään yhtä paljon kuin äitinsä tai että onpas tuo Toka samanlainen mököttäjä kuin äitinsä.

Lasten kasvaessa isommaksi ja isommaksi, tulee persoonat enempi ja enempi esille. Millaisia tyyppejä ne oikeasti onkaan. Ja nyt kun tässä meillä rimpuillaan niitä lapsuuden vikoja vuosia, osittain vikoja hetkiä niin ne luonteet nousee sieltä esiin entistä enemmän. Aina puhutaan että siinä taapero- ja pikkulapsivaiheessa alkaa ne persoonat sieltä vauvavuoden jälkeen löytymään ja erottumaan. Mutta mä olen vähän eri mieltä. Menee vuosia ennenkuin se varsinainen tyyppi sieltä kuoriutuu. Toki pikkuhiljaa ja se sieltä kasvaa ja muotoutuu. Mutta se lopputulos on näkyvissä vasta sitten kun lapsella on ikää enemmän. Sama leikki-ikäinen voi olla ihan toisenlainen tyyppi koululaisena. Ja tokihan me persoonina kasvetaan ja hioudutaan kaiken aikaa, oltiin aikuisia tai lapsia.

Mutta mä en nyt tarkoita tässä kuitenkaan sitä että lapset muistuttaisivat persoonaltaan jompaa kumpaa vanhempaansa. Vaikka varmasti lasten persoonaankin tulee viitteitä vanhemmista. Että miten vanhempi tietyissä tilanteissa käyttäytyy tai toimii. Mä tarkoitan oikeastaan sitä sellaista ulkoista habitusta joka ei kuitenkaan mene varsinaisesti ulkonäön alle. Olemusta ja sävyjä. Yksilöityjä piirteitä, tarkoittamatta kuitenkaan ulkonäköä. Tapoja ja toimintoja.

Mun hermostuessa Eka ottaa neuvottelevan roolin, diplomaattisen ja rauhoittelevan äänensävyn. Lähestyy asiaa niin että syyllisiä ei haeta. Ja haluan painoittaa, kyse ei ole siis että hermostuisin Ekalle. Vaan ihan mistä tahansa. Eka on ilmetty isänsä noissa tilanteissa. Haasteelliseksi mä koen joskus tämän sentakia että mulla on siinä vastassa oma lapsi eikä nyt esimerkiksi (ex)kumppani. Vaikka lapsi olisi miten miniversio isästään niin siinä mua vastassa on lapsi, ei aikuinen. Ja on hämmentävää kun se lapsi siinä toimii joskus täysin identtisesti kuin se alkuperäinen kappale eli isänsä. Joskus pitää ihan pysähtyä miettimään että hetkinen ketä kaikkia tässä tilanteessa oikein mukana onkaan. Mä kun en kuitenkaan voi toimia tilanteessa samalla tavalla kuin jos vastassa olisikin aikuinen. Saatteko kiinni langanpäästä?

Tokan nauru on taas aivan identtinen versio isältä. Täysin identtinen. Ei mene päivääkään etten sitä hämmästele itsekseni että miten ne voi röhöttää noin samalla tavalla. En tiedä erottaisiko niitä jos kuulisi vain sen naurun mutta ei näkisi kumpi sitä tuottaa. Toka myös istuu ihan samalla tavalla kuin isänsä pöydän ääressä. Ja sekä Eka että Toka omaa kävelytyylissään todella paljon samantyylistä kulkua kuin isällään on. Nämä on jotenkin tosi hassuja piirteitä. Sellaisia mitä ei muista ihmisistä sillä lailla osaa edes noteerata. Eikä niistä lapsista huomaa sitä että onko niillä musta jotain samanlaisia juttuja. Näen lapsissa itseäni ulkonäöllisesti mutta en osaa katsoa heistä mitä muuta multa saatua heissä mahdollisesti on. Näitä on myös hassu tarkkailla ja miettiä siltä kantilta että mikä on opittua ja mikä perittyä. Meidän lapset ei ole pelkästään mitään kahden ihmisen solujen kalamaljoja vaan ne on meidän peilikuvia.

Molemmat myös omaavat hyvin samanlaisen äänen kuin isällään on. Ja vaikka Ekalla vähän äänenmurros onkin niin siitä huolimatta se ääni on isän kanssa tosi samanlainen. Kaksikko myös omaa isänsä huumorintajun. Eka tykkää isänsä tapaan enempi suolaisesta kuin makeasta ja Toka tykkää kalastaa, kuten isänsä. Veikkaan että aikuisena Toka tulee ulkoisesti olemaan enemmän isänsä näköinen mutta Eka on enemmän isänsä luonteinen. Ekalla taas on enempi yhteisiä kiinnostuksen kohteita isänsä kanssa kuin Tokalla.

Sinänsähän nämä on ihan herttaisia juttuja. Vaan kun me tosiaan ollaan Kaksikon isän kanssa erottu. Ja vaikka meidän välit on ihan suht asialliset niin joskus mietin lapsiani katsellessa että miksi saan päivittäisen muistutuksen hänestä. Että kun nuo meidän lapset on kuitenkin yksilöitä niin miksi ne on niin selkeitä isänsä kaksoisolentoja? Ulkoisesti Kaksikko on oikeastaan aina ollut fuusio musta ja isästään mutta nämä muut seikat on tulleet ihan yllärinä. Ja ne on tulleet oikeastaan vasta joskus viiden vuoden sisällä esille, kun lapset on selvästi olleet jo isompia. Hämmentävää, kerrassaan hämmentävää. Jos saa toivoa niin haluaisin että lapset ei ainakaan peri mun kovaäänistä rääväsuuta (tähän voi ehkä vaikuttaa esimerkillä), aamumörköilyä (tätä on nyt ja paljon mutta menee varmasti osittain teini-iän piikkiin, ei ne tunnu koskaan nukkuvan riittävästi, aina soi kello liian aikaisin) tai tarvetta jättää vastaamatta joskus puheluihin. Äideille pitää vastata aina!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?