lauantai 30. toukokuuta 2015

Teini-ikä, paras koetinkivi

Mä haluaisin kirjoittaa lapsistani paljon. Paljon enemmän mitä kirjoitan. Eritoten haluaisin kertoa meidän teineistä ja kaikesta, mikä liittyy tähän ikäkauteen jossa he rämpivät. Haluaisin kirjoittaa erityisesti siitä miten mä koen näitä muutoksia ja tätä ikäkautta vanhempana. Miten hämmentävää on äitinä huomata että lapsi kehittyy nyt ihan eritavalla kuin tähän asti. Ääni madaltuu, vartalo miehistyy, seksuaalisuus herää. Kaikki ihan normaaleja kasvuun ja kehitykseen liittyviä juttuja. Mutta ne on silti vanhempana todella hämmentäviä. En osaa oikein muulla tätä kuvata. Mä olen hämmentynyt kaikkien näiden muutosten keskellä. Kuka on tuo miehistyvä ja mitä se on tehnyt mun lapselle? En ole koskaan vielä tämän vanhemmuuden aikana ollut niin hämmentynyt kuin olen ollut tänä aikana, kun lapset on olleet teini-iässä. Tämä todellakin on se ihan kaikista mullistavin kehitysvaihe. Antoisa, mahtava, järjettömän hieno ikävaihe mutta samalla se hämmentävin.

En kuitenkaan kirjoita näistä jutuista, en ainakaan kovin yksityiskohtaisesti koska en vaan voi. Haluaisin mutta en voi. Vaikka kertoisinkin vain omista tunteistani niin jokuhan ne mun tunteet on herättänyt. Ja se joku liippaa liian läheltä jotain veteen piirrettyä rajaa siitä, mistä saa ja mistä ei saa kirjoittaa. Vaikka ne olisi miten luonnollisia kehitykseen liittyviä juttuja tahansa. Mutta sen sanon että kuulkaa hämmentää. Isosti!

Tässä viime viikkoina mua on mietityttänyt että minkä verran erijutut menee teini-iän piikkiin ja minkä verran sitten luonteen. No nyt tietty varmasti väsymyskin sanelee vähän teinien kykenemiskapasiteettia. Meillä on kaksi teiniä ja kummankin kanssa on ne omat kompastuskivensä. Sama kehitysvaihe ilmenee vähän eri tavoin. Molemmilla on omat onnistumiset ja ongelmat. Ja voisin kuvitella että jos löytyisi vielä eri sukupuolet tähän soppaan niin saataisiin siitäkin vielä ne omat sotkunsa aikaiseksi. Ainakin noin mitä olen meidän teinien tyttöpuolisia kavereita ja heidän vanhempiaan vahdannut.

Yllätyksenä mulle on tullut miten kivaa on kun perheessä on teinejä. Olin ihan varma että tämä on vain yhtä perseilyä koko ajan ja mulla on joku lääkitys päällä mutta ei. Suurimmaksi osaksi on vaan kivaa. Toki on välillä ihan kaikki omat tunteidenhallinnat ja reaktiokyvyt ja hetken haistelut kovemmalla käytöllä kuin koskaan ennen. Ei tämä mitään lunkia laakereilla lepoa ole. Mutta pääsääntöisesti ihan älyttömän siistiä kun on noin isoja lapsia.

Vertailua on ollut kiva tehdä myös sinne omaan teini-ikään. Suht tuoreessa muistissa se vielä on, joten mikä on tässä välissä muuttunut? No ainakin se, että tietynnäköisenä sua ei isketä heti välittömästi samalla tavalla johonkin muottiin, niinkuin mun teiniaikoina tehtiin. Mun ollessa nuori, tietynlainen ulkonäkö asetti tietynlaiset käyttäytymispaineet. Jos olit tunnollisempi oppilas ja ns. nörtti niin et voinut meikata samalla tavalla tai korostaa niitä omia ulkoisia puolia. Vaan "piti" olla se sellainen finninaamainen stereotyyppinen seinäruusu koska se oli se nörtin oletus. Nykyään tosi voimakkaasti ehostettu, omasta ulkonäöstään hyvin tietoinen ja sitä hyvin tietoisesti korostava voi olla myös se kympin oppilas. Lisäksi näin vanhemman vinkkelistä musta tuntuu että koko se suhtautuminen opiskeluun ja opintoihin on muuttunut. Mun ollessa nuori, oli jotenkin "noloa" opiskella ja yrittää saada hyviä arvosanoja. Se oli muka merkki nörttiydestä. Nykyään nuoret tuntuu olevan tosi tietoisia siitä että kouluun kannattaa panostaa. Sieltä löytyy tosi kunnianhimoisiakin tyyppejä, joita pikemminkin saa olla vähän hillitsemässä. Että ei tarvitse vielä ysillä olla uraputki suunniteltuna keski-ikään asti.

Kyllä mä välillä aina mietin että miten mä selviän näistä teinivuosista itse mieleltäni terveenä ja vailla lääkitystä. Kun teini unohtaa safkat tiskipöydälle ja ne makaa siinä sujuvasti yön yli. Tai kun varmistamisen varmistamisen varmistamisenkin jälkeen asiat vaan unohtuu ja ne kuitataan huolettomasti olkia kohautellen. Tai kun taas "akku loppui" tai "bussi ei tullut" tai "jokumuumikä". Tai kun taas nukuttiin pommiin. Tai kun teini kuuntelee sujuvasti silmät ristissä mun yksipuolisen kovaäänistä monologia, haukottelee ja toteaa että ni oliks viel muuta ja marssii takaisin nukkumaan. Meidän sänkyyn!!? Välillä kysytään sellaisia varapäreita joita mulla ei ainakaan ole. Välillä vituttaa niin että naama irtoaa. Äidiltä, teinihän se huitelee ihan huolettomana. Se ainainen riitely samoista asioista väsyttää ihan älyttömästi. Miksei ne teinit voi tajuta sitä? Alan ymmärtää alkoholisoituneita kotirouvia.

Kyllä ne teinit osaa yllättää positiivisestikin. Tosi useinkin. Kun jättävät hermostumatta sellaisissa tilanteissa joissa mä olen ihan varma että kohta kilahtaa ja kovaa. Kun puhuvat ruokaa laittaessa samalla brittienglantia. Tai kun imuroivat koko kämpän yllätykseksi tai auttavat muuten oma-aloitteisesti. Ja vieläkin halaavat päivittäin, useasti. Kertovat miten rakkaita ollaan. Ymmärtävät mitkä asiat elämässä on oikeasti tärkeitä. Peilaavat itseään ihan jokaiselta heijastavalta pinnalta. Mihinkään ei mennä ilman että on vähän katsottu miltä näyttää ja mitä on päällä. Jos tukka ei asetu niin aina on olemassa lippis! Täällä ei ikinä lentele tavarat tai nyrkkeillä seiniin reikiä. Ovia joskus paiskotaan mutta sekin on äärimmäisen harvinaista. Ne on älyttömän hassuja juttujensa kanssa. Niillä on aivan mieletön tilannetaju ja voimakas näkemys maailmanmenosta. Vahva uteliaisuus uuteen ja vankkumaton usko vanhaan.

Löytyy sieltä teini-iästä vielä niitä tuttuja ja turvallisiakin piirteitä. Mitkä taitaa kuulua siihen ikäkauteen vuosikymmenestä toiseen. Eihän niitä koskaan edes näe, ainakaan kunnolla. Ne ryömii luolistaan vasta joskus puolen päivän paremmalla puolella, tyhjentää jääkaapin ja ryömii takaisin. Käyvät huikkaamassa jossain välissä että mä lähden Örtsä-Snägän kaa pihalle. Samoista asioista saa riidellä ajasta toiseen. Ihan sama mitä rankaisukeinoja yrität niin ei auta. Aika tuntuu olevan se isoin taikasana oikeastaan kaiken kanssa. Aika auttaa, ajan kanssa ne oppii ja ymmärtää. Sitä odotellessa mä otan vielä yhden lasillisen viiniä ja huokailen sisäänpäin kaikki tuntemani kirosanat.

Tämän päivän jälkeen meillä on vain yläkoululaisia. Nyt alkoi loma ja kohta yksi on riparilla ja mä hajoilen ikävään. Jos taaperon kohdalla on miettinyt hänen koko ikänsä että voikun se ei enää kasvaisi, niin nyt sama on ulottunut teineihinkin. Voi kun ne ei ikinä kasvaisi tuosta, voi kun ne olisi aina just tuollaisia. Tuon ikäisiä, kokoisia ja näköisiä. Just parhaita. Aika velikultia.

8 kommenttia:

  1. Niih ja niisk! Ota vielä lasillinen. Mä odotan tätä, kun nyt jo hämmästelen noita lapsia. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 on ne hämmästyttäviä ihan aina mutta se on hassu huomata että siinä hämmästettävyydessäkin on eri tasoja :)

      Poista
  2. Kyllä näin on. Meillä jo neljäs yläkoululainen, yhtä monta odottamassa vielä sitä tulevaa teini-ikää. Vierivä kivi ei sammaloidu.... vaimitensemeni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se mun on pakko sanoa että kaksi teiniä samaan aikaan taitaa meillä olla se sopiva määrä :D Vaikka on antoisa ikävaihe niin on kyllä haastavakin! Musta tuntuu monesti että omat aistit on ihan ylivirittyneenä kun yrittää bongata niitä sanattomia viestejä. Kun toinen yrittää selvästi sanoa ja viestiä jotain mutta ei suostu sanomaan, vaan se pitää osata lukea muuten. Hemmetin raskasta!

      Poista
  3. Musta lasten kasvaminen on ylipäätään hämmentävää. Saa nähdä, kuinka hämmentynyt sitä lasten ollessa teinejä onkaan...

    Ja hei, ihanaa että kirjoitat tästä asiasta edes jollakin tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot oikeassa, se on hämmentävää, oli muksut minkä ikäisiä tahansa. Mä haluaisin, mutta en voi avata sitä miksi mä koen tämän vielä normaalia hämmentävämmäksi. Kun se kasvu on nyt niin erilaista kuin aiemmin. Ihan kaikella tapaa. Ja omista lapsista alkaa tulla esiin sellaisia muutoksia, joita on tottunut näkemään aikuisissa. Näitä on hankala yrittää avata kun ei voi heittää esimerkkejä tarkemmin :/ mutta se erilaisuus ja aiemmasta kasvusta poikkeava on se mikä tuntuu musta nyt erityisen hämmentävältä. Kun ainahan ne on mulle lapsia. Vaan kun eivät ole sitä enää oikeasti ja muiden silmissä.

      Poista
  4. Ihanaa teiniasiaa! Otan kiitollisuudella vastaan kaikki vertaiskokemukset, kun meillä esikoinen just aloittelee tätä vekkulia ikävaihetta. Kiitos kun kirjoitit ja ihan mahtavaa, jos voit jollain tasolla kirjoittaa jatkossakin. Just niistä sun omista tuntemuksistakin.

    Mä olen itse tässä juuri opetellut keskustelemaan lapseni kanssa menkoista ja todennut, että pian tarvitaan ensirintsikat. Nousee päivä, laskee päivä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolta Teinix-tägin alta löytyy kaikki teini-iän alle menevät jutut, myös niitä mun fiilareita aiheesta. Kirjoittelen myös oikein mielelläni privaatisti juttuja, jos haluaa eksaktimpaa vertaistukea :D

      Mä olen tässä vuosien varrella todennut että ne seksivalistukset, ihmisbilsajutut ym. mitä ehkä eniten jännitti jutella lapsille, olikin loppupeleissä ne kaikista helpoimmat puhua läpi. Vaikeudet on tullut ihan eri asioiden kohdalla. Kun osasi haistella oikean hetken kulloisellekin juttelulle ja tehdä sen oikeassa paikassa (auto on aika hyvä, itsellä on silloin kädet ratissa eikä hermostuneena huitomassa ympäriinsä plus lapsi ei pääse tilanteesta pakoon) niin aika vaivatta ja vaivaantumatta selvittiin. En koe vieläkään että meidän nuoriso vaivaantuisi kun jutellaan vaikka seksistä, vaikka muuten ollaankin niiden mielestä jo ihan supernoloja. Ja siis joo, jutellaan niitä samoja asioita aina silloin tällöin läpi jotta ne pysyy muistissa. En jaksa uskoa että noilla pysyy yhdesta keskustelukerrasta kovin ihmeitä muistissa. Varmistelen myös tasaisin väliajoin että nuorisolla on kortsuja, joiden päiväykset vielä kestää käyttöä.

      Mutta sitähän nää touhut vanhempanakin on, opettelua..

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?