perjantai 8. toukokuuta 2015

The body

Mä olen aika koukussa Fitnesspäiväkirjoihin. Se on siis eräänlainen lifestyle-ohjelma joka tulee maanantaisin Avalta ja siinä seurataan neljää eri-ikäistä naista joille fitness on enempi vähempi elämäntapa. Reeniä ja "oikein syömistä". Osalla homma kulkee ammattia myöten mukana elämässä, osalle kyse on "vain" elämäntavasta.

Mä en oikein osaa eritellä mikä mua siinä ohjelmassa koukuttaa. Ehkä halu ymmärtää, koska oma elämäntapa ja omat jutut on niin kaukana fitness-ympyröistä ja ylipäätään ulkonäkökeskeisestä maailmasta. Joo, se sen täytyy olla. Täysin erilainen elämä. Maailma joka ei kiehdo tai kiinnosta mua mutta haluaisin ymmärtää. Kun koen sen sellaisen vallalla olevan ulkonäkökeskeisyyden jotenkin tosi ankeaksi. Mutta eihän se mun näkemys asiasta ole mikään koko totuus. Muutenkin olen koittanut ymmärtää näitä vallalla olevia ulkonäköhommia. Liittyneekö kesän lähestymiseen ja vaatteiden vähenemiseen, en tiedä. Ja vähän samantyyppiset jutut näkyy mietityttävän muitakin. Parin viikon sisään on saanut lukea tosi kivan paljon bloggauksia aiheesta. Mikä on ihan mahtavaa!

Sinänsä sarjan henkilöt ei tarjoa mulle mitään kosketuspintaa arkeen koska heidän elämäntilanteensa on niin erilainen. Porukan ainoa äitikään ei tarjoa varsinaisesti hengenheimoutta koska mulle banaani on aamupala, ei porkkana lähteä treenaamaan. Mä en oikein tiedä että onko sarjassa esiintyvän äidin, Mari Valosaaren treenaaminen mun näkövinkkelistä nerokasta ajankäytön maksimointia vai ylimenevää pidän kaikki pallot ilmassa samaan aikaan-suorittamista. Jo ensimmäisessä jaksossa nähty lukutuokio lapsen kansssa samalla alakropan treeniä tehden sai mut aika kysymysmerkiksi. Noinkin voi siis tosiaan elää? Ja nyt en siis tarkoita mitään että lapsen kanssa pitäisi viettää aika niin että keskittyy siihen lapseen eikä tee samalla muuta-shaibaa vaan ihan yleisesti tämä menee enempi tietämättömyyden alle. Mä olen koittanut pitää omaa päätä avoinna sen suhteen että vaikka fitness olisi elämäntapa ja ammatti niin ehkä se vanhemmuus tuo siihen jotain tolkkua. Että lapsille saa välitettyä siitä sitä että hei tää on mun duuni. Mutta kun se on elämäntapa niin onhan se siinä arjessa mukana aika merkittävästi. Tuntuu haasteelliselta näin äkkiseltään mietittynä ja ulkopuolelta tiiraillessa.

Ihmiset tuntuu ainakin netin eri palstoilla kadehtivan isosti toisten ulkonäköä ja vartaloita. Tavallaan sitä lopputulosta. Mutta koskaan ei oikein ajatella sitä miten iso työ sen lopputuloksen eteen on tehty. He, jotka syntyvät "täydellisen vartalon" kanssa ovat kuitenkin ihan järjettömän olematon marginaali. Todennäköisempää on että se ihminen, jonka kuvia katsot ja kadehdit on tehnyt vuosikausia töitä sen lopputuloksen eteen. Elää todella kurinalaisesti ja tietystä vinkkelistä katsottuna jopa askeettisesti. Siinä ei ole mitään kadehdittavaa. Kuten ei ole siinä lopputuloksessakaan. Se ei synny ilmaiseksi. Äidithän vetää sen vertailun ja kateuden ihan omalle levelille.

Mä täytän tänä vuonna 35. Mun vartalo käy neljännellä kymmenellä ja se alkaa olla noin puolivälissä taivaltaan. Se on vahva mutta selvästi väsyneempi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Aamuisin kolottelee vähän sieltä ja täältä ja menee tovi ennenkuin käynnistyy. Mun keho on kasvattanut itsessään kolme lasta syntymään ja suoltanut rakkautta sitäkin enemmän. Sekä lasten että vuosien myötä on muuttunut paljon. Kehon lisäksi myös suhtauminen omaan ja muiden ulkonäköön on jotenkin luontevampi ja maanläheisempi.

Mä viihdyn parhaiten verkkareissa. Olen verkkarityttö ihan henkeen ja vereen. Kaikista mieluiten kiskon alusvaatteiksi miehen vanhat bokserit koska ne on vaan aivan järjettömän hyvät jalassa. En ole koskaan osannut ajatella vaatteita kauneuden vaan käytännön mukaan. Miltä ne tuntuu. Jos ne tuntuu hyvältä, ne useimmiten myös näyttää hyvältä. Oikeastaan mä en edes koe että käyttäisin vaatteen kohdalla sanaa kaunis. Ei vaatteet ole musta kauniita. Mulla on paljon hameita ja mekkoja, joita käytän myös mutta niissäkin se tuntuma on ajanut ulkonäön edelle. Miksei muuten voisi pitää verkkareita ja korkkareita samaan aikaan? Näyttäähän se vähän urpolta mutta olisi kyllä ihan mun juttu.

Toki mäkin tarkkailen ympärillä olevia ja näkyviä naisia. Musta näyttää nykyään että 20+-naiset näyttää isoksi osaksi 10 vuotta vanhemmilta kuin mitä ovatkaan. Jatkuvasti huomaan ajattelevani jostain ihmisestä että varmasti on 30+ ja sitten selviääkin että ikää on 23. Voi olla että aika kultaa muistot mutta muistelisin että mun ollessa jotain 18-20 ikäinen, ei oltu ihan niin ehostettuja, mitä nykyään ollaan. Yritettiin näyttää vanhemmalta mutta se ei ollut musta ehkä ihan noin silmiipistävän radikaalia mitä nykyään. Musta tuntuu että nimenomaan se hyvin voimakas meikkaus tekee niistä parikymppisistä nykyään älyttömästi vanhemman näköisiä. Mielenkiinnolla seuraan että koska se yliehostautuminen alkaa. Kasiluokkalaiset on vielä tosi luonnollisia, viime vuonna huomasin että osalla ysiluokkalaisista se maski jo löytyi.

Mä en juurikaan välitä meikkaamisesta. Enää. Joskus välitin, nykyään en. Musta tuntuu että vuosi vuodelta sitä haluaa vaan olla luonnollisemman näköinen. Meikkaamisella pyrkii pikemminkin peittämään, aikaisemmin sillä korostettiin. Silmiä, poskipäitä, mitä näitä nyt on. Nyt peitellään uurteita ja tummia silmäpusseja. Ja musta se on tosi okei noin. Mutta mua mietityttää hirveästi että huomaako ne nykyiset 20 veet vaikka joskus viidentoista vuoden kuluttua että ei vitsi, näytin kaksikymppiseltä tosi vanhalta, onpa mulla paljon meikkiä. Mistähän se tarve näyttää vanhemmalta edes tulee? Kun ollaan jo täysi-ikäisiä. Sen mä ymmärrän että haaveillaan nuoreudesta, se nyt on ollut vuosisatoja se juttu. Mutta miksi haluaisi näyttää parikymppisenä yli kolmekymppiseltä? Ja miksi sitä kuvittelee että meikkipanssari naamalla saisi sut näyttämään vanhemmalta? Mä en oikein tiedä koenko itse tarpeen näyttää tietyn ikäiseltä. Enempi tuntuu siltä että haluaisi näyttää luonnolliselta. Ei mitään liikaa, jos ei nyt välttämättä liian vähääkään.

Mä olen huomannut että vuosi vuodelta tosi moni mun naispuolisista kavereista on alkanut muistuttaa äitiään. Ja en nyt tarkoita mitään käytösjuttuja. Vaan ulkoisesti. Tosi moni on iän myötä muuttunut äitinsä peilikuvaksi. Ikääntyessään. Joka on musta tosi hassu juttu koska joukosta löytyy monia, jotka ei esimerkiksi meidän kouluaikoina olleet yhtään äitinsä näköisiä. Mä olen yrittänyt tarkkailla omaa mutsia ja itseäni että muistutetaanko me toisiamme. Mä olen aina ollut enempi isäni näköinen mutta nyt sekä mun että äidin ikääntyessä sitä yhdennäköisyyttä alkaa löytymään. Mikähän siinäkin on? Syntyessäänhän lapset muistuttaa enempi isäänsä, jotta isälläkin syntyisi se tunneside siihen omaan lapseen ja varmuus siitä että lapsi varmasti on oma. Selittäisiköhän evoluutiobiologia tämän äidin yhdennäköisyyden ikääntyessään suvun muiden naisten kanssa sillä, että ikääntyviä naisia on pidetty aikanaan viisaina ja arvokkaina. Täynnä elämänkokemusta ja älyä. Edelleen löytyy heimoja, joissa menopaussin jälkeen nainen saa viettää ansaittuja eläkepäiviä lopun ikänsä ja on muulle yhteisölle elossa oleva pyhimys. Meitsi hankkii menolipun ainakin.

Mietiskelin mikä mun mielestä on kaunista. Senverran fitnessiä löytyy munkin korvien välistä että mun mielestä liikkuva ihminen on kaunis. En tarkoita nyt että pitää olla tasoa strong is the new skinny vaan yleisesti. Liikkuva ihminen on musta kaunis. Ei välttämättä lihaksikas vaan liikkuva. Liikkuva ihminen voi olla mahakas, reitevä ja huonoryhtinen. Musta on kaunista se, että pitää huolta itsestään. Yrittää levätä riittävästi, hellii itseään eri keinoin, arvostaa ja rakastaa itseään. Mun mielestä kauneus ei ole yhtäkuin naisellinen. Eikä naisellinen ole yhtäkuin sellainen "tyypillinen nainen"-stereotypia. 60-90-60. Mun mielestä kauniilta näyttää se kun ihmisellä on hyvä olla siellä omissa nahoissaan. Itsetunto on kohdillaan ja positiivisuus on se mikä maistuu.

Mun mielestä vallalla olevat länsimaiset kauneusihanteet on toisaalta hirveän kaksinaismoralistisia. Rinnat saa näkyä sopivasti mutta ei liikaa. Luonnollisuus on pop mutta se luonnollisuuskin meikataan. Täysin luonnollisen näköinen, meikkaamaton ihminen ei välitä ulkonäöstään, noin karrikoidusti. Karvoista kirjoitin jo aikaisemmin enkä ala sitä ihmettelyä tässä enää toistamaan. Julkkisten photoshopattuja kuvia hämmästellään. Niin, onhan se toki ihmeellistä että hekin ovat vain ihmisiä. Eivätkä luonnollisesti sen näköisiä kuin kuvankäsittelyn jälkeen. Ja vastavuoroisesti, kun sitten julkaistaan kuvia jossa nyt näkyy vähän selluliittia tai mahamakkaraa niin sitäkin hämmästellään. Että kyllä nyt on päässyt tämäkin emäntä rupsahtamaan! Ole luonnollinen mutta älä liian!

Sinänsä mä nyt en pidä kuvankäsittelyä huonona asiana. Mutta sitä en ymmärrä että siitä kuvankäsittelystä syntyy niin järjetön haloo. Että tosiaan, onpa käsittämätöntä että se ulkonäkö ei ole samannäköistä ennen ja jälkeen kuvankäsittelyn. Kauneus ei ole enää vain katsojan silmissä. Se on myös sitä, mitä meille päätetään näyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?