maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kesäherkut 2015 at the mo

Joko me saatiin kesäpäivät pysyvästi? Onko se todella aurinko? Eikä yhtäkään sadepilveä! Voinko todella pestä ja pakata kaikki villasukat odottamaan syksyä?

Vaikka kesäkelit on puuttuneet niin kesäisiä syömisiä on onneksi ollut tarjolla. Ainakin täällä meillä. Vaikka sato on paikoin vähän myöhässä niin on se kesä jo vähän maistunutkin lautasella. Meillä tuntuu olevan joka vuosi joku kesäherkku, jota tehdään monta kertaa ja jolla voitaisiin elää koko kesä (viime kesänä esimerkiksi syötiin ihan älyttömästi blogihitiksikin muotoutunutta the perunasalaattia). Ja kun syksy tulee niin ne kesäherkut unohtuu. Oikeastaan hyväkin niin. Sitten auringon lämmittäessä voi taas muistaa ne kesän herkut.

Mä olen tällä hetkellä elämässä siinä pisteessä, että teen ketsupinkin itse. Voitte siis uskoa että kesä jos mikä on meidän köökissä yhtä juhlaa. Kun vaan ehtisi kokata ja syödä kaiken mitä haluaa. Tänä vuonna lautaselle on päätynyt sekä tuttuja että uusia herkkuja. Hittejä sekä huteja. Tässä vähän otantaa siitä, mitä meillä on alkukesästä syöty.

tämä

+

tämä

=


Kesäinen piirakka
Vaikka olisi kuuma niin mä tykkään leipoa. Kuuma uuni ei haittaa mua yhtään. Tosin kuumalla leivotaan vain nopeita juttuja. Sellaisia ainekset kippoon ja sekaisin ja pellille nakkaus ja uuniin ja avot! Nyt alkaa olla ne viimeiset hetket tyhjentää pakastimesta viime kesän marjat ennenkuin uudet valtaa tilan. Niissä maistuu vielä viime kesä.


Turkinpippuri-vaniljajäde. Kumpikin on yksistään ihan plööh mutta keskenään aivan älyttömän hyvää.
Tähän tulee himo. 

Itsetehdyt ampparit.

Jos pitää valita vain yksi jätskimaku, josta meillä tykkää kaikki, niin ampparit on meidän perheen suosikkeja. Niitä vaan ei saa näistä ihan lähikaupoista joten on tehty niitä nyt välillä itsekin. Ei väliä mitä sinne puskee, kunhan värit on punainen ja keltainen. Meidän amppareista on löytynyt niin metsämansikoita, puolukoita kuin karpaloitakin. Sekä ananasta, persikkaa ja nektariinia. Nam!
Testattiin muuten yksi satsi sellaisia mehujäitä, joista yritettiin tehdä mahdollisimman minttuisia. Sanotaanko näin että tuotekehittely jatkuu. Aion myös saada aikaiseksi mojitoisen mehujään.


Erilaiset smoothiet
Meillä muksut syö tosi huonosti kesäisin. Ei tarvitse olla edes kuuma, kun se syöminen vähenee. Johtuneeko epäsäännöllisistä rytmeistä vai kesän hektisyydestä vai mistä. Meillä onkin useamman kerran viikossa iltapalaksi smoothieta, johon pusketaan vähän kaikkea. Laitan niihin aina myös sekä pinaattia ja/tai lehtikaalia niin saadaan rautaakin. Sekä pähkinöitä että on vähän täyttävämpää tavaraa. Disclaimataan sen verran että tiedän kyllä että vihersmoothiet kannattaisi pitää viheriänä mutta ei ne lapsille sellaisena mene. Parempi näin kuin ei ollenkaan. En jaksa taistella syömisten kanssa mutta yritetään panostaa laadullisesti sitten niihin, mitä syödään. Ja smoothien seassa menee alas mikä vaan.

Kesäkeittoa. Aika perinteisellä reseptillä tehty, paitsi päälle on tehtailtu tuollainen pestomainen makuöljy.
Paaaaaaljon paremman makuista sen kanssa.

Erilaiset salaatit. Joskus vähemmän ja joskus enemmän sisälmyksiä.

tämä


+


tämä


=

Kasvissosekeitto
Erilaiset sosemaiset keitot kuuluu meidän syömisvalikoimiin ympäri vuoden. Sisältö vaihtelee vähän kaudesta riippuen. Esimerkiksi nyt kesällä keitot ei ole juurikaan tulisia, talvella se tulisuus lämmittää kivasti. Ajankohdasta riippumatta sama nyrkkisääntö kuitenkin pätee; juurekset keitetään, kasvikset paahdetaan. 

Ihan sama mitä tuonne heittää, se on aina hyvää. Aina!! Jos pizzapannari on hyvä hävikkiruoka niin sitä on myös sosekeitot. Mulla on tapana haalia kaupasta tuoreita kasviksia ihan älyttömästi ja osa niistä ehtii aina nahistumaan, ennenkuin saan ne käytettyä. Ne nahistuneet on ihan parhaita raaka-aineita sosekeittoihin. Ja paahtamisen ansiosta keittoon tulee niin hyviä makuja, että mausteita ei juurikaan tarvita. Eritoten valkosipuli maistuu paahdettuna taivaalliselta. Mä laitan mausteeksi vain vähän tuoreita yrttejä ja that's it. Sosekeitot maistuu hyvältä muuten kylminäkin! Ja jos kaapin perukoille on jäänyt pyörimään esim. kermoja tai tuorejuustoja niin keiton sekaan vaan! Kuvassa oleva yksilö sai itseensä jääkaapista löytyneen puolikkaan kuivahtaneen Koskenlaskijan ja kevytkerman jämät. Ja onpa sekaan joskus heitelty myös niin kaura- kuin kookoskermaakin. Täyttävämmän ja proteiinipitoisemman sopan saa kun mukaan nakkaa linssejä. Mä harvoin muistan. Ja on tämä tosi täyttävää ihan pelkillä rehuillakin.

Mitäs muilla on syöty?

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Lastenkirjat from hell

Me ollaan ihan hirveän vähän jouduttu tässä vuosien varrella ostamaan Kolmoselle mitään. Vaatteita tai leluja tai tavaroita. Meillä pelaa hirmuisen hyvin kierrätysrinki kaveriperheiden kesken. Kaksikon vanhat vaatteet ja urheiluvälineet lähtevät meiltä eteenpäin ja me vastavuoroisesti saadaan Kolmoselle pieneksi jääneitä vaatteita ja leluja, joilla ei enää leikitä. Tämä on ollut tosi näppärää ihan senkin takia, että mä olen tosi laiska kirpparimyyjä, vaikka tykkäänkin kirppareilla kierrellä ostajan ominaisuudessa. Ja me ollaan saatu Kolmoselle aina vaan kivoja ja käyttökelpoisia juttuja. En todellakaan siis valita.

Kolmas tykkää lukea ihan älyttömästi. Hän sanelee aina tosi ehdottomasti sen kirjamäärän, joka täytyy lukea esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa. Sinänsä päästään helpolla koska poju valkkaa ne kirjat itse ja hakee ne sitten vain luettavaksi. Kömpii kainaloon ja osoittelee kuvia ja muistaa tosi hyvin kirjansa ulkoa. Suosikeiksi on noussut ehdottomasti kaikki Myyrä- sekä Jussi-kirjat.

Mutta kun kaikkia tavaroita ja eritoten kirjoja ei ole itse valinnut silloin kun ne on meille uutena tulleet, niin sieltä löytyy muutama erikoisempikin opus. Muutaman saadun kirjan kohdalla on itsellä purkka pysähtynyt pari kertaa. Että hetkinen mitäs hittoa me just muuten luettiinkaan.. Tässäpä muutama 'arkiston helmi' Kolmosen kirjahyllystä.

Ensimmäisenä vuorossa joku Liberon kirja. Tässä ei ole tekstiä ollenkaan, mikä on ihan ok, pelkkiä kuviakin on kiva katsella yhdessä. Mutta olisi kiva jos ne kuvat olisi.. mitenkähän sen nyt sanoisi. No, sellaisia että niistä heräisi jotain juteltavaa eikä koko ajan vaan lausetta "joo katsotaas mitä tuolta seuraavalta sivulta löytyy".

Kirjasta löytyy mm. lattialle pissaava vauva. Ei sillä,
vahinkoja sattuu
mutta tämä on sillälailla tosi kiva esimerkki
kuivaksi opettelevalle. Joka ei suostu potalle
eikä pöntölle.
Kissa häkkiin! Vaikka väkisin.






Kalastamaan menossa? Näin se käy!

Siili jäi auton alle ja kuoli
Vauva yli laidan! No hätä, mä tosta housun reunasta varmistan että ei tipu!

Koira syö kärpässientä..
..Ja heti seuraavalla sivulla
oksentaa.

Viimeisellä aukeamalla isi ja äiti nukkuu ja lapset puuhaa kuka mitäkin. Vieressä tyhjä skumppapullo, jota on tyhjennetty edelliset aukeamat.

Seuraavana myöskin ilmaiseksi jostain saatu kirja
Joka itseasiassa sisältää ihan kivojakin loruja. En vaan tykkää yhtään että vihjataan pullan tekevän läskiksi.

Meillä on myös jonkunverran mun vanhoja kirjoja tallessa. Sekä täällä kotosalla että mun lapsuudenkodissa. Mä tykkäsin myös pienenä hirveästi kirjoista ja halusin jo lapsena luuhata kirjastoissa. Osasin lukea ja pitää kirjoja nätisti ja hyvässä kunnossa tosi pienenä.

Kaksikon ollessa pieniä, nostalgioin tietty ja toin heille mun vanhoja kirjoja luettavaksi. Geenilotto ei vaan osunut ihan kohdilleen heidän kanssaan, sillä kumpikaan ei liiemmälti ole koskaan välittänyt kirjoista. Jaksoivat kyllä jonkunverran kuunnella kun luetaan, mutta molemmat kohtelivat kirjoja tosi kovaotteisesti. Siinä vaiheessa kun Eka pissasi mun rakkaiden Pupu Tupunoiden päälle, joita olin vaalinut ja joihin kiteytyi mun lapsuuden suosikkikirjat, totesin että mä en ole valmis siihen että mun lapsuusmuistojen päälle kirjaimellisesti kustaan. Kirjat lähti takaisin säilöön.

Veikkaan että nyt jos alkaisi selailemaan niitä omia lapsuuden kirjoja, niin aika hasardeja juonenkäänteitä sieltäkin hyppisi silmille. Hassua että niitä ei vaan sillä lailla nyt muista. Muistaa vaan ne tarinat ja sadut kivoina. Muutaman kerran on käynyt niin että olen alkanut lukemaan lapsille jotain mun lapsuudesta tuttua kivaa kirjaa ja siinä onkin sitten suurinpiirtein syötetty noidille kaikki vähänkin tuhmat ja omapäiset lapset. Ilmankos mä halusin nukkua mutsin vieressä joku kahdeksanvuotiaaksi asti!

Soudetaan-kirja sisältää sen tutun row, row, row your boat-lallatuksen

Ja itseasiassa tykkään näistä kuvista tosi paljon! Iloisia lapsia...

..joilla on kivaa!

Kunnes krokotiili tulee ja säikyttää ne iloiset lapset! Miksi?
 Nämä printtijutut on mietityttänyt joskus ennenkin...

Meillä on aikamoinen läjä vähän isommille lapsille tarkoitettuja kirjoja myös odottamassa. Pitänee tehdä pieni esilukukierros ennenkuin niitä aletaan sitten aikanaan lukemaan. Ettei mene jo ensimmäisen luvun kohdalla jauhot suuhun. Mä tykkään lukea ääneen lapsille mutta inhosin aina sitä, että joutui soveltamaan ja keksimään itse vähän vähemmän pelottavia lauseita. Ihan hirveästi ei siinä iltasella enää itsellä ajatus laukkaa siihen malliin että saisi suollettua pihalle jotain vähänkin järkevää, ilman että vastapallona sängyn pohjalta kuuluu no ei se noin mene. Voisiko niitä vanhoja pelottavia satuja saada uudelleenkerrottuna, kiitos. Sensuroikaa ne pahimmat juonenkäänteet sieltä pois. Tai iskekää niihin kirjoihinkin tarvittaessa ikärajat. En millään haluaisi sänkyostoksille.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Ole mulle kaveri

Mun piti kirjoitella meidän syksyn hoito- ja työkuvioista ja siitä miten hankala ne on yhdistää. Mutta siirretään se jonnekin tulevaan ja jutellaan jostain mukavemmasta. Jutellaan ystävistä!

Tässä vapaapäiväillessäni satuin lounaalle vanhan ystäväni kanssa ja se lounas venyi reilu nelituntiseksi. Lounasta ei suinkaan venyttänyt ruoka tai juoma vaan puheliaisuus. Ja koska lounastamassa oli kaksi vanhaa ystävää (vanhalla viitataan nyt ystävyyteen, ei ed. mainittujen henkilöiden ikään), jotka ei olleet nähneet toisiaan ihan hetkeen niin menihän siinä aikaa poristessa.

Yritin laskeskella koska viimeiksi on nähty. Siitä on ainakin kolme vuotta. Ellei jopa pidempään. Kolmas ei ollut vielä syntynyt, siitä olen varma. Mutta voi olla että raskaana olin kun on viimeiksi nähty. Jokatapauksessa, puhutaan vuosista. Mihin tämä aika oikeasti juoksee? Erinäiset konfliktit piti meitä vähän erillään ja ihan vain elämäkin. Toisaalta tuntuu pöljältä että tässä välissä on näitä hukattuja vuosia mutta toisaalta taas ymmärrettävältä. Että vaikka nyt vähän oli isostikin sukset ristissä niin nyt mennään taas samalla ladulla. Sori, silloin ei irtoa kesäisiä vertauskuvia kun kesäkuun loppupuolella joutuu pitämään villasukkia.

Tapaaminen juuri tämän ihmisen kanssa muistutti siitä, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää ja mitä me luullaan. Mulla on itsellä ollut vähän viime vuosina sellainen mieli ja olo, että mä en halua olla ystävyydessä se, jonka harteilla yhteydenpito ja näkeminen aina on. Osittain tuo on ihan hyvä linjaus ja ihan paikallaankin, mutta se on myös aika itsekäs veto. Joskus kun voi olla niin, että toinen osapuoli ei pysty eikä voi pitää yhteyttä vaikka haluaisikin. Eikä kaikkea tarvitsisi joutua selittelemään. Juuri tämän ihmisen tapaaminen oli hyvä muistutus mulle itselleni siitä, että terveen itsekkyyden raja on joskus hyvin vaikea vetää. Mitä kuuluu on pieni lause ja se ei ole liikaa vaadittu että mäkin sen joskus kysyn. Ja jos olen oikeasti hyvä ystävä niin mulle ei tarvitse selitellä miksi joskus on hiljaiseloa.

Juteltiin ylipäätään ystävyydestä. Ja siitä mitä oma kasvu tekee ystävyydelle. Mitä ystäviltä haluaa, mihin on itse valmis. Tuntui niin hyvältä purkaa asioita ääneen ja kuulla joltakin toiselta hyvin samantyyppisiä asioita. Että joku muukin on sitä mieltä että joskus saa olla kusipäinen, koska oma hyvinvointi tarvitsee sitä. Että ketään ei saa loukata ja satuttaa, ei tietenkään, mutta jos ystävyys on sellaista kaiken imevää ja kasaan rutistavaa, on ehkä parempi jatkaa matkaa eri suuntiin. Tai ottaa aikalisä. Ja vaikka se itsestä tuntuisi kusipäiseltä vedolta, se ei sitä kuitenkaan ole. Tuntui myös hyvältä kuulla ja jutella siitäkin, että saa mokailla ja tyriä. Koska sitä voi niiden omien stiplujensa kautta kasvaa ja kehittyä niissä ystävyyssuhteissakin. Olla parempi ihminen mutta myös parempi ystävä.

Vaikka tiettyjen tyyppien kanssa ei haittaa yhtään se, että aikaa kuluu välissä koska juttu jatkuu siitä mihin jäi silloin edellisellä kerralla. Niin nykyään on myös mahtavaa huomata se, että vaikka et näkisi jotain kaveria vuosiin, niin silti kumpikaan ei ole vanhentunut. Tai jos on, niin on vanhennuttu samalla tavalla. Ei tule yhtään olo että ajan kuluessa toinen olisi iällisesti jossain valovuosien päässä.

Juteltiin pitkään siitä, miten ihmisten elämäntilanteet määrittelee myös ystäväpiirin. Sitä hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka elävät samantyyppisessä elämäntilanteessa. Joka on toisaalta vähän hassua. Ehkä vertaistuellisesti se on ihan ymmärrettävää mutta noin muuten. Eikö parhaat ja kestävimmät ystävyyssuhteet elä yli rajojen? Sillä ei pitäisi olla väliä, millaisessa elämäntilanteessa kukakin elää. Pidempiaikainen ystävyys on ennenkaikkea hyväksymistä. Kaikki ei pariudu tai lisäänny tai eroa tai opiskele samaa tahtia. Mitä väliä sillä on missä elämäntilanteessa kukakin menee? Kuitenkin aika todennäköistä on että ei tässä käsikädessä eletä. Vaan jokainen vähän siellä omalla radallaan, kuka eroaa ja kuka on lapsettomana ja kuka mitäkin. Ja riittääkö pelkkä erilainen elämäntilanne lopettamaan ystävyyden?

Mä olen hyvin puhelias ja uskollinen ystävä. Mutta olen tosi huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja pidän itseasiassa itseäni jopa vähän sosiaalisesti kömpelönä tilanteissa, joissa on paljon vieraita ihmisiä. Pakenen sitä omaa epävarmuuttani tosi epämääräisen hölötyksen taakse ja toivon olevani jossain muualla. Silloin tällöin kyllä tulee vastaan tyyppejä, jotka tuntuu uusinakin sellaisilta, että oltaisiin tunnettu aina. Yleensä ne on sellaisia samanlaisia pakkohölöttäjiä kuin mäkin.

Mä olen miettinyt paljon sitä että mikä on se sellainen "oikea määrä" ystäviä. Eihän sitä tietenkään voi määrittää lukumäärällisesti mutta olen sitä kuitenkin miettinyt. Mikä määrä kavereita ja ystäviä riittää? Mikä on se luku, jolloin musta tuntuu siltä että ystäviä on just oikea määrä elämässä. Että on sellainen tasapainoinen olo. Ja sellainen olo, että pystyy itsekin olemaan ystävä just niille tyypeille.

Musta on aina tuntunut vähän ulkopuoliselta sellaisissa isoissa kaveriporukoissa ja vaikka sellaisen perään välillä haikailenkin niin loppupeleissä se ei ehkä olisi ollenkaan mun juttu. Tein tuossa pientä laskutoimistusta ja laskeskelin että mulla on elämässäni kuusi sellaista ystävää, joiden kanssa nähdään enempi tai vähempi ja ollaan yhteyksissä vaihtelevasti, mutta jotka on juuri heitä joita pitää sellaisina erityisen rakkaina ja tärkeinä. Joiden kanssa elämäntilanteet tai muut ei vaikuta siihen varsinaiseen ystävyyteen. Heidän mukanaan on tullut mun elämään myös erinäisiä sidosryhmiä, puolisoita ja lapsia, jotka on muotoutuneet myös erityisen tärkeiksi. Ja kun koko lauman laskee yhteen niin aika iso porukka siitäkin kertyy. Kaiken takana on kuitenkin ne meidän kaverisuhteet. Mistä kaikki on lähtenyt ja mikä sitoo nykyään meitä yhteen. Joista osa on alkanut lähes kolmekymmentä vuotta sitten ja osa vasta tässä aikuisiällä. Ja musta ihan oikeasti tuntuu että ne riittää. Just ne tyypit ja just tuo määrä. Ne on niitä tyyppejä joiden kanssa kaikesta ei synny välitöntä draamaa. Ja jos syntyy niin siitä pääsee yli. Haluaisin uskoa että he ovat niitä, jotka tulee aina olemaan mukana mun elämässä ja mikä parhainta, myös mun lasten elämässä. Joskaan kenenkään harteille ei saisi laskea sellaisia paineita, että ovat tässä aina.

Siipan kautta on myös tullut muutama ihminen, jotka tuntuu itsellekin läheisiltä. Mutta mä olen aina pitänyt hyvin mielelläni sitä rajaa että vaikka on myös yhteisiä kavereita niin on myös niitä sun ja mun kavereita. Kaiken ei tarvitse olla yhteistä eikä kaikkea tarvitse jakaa. Eikä se raja nyt tietenkään ole vedetty mitenkään hullun kiilto silmissä. Tottakai kaikki on keskenään kavereita. Mutta molemmilla pitää myös olla ne omat luottotyyppinsä. Joille ei tule olo, että ovat puun ja kuoren välissä.

Ystävyyteen vaikuttaa kyllä hemmetin moni tekijä. Esimerkiksi omassa kaveripiirissä on käynyt niinkin että kaveripariskunnan erotessa jompi kumpi osapuoli on katkonut välit myös yhteisiin ystäviin. Joka tuntuu jotenkin tosi kamalalta mutta myös ihan ymmärrettävältä. Joskus joutuu tekemään outoja juttuja selvitäkseen. Ja ehkä aika ajaa joskus myöhemmin samat tyypit taas osaksi toistensa elämää, kun ollaan vähän selvemmillä vesillä. Ehkä se oikea ystävyys kestää nekin käänteet.

Toivon tälle kesälle hilpeää hiprakkaa hassujen kanssa, illanviettoja ihanuuksien seassa, puistopäiviä parhaiden mukana sekä yhtä kipeän naaman nauramisesta, kuin se on eilisen jäljiltä. Ehkä muutaman uuden kaverinkin. Joskus se ystävän näkeminen ei tarvitse muuta kuin kupillisen kahvia ja muutaman valokuvan huonosti täytetyistä eläimistä.



Ps. Mökillä kaikki hyvin! Mitä nyt on saanut vastata pariin Saadaanko ampua kiväärillä-puheluun.

Pps. Hah, nyt on kerrankin ollut aikaa kaikkeen turhaan! Kuten etsiä kaksi tuntia sitä biisiä joka on soinut monta hetkeä päässä. Löytyi!

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Nokian takana

Heti ensialkuun täytyy paukutella henkseleitä! Kuuletteko sieltä henkselien paukkeen takaa tämän hiljaisuuden? Ei yhtäkään kitinää, ei yhtäkään äitiiiii-huutoa, ei yhtäkään nahistelun ääntä. Pelkkää hiljaisuutta. Tämän äänimaailman meille tarjosi mummi, joka vei Kolmikon mukanaan pariksi päiväksi mökille. Siippa on jokaisena päivänä iltaan asti töissä joten minä pitelen täällä sohvaa paikoillaan kuulkaa ihan itekseni! Rosee on jo kylmenemässä, saatan ottaa lasin tai kaksi tai vaikka koko pullon jos siltä tuntuu! Mulle vihjailtiin että voisin vaikka vähän siivota mutta voi olla että päätän olla ymmärtämättä lausetta. Liikkaisko, lukisko, leffailisko, löhöiskö vai leipoisko? Ehkä kaikkea, en tiedä! Ja se on ihan parasta.

Kissi näyttää esimerkkiä. Tätä toivottavasti luvassa seuraavat pari päivää ja paljon!

Elämäni suurin kriisi tällä hetkellä taitaa olla se, että maailmassa on liikaa hyvää syötävää, jota mä en ehdi kokkaamaan saatika syömään. Koko ajan putkahtelee jostakin kaikkea mitä haluaisi kokeilla ja maistella mutta ei voi olla vain keittiössä. Toivottavasti kotimainen satokausi olisi pitkä ja ennenkaikkea runsas. Mulla on mansikoiden ja kurpitsojen pään menoksi mietittynä vaikka mitä! Syömäääään!!!

Juhannus tuli ja meni. Me tehtiin reilu vuorokauden visiitti mökkimaisemiin, vaikka ei varsinaisesti mökillä oltukaan. Koko juhannus oli melkomoista arvontaa ihan viime metreille asti, sillä Siippa oli koko alkuviikon tosi pahasti kipeänä. En ole nähnyt tyyppiä kertaakaan meidän suhteen aikana niin sairaana ja meinasi itsekin, että yhtä kipeä on ollut viimeiksi intissä. Siippahan ei hyydy sairaanakaan, mähän olen meillä se joka heittäytyy täysin avuttomaksi jo pienen kurkkukivun ja miesflunssan kanssa mutta Siippa hoitaa vaikka mikä olisi. Tällä kertaa tiesi että se on oikeasti ihan tosi sairaana koska nukkui vaan käytännössä koko ajan. Ja näytti ihan kamalalta, joka oli kuulemma tosi kiva kuulla. Kolmashan päätti helpottaa koko kuviota kelpuuttamalla kaikkeen vain isänsä, joka tosiaan teki hidasta flunssakuolemaa...

Päätettiinkin että lähden reissuun lasten kanssa ja Siippa jää kotiin potemaan mutta niin vaan se parani ja pääsi mukaan. Kelit nyt oli hitokseen paremmat kuin vuosi sitten joten vähän päästiin olemaan pihallakin. Toka kävi heittämässä talviturkin ja mun silmän välttäessä myös Siippa. Vaikka se vielä röhisikin aika hurjasti. Mä en uskaltautunut edes kädellä kokeilemaan miten helvetin kylmää se vesi vielä on. Saa nähdä tuleeko uitua luonnonvesissä kertaakaan tänä kesänä. Maauimalat ja muut on myös vielä tältä kesältä käymättä.

Juhannus meni tosiaan aika perinteisesti. Syötiin, oltiin ja syötiin vähän lisää. Sauna oli ihana ja seura sitäkin parempi. Jusseiltiin viiden lapsen ja kolmen aikuisen kokoonpanolla. Ja vaikka aina välillä kaipaankin jotain juhannusfestareita niin kyllä se vaan lapsijussi on paras juhannus. Heitettiin kiva pikkureissu, josta jäi polte mökkeilyyn. Voi olla että tälle kesälle ei toteudu mutta katsellaan. Mun äidillähän tosiaan on kesämökki mutta se on aika kaukana siitä, millaisena mä miellän mökkeilyn joten se ei ole se osoite johon mä haluaisin.

Juhannuksen maisemaa. Hassua miten sitä mieltää aina järvimaiseman osaksi kesämökkiä. Vaikka toisilla se on se kotimaisema.

Käytiin tutustumassa Kolmosen päiväkotiin ennenkuin se meni kesäksi kiinni. Ihana ihana IHANA! Sanoinko jo että oli ihana? Laski kynnys syksyn suhteen tosi paljon ja tyyppi itsekin oli innoissaan sekä tiloista, leluista että lapsista. Pieni paikka, ihan mahtavat hoitajat. Okei paljon uusia pieniä mutta silti uskon että kaikki tulee menemään ihan hyvin. En tiedä mitä olin itse tumpuloinut kun ilmoitin että koska hoidon tarve alkaa. Olin näköjään laskelmoinut Kolmoselle kolmen viikon harjoittelun, ennenkuin mulla alkaa työt. No, ihan sama, tuskin siitä ainakaan haittaa on. Kulkeminen mietityttää vähän koska päiväkoti on sellaisessa paikassa, jonka ympärillä rakennetaan paljon ja esimerkiksi liikennejärjestelyt muuttuu vähän koko ajan. Mutta eiköhän sekin järjesty. Ei jotenkin yhtään malttaisi odottaa että päiväkoti alkaisi, niin hyvä olo siitä jäi. Oltiin entistä tyytyväisempiä siihen päätökseen, että ei edes yritetty saada Kolmosta näihin valtavankokoisiin lähipäiväkoteihin. Ei kiitos.

Kolmas on ruvennut muistelemaan imetystä. Mikä on musta hassua kun sen lopettamisesta on se seitsemisen kuukautta. Ja sehän on tosi pitkä aika tuon ikäiselle mutta niin vaan muistaa. Vähän väliä kerrataan miten äitin tissistä tuli namnam. Ja että enää ei tule. Ja että silloin pienempänä Kolmas sitä joi. Hillitön muisti, oikeesti!

Eka löysi kirjahyllystään vielä yhden kuoren rippijuhlien jäljiltä, jossa oli sata euroa lahjaksi. Oltiin jo ehditty viedä muut lahjarahat pankkiin tilille aiemmin. Mulle ei ikinä kävisi noin!!! Että hups, ai kato tänne oli jäänyt vielä yksi tämmönen ja oho, täällä on sata euroa. Ylipäätään jätkän suhtautuminen lahjarahoihin on ollut melko huoletonta ja mietinkin että pitäisiköhän ne sijoittaa johonkin pian. En nimittäin usko että ne jää tilille säästöön vaan kuluu pikkuhiljaa kaikkeen pieneen. Ehdotuksia?

Kamalaa vauhtia on mennyt tämä eka lomakuukausi. Tai no onhan tässä nyt vielä muutama päivä ennenkuin se kuukausi on täynnä mutta silti. Kotosalla on kaikki sujunut, kunhan vaan on riittävästi tekemistä kaikille. Liian monta päivää tekemättömyyttä tekee selvästi sen että sitten täällä kolisee päät liikaa yhteen ja egot törmäilee. Vielä pari viikkoa ja sitten alkaa Siipan loma.




Koodailua Ekan kanssa. Kohta niiden pitäisi alkaa olla perillä.

Mutta nyt mä taidan keskittyä oleelliseen ja keittää kahvit. Otsikko on muuten suora viittaus meidän juhannuksen kotiin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Inessä deittiskenessä

Kesähän on tunnetusti se aika vuodesta kun erotaan. Lomalla pinna kiristyy ja on aikaa pysähtyä miettimään mitä haluaa. Puntaroida sitä missä mennään ja miettiä omia odotuksia.

Mä olen aika moneen kertaan postaillut ajatuksia siitä, miten ulkopuolelta tulevat asiat aiheuttaa paineita parisuhteisiin. Odotuksia ja toiveita ja asioita istutetaan alitajuntoihin ennenkuin koko kumppani tai parisuhde on edes kiikarissa. Mä olen monesti todennut että olen tosi tyytyväinen kun aikanaan se oma seksuaalinen kasvu ja parisuhteiden opettelu on tapahtunut toiseen maailman aikaan. Se oli ihan tarpeeksi vaikeaa silloinkin, ilman intterin nettiä ja muita mahdollistajia. Mutta samalla tietty vähän stressaan omien lasten tulevaisuutta niissä hommissa. Että miten ne saisi kasvatettua sillälailla terveen kriittisiksi. Vaikka itsellä ei ole ajankohtaista miettiä uusia suhteita ja deittailua niin näitä mietiskelee vähän omien lasten kautta. Heillä kun se on edessä.

Ihmisillä on nykyään aika suuret luulot ja odotukset parisuhteista. Niin miehillä kuin naisillakin on tosi tarkat kriteerit ennenkaikkea siitä millaista pitää olla. Mikä on musta jotenkin hassua. Parisuhteet on osa elämää ja eihän elämää voi käsikirjoittaa. Eihän mikään mene koskaan täysin sen mukaisesti kuin haluaa. Suurinosa ihmisistä kuitenkin haluaa päätyä onnelliseen parisuhteeseen. Mä en ymmärrä ihan sitä että miten se pelkkä suhteeseen päätyminen tuntuu olevan nykyään niin vaikeaa? Ja ne odotukset. Onko vika hänessä, joka ei pystykkään täyttämään niitä joskus mahdottomiakin odotuksia vai hänessä, joka ne odotukset on alunperinkin rakentanut? Miksi me annetaan sen ympäröivän maailman ruokkia tätä kuviota niin paljon?

Mun aamut alkaa aina niin että aamukahvia juodessa samalla surffailen netissä. Luen blogeja ja uutisia. En muista koska olisin esimerkiksi keltaista lehdistöä selaillut ilman, että siellä ei olisi joku lööppi koskien jotain parisuhteisiin liittyvää (se on kokonaan eriasia sitten miten fiksua koko keltaisen lehdistön lukeminen on. Todennäköisesti olisi fiksumpaa vain lopettaa niiden lukeminen kokonaan mutta se nyt vain on yksi sellainen aamurutiini). Epäsuoraan tai suoraan. Musta tuntuu että ihan joka tuutista puskee nykyään parisuhdevinkkiä tai -uutista, halusin tai en. Niitä ei vaan pysty välttämään. Ja koen nämä haasteelliseksi vähän sentakia että ihan aina se oma medialukutaito ei pysy hyppysissä näiden kanssa. Jos mäkin meinaan kehittää jotain parisuhdekriisiä vain jostain luetusta niin mitenkä on nuorempien tyyppien kanssa, jotka vasta tutustuu ja opettelee koko parisuhdekenttää? Jotka katselee elokuvia rakkaudesta paljon enemmän kuin mä, jotka kuuntelee musiikkia joka kertoo rakkaudesta paljon enemmän kuin mä ja jotka ylipäätään muodostaa sitä haavemaailmaa esimerkiksi julkisuuden henkilöiden elämästä paljon enemmän kuin mä. Miten paljon se ulkopuolelta tuleva vaikuttaa siihen, mihin suuntaan nämä touhut nuorilla lähtee kehittymään? Tuuppii sinne epärealistiseen suuntaan ja synnyttää paineita ennenkuin se varsinainen kiinnostus koko touhuun on edes olemassa?

Viime vuosien paljon puffattu hommahan tuntuu olevan erilaiset deittiohjelmat. Onhan niitä ollut useamman vuosikymmenen jo mutta kaikki on varmaan samaa mieltä siitä että viime vuosien aikana niiden kanssa on menty ihan toiselle levelille. Aika kauaksi on tultu Napakympistä. Deittaillaan alasti, deittaillaan papin aamenen kaikuessa taustalla ja deittaillaan salarakkaina. Päälle vielä Tinderit ja muut. Näiden myötä homma on mun mielestä mennyt vähän raa'aksikin. Toki mulla ei itsellä ole kokemusta vaikkapa nyt Tinderistä mutta näin vierestä seuraajana tuntuu aika kovalta peliltä. Jos et osaa brändätä itseäsi riittävästi, niin ulkoisesti kuin sanallisestikin, niin et pärjää. Ehkä se todellisuus ei mene noin mutta vähän tollainen kuva mulle on jäänyt. Jos siellä seikkailet niin ihan tosissaan saa keskittyä siihen että ei ehkä ota sitä kokonaisuutta liian tosissaan.

Ihan aina se ulkonäkö on varmasti ollut iso juttu. Mutta mun olo ainakin on se että vuosi vuodelta se sanelee aina vaan isompaa roolia deittailussa. Jos ei heti säväytä ulkoisesti niin ei jatkoon! Edes mahdollisuutta ei anneta, ei edes yritetä perehtyä siihen, mitä sieltä korvien välistä löytyy. Entäpä sitten he, jotka eivät nyt välttämättä ulkoisesti niin säväytä? Jotka eivät edusta sitä tyypillisintä ulkoista nykyihannetta? Kun pelkkä ulkonäkö sanelee niin isoa roolia deittimaailmassa menestymiselle niin mitä jakoa on heillä, jotka eivät välttämättä mahdu siihen haluttuun muottiin? Vaikka pystyisivät pyyhkäisemään jalat alta muilla avuilla lähes keneltä vaan, kun vain saisivat mahdollisuuden avata suunsa.

Jonkun verran deittiohjelmia olen seurannut mäkin. Hirveän moni niihin osallistuva perustelee sitä osallistumistaan sillä, että haluavat uusia kokemuksia. Ehkä mä lähden nyt halkomaan hiuksia vähän liikaa ja kaivamaan tuosta lauseesta jotain, mitä se ei sisällä. Mutta kyllä mua vähän ihmetyttää se, että eikö ne ns. tavalliset parisuhteet enää ole riittäviä kokemuksia? Miksi ei ole? Täytyykö sun oikeasti lähteä autiolle saarelle alasti treffeille, ennenkuin sä olet kokenut jotain? Ja hakeeko ne tyypit noista ohjelmista enää edes parisuhdetta tai uutta kumppania vai onko koko ohjelma vain ponnahduslautana jollekin muulle? Miksi niitä sitten sanotaan kuitenkin deittiohjelmiksi?

Mua mietityttää se, mikä noissa deittiohjelmissa kiinnostaa ja viehättää. Ne tuntuu kuitenkin menevän vähän "porttiteoriamaisesti". Että aina pitää keksiä jotain astetta hevimpää, että ihmisiä jaksaa kiinnostaa. Mistä se johtuu? Ihan varmasti takana on puhdas uteliaisuus. Mutta mitä hasardimpaan suuntaan noi deittitouhut menee, sen enempi mua mietityttää että voiko niiden suosio mennä enää pelkästään uteliaisuuden piikkiin? Osa noista deittiohjelmista on selvästi brändätty aika nuorta katsojakuntaa ajatellen. Olisi mielenkiintoista tietää ja tutkia, että miten esimerkiksi deittiohjelmat ruokkii niitä epärealistisia odotuksia joita parisuhteita kohtaan ihmisillä nykyään on. Ja en usko että niitä epärealistisia odotuksia on vain nuorilla. Kyllä se satumaailman ja todellisuuden ero tuntuu olevan hukassa aika monilla vanhemmillakin aikuisilla.

Joku kaveri oli linkannut facebookiin tämän. Vaikka kirjoittajan lähtökohdat on kovin erilaiset, kuin ne mitä mä kelailen, niin tunnistan kyllä tuosta tosi paljon tunteita. Mä olen miettinyt monesti sitä että olen tyytyväinen koska olen parisuhteessa jossa kaikki on hyvin, koska en tiedä uskaltaisinko nykypäivänä enää rakastua. Tuntuu että parisuhdemarkkinoilla altistat itsesi jollekin sellaiselle, jota varten nykyään pitää olla niin kovaksi keitetty, että on ehkä helpompi olla kokonaan ilman. Parisuhde ei myöskään ole enää samalla tavalla välttämätön. Se on aina iso riskinotto joten ehkä nykypäivänä on tilanteita, kun on helpompaa jättää ottamatta se riski. Eikä se aina ole se kipu ja pettyminen ja sattuminen mikä pelottaa. Joskus se kaikista pelottavin juttu voi ollakin se, että mikään ei mene vikaan. Joskus saattaa pelottaa se, että pelkääkin ettei pysty tekemään sitä toista onnelliseksi. Se on kuitenkin ihan luonnollista että ihminen odottaa olevansa onnellinen parisuhteessa. Mutta se on ihan valtava taakka kenen tahansa harteille kantaa vastuu siitä toisen onnellisuudesta.

Mä olen lähes aina ihmetellyt sitä, kun naiset heittää esimerkkeinä kuinka miehet vain pelaa pleikkaa ja sihauttelee kaljoja auki. Mulla on takana muutama aika kipeä parisuhde mutta en ole vielä koskaan nähnyt tuon kuvauksen miestä. Ehkä se on kuitenkin joku taruolento? Tai jos ei ihan mielikuvituksen tuotetta niin ainakin vahvasti liioiteltu. Ne miehet keitä mä tunnen ja tiedän, osallistuu ja paljon. Jokainen toki joskus haluaa omiakin juttuja joten siinä mielessä toki on ihan mahdollista että niitä sihauttelevia sulhojakin on olemassa. Mä vaan mietin sitä että tuleeko tässäkin ehkä kuitenkin enemmän vastaan ne epärealistiset odotukset kuin varsinainen realismi? Miksi naiset aina huutelee sen keskinäisen kunnioittamisen ja parisuhteen tasa-arvon perään, mutta eivät tunnu kuitenkaan itse olevan valmiita siihen?

Omat haasteensa oli varmasti myös Austenin aikaisessa deittailussa, josta mainitaan tuossa artikkelissa. Ja oli niitä siellä munkin nuoruudessa. Mä en haikaile takaisin 1800-luvulle tai halua että naisen asema olisi samanlainen parisuhteissa kuin silloin. Mutta ehkä me voitaisiin poimia sieltä jotain juttuja tänne nykypäivänkin deittailun maailmaan? Ehkä parisuhteet ja deittailu ylipäätään ei ole niin rakettitiedettä, kuin nykypäivänä luullaan. Ehkä nykypäivän ihminen voisi välillä yrittää unohtaa sen yksilön edun tavoittelun parisuhteessaan. Arki saa tuntua arjelta eikä sitä tarvitse pelätä. Arkihan on parasta koska sitähän meidän elämä suurimmaksi osaksi on. Arkea.

Voi toki olla että mun pelko on ihan turha. Ehkä nämä on vain tämän ajan ilmiöitä. Tinderit ja muut on olleet jo siinä vaiheessa olemassa, kun mun lapset syöksyvät deittiviidakkoon. Ehkä ne on yhtä luonnollisia paikkoja muodostaa niitä ekoja varovaisia suhteita, kuin mun nuoruudessa oli mennä naapurikoulun discoon kuokkimaan koska ne oman koulun kundit oli jo niin nähty. Eikä siellä ollut ketään kiinnostavaa. Mutta toivon silti, että näille nyt kasvaville nuorille ei tule koskaan parisuhteiden kohdalla sitä oloa, että mikään ei tunnu missään. Koska pitää tuntua. Niin kipu kuin onnikin. Ne on kaikki osa elämää. Ja toivon että hekin hokaavat sen, että joskus siihen onnelliseen parisuhteeseen tarvitaan vain aika yksinkertaisia juttuja.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Veljet, silloin ja nyt

Mulle tuli mieleen osittain tuon Kuka kasvattaa ja ketä-postauksen jälkimainingeissa vielä muutama juttu. Ylipäätään tämä vanhemmuus on kyllä täynnä sellaisia ahaa-elämyksiä että välillä ottaa vähän henkeen. Vitsit jos olisikin aina mahdollisuus purkaa tänne näitä aivopieruina heränneitä tajuamisia. Jos edes osan saisi eetteriin.

Mä olen aina mietiskellyt jotenkin että lapset on samalla viivalla vanhempiensa silmissä. Mutta ei se oikeasti taida pitää paikkaansa. Sitä yrittää ja sitä haluaa mutta se ei todellakaan aina onnistu tai mene niin. Kun lapsia on useampi, heille muodostaa alitajuisesti tahtomattaankin tietynlaiset roolit. Esikoinen on esikoinen, keskimmäinen keskimmäinen ja nuorimmainen nuorin. Päälle vielä sitten persoonaan liittyvät jutut, kuka osaa vaatia enemmän kuin toinen ja niin edespäin. Toki ihan vain yhdellekin lapselle kasautuu varmasti tietynlaisia rooleja. Osa perustuen odotuksiin, jotka kasataan vain sen yhden lapsen harteille ja osa sitten muuhun. Mutta mä en tiedä niistä kun mulla on useampi lapsi. Eikä he ole todellakaan samalla viivalla. Valitettavasti. Vaikka miten sitä haluaisin ja vaikka miten yrittäisin välttää tietoisesti tiettyjä asioita. Sensijaan että siitä potee älyttömästi huonoa omaatuntoa, on hyvä että sen tiedostaa niin sitten sille voi tehdäkin jotain.

Milla kirjoitti sisarussuhteista. Samat jutut on pyörinyt munkin päässä, ihan sieltä äitiyden alkutaipaleelta lähtien. Myös mä olen ainoa lapsi joten en omaa kokemuksia siitä, millaista on olla jonkun sisar tai millaista on kun on sisaruksia. Vaikka koen että olen ihan tyytyväinen ainoa lapsi niin valehtelisin jos väittäisin ettäkö en olisi koko elämäni ajan kaivannut sisaruksia. Ja tiedän että aika isona vaikuttimena sille että mä halusin useamman lapsen, oli se, että mä olen ainoa lapsi. Jotta mun lapsista kukaan ei olisi yksin.

Mä tiedän useammankin sisaruksen, jotka eivät ole oikein koskaan tulleet toimeen keskenään. Siitä huolimatta yksi iso motiivi sille, että Eka ei jäänyt ainoaksi, oli se että hän saisi leikkikaverin. Sentakia Kaksikon ikäerokin on vain 1v7kk. Ensisijaisesti toki haluttiin Ekalle sisarus mutta kyllä sitä aika vilpittömästi toivoi jo Tokan odotusaikana että tuleva sisarus olisi sellainen tyyppi että löytävät seuraa toisistaan. Ja niin onneksi kävikin. Ainakin ensimmäisiksi vuosiksi. Kamalasti pidemmälle sitä ei varmaan osaa ajatellakaan.

Eka on se tyypillinen esikoinen. Mukautuva, sopeutuva, joustava, miellyttämiseen taipuvainen. Vuosikausia mä mietin ja pelkäsin, että siitä tulee elämässä ihan heittopussi. Että miten siihen lapsen luonteeseen saisi vähän sellaista ryhtiä. Sitten alkoi teini-ikä. Ja huomasin, että se teini-iässä tapahtuva irtikasvaminen ja itsenäistyminen ei koske vain vanhempia. Vaan koko perhettä. Teini-iässä se nuori eriytyy myös niistä sisaruksista sekä niistä rooleista ja odotuksista, joita se sisaruus tuo mukanaan.

Toka taas on hyvin tyypillinen toinen lapsi. Tukeutuu helposti isoveljeensä kaikessa eikä ole kovin oma-aloitteinen (tästä osa menee kyllä aivan varmasti teini-iän piikkiin). Ei sinänsä "huku" sinne veljien väliin, osaa kyllä vaatia osansa mutta tuntuu että silloin kun Toka haluaa niin hän piiloutuu ihan itse sinne veljiensä väliin. Heittäytyy vähän avuttomaksi. Toka on Kolmikosta ainoa, jonka suusta kuullaan lausetta mulla ei oo mitään tekemistä. Koska hän on tottunut siihen että se viihdekoneisto pyörii siinä ympärillä jatkuvasti. Ei tarvitse itse keksiä, koska isoveli. Ei tarvitse itse tehdä, koska isoveli. Ei tarvitse miettiä, koska isoveli.

Tämä Tokan vatulointi on tullut hyvin esiin taas tässä kesäloman aikana. Heräsin tuossa huomaamaan että lomaa on takana kolmisen viikkoa ja Toka on viettänyt sen lähinnä kännykkä kädessä omassa huoneessa peiton alla tai Netflixiä katsoen. Ei sillä, kyllä lomalla voi välillä aikaa noinkin viettää mutta jos Ekan kohdalla homma on sitä että hänelle joutuu jo vähän toteamaan että voisit olla joskus kotonakin niin Tokalle taasen voisi sanoa että voisit joskus lähteä vähän kodista uloskin. Tähän asti mä olen aina laittanut tämän kotona notkumisen sen piikkiin, että Toka nyt on sellainen kotihiiri. Mutta ehkä ainakin osittain onkin niin, että pojan mielikuvitus ja oma ajattelukyky ei vain jaksa kehittää puuhaa ja tekemistä, koska ei ole tarvinnut. On se varmasti kotihiirikin, mutta vähän sellainen laiskuuteen taipuva hiirulainen.

Tokalla on paljon kavereita ja kouluaikoina poika puuhaa kavereiden kanssa päivittäin. Joten tämä lomalla kotona möllöttely tuli vähän yllärinä. Koska Toka on täällä kotona oppinut sen mallin, että isoveli keksii ja hoitaa, niin se sama kuvio on näköjään siirtynyt niihin kaverisuhteisiinkin. Tajusin että se menee ilmeisesti niin, että ne on ne kaverit jotka sitä touhua ja tekemistä aina keksii. Ei Toka. Kun otin asian pojan kanssa puheeksi ja käskin vähän koodailemaan kavereihin päin, että mitä puuhaavat niin Tokan reaktio oli että no mä voin tehdä jotain Ekan kanssa. Joka ei musta ole nyt yhtään tässä tilanteessa se ratkaisu. Eka selvästi nimittäin nyt kaipaa niitä omia juttujaan. Omia kavereita ja omia ympyröitä. Ei voi vaatia että hänen täytyy huolehtia veljensä viihdyttämisestä. Toka on niin riippuvainen veljestään, että ei osaa ajatella sitä kuviota niin, että Ekalla on oikeus siihen että hänellä saa olla niitä veljettömiäkin juttuja. Pikkuveljet on edelleen Ekalle ihan älyttömän tärkeitä, mutta ei samalla tavalla itsenstäänselvästi kaikessa mukana kuin joskus aiemmin. Erityisen tärkeänä pidän niitä omia juttuja ja omia kavereita sekä Ekalle että Tokalle ihan senkin takia, että syksyllä kun pojat ovat taas samassa koulussa, se kaveripiiri tulee fuusioitumaan ja Kaksikko tulee aivan varmasti olemaan enemmän tekemisissä niin koulussa kuin koulun ulkopuolellakin. Keskenään että kaveriporukassa. Ja vaikka veli on aina veli, niin ei sitä sisarussuhdetta saa "käyttää hyväkseen". Koulussa ja kaveriporukassa ovat yksilöitä, se veljeys on musta enempi tänne kotiympyröihin kuuluvaa.

Mulle ei ole ongelma hoitaa tässä ruokaa pöytään ja puhdasta vaatetta kaappiin, mutta teini-ikäisen viihdetirehtööriksi en ala. Mä voin välillä keksiä tässä jotain yhteistä puuhaa mutta odotan kyllä jo että isot pojat osaa molemmat jo sopia itselleen loman ajaksi riittävästi menoja ja tekemistä. Että se loma ei ole vain sitä kännykän pläräilyä ja Netflixiä. Sainkin Tokan aktivoitumaan ja ottamaan kontaktia kodin ulkopuolelle. Hän näki paria kaveriaan eilen ja heillä kuului olevan tosi kiva päivä. Tällekin päivälle sopivat jo kalastusta ja sitten onkin juhannus.

Mä en ole enää aikoihin pyytänyt Ekaa ottamaan myös Tokaa mukaan, jos hän lähtee johonkin kavereidensa kanssa, koska se ei oikeasti ole Ekan velvollisuus. Ei Ekan tarvitse pitää Tokan puolia aina ja kaikessa. Tokan pitää osata nuo asiat ihan itse. Olisi pitänyt kiinnittää siihen huomiota enemmän jo silloin vuosia sitten. Mietiskelin sitä, että kokeeko Eka sitten ehkä jotenkin, että ei halua veljeä siihen sähläämään ja sotkemaan. Tai kokeeko että kaverit ei halua Tokaa mukaan. Mutta en usko loppupeleissä ollenkaan, että asiat olisi noin. Juttelin Ekan rippijuhlissa yhden Ekan hyvän kaverin kanssa ja hän tuntui pikemminkin olevan innoissaan siitä, että Toka on tulossa samaan kouluun ja sitämyötä samaan kaveripiiriin. Koska kuten jo mainitsinkin, ne kaveripiirit tulee fuusioitumaan. Osittain siksi että yläaste on luokaton ja osittain siksi että kummankin kaverit viettävät aikaa samalla nuorisotalolla ja Tokan ikäluokan siirtyessä yläkoululaisksi, siirtyvät hekin sinne "isojen nutalle".

Eka antaa edelleen hyvin helposti periksi Tokalle asioissa. Muutosta on onneksi ollut pikkuhiljaa näkyvissä, ihan johtuen siitä päälläolevasta teini-iästä. Toka hyvin helposti haluaa että Eka tekisi niitä juttuja joita Toka haluaa ja jotka Tokaa kiinnostaa ja joista Toka tykkää. Vähän väliä keskustelen Ekan kanssa siitä että sen ei aina tarvitse joustaa. Toka osaa vedellä oikeista naruista isoveljensä suhteen. Sensijaan että nykyisin pelkäisin sitä, että Ekasta tulee ihan heittopussi, pelkään enemmänkin sitä, että tuo on vahingollista ennenkaikkea ja nimenomaan Tokalle. Jos nyt tekisin jotain toisin niin olisin jo vuosia sitten kiinnittänyt enempi huomiota siihen, että Ekan homma ei ole huolehtia Tokasta. Että vaikka touhuavat paljon yhdessä niin sitä tilaa täytyy antaa ja saada ilman veljeäkin. Jos nyt tekisin jotain toisin niin huolehtisin esimerkiksi siitä, että veljekset viettäisivät enemmän aikaa erossa toisistaan. Mehän on saatu esimerkiksi nämä kesälomat aina puljattua niin, että poikia ei ole tarvinnut laittaa leireille tms. koska joku aikuinen on aina ollut huudeilla. No nyt näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti ollut tosi hyvä juttu jos pojat olisi olleet vaikkapa viikon kesässä erossa toisistaan, vaikka eri leireillä. Se omana itsenään oleminen ja omien kuvioiden luominen olisi ihan ehdottoman tärkeää tuolle keskimmäiselle lapselle. Siinä mielessä hän on "tippunut" sinne veljiensä väliin. Sitä on vanhempana automaattisesti sortunut siihen ajatusmalliin että sen veljeyden lisäksi ovat leikkikavereita keskenään ja "se riittää". Vaan kun ei se mene niin. Lapsuuden varhaisvuosina joo, mutta ei sitten enää isompana.

Mennyttähän toki en voi enää muuttaa mutta näin jälkiviisaana ihan ehdottomasti alkaisin viimeistään jostain sieltä kouluikäisestä eteenpäin tukemaan sitä yksilöitymistä enemmän. Ja yrittäisin keskittyä siihen että unohtaisin ne ensimmäinen, toinen, kolmas-roolit. Meillähän Kaksikko esimerkiksi harrastaa samaa lajia, käy samaan aikaan treenaamassa. Ei sillä, laji on ollut mieluinen molemmille ja kumpikin tykkää mutta näin jälkikäteen ja tässä tilanteessa on helppo nähdä että Tokahan on astellut sinne veljensä jalanjäljissä.

Koska Ekalta on aikanaan aina odotettu sitä, että hän ottaa Tokan mukaan leikkeihin ja pitää hänen puoliaan jne. niin se kuvio niinsanotusti hieman kusee nilkoille nyt sitten tässä vaiheessa. Kun toinen itsenäistyy niinkuin tuon ikäisenä pitääkin ja toinen vasta heräilee siihen. On aika vaikeaa selittää ja perustella sille keskimmäiselle nyt että miksi Eka saa tulla ja mennä omien juttujensa kanssa ilman, että Toka kulkee automaattisesti siinä siivellä mukana.

Mun huoli ei ole enää ollenkaan niissä esikoisuuteen liittyvissä asioissa. Kyllä se todellakin osaa sieltä kapinoida irti niistä esikoisen odotuksista. Mun huoli osuu nimenomaan sen keskimmäisen väliintippujan kohdalle. Tokalla on jäänyt vähän huomaamatta hankkimatta sellaiset taidot, jotka olisi ihan hyvä olla ja osata. Tai itseasiassa, en usko hetkeäkään ettäkö hän ei osaisi. Kyse on siitä että hän ei viitsi koska ei ole tarvinnut. Ja siinä hän nyt ihan ehdottomasti tarvitsee tukea ja kannustusta, että oppisi yksilöitymään. Sekä tässä veljesporukassa, että kaveriporukassa. Ottaisi käyttöön sitä omaa mielikuvitusta ja ajatuskykyä. Olisi oma-aloitteinen ja lähtisi muodostamaan sitä omaa polkuaan, sensijaan että kulkisi isoveljen kannoilla samaa tietä.

Tottakai on ihanaa ja hyvä että ovat tiivis Kaksikko ja sisarussuhde on lämmin mutta kun elämää on niiden pikkulapsivuosien jälkeenkin. Toki se on vanhemmalle helppoa että leikkivät keskenään ja ovat hyvää pataa, mutta se on aika todennäköistä että niin ei tule jatkumaan loputtomasti. Ja siksi mä koen tärkeäksi että siihen keskenään leikkimiseen ei tukeutuisi liikaa. Ei antaisi itselleen vanhempana liikaa sitä ajatusmallia että "veljekset on leikkikavereita". Koska siinä tosi äkkiä rakentaa ja vahvistaa niitä sellaisia rooleja lapsille, joista he sitten jossain vaiheessa todennäköisesti haluavat rimpuilla eroon. Jos niitä alunperin edes on, eihän kaikki sisarukset tosiaan tule toimeen keskenään, vaikka vanhemmat miten sitä haluaisi. Ja se irtipääseminen ja lasten tukeminen siinä prosessissa on helpompaa, kun homman on itsekin sisäistänyt ja hyväksynyt jo aiemmin.

Sisarukset on ihan mahtava rikkaus, josta koen itse jääneeni paitsi. Olen tosi onnellinen että omat lapset saa sen kokea mutta ei se useampi lapsi missään nimessä ole mikään ratkaisu kaikkeen. Paljon tässä on tullut vastaan sellaisia asioita, joita ei ole osannut yhtään ajatellakaan. Ja paljon tulee varmasti vielä vastaankin. Aika kasvattavaa touhua tämä vanhemmuus.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

No ne rippijuhlat

Musta alkaa tuntumaan samalta kuin bloggaavista morsiamista. Jauhan vaan ja ainoastaan siitä yhdestä ja samasta aiheesta. No tämä on saattaa olla nyt viimeinen postaus Ekan rippijuhlista. Nyt ne on nimittäin ohi! Tässä siis järjettömän pituinen plari ja jaarittelu aiheesta.

Ajattelin ensialkuun mainita muutaman sanasen rippijuhlien järkkäämisestä, ennenkuin siirrytään itse bibiksiin. Mä olen tosi tehokas tekemään mutta siinä kestää aina hetki, ennenkuin käärin hihat ja alan hommiin. Tuossa huhtikuun vikalla viikolla heräsin hyperventiloimaan että voi perkele, meillähän on muuten rippijuhlat kesäkuun puolivälissä! Että tarttis varmaan tehrä jotain.

Jos tätä nyt lukee joku, jolla on rippijuhlien järkkääminen edessä niin antaisin sellaisen vinkin että ottakaa kuvia siitä riparilaisesta! Paljon ja hyvissä ajoin!! Eka on systemaattisesti pari viimeistä vuotta kieltäytynyt valokuvista ja sepäs olikin eri vekkulia yrittää löytää kutsuun sopiva valokuva. Luokkakuva toki oli joo mutta se oli Ekan mielestä aivan ehdoton nounou. Toki valokuva ei ole välttämättömyys mutta musta se elävöittää kutsua kivasti. Mulle oli hyvin tärkeää, että kuuntelen sitä juhlakalua, ne on hänen juhlat. Mulle on jäänyt omsta lapsuudesta ja nuoruudesta ja vähän aikuisuudestakin se olo, että kun mun äiti järkkäsi jotain mun juhlia niin multa ei juurikaan kysytty mitään ja ne juhlat ei olleet mun näköisiä. Haluan välttää tätä omien lasten kanssa. Mutta ihan täysin ei valitettavasti voi mennä vain juhlakalun haluamisten kanssa, vähän jouduin välillä jyräämäänkin Ekan ajatuksia ja mielipiteitä, tämä kutsuasia oli esimerkiksi yksi sellainen. En nimittäin löytänyt yhtäkään kivaa korttipohjaa, joka olisi näyttänyt kivalta ilman valokuvaa. Ja koska senverta myöhään oltiin liikkeellä, niin ei ehtinyt enää mitään askartelemaankaan. Eka on tosi lahjakas piirtämään, joten yritin ehdotella että josko hän sitten piirtäisi kutsuihin kannen mutta sekään ei pojalle kelvannut. Onneksi kundi myöntyi lopulta yhteen kuvaan, joka kyllä oli kolme vuotta sitten otettu mutta mitäväliä. Kutsuista tuli tosi kivan näköiset!

Kutsun kansi. Oon näköjään blurrannut vahingossa raidan tonne yläkulmaan. Hups

Toinen kompastuskivi kutsujen kohdalla oli sitten se teksti mitä sinne kirjoitetaan. Eka toivoi kaikenaikaa, että vaikka kyseessä on konfirmaatio, niin mitään uskoon, kasvuun, aikuisuuteen tai muuhun viittaavaa ei käytettäisi missään yhteydessä. Ja mä olin ihan samaa mieltä. Meidän perheestä 3/5 ei kuulu kirkkoon joten olisi aika tekopyhää alkaa viljelemään jotain ristejä ja kovin raamatullisia värssyjä. Lisäksi musta se on jotenkin tosi aikansaelänyt ajatus että riparin käyneet olisi jotenkin aikuisempia kuin ennen leiriä. Saa olla lapsi ja nuori riparin jälkeenkin!
Kutsuun oli toki helppo kirjoitella että kenen juhlat ja koska ja missä mutta jotenkin tuntui että aika pliisua, jos siellä ei muuta tekstiä ole. Kokeilkaapa huviksenne googlata jotain rippivärssyjä. Oikeasti mitä hemmettiä??!! Kiitos ei! Vanha kunnon vauva.fi tarjosi meille onneksi vähän vaihtoehtoa. Eka osaa itsekin riimitellä tosi hyvin mutta kutsuihin Eka halusi mun netistä kaivaman lainauksen. Tämä sattui onneksi olemaan hyvin Ekamainen. En tiedä miksi mutta musta kutsujen pitää olla persoonalliset, varsinkin jos käyttää jotain valmispohjia tms. kuten me tehtiin.

Kutsuun kaivettu riimi
Haluttiin tunnelmaltaan samantyyppiset juhlat kuin Kolmosen nimiäiset aikanaan oli. Rentoa yhdessäoloa. Ei pönötystä, ei väkinäisyyttä, ei painavaa hiljaisuutta. Ekakin suostui kaksi päivää ennen juhlia kutsumaan niitä kavereitaan, joita sitten saapuikin paikalle muutama. Pieni ajattelematon teko tapahtui parin kaverin osalta ennen juhlia, joka vähän synkisti Ekan mieltä mutta kyllä ne kaverit osasi oikeasti käyttäytyä. Se kun oli Ekalle se isoin huoli. 

Eka oli juhlien suunnittelussa mukana alustapitäen. Ketä kutsutaan, mitä syödään jne. Ihan kaikkea syömisiä ja juttuja en pystynyt toteuttamaan mutta hyviä kompromisseja löydettiin ja Eka oli tyytyväinen, mikä tietty oli se pääasia. Viikkoa ennen tuli pari ruokavaliotoivetta (maidoton ja kasvisruoka) jotka sai mut hetkellisesti hyperventiloimaan ja kiroamaan että nyt meni tarjoilut uusiksi. Mutta kun pistin Googlen laulamaan niin tosi hyvin löytyikin vaihtoehtoja ja ideoita. Mun vinkki ehdottomasti on se, että jokaiselle ei kannata yrittää tehdä omia ruokia, vaan tarjolle sellaista joka sopii sitten kaikille. Tai on helposti muunneltavia. Ihmisillä on niin paljon allergioita tai muita ruokarajoitteita nykyään että helpommalla pääsee itse, kun tekee vain yhdet safkat. Lisäksi meillä ainakin jääkaappi ei ole mikään tilaihme, että ei sinne kovin montaa sorttia syötävää edes mahtuisi. Itse tekovaiheessa tuli koettua muutamakin romahdus keittiön puolella, kun mittari näyttää +27 sisällä, niin esimerkiksi kakkujen koristelu ei ole ihan se iisein keissi.

Kirkkoon ei tullut kuin ihan läheisimmät, kutsua kyllä sai niin paljon väkeä kuin halusi. Siippa jäi suosiolla Kolmosen kanssa kotiin. Todettiin kaikinpuolin että parituntinen paikallaanolo ei ole tällä hetkellä Kolmosen juttu eikä se ole Ekallekaan kauhean kiva kuunnella kun veli karjuu palkeet täysillä. Konfirmaatio alkoi jo klo 10, joten aikaisuus aiheutti toki omat haasteensa. Jos nyt jotain tekisin jälkikäteen toisin, niin vähän porrastaisin isommin tulijoita, tällä kertaa kutsutut sai itse päättää monelta tulisivat. Meillä oli kotona yhdessä vaiheessa aikamoinen ryysis ja koska oltiin juuri vasta tultu kirkosta, niin musta tuntui että mä en ainakaan juurikaan ehtinyt jutella kenenkään kanssa kun siinä heitin piirakkaa uuniin ja kakkua pöytään ja kahvia keittimeen. Kyllä se hösis siitä rauhoittui mutta siitä huolimatta kaikille olisi kiva, kun sellaista ruuhkaa ei tulisi vaan kaikille olisi tilaa ja aikaa. Tai ehkä tää on vaan mun korvien välissä koko touhu.

Ekaa jännitti aivan valtavasti! Kummitätinsä kertoi, että poika oli rentoutunut ja oikein henkäissyt syvään nähdessään kummitätin tulevan kirkolle (Ekan konfirmaatiossa kummeilla oli muutakin puuhaa kuin vain se perinteinen siunaaminen ja kummien piti olla kirkolla hyvissä ajoin kuulemassa työnjaosta) ja huomatessaan tutun naaman. Eka nukkui pari edellistä yötä tosi huonosti ja mietiskeli paljon että mitä jos kompastuu alban kanssa tai mokaa jotenkin muuten. Poikaa sai psyykattua tosi paljon ja hyvin sillä, että pystyi sanomaan että siinä vierellä on se tuttu kummi, tärkeä aikuinen johon voi tukeutua. Ja että me muutkin siellä ollaan. No kaikki meni tietysti aivan hyvin. Eka näytti hymyilevän koko konfirmaation ja muutenkin oli oikeastaan pelkkää hymyä koko päivän. Ja mä en itkenyt kirkossa!! Pari kertaa herkisti mutta en itkenyt. Ihan tosissaan tsemppasin koska musta tuntui että en jaksa sitä päivää jos tuhlaan itkuun energiaa.

No vaikka en itse rippipäivänä parkunut niin muutama päivä siinä pohjalla oli tosi herkkiä. Mä en oikein tiedä että mikä homma tämä nyt on, mutta mua itketti jotenkin tosi paljon. Meillä lapset onneksi tietää että saattaa joskus olla että tihrustelen, eivätkä ihmettele mun itkuja. Mä en edes koe koko rippijuhlaa niin että lapsi olisi nyt jotenkin astunut aikuisten maailmaan tms. skeidaa. Ainoa joka mua koko touhussa hämmästyttää on se, että Eka voi ihan oikeasti olla tästä eteenpäin jonkun kummi jos pyydetään. Minun lapsi??!! Mutta niin vaan herkisti. En nyt ihan itsekään saanut kiinni siitä,  että mikä mua itketti. Ehkä ihan vaan väsymys ja stressi. Pelkkä runon etsiminen korttiin oli sellainen itkusinfonia että ei edes mennä siihen....

Korttiin kaivettu teksti. Itketti.
Ekan kummitäti kertoi haluavansa ostaa lahjaksi korun ja halusi ehdottomasti hankkia sellaisen korun, joka päätyisi myös käyttöön. Tämä olikin musta kiva juttu, Ekahan toki toivoi ensisijaisesti rahaa mutta musta oli kiva että kummitäti halusi hankkia muun lahjan. Mä annoin vuosi sitten omalle kummipojalleni rippilahjaksi rahaa ja mua on harmittanut se jälkikäteen tosi paljon. Olisi pitänyt nähdä vähän enemmän vaivaa. No, jokatapauksessa, Ekan kummitäti kyseli tosi tarkkaan pojan korumakua ja sitä mikä olisi niin mieluisa että se olisi käytössäkin. Oikeastaan ainoa, josta Eka sanoi, oli että hän ei haluaisi mitään ristiä tai sentapaista. Kummitäti jaksoi oikeasti nähdä tosi kivasti vaivaa ja esitellä eri vaihtoehtoja, mähän en koruista tiedä oikein mitään kun en niitä käytä. Ekan ollessa riparilla kummitäti vilautti mulle Kalevala koruja ja erityisesti Duudsonien Elämän roihu-sarjaa. Mä muistan miten joskus huomatessani tuon malliston mietin että ei hitto, onko noiden nyt pitänyt tunkea itsensä koruihinkin. Mutta jouduin kyllä muuttamaan mielipidettä täysin kun tutustuin koruihin ja ideologiaan niiden takana. Kummitäti tykästyi eritoten pieneen Elämän roihu-riipukseen ja kun mäkin siitä kuvia näin, tiesin että tuo tulee olemaan mieluisa. Korussa on vahva sanoma, joka puhutteli sekä mua että Ekan kummitätiä. Me on tunnettu toisemme lähes kolmekymmentä vuotta ja koettu aika monet seikkailut yhdessä. Koru on ollut Ekan kaulassa siitä hetkestä lähtien, kun avasi paketin. Että vinkvink muillekin, jotka lahja-asian kanssa painivat!

Muutkin lahjat olivat oikein mieluisia, sitä Ekan toivomaa rahaakin tuli oikein kivasti. Tänään käytiin ostamassa uudet nappikset ja pallo ja loput viedään tilille. Mulle ei sinänsä ole väliä mihin Eka rahat käyttää, kunhan hankkii mieluisia asioita. Toki toivon että ei kaikkia rahoja käytä mäkkäriin ja muuhun. Josko tämä olisi se mopotilin alku? Eka sai lahjaksi myös uuden, ihan älyttömän siistin kellon ja pitkään toivotun kännykän.

Musta oli ihanaa nähdä sukulaisia. Ja nimenomaan tässä meillä, meidän nurkissa. Kummisetäni oli kasvattanut pitkän tukan ja on ehdottomasti rouhein ja katu-uskottavin seitsemänkymppinen jonka tiedän. Kelihän oli koko sunnuntain surkea joten hatunnosto jokaiselle kaukaa ajaneelle sukulaiselle. Merkitsi oikeasti todella paljon että kahta lukuunottamatta jokainen sukulainen ja ystävä pääsi paikalle. Vaikka Eka viihtyikin juhlien ajan pääsääntöisesti kavereidensa kanssa, oli poika kuitenkin selvästi otettu siitä, että niin moni tuli. Ja vaikka toki lahjoilla oli iso merkitys Ekalle niin näki että älyttömän tärkeä juttu oli myös se, että häntä saavuttiin juhlimaan. Kolmas oli niin väsy ja sokerihumalainen että pisti parastaan. Tanssi ja seikkaili yllättävän sulavasti sylistä syliin. Sotki mun mutsia ja sen siskoa keskenään ja oli mun serkun lellikki, kuten aina. Vaikka Kolmas vierastaisi ihan kaikkia muita, tuttujakin ihmisiä, niin mun serkku on sellainen, jonka syliin se on mennyt ihan aina täysin varauksetta. Vaikka eivät todellakaan näe usein! Ehdottoman oikea ratkaisu että ei viety Kolmosta kirkkoon ollenkaan.

Unohdin täysin ottaa kuvia. Kirkossa räpsin minkä kerkesin ja muutaman kirkon ulkopuolella mutta siihen ne sitten jäi. Ei ole kuvia Ekasta kummitädin kanssa tai isovanhempien keskellä. Ei edes yhteiskuvaa veljeksistä. Itsehän toki tungin kuvaan Ekan kanssa mutta muut unohtui. Huomenna olisi tarkoitus tehdä parit lavastuskuvat Kolmikosta, ennenkuin Ekan vuokrapuku palautetaan. Eli vinkkinä heitän itselleni sekä muillekin että jatkossa kannattaa delegoida valokuvaus jollekin!

Koska kuvat jäi ottamatta, mä yritän nyt sanoittaa mitä syötävää meillä oli tarjolla. Ne kun on mulle aina iso juttu juhlissa. Eka olisi halunnut että oltaisiin tehty jotain ruokaakin, vaikka jotain keittoa. Ja se itseasiassa olisikin ollu aika jees koska oli kylmä päivä ja pitkänmatkalaisia oli paljon. Mutta koska oltiin kirkolla jo niin hemmetin aikaisin, niin oli pakko vähän järkeistää syötäviä. Kaikki tarjottava piti olla sellaista, että ne saa valmiiksi jo edellisenä iltana.

Mun toiveesta Eka myöntyi myös siihen että tarjolla olisi jotain satokauden herkkuja. Tein raparperista siirappia, josta sekoitettiin kesäinen juoma (raparperisiirapin lisäksi siellä oli kivennäisvettä, muutama tippa ruusuvettä ja pakastettuja metsämansikoita) ja parsapiirakkaa tällä reseptillä. Eka tykkäsi molemmista hurjasti joten kohdilleen osui. Parsapiirakan kaverina suolaisena löytyi myös kanapiirakka, jonka taiteilin maidottomaksi sekä kasviswrappeja. Eka oli köksässä tehnyt wrappeja ja tykästynyt niihin ja ne olikin hitti vieraiden keskuudessa. Nekin sai maidottomaksi jättämällä juuston pois ja käyttämällä kauraperäistä fraichea. Periaatteessa wrappeihin olisi voinut tunkea mitä vaan, me tehtiin kasvisversiot koska Ekan yksi kavereista on kasvissyöjä. Suunnitelmissa oli alunperin vielä joku salaatti mutta tiputettiin se pois. Ja kylmän kelin takia nuo lämpimät syötävät teki kauppansa.

Makeista tein tarjolle Ekan toiveiden mukaisen suklaakuorrutteisen täytekakun, jossa oli rocky road-täyte. Olisin halunnut tehdä siihen sen rosettepursotuksen, josta olen täälläkin mesonnut mutta pakko oli tiputtaa lapaset tiskiin. Kuumana päivänä kuorrutukset meni päin persettä joten tein pikaisen suunnitelma b:n ja koristelin muuten. Tätä kakkua en yrittänytkään alkaa askartelemaan maidottomaksi mutta tein toisen kakun, joka oli maidoton. Tein täytteeksi kauravispistä ja yosan mustikka-banaani jogurtista aika hyvänmakuisen täytteen ja kuorrutin koko höskän karkkimassalla. Kuumana päivänä senkin käsittely oli aika haasteellista, lisäksi viiden tunnin hyytymisaika ei ollut läheskään riittävä, vaan kuorruttaessa meinasi täytettä alkaa vähän karkaamaan. Tämäkään kakku ei ollut sellainen kuin olisin halunnut. Seuraavana päivänä kakku oli hyytynyt ja kummassakin maku oli kyllä älyttömän hyvä. Onneksi. Maidottomana oli myös tarjolla macaronseja. Tehtiin myös Ekan kestosuosikkeja Brookieseja, joita ei kovin montaa jäänyt yli. Oltiin myös ostettu irtokarkkia ja vähän sipsejä tarjolle. Ihmisten maku on niin erilainen, että nuo on aika varma tarjottava aina. Ehkä mielikuvitukseton mutta mä haluan että jokaiselle löytyisi edes jotain mitä mutustella. Ja muutenkin kun haluttiin rennot juhlat niin se sai näkyä myös syötävissä. Teineihin upposi ainakin!

Kahvipavut haettiin naapurin Cremasta. Tuorepaahdettuja papuja jotka sitten jauhoin siinä juuri ennen keittämistä ja voi jösses että oli parasta kahvia hetkeen! Keiteltiin tänään pois viimeiset pavut ja tuntuu kyllä että voisin kipaista hakemassa uuden pussin. Eka keitteli omille kavereilleen kapselikeittimellä sumpit ja teenjuojia ei löytynyt yhtäkään. Meillä oli kaikenvaralta limuakin mutta tarkoituksella en laittanut sitä esille koska toivoin että se raparperijuoma tekisi kauppansa. Sokeria siinäkin oli mutta silti.

Kivaa oli mutta vitsit että oli ihana kiskoa verkkarit ja villasukat illalla jalkaan ja heittäytyä sohvalle mahan viereen. Pienoinen juhlakrapula on vaivannut tämän päivän koko porukkaa, kissoja myöten meillä vaan nukuttaisiin. Siippa nostatti itselleen kovan kuumeen joten juhlahumua on muisteltu viltin alta, porukalla torkkuen. Mustakin tuntuu että flunssa tekee paluun. Lisää kakkua, en olis halunnutkaan jo urheilemaan!

Senverta kivaa oli että kyllä me taas mietittiin että olisi kiva juhlia näin vähän useamminkin. Mitään isompaa ei nyt kyllä ole valitettavasti tiedossa. Okei joo ne häiskentelyt on mietinnässä, mutta hyvin yllättäen ajatuksen tasolla edelleen. Että jos sulla olisi tiedossa jotain juhlantynkää, niin voin tulla pilaamaan kakut ja perherauhan. Plussaa jos pääsee itkemään!

Ihania rippiruusuja!

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kuka kasvattaa ja ketä?

Mua on mietityttänyt käytöshommat paljon viime aikoina. Jokaisella lapsella on nyt jotenkin sellainen kehitysvaihe, jossa on sellaisia ärsyttäviä piirteitä, jotka kysyy multa vanhempana tosi paljon. Että osaan tavallaan työntää sen oman minuuteni jonnekin taka-alalle niissä tilanteissa ja kaivaa kehiin sen eteerisen ja objektiivisen vanhemman. Ei aina ihan niin helppoa. Paljon on hyvääkin päivissä, mutta nyt just myös sellaisia juttuja, jotka osuu hermoon tosi isosti. Mä olen nyt jotenkin taas niin univelkainen että en saa jäsenneltyä kaikkea korvien välissä olevaa kamaa ehkä ihan oikeisiin paikkoihin. Mutta tässä tulee nyt jotenkin tosi sekalaista huttua eetteriin, vähän liipaten kasvatusta ja teini-ikää ja niiden lieveilmiöitä. Jotain sinnepäin.

Meillä on kolme erilaista ja eri-ikäistä lasta. Kasvatukselliset seikat on kuitenkin samalla viivalla jokaisen kohdalla. Jokaista kasvatetaan suht samalla tavalla ja esimerkiksi samoilla odotuksilla käyttäytymisen suhteen. Toki niitä luonteiden nyansseja pyritään huomioimaan sekä lapsen ikä, mutta noin yleisesti lapsia kasvatetaan samalla tavalla. Samat säännöt on ihan kaikille. Ja odotukset. Musta tuntuu että siinä on aina jotenkin lähtökohtaisesti vähän negatiivinen sävy, että lapsilta odottaakin jotain eikä vaan anna niiden muovautua mihin suuntaan lystää. Se on jotenkin niin veteen piirretty viiva, että mikä on sellaista ohjaavaa kasvatusta ja mikä sitten sitä että aikuinen yrittää tehdä lapsesta tietynlaista. Mutta joo, meillä on kyllä odotuksia lasten käytöksen suhteen.

Kolmas on vielä niin pieni ja uhmalla marinoitu että hänen luonteesta ei vielä sellaista täyttä varmaa suuntausta voi sanoa. Tuntuisi olevan aika voimakas ja määrätietoinen luonne. Eka ja Toka on taas jo niin isoja että kehitysvaiheista huolimatta se sellainen perusluonne siellä on ja se on hyvin tiedossa. Ja ihan aina se tuntuu olevan jotenkin yhtä ihmeellinen juttu, että miten saman perheen lapsista voi tulla niin erilaisia. Meillä ei nyt isommin ole sitä esiintynyt ettäkö nämä ei tulisi toimeen keskenään. Mutta oon mä sitäkin miettinyt että mitä jos sisarukset on sellaisia persoonia, että ne ei vaan tule toimeen. Että se veriside on siellä ainoa, joka tekee sen sellaisen yhteenkuuluvuuden. Jos ei olisi sukua, niin ei olisi mitään joka sitoisi. Ja tämä on se sellainen hämmentävä seikka mun mielestä. Että miten samoista aineksista voi syntyä janan ääripäät?

On sinänsä hauska seurata sitä, kun kasvatat samalla tavalla, niin miten erilailla se lapsiin uppoaa. Eka esimerkiksi on hyvin herkkä kaveri mutta selvästikin käyttää järkeä tilanteissa. Hän pysähtyy useimmiten miettimään ennenkuin toimii. Harkitsee ja pohtii vaihtoehtoja. Toka taas elää pitkälti hetkessä. Hän on täysin tunteidensa ja hetkien vietävissä. Mietitään sitten myöhemmin. Veljesten kesken joudutaan jankkaamaan ihan eri asioita ja ihan eri asioista. On aika haasteellistakin yrittää pitää kaverit samalla viivalla kasvatuksen suhteen. Koska ne on ihan eri keinot, joilla sinne toivottuun lopputulokseen päästään. Jos päästään.

Eka on pojista se joka saattaa yksin kotona ollessaan imuroida koko kämpän kun ei ollut muutakaan tekemistä. Tai sanoa että mä voin hei tyhjentää sen tiskikoneen jos sulla on jotain muuta tärkeämpää tekemistä. Mutta vastavuoroisesti hän on myös se, jolle saa jankata kolme päivää lukuisia kertoja vaikka yökyläkamojen purkamisesta ja hän toimii vasta sitten, kun mä huudan niin kovaa kun ääntä lähtee. Tuo on muuten ehkä se kaikista turhauttavin juttu. Että sitten vasta toimitaan kun mä suutun kunnolla. Mitään ei tapahdu vaikka käyttäisit mitä keinoja. Esimerkiksi tällä hetkellä ei ole yhtäkään rangaistusmuotoa, jonka mä kokisin että auttaisi siihen että lapsi toimisi toisin. Ei ole mitään, ns. porkkanaa eikä keppiä, joka tällä hetkellä ohjaisi sitä lapsen käytöstä oikeampaan suuntaan. Uskon että aika on nyt ainoa joka tässä auttaa. Mutta voin kertoa että se ei ihan hirveästi lohduta niissä tilanteissa. Kun tässä tämä elämä kuitenkin kaikenaikaa ympärillä pyörii ja tiettyjä juttuja täytyy tehdä, vaikka joku olisi miten sellaisessa vaiheessa johon auttaa vain aika.

Mutta niin, sitten kun mä huudan ihan tosissani, niin sitten tapahtuu liikettä. Mä en koe huutamisesta mitään huonoa omaatuntoa, koska se on se viimeisin keino joka on käytössä. En mä sitä varsinaisesti itselleni tai kenellekkään pidä oikeutettuna mutta tiedän itse, että kaikki muu on siinä jo alle kokeiltu. Uskokaa pois, mä todella haluaisin että menisi vähän vähemmällä perille. Ennenkaikkea koen huutamisen tosi energiaasyöväksi tavaksi ja siitä en tykkää. Se ei ole kenellekkään kivaa. Menee hyvä aika rauhoittumiseen ja se ärtyminen siitä huutamisesta kestää kauan. Mä en ole pitkävihainen mutta kun kuohahtaa niin ei se mene sekunnissa ohi. Musta tuntuu että omasta muutenkin vajaasta energiatasosta menee ihan kohtuuttoman iso pala noinkin turhaan juttuun kuin huutaminen. Ja just se mua suututtaa ehkä eniten. Että mun täytyy suuttua ennenkuin jotain tapahtuu. Ei niinkään se että joku asia on tekemättä. Koen sen tosi epäreiluksi itseäni kohtaan. Suuttuminen ei ole yhtään kivaa enkä jaksaisi käyttää siihen yhtään aikaa saatika energiaa. Olen tästä Ekan kanssa puhunutkin mutta niin vaan tällä mennään.

Lapsissahan on luonnollisesti myös ärsyttäviä piirteitä. Tuntuu että niistä ei vaan saa puhua ääneen. En tarkoita että lapsen naamaan täytyy olla hieromassa että vitsi sä oot ärsyttävä. Vaan tarkoitan sitä että meissä jokaisessa, lapsissakin, on ärsyttäviä piirteitä. Toki lapsilla osa niistä voi mennä suoraan kehitysvaiheen alle mutta siitä huolimatta en ymmärrä sitä että niistä pitäisi vaieta. Musta siinä tehdään karhunpalvelus ihan kaikille. Negatiivisistakin tunteista pitää voida pystyä puhumaan eikä niistä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Mut saa tutisemaan ärtymyksestä Tokan mitä huomenna on ruokana, entä ylihuomenna, entä ylihuomisen ylihuomenna-tenttaamiset ja Ekan minuutintarkat monelta tuutte? Ootteko puol tuntia vai tunnin-kellottelut. Vaikka meillä esimerkiksi mietitään monesti viikon ruokalista kauppaan mentäessä niin ei niitä ruokia ole koodattu millekkään tarkalle päivälle. Tehdään mitä nyt sattuu huvittamaan niistä vaihtoehdoista. Mua ahdistaa sellainen tenttaaminen ja tarkka aikataulutus. Joskus tulee muuttujia matkaan ja vaikka ei tulisikaan niin en ymmärrä miksi pitäisi elää kellon kanssa. Jos ei ole pakko.

Jonkunverran mua on myös mietityttänyt se, että käyttäytyykö teinit niinkuin teini-ikäisen oletetaan käyttäytyvän. Että kun noiden tiettyjen vuosien aikana vähän kaikki laitetaan sen alle, että kun on se teini-ikä. Ehkä ihan jokaisessa tilanteessa ne teinit ei käyttäytyisikään niin teinimäisesti, mutta koska sitä teinimäistä käytöstä "tavallaan odotetaan" niin toimivat sitten teinimäisesti. Ja tähän olettamukseen sortuu ne teinit itsekin. Huomaan tämän omissa lapsissa sillä tavalla, että ne pistää tosi paljon omien kavereidensa juttuja ja tekoja teini-iän piikkiin. Ja varmasti paljon siellä onkin sellaista, joka johtuu siitä kehitysvaiheesta joka on päällä. Mutta esimerkiksi, mä pyysin Ekaa kutsumaan kavereita rippijuhliinsa. Yritin perustella sitä sillä, että se olisi Ekalle kiva kun paikalla olisi muitakin kuin kahvittelevia sukulaisia ja muutenkin kun paikalla olisi samaa ikäluokkaa, niin se voisi vähän toimia sellaisena ilmapiirin jäänmurtajana. Eka taas oli sitä mieltä että ei tänne voi ketään sen kavereita kutsua, kun ei ne osaa käyttäytyä. Musta toi oli tosi rankkaa aliarvioimista Ekalta, mitä mä olen sen kavereita nähnyt ja niiden kanssa jutellut niin en epäile hetkeäkään, ettäkö eivät osaisi käyttäytyä. Onhan se nyt vähän eri jos porukalla jossain ovat, kun että ovat samassa kahvipöydässä jonkun sukulaislauman kanssa. Samalla tavalla en epäile hetkeäkään, ettäkö tuo omani ei osaisi käyttäytyä tarpeen vaatiessa.

Mä olen tässä lähivuosien aikana käynyt niin hillittömän hyviä keskusteluja lasteni kavereiden kanssa ja en vaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten fiksuja nykynuoret on. Ei me vaan kyllä oltu. Ekan yksi kaveri halusi kerran jutella puhelimessa mun kanssa, koska halusi kertoa mulle miten hyvä tyyppi Eka on ja miten hyvin me on se kasvatettu. Mun eka ajatus oli että okei mitä toi on ottanut? En voisi kuvitella että mä olisin ikinä samanikäisenä sanonut kenenkään kaverini vanhemmalle noin. Eihän niille edes juteltu, moikattiin ja se siinä. No vähän on eri meno nykyään. Mun lasten kaverit juttelee tosi paljon ja ne juttelee tosi fiksuja! Ei ole yhtään tavatonta että se oma lapsi on siinä ihan hiljaa, kun se kaveri juttelee meidän vanhempien kanssa. Maailma on muuttunut, edes jossain suhteessa mun vinkkelistä parempaan päin. Oon vähän kysellyt ja ymmärtänyt että niin ne munkin lapset juttelee. Ihan tosta noin vaan. Ja kun noi tyypit, myös ne omat lapset, on jotenkin niin hillittömiä niin ei jotenkin millään malttaisi odottaa että millaisia niistä tulee tulevaisuudessa. En muista että olisin vielä kertaakaan kenenkään kohdalla miettinyt että mitähän tuostakin tulee. Joka sitten tuntui siellä omassa teini-iässä olevan hyvinkin yleinen huokailu aikuisten suusta. Kyllä noista tulee, vaikka mitä!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Ehkä, ehkempi, ehkäisy

Haaveissa hillunut neljäs lapsi on tuupattu jonnekin haavemaailman ylähyllylle, sinne perimmäiseen nurkkaan heti vanhoihin farkkuihin mahtumis-unelmien ja ikuisesti 25v-synttärihaaveilujen viereen. Elokuussa koittava hoidonaloitus ja mun töihinpaluu ei kaipaa kolmanneksi pyöräksi alkuraskauden iloja. Ja jos nyt mennään vallan yksityiskohtiin niin siinä vaiheessa, kun se yrittäminen muuttuu hampaat irvessä tekemiseksi, on mun mittapuulla aika viheltää aikalisä. Muistellaan aikamme niitä tekemisen kivoja puolia ja katsellaan vauveleiden kohtaloa sitten joskus toiste. Eli nyt ollaan taas siinä pisteessä että sormi suussa huutelemme ehkäisyn perään.

Ehkäisyhän se on kyllä aina yhtä rattoisa homma, edustit mitä tahansa sukupuolta tai siviilisäätyä. En vaan oikeasti jaksa uskoa, että ihminen on käynyt kuussa ja hitto soikoon kykenee vaikka millaisiin makroskooppisiin suorituksiin eri tieteiden saralla mutta ehkäisy. Siitä ei vaan olla saatu vaivatonta, oireetonta, sopivaa ja helppoa. Sellaista, että ei tarvisitsisi aivo solmussa miettiä ja pohtia. Ja arpoa. Että mikä nyt on ehkäisystä johtuvaa ja mikä sitten taas ei.

Koska yhtäkään hormonaalista tuotetta en suostu vastaanottamaan, en vaikka se olisi miten matalatasoinen, paikallinen, hyvin siedetty tai jokumuumikä, niin vaihtoehtoja ei ihan kamalasti sitten ole. Ja huomaan että melkeinpä isoin juttu on nyt se rutiini. Vaikealta ei niinkään välttämättä tunnu se millä ehkäistään vaan se, että rutiini puuttuu. Kun ehkäisyä ei ole ollut aikoihin. Nyt pitäisi löytyä se toimivin rutiini. Ehkäisyn ei tarvitse olle huomaamatonta ja vaivatonta, mutta sen rutiiniin pitäisi ihan ehdottomasti olla nimenomaan toimiva.

Kuparikierukkahan oli ystävä hyvän aikaa, kunnes kävi miten kävi. Edellisellä kerralla asennukset ja muut kuvaan kuuluvat hoitui neuvolan kautta vaivattomasti. Kuparikierukka olisi hyvin vahvoilla edelleen, jos vain osaisin paremmin määrittää tätä elämää eteenpäin. Jos vauvahaaveille annetaan lupa vaikkapa loppuvuodesta uudestaan, niin eipä ole paljon järkeä mitään härveleitä käydä laittamassa. Jos taas vauvahaaveita siirretään roimasti tulevaisuuteen, tai kenties unohdetaan kokonaan, niin sitten kierukka olisi oikein hyvä. Vaan kuka nyt kertoisi mulle että miten toimitaan?

Kondomit on yllättävän vaivattomia. Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, kun ihmiset kokee sen laittamisen vaivalloiseksi. Jos se oma potenssi lähtee laskemaan yhden kondomin laiton takia niin sitten on mun mielestä syytä tsekata jo ihan sitä kokonaisuuden toimivuuttakin. Että mistä se johtuu että se nyt muka keskeyttäisi jotain? Kondomihan jos mikä muuttuu rutiiniksi, jos se on se käytössä oleva ehkäisykeino. Joka kertahan sen sitten askartelee paikalleen. Mun ongelmat kondomiin liittyy enempi siihen varsinaiseen ehkäisemiseen. Spärdärit on oikein näppäriä mutta ainakin mulla on jossain mielensyrjällä vähän aina sellainen onko se nyt kunnolla päällä, pysyykö se paikallaan, onko se ehjä olo. En luota kondomiin riittävästi.

Harkitsin myös tovin niitä tietokoneita, jotka opettelee tuntemaan kuukautiskierron. Mutta koska edelleen mun kierto on melko epäsäännöllinen, niin en usko että se laite pelittäisi mun kohdalla. En ole perehtynyt aiheeseen niin paljoa, mutta olen antanut itseni ymmärtää että jotain säännöllisyyttä pitäisi olla että se laite toimii oikein. Ja jos homman toimivuudesta ei ole takeita, niin en halua investoida. Jos joka kuukausi vähän jännittää ja pelottaa niin ei ole kovin toimiva rutiini se sellainen.

Keskeytetystä yhdynnästä olen kuullut yllättävän paljon hyvää. Nimenomaan tyypeiltä, jotka on parisuhteessa. Mutta mun mielestä keskeytetty yhdyntä jos mikä on ihan vittuilua. Mä luulen että saisin itse ainakin aikamoisen turhautumisen osaksi seksielämääni. Tai sitten mä en vaan ymmärrä täysin keskeytetyn yhdynnän jujua. Ehkä se riippuu vähän siitäkin, miten sitä kumppanin kanssa pelaa yhteen. Että jos hommaan liittyy muutenkin vahvaa sooloilua niin sitten se on oikein jees. Harmi että me edustetaan enempi sitä duoa.

Jos elää sellaisessa elämäntilanteessa, että kokee ehkäisyn tarpeelliseksi, niin toimivan seksi-elämän avain on kyllä ehdottomasti toimiva ehkäisy. Että ei tarvitse olla jännittämässä että pelaako tai toimiiko. Vaikka useimmiten pysyvässä parisuhteessa mahdolliset vahingot ei olisi maailmanloppu, niin jo pelkkä sana ehkäisy sanoo sen. Ne vahingot ja raskaudet halutaan estää. Halutaan minimoida se lisääntymisen riski. Ei koeta aiheelliseksi raskautua. Halutaan kenties elää sellaista elämää, johon ei kuulu riskit raskaudesta ja lapsista. Mun mielestä on toisaalta välillä vähän ankeaakin, että parisuhteen kohdalla pitäisi ajatella niin, että se ei olisi maailmanloppu jos lapsi tulisikin. Eihän se parisuhde ole mikään velvoite sille lisääntymiselle. Voi olla että haluat ehkäisyä siksi että et halua nyt raskaaksi, olit parisuhteessa tai et. Maailmanloput ei liity siihen mitenkään.

Jo vuosien ajan, sterilointi on ollut meillä se viimeinen vaihtoehto. Että kun lapsiluku on kasassa, niin sitten sterilointi. Eihän se täysin varma vaihtoehto ole sekään, mutta me haettaisiin sillä kuitenkin nimenomaan sitä toimivaa ehkäisyä. Että ei tarvitsisi jännittää ja pelätä. Meistä kumpikaan ei ole koskaan suhtautunut sterilointiin niin, että mitä jos toinen kuolee tai tulee ero ja sitten haluaa uuden kumppanin kanssa lapsia ja nönönönöö. Mun mielestä on hölmöä perustaa ratkaisuja marginaalien varaan. Elän mielummin ajatellen tätä nykyhetkeä ja nykyistä parisuhdetta. Tämän elämäntilanteen tarpeita. Jos matkan varrella tulee sellaisia muuttujia, jotka sotkee koko kuvion, niin sitten vaan pysähdytään miettimään uusi suunnitelma.

Vauvelit ei toki tule silloin kun itse niin haluaa. Välttämättä. Joskus tuleekin. Kuitenkin huomaan että olen pikkasen alkanut kyseenalaistamaan koko omaa vauvakuumettani. Että olisiko syytä antaa jo tilaa niille muillekin kuumeiluille. Onko se vauvakuume sittenkään se voimakkain? Vai nousisiko sieltä ehkä ohi jo muutakin? Missään nimessä en halua lähivuosia viettää eläen jos tulee vauva, jos olenkin raskaana, jos jos jos. Tietenkään lapsi tai lapsensaanti ei kaada mukanaan kaikkia suunnitelmia. Mutta osan kaataa. Mä koen ainakin siinä aika räikeän eron, jos suunnittelee mahdollisia opintoja tai työjuttuja niin, että mukaan sisällyttää myös mahdollisen lisääntymisen. Sävyero on silloin valtava. Ja se kunnianhimo on niin helppo päästää käsistään irti niiden jos-ajatusten edessä.

Mä en ole heitä, jotka haluaa steriloinnin ja ajattelee että voihan sen sitten purkaa. Musta toi on ihan turhaa terveydenhuollon kuormittamista. Kyllä se on sitten se viimeisin vaihtoehto. Ratkaisu, joka tehdään kun ollaan varmoja. Oltaisiinko me varmoja? Entä jos mä olen varma ja kumppani ei ole?
Huomaan kuitenkin miettiväni kerta toisensa jälkeen että jos se lapsiluku olisi kuitenkin nyt jo tässä. On etuoikeutettua, että pystyy ylipäätään tekemään tällaista perhesuunnittelua, mutta alan olla kyllä senverran umpisolmussa että melkein toivoisin että joku muu kävisi nämä keskustelut ja tekisi nämä ratkaisut ja päätökset. Elämänhallinta ohoi, missä luuraat?