sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Inessä deittiskenessä

Kesähän on tunnetusti se aika vuodesta kun erotaan. Lomalla pinna kiristyy ja on aikaa pysähtyä miettimään mitä haluaa. Puntaroida sitä missä mennään ja miettiä omia odotuksia.

Mä olen aika moneen kertaan postaillut ajatuksia siitä, miten ulkopuolelta tulevat asiat aiheuttaa paineita parisuhteisiin. Odotuksia ja toiveita ja asioita istutetaan alitajuntoihin ennenkuin koko kumppani tai parisuhde on edes kiikarissa. Mä olen monesti todennut että olen tosi tyytyväinen kun aikanaan se oma seksuaalinen kasvu ja parisuhteiden opettelu on tapahtunut toiseen maailman aikaan. Se oli ihan tarpeeksi vaikeaa silloinkin, ilman intterin nettiä ja muita mahdollistajia. Mutta samalla tietty vähän stressaan omien lasten tulevaisuutta niissä hommissa. Että miten ne saisi kasvatettua sillälailla terveen kriittisiksi. Vaikka itsellä ei ole ajankohtaista miettiä uusia suhteita ja deittailua niin näitä mietiskelee vähän omien lasten kautta. Heillä kun se on edessä.

Ihmisillä on nykyään aika suuret luulot ja odotukset parisuhteista. Niin miehillä kuin naisillakin on tosi tarkat kriteerit ennenkaikkea siitä millaista pitää olla. Mikä on musta jotenkin hassua. Parisuhteet on osa elämää ja eihän elämää voi käsikirjoittaa. Eihän mikään mene koskaan täysin sen mukaisesti kuin haluaa. Suurinosa ihmisistä kuitenkin haluaa päätyä onnelliseen parisuhteeseen. Mä en ymmärrä ihan sitä että miten se pelkkä suhteeseen päätyminen tuntuu olevan nykyään niin vaikeaa? Ja ne odotukset. Onko vika hänessä, joka ei pystykkään täyttämään niitä joskus mahdottomiakin odotuksia vai hänessä, joka ne odotukset on alunperinkin rakentanut? Miksi me annetaan sen ympäröivän maailman ruokkia tätä kuviota niin paljon?

Mun aamut alkaa aina niin että aamukahvia juodessa samalla surffailen netissä. Luen blogeja ja uutisia. En muista koska olisin esimerkiksi keltaista lehdistöä selaillut ilman, että siellä ei olisi joku lööppi koskien jotain parisuhteisiin liittyvää (se on kokonaan eriasia sitten miten fiksua koko keltaisen lehdistön lukeminen on. Todennäköisesti olisi fiksumpaa vain lopettaa niiden lukeminen kokonaan mutta se nyt vain on yksi sellainen aamurutiini). Epäsuoraan tai suoraan. Musta tuntuu että ihan joka tuutista puskee nykyään parisuhdevinkkiä tai -uutista, halusin tai en. Niitä ei vaan pysty välttämään. Ja koen nämä haasteelliseksi vähän sentakia että ihan aina se oma medialukutaito ei pysy hyppysissä näiden kanssa. Jos mäkin meinaan kehittää jotain parisuhdekriisiä vain jostain luetusta niin mitenkä on nuorempien tyyppien kanssa, jotka vasta tutustuu ja opettelee koko parisuhdekenttää? Jotka katselee elokuvia rakkaudesta paljon enemmän kuin mä, jotka kuuntelee musiikkia joka kertoo rakkaudesta paljon enemmän kuin mä ja jotka ylipäätään muodostaa sitä haavemaailmaa esimerkiksi julkisuuden henkilöiden elämästä paljon enemmän kuin mä. Miten paljon se ulkopuolelta tuleva vaikuttaa siihen, mihin suuntaan nämä touhut nuorilla lähtee kehittymään? Tuuppii sinne epärealistiseen suuntaan ja synnyttää paineita ennenkuin se varsinainen kiinnostus koko touhuun on edes olemassa?

Viime vuosien paljon puffattu hommahan tuntuu olevan erilaiset deittiohjelmat. Onhan niitä ollut useamman vuosikymmenen jo mutta kaikki on varmaan samaa mieltä siitä että viime vuosien aikana niiden kanssa on menty ihan toiselle levelille. Aika kauaksi on tultu Napakympistä. Deittaillaan alasti, deittaillaan papin aamenen kaikuessa taustalla ja deittaillaan salarakkaina. Päälle vielä Tinderit ja muut. Näiden myötä homma on mun mielestä mennyt vähän raa'aksikin. Toki mulla ei itsellä ole kokemusta vaikkapa nyt Tinderistä mutta näin vierestä seuraajana tuntuu aika kovalta peliltä. Jos et osaa brändätä itseäsi riittävästi, niin ulkoisesti kuin sanallisestikin, niin et pärjää. Ehkä se todellisuus ei mene noin mutta vähän tollainen kuva mulle on jäänyt. Jos siellä seikkailet niin ihan tosissaan saa keskittyä siihen että ei ehkä ota sitä kokonaisuutta liian tosissaan.

Ihan aina se ulkonäkö on varmasti ollut iso juttu. Mutta mun olo ainakin on se että vuosi vuodelta se sanelee aina vaan isompaa roolia deittailussa. Jos ei heti säväytä ulkoisesti niin ei jatkoon! Edes mahdollisuutta ei anneta, ei edes yritetä perehtyä siihen, mitä sieltä korvien välistä löytyy. Entäpä sitten he, jotka eivät nyt välttämättä ulkoisesti niin säväytä? Jotka eivät edusta sitä tyypillisintä ulkoista nykyihannetta? Kun pelkkä ulkonäkö sanelee niin isoa roolia deittimaailmassa menestymiselle niin mitä jakoa on heillä, jotka eivät välttämättä mahdu siihen haluttuun muottiin? Vaikka pystyisivät pyyhkäisemään jalat alta muilla avuilla lähes keneltä vaan, kun vain saisivat mahdollisuuden avata suunsa.

Jonkun verran deittiohjelmia olen seurannut mäkin. Hirveän moni niihin osallistuva perustelee sitä osallistumistaan sillä, että haluavat uusia kokemuksia. Ehkä mä lähden nyt halkomaan hiuksia vähän liikaa ja kaivamaan tuosta lauseesta jotain, mitä se ei sisällä. Mutta kyllä mua vähän ihmetyttää se, että eikö ne ns. tavalliset parisuhteet enää ole riittäviä kokemuksia? Miksi ei ole? Täytyykö sun oikeasti lähteä autiolle saarelle alasti treffeille, ennenkuin sä olet kokenut jotain? Ja hakeeko ne tyypit noista ohjelmista enää edes parisuhdetta tai uutta kumppania vai onko koko ohjelma vain ponnahduslautana jollekin muulle? Miksi niitä sitten sanotaan kuitenkin deittiohjelmiksi?

Mua mietityttää se, mikä noissa deittiohjelmissa kiinnostaa ja viehättää. Ne tuntuu kuitenkin menevän vähän "porttiteoriamaisesti". Että aina pitää keksiä jotain astetta hevimpää, että ihmisiä jaksaa kiinnostaa. Mistä se johtuu? Ihan varmasti takana on puhdas uteliaisuus. Mutta mitä hasardimpaan suuntaan noi deittitouhut menee, sen enempi mua mietityttää että voiko niiden suosio mennä enää pelkästään uteliaisuuden piikkiin? Osa noista deittiohjelmista on selvästi brändätty aika nuorta katsojakuntaa ajatellen. Olisi mielenkiintoista tietää ja tutkia, että miten esimerkiksi deittiohjelmat ruokkii niitä epärealistisia odotuksia joita parisuhteita kohtaan ihmisillä nykyään on. Ja en usko että niitä epärealistisia odotuksia on vain nuorilla. Kyllä se satumaailman ja todellisuuden ero tuntuu olevan hukassa aika monilla vanhemmillakin aikuisilla.

Joku kaveri oli linkannut facebookiin tämän. Vaikka kirjoittajan lähtökohdat on kovin erilaiset, kuin ne mitä mä kelailen, niin tunnistan kyllä tuosta tosi paljon tunteita. Mä olen miettinyt monesti sitä että olen tyytyväinen koska olen parisuhteessa jossa kaikki on hyvin, koska en tiedä uskaltaisinko nykypäivänä enää rakastua. Tuntuu että parisuhdemarkkinoilla altistat itsesi jollekin sellaiselle, jota varten nykyään pitää olla niin kovaksi keitetty, että on ehkä helpompi olla kokonaan ilman. Parisuhde ei myöskään ole enää samalla tavalla välttämätön. Se on aina iso riskinotto joten ehkä nykypäivänä on tilanteita, kun on helpompaa jättää ottamatta se riski. Eikä se aina ole se kipu ja pettyminen ja sattuminen mikä pelottaa. Joskus se kaikista pelottavin juttu voi ollakin se, että mikään ei mene vikaan. Joskus saattaa pelottaa se, että pelkääkin ettei pysty tekemään sitä toista onnelliseksi. Se on kuitenkin ihan luonnollista että ihminen odottaa olevansa onnellinen parisuhteessa. Mutta se on ihan valtava taakka kenen tahansa harteille kantaa vastuu siitä toisen onnellisuudesta.

Mä olen lähes aina ihmetellyt sitä, kun naiset heittää esimerkkeinä kuinka miehet vain pelaa pleikkaa ja sihauttelee kaljoja auki. Mulla on takana muutama aika kipeä parisuhde mutta en ole vielä koskaan nähnyt tuon kuvauksen miestä. Ehkä se on kuitenkin joku taruolento? Tai jos ei ihan mielikuvituksen tuotetta niin ainakin vahvasti liioiteltu. Ne miehet keitä mä tunnen ja tiedän, osallistuu ja paljon. Jokainen toki joskus haluaa omiakin juttuja joten siinä mielessä toki on ihan mahdollista että niitä sihauttelevia sulhojakin on olemassa. Mä vaan mietin sitä että tuleeko tässäkin ehkä kuitenkin enemmän vastaan ne epärealistiset odotukset kuin varsinainen realismi? Miksi naiset aina huutelee sen keskinäisen kunnioittamisen ja parisuhteen tasa-arvon perään, mutta eivät tunnu kuitenkaan itse olevan valmiita siihen?

Omat haasteensa oli varmasti myös Austenin aikaisessa deittailussa, josta mainitaan tuossa artikkelissa. Ja oli niitä siellä munkin nuoruudessa. Mä en haikaile takaisin 1800-luvulle tai halua että naisen asema olisi samanlainen parisuhteissa kuin silloin. Mutta ehkä me voitaisiin poimia sieltä jotain juttuja tänne nykypäivänkin deittailun maailmaan? Ehkä parisuhteet ja deittailu ylipäätään ei ole niin rakettitiedettä, kuin nykypäivänä luullaan. Ehkä nykypäivän ihminen voisi välillä yrittää unohtaa sen yksilön edun tavoittelun parisuhteessaan. Arki saa tuntua arjelta eikä sitä tarvitse pelätä. Arkihan on parasta koska sitähän meidän elämä suurimmaksi osaksi on. Arkea.

Voi toki olla että mun pelko on ihan turha. Ehkä nämä on vain tämän ajan ilmiöitä. Tinderit ja muut on olleet jo siinä vaiheessa olemassa, kun mun lapset syöksyvät deittiviidakkoon. Ehkä ne on yhtä luonnollisia paikkoja muodostaa niitä ekoja varovaisia suhteita, kuin mun nuoruudessa oli mennä naapurikoulun discoon kuokkimaan koska ne oman koulun kundit oli jo niin nähty. Eikä siellä ollut ketään kiinnostavaa. Mutta toivon silti, että näille nyt kasvaville nuorille ei tule koskaan parisuhteiden kohdalla sitä oloa, että mikään ei tunnu missään. Koska pitää tuntua. Niin kipu kuin onnikin. Ne on kaikki osa elämää. Ja toivon että hekin hokaavat sen, että joskus siihen onnelliseen parisuhteeseen tarvitaan vain aika yksinkertaisia juttuja.

2 kommenttia:

  1. Mä tunnistan tuosta kaikesta jotain, mutta silti musta tuntuu vähän myös siltä, että deittailukulttuuria kohtaan koettu pelko on enemmän vieraan ja tuntemattoman pelkoa kuin itse asian pelkoa. Eihän lopulta kyse kuitenkaan ole varmaan mistään Sex and the Citystä vaan ihmisten kohtaamisesta ja siitä, miten kaikkien kanssa defenssejä ei heitä nurkkaan (eikä ehkä pidäkään) mutta joidenkin kanssa kyllä ja siitä voi seurata jotain hienoa. Siis vähän sama homma kuin se, että valitetaan tietyn stereotypian mukaisista miehistä, vaikka ehkä sellaisia ei ihan oikeasti ole olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta että se on todennäköisesti se tuntematon mikä pelottaa. Niinhän se on kaiken suhteen. Mutta kun funtsin tätä nyt nimenomaan siltä kantilta, että kohta ne omat muksut hyppää osaksi tuota maailmaa. Niin siinä on mukana jo aika monta muutakin pelkoa kuin vain se tuntematon puoli. Mietin ihan tosissani että perehtyisin esim Tinderiin ihan vain siksi, että tietäisin vanhempana mistä on kyse. Mutta eihän elämä niin pelaa. En mä voi mitenkään olla kaikessa mukana ja perillä ja sillä varmistaa että lapset olisi jotenkin valmiimpia. Aina tulee vastaan jotain, johon mä tai ne mun lapset ei ole varautuneita tai joka on täysin uutta. Ja silloinkin se eka tunne on todennäköisesti pelko. Se pitää vaan hyväksyä. Pienet lapset, pienet murheet jne.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?