perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kuka kasvattaa ja ketä?

Mua on mietityttänyt käytöshommat paljon viime aikoina. Jokaisella lapsella on nyt jotenkin sellainen kehitysvaihe, jossa on sellaisia ärsyttäviä piirteitä, jotka kysyy multa vanhempana tosi paljon. Että osaan tavallaan työntää sen oman minuuteni jonnekin taka-alalle niissä tilanteissa ja kaivaa kehiin sen eteerisen ja objektiivisen vanhemman. Ei aina ihan niin helppoa. Paljon on hyvääkin päivissä, mutta nyt just myös sellaisia juttuja, jotka osuu hermoon tosi isosti. Mä olen nyt jotenkin taas niin univelkainen että en saa jäsenneltyä kaikkea korvien välissä olevaa kamaa ehkä ihan oikeisiin paikkoihin. Mutta tässä tulee nyt jotenkin tosi sekalaista huttua eetteriin, vähän liipaten kasvatusta ja teini-ikää ja niiden lieveilmiöitä. Jotain sinnepäin.

Meillä on kolme erilaista ja eri-ikäistä lasta. Kasvatukselliset seikat on kuitenkin samalla viivalla jokaisen kohdalla. Jokaista kasvatetaan suht samalla tavalla ja esimerkiksi samoilla odotuksilla käyttäytymisen suhteen. Toki niitä luonteiden nyansseja pyritään huomioimaan sekä lapsen ikä, mutta noin yleisesti lapsia kasvatetaan samalla tavalla. Samat säännöt on ihan kaikille. Ja odotukset. Musta tuntuu että siinä on aina jotenkin lähtökohtaisesti vähän negatiivinen sävy, että lapsilta odottaakin jotain eikä vaan anna niiden muovautua mihin suuntaan lystää. Se on jotenkin niin veteen piirretty viiva, että mikä on sellaista ohjaavaa kasvatusta ja mikä sitten sitä että aikuinen yrittää tehdä lapsesta tietynlaista. Mutta joo, meillä on kyllä odotuksia lasten käytöksen suhteen.

Kolmas on vielä niin pieni ja uhmalla marinoitu että hänen luonteesta ei vielä sellaista täyttä varmaa suuntausta voi sanoa. Tuntuisi olevan aika voimakas ja määrätietoinen luonne. Eka ja Toka on taas jo niin isoja että kehitysvaiheista huolimatta se sellainen perusluonne siellä on ja se on hyvin tiedossa. Ja ihan aina se tuntuu olevan jotenkin yhtä ihmeellinen juttu, että miten saman perheen lapsista voi tulla niin erilaisia. Meillä ei nyt isommin ole sitä esiintynyt ettäkö nämä ei tulisi toimeen keskenään. Mutta oon mä sitäkin miettinyt että mitä jos sisarukset on sellaisia persoonia, että ne ei vaan tule toimeen. Että se veriside on siellä ainoa, joka tekee sen sellaisen yhteenkuuluvuuden. Jos ei olisi sukua, niin ei olisi mitään joka sitoisi. Ja tämä on se sellainen hämmentävä seikka mun mielestä. Että miten samoista aineksista voi syntyä janan ääripäät?

On sinänsä hauska seurata sitä, kun kasvatat samalla tavalla, niin miten erilailla se lapsiin uppoaa. Eka esimerkiksi on hyvin herkkä kaveri mutta selvästikin käyttää järkeä tilanteissa. Hän pysähtyy useimmiten miettimään ennenkuin toimii. Harkitsee ja pohtii vaihtoehtoja. Toka taas elää pitkälti hetkessä. Hän on täysin tunteidensa ja hetkien vietävissä. Mietitään sitten myöhemmin. Veljesten kesken joudutaan jankkaamaan ihan eri asioita ja ihan eri asioista. On aika haasteellistakin yrittää pitää kaverit samalla viivalla kasvatuksen suhteen. Koska ne on ihan eri keinot, joilla sinne toivottuun lopputulokseen päästään. Jos päästään.

Eka on pojista se joka saattaa yksin kotona ollessaan imuroida koko kämpän kun ei ollut muutakaan tekemistä. Tai sanoa että mä voin hei tyhjentää sen tiskikoneen jos sulla on jotain muuta tärkeämpää tekemistä. Mutta vastavuoroisesti hän on myös se, jolle saa jankata kolme päivää lukuisia kertoja vaikka yökyläkamojen purkamisesta ja hän toimii vasta sitten, kun mä huudan niin kovaa kun ääntä lähtee. Tuo on muuten ehkä se kaikista turhauttavin juttu. Että sitten vasta toimitaan kun mä suutun kunnolla. Mitään ei tapahdu vaikka käyttäisit mitä keinoja. Esimerkiksi tällä hetkellä ei ole yhtäkään rangaistusmuotoa, jonka mä kokisin että auttaisi siihen että lapsi toimisi toisin. Ei ole mitään, ns. porkkanaa eikä keppiä, joka tällä hetkellä ohjaisi sitä lapsen käytöstä oikeampaan suuntaan. Uskon että aika on nyt ainoa joka tässä auttaa. Mutta voin kertoa että se ei ihan hirveästi lohduta niissä tilanteissa. Kun tässä tämä elämä kuitenkin kaikenaikaa ympärillä pyörii ja tiettyjä juttuja täytyy tehdä, vaikka joku olisi miten sellaisessa vaiheessa johon auttaa vain aika.

Mutta niin, sitten kun mä huudan ihan tosissani, niin sitten tapahtuu liikettä. Mä en koe huutamisesta mitään huonoa omaatuntoa, koska se on se viimeisin keino joka on käytössä. En mä sitä varsinaisesti itselleni tai kenellekkään pidä oikeutettuna mutta tiedän itse, että kaikki muu on siinä jo alle kokeiltu. Uskokaa pois, mä todella haluaisin että menisi vähän vähemmällä perille. Ennenkaikkea koen huutamisen tosi energiaasyöväksi tavaksi ja siitä en tykkää. Se ei ole kenellekkään kivaa. Menee hyvä aika rauhoittumiseen ja se ärtyminen siitä huutamisesta kestää kauan. Mä en ole pitkävihainen mutta kun kuohahtaa niin ei se mene sekunnissa ohi. Musta tuntuu että omasta muutenkin vajaasta energiatasosta menee ihan kohtuuttoman iso pala noinkin turhaan juttuun kuin huutaminen. Ja just se mua suututtaa ehkä eniten. Että mun täytyy suuttua ennenkuin jotain tapahtuu. Ei niinkään se että joku asia on tekemättä. Koen sen tosi epäreiluksi itseäni kohtaan. Suuttuminen ei ole yhtään kivaa enkä jaksaisi käyttää siihen yhtään aikaa saatika energiaa. Olen tästä Ekan kanssa puhunutkin mutta niin vaan tällä mennään.

Lapsissahan on luonnollisesti myös ärsyttäviä piirteitä. Tuntuu että niistä ei vaan saa puhua ääneen. En tarkoita että lapsen naamaan täytyy olla hieromassa että vitsi sä oot ärsyttävä. Vaan tarkoitan sitä että meissä jokaisessa, lapsissakin, on ärsyttäviä piirteitä. Toki lapsilla osa niistä voi mennä suoraan kehitysvaiheen alle mutta siitä huolimatta en ymmärrä sitä että niistä pitäisi vaieta. Musta siinä tehdään karhunpalvelus ihan kaikille. Negatiivisistakin tunteista pitää voida pystyä puhumaan eikä niistä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.

Mut saa tutisemaan ärtymyksestä Tokan mitä huomenna on ruokana, entä ylihuomenna, entä ylihuomisen ylihuomenna-tenttaamiset ja Ekan minuutintarkat monelta tuutte? Ootteko puol tuntia vai tunnin-kellottelut. Vaikka meillä esimerkiksi mietitään monesti viikon ruokalista kauppaan mentäessä niin ei niitä ruokia ole koodattu millekkään tarkalle päivälle. Tehdään mitä nyt sattuu huvittamaan niistä vaihtoehdoista. Mua ahdistaa sellainen tenttaaminen ja tarkka aikataulutus. Joskus tulee muuttujia matkaan ja vaikka ei tulisikaan niin en ymmärrä miksi pitäisi elää kellon kanssa. Jos ei ole pakko.

Jonkunverran mua on myös mietityttänyt se, että käyttäytyykö teinit niinkuin teini-ikäisen oletetaan käyttäytyvän. Että kun noiden tiettyjen vuosien aikana vähän kaikki laitetaan sen alle, että kun on se teini-ikä. Ehkä ihan jokaisessa tilanteessa ne teinit ei käyttäytyisikään niin teinimäisesti, mutta koska sitä teinimäistä käytöstä "tavallaan odotetaan" niin toimivat sitten teinimäisesti. Ja tähän olettamukseen sortuu ne teinit itsekin. Huomaan tämän omissa lapsissa sillä tavalla, että ne pistää tosi paljon omien kavereidensa juttuja ja tekoja teini-iän piikkiin. Ja varmasti paljon siellä onkin sellaista, joka johtuu siitä kehitysvaiheesta joka on päällä. Mutta esimerkiksi, mä pyysin Ekaa kutsumaan kavereita rippijuhliinsa. Yritin perustella sitä sillä, että se olisi Ekalle kiva kun paikalla olisi muitakin kuin kahvittelevia sukulaisia ja muutenkin kun paikalla olisi samaa ikäluokkaa, niin se voisi vähän toimia sellaisena ilmapiirin jäänmurtajana. Eka taas oli sitä mieltä että ei tänne voi ketään sen kavereita kutsua, kun ei ne osaa käyttäytyä. Musta toi oli tosi rankkaa aliarvioimista Ekalta, mitä mä olen sen kavereita nähnyt ja niiden kanssa jutellut niin en epäile hetkeäkään, ettäkö eivät osaisi käyttäytyä. Onhan se nyt vähän eri jos porukalla jossain ovat, kun että ovat samassa kahvipöydässä jonkun sukulaislauman kanssa. Samalla tavalla en epäile hetkeäkään, ettäkö tuo omani ei osaisi käyttäytyä tarpeen vaatiessa.

Mä olen tässä lähivuosien aikana käynyt niin hillittömän hyviä keskusteluja lasteni kavereiden kanssa ja en vaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten fiksuja nykynuoret on. Ei me vaan kyllä oltu. Ekan yksi kaveri halusi kerran jutella puhelimessa mun kanssa, koska halusi kertoa mulle miten hyvä tyyppi Eka on ja miten hyvin me on se kasvatettu. Mun eka ajatus oli että okei mitä toi on ottanut? En voisi kuvitella että mä olisin ikinä samanikäisenä sanonut kenenkään kaverini vanhemmalle noin. Eihän niille edes juteltu, moikattiin ja se siinä. No vähän on eri meno nykyään. Mun lasten kaverit juttelee tosi paljon ja ne juttelee tosi fiksuja! Ei ole yhtään tavatonta että se oma lapsi on siinä ihan hiljaa, kun se kaveri juttelee meidän vanhempien kanssa. Maailma on muuttunut, edes jossain suhteessa mun vinkkelistä parempaan päin. Oon vähän kysellyt ja ymmärtänyt että niin ne munkin lapset juttelee. Ihan tosta noin vaan. Ja kun noi tyypit, myös ne omat lapset, on jotenkin niin hillittömiä niin ei jotenkin millään malttaisi odottaa että millaisia niistä tulee tulevaisuudessa. En muista että olisin vielä kertaakaan kenenkään kohdalla miettinyt että mitähän tuostakin tulee. Joka sitten tuntui siellä omassa teini-iässä olevan hyvinkin yleinen huokailu aikuisten suusta. Kyllä noista tulee, vaikka mitä!

13 kommenttia:

  1. Ihan totta nykynuoret ovat fiksuja, ovat saaneet niin paljon infoa netin kautta jo pienestä pitäen vaikka elämänkokemusta monilla uupuu verrattuna omaan nuoruuteen. Kesätyöt ym.nuorten niin vaikeaa nykyään saada töitä.

    Hyviä niistä tulee vaikka myrskyn läpi on kaikkien mentävä.

    Aurinkoa viikonloppuun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsi että mä inhosin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa sitä, kun vanhempi väki vetosi aina kaikessa siihen "minulla on enemmän elämänkokemusta kuin sinulla". Aergh, inhoan tota lausetta vieläkin!! Ja vaikka olen nykyään itse elämänkokenut tai ainakin elämänkokeneempi niin ei voi mun mielestä sanoa noin kenellekkään. Ainakaan päin näköä.

      Sehän siinä onkin että nykynuoret osaavat hakea tietoa ihan toisella tapaa kuin oma ikäluokka aikanaan. Mä olen kyllä nähnyt nuoria ihan kamalasti kesätöissä ja ainakin oman tuttavapiirin nuoria on hyvin työllistynytkin. Tosin on se toki vaatinut aktiivisuutta ja sitä että näkee vaivaa. Ja kelpuuttaa ennenkaikkea töitä. Hommia on, ei välttämättä tekijöitä...

      Aurinkoa sinnekin :)

      Poista
  2. Monen lapsen kanssa juurikin olen kokenut sen (aluksi) melkoisena taiteiluna, että osaa jokaista kasvattaa niin sanotusti samaan suuntaan mutta sille luonteelle sopivalla tavalla (eli luultavasti ihan eritavalla kuin yhtäkään toista siinä perheessä). Mutta se on myös avannut silmäni sukupuoli(neutraalius)keskusteluille ja toisaalta isojen perheiden muka laumakasvatuksille. Ne on kyllä ihan itse kasvaneet omanlaisikseen erilaisikseen, oli ne tyttöjä tai poikia ja toisaalta en ymmärrä kuka saisi lapset liikkumaan mihinkään suuntaan yhdellä ainoalla kasvatustavalla, kyllä siihen muutama tarvitaan, vähintäinkin yhtä muutama kuin on henkilöitäkin kyseessä :D Itsestään tässä on myös oppinut paljon ja oppii luojan tähären joka päivä... Mutta mulla kun on jo kaksi murrosiän ylittänyttäkin niin voin sanoa että taivaat aukes ja hallelujaat kuului jostain pilvien välistä kun nää aurinkoiset luonteet kaivautuivat (taas) esille <3 Joku sanoo että murrosikä siis MURROS ikä on laapsen ja vanhemman irtautumista toisistaan, mutta meillä side on ainakin vain vahvistunut, vaikka vahva se on ollut tietysti aina.

    Mutta for real, pienen lapsen uhma tuntuu oikeastaan vain vähän ärsyttävältä, vähän kuin hyttynen korvassa kun meinaat nukkua, verrattuna... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tota mä just tarkotan! Ne tyypit voi olla niin erilaisia että vähän vaatii luovimista. Sehän olisi ihan superhelppoa, jos voisikin ihan samalla tavalla kasvatella menemään. Jäi kirjoittamatta mutta mietin totakin, minkä toit esille, että ne kyllä muovautuu ihan omanlaisikseen. Vaikka minä miten kasvattelisin. Ja onhan tämä kyllä sellasta jatkuvaa omienkin tapojen ja juttujen tarkastelua. Kun luulee että ne toimisi vaan kun ei toimi niin sitten pitää keksiä jotain uutta mitä kokeillaan. Mä ainakin kuvittelin aina että olisin paljon tiukempi äiti mitä olenkaan. Ja kuvittelin että en antaisi ihan niin paljoa neuvotteluvaraa mitä annan. Mutta kun näin on just hyvä niin miksei. Mä mielummin luotan noihin ja sitten jos ryssivät niin katsotaan tilanteita uudestaan. Mä koin itse aina nuorena sitä, että muhun ei luoteta. Ja se ei ollut kovin kivaa.

      Joo kyllä noi uhmaajan jutut tuntuu aika pieneltä varsinkin sillon kun kumpaakin isompaa teinittää ihan huolella. Tosin nyt on meidänkin perheessä yksi _todella_ uhmainen, isot veljet ei olleet yhteensäkään noin uhmaisia mitä tuo pienin on :D

      Poista
  3. Sarjassamme "muut puhuvat lapsistaan, minä puhun itsestäni", vol 553:

    1) Mun ja mun vanhemman pikkusiskon välit parani, kun muutin pois kotoa. Eli jos tilanne alkaa oikeasti näyttää tulehtuneelta, etäisyys voi auttaa. Siihen asti äiti oli ilmeisesti kovastikin murehtinut tilannetta, mikä ei ollut meillä kahdella tiedossa. Se, ettei tuu toimeen, voi johtua ihan vaan siitä, ettei ymmärrä toisen käytöksen motiiveja ja tiettyjä väistämättömyyksiä. Ihminen ei voi muuttaa jotain asiaa itsessään vain siksi, että se ärsyttää toista, ei, vaikka yrittäisi, ja sen tajuaminen voi viedä aikaa. Ja ylipäätään se, että harvoin kukaan haluaa ärsyttää toista tahallaan, mutta jos luulee että toinenkin ärsyttää tahallaan, niin siihen saattaa lähteä mukaan ja kierre on valmis. No, tämä kaikki ei tietenkään muuta sitä, että mun sisko on piikikäs, epäkohtelias ja ylimielinen kaikille, jotka toimivat erilailla kuin hänen mielestään pitäisi, mutta olkoon sellainen, kunhan meidän ei tarvitse nähdä joka päivä. :D

    2) Jaa, mun mielestä mä oon niin kuin Eka noissa asioiden tekemisissä, että ei, se aika ei välttämättä auta. Tosin en kyllä tee asioita ainakaan silloin, jos niistä huomautetaan mulle, koska itsehän huomauttelen niistä itselleni koko ajan, joten en voisi myöntää, että jonkun muun huomautus merkitsisi enemmän. Oikeiden rutiinien ja toimintatapojen opettelu jo lapsena ois ehkä voinut auttaa. Muistelen esim. joitain kavereita, jotka teki aina läksyt heti koulusta tultuaan ja syötyään. Multa ei kukaan vaatinut sellaista (kotona vain isovanhempia, kun tulin kotiin), joten luin iltaan asti ja aloin tehdä läksyjä puoliltaöin. Tähän lisää sata muuta samanlaista esimerkkiä, joissa vanhemmat luottivat mun toimivan järkevästi, mutta eivät itse asiassa valvoneet, että niin tapahtui.

    3) Mun mielestä on positiivista, jos huutaminen auttaa. Itsehän olen siis sellainen jääräpää, että valtataistelussa ei luovutettaisi ikinä. Tosin nyttemmin olen oppinut jättämään kaikki valtataistelut käymättä. Niissähän ei nimittäin ikinä saa muokattua toista mieleisekseen, mutta positiivisin keinoin voi saadakin. Ja mä mieluummin haluan, että ärsyttävät ihmiset muuttuu eikä mun tarvitse ärsyyntyä enää. Tosin en kyllä keksi, mitkä ne keinot tossa teidän tilanteessa olis, kun kaikki on jo käytetty... Voihan se aika auttaakin, onneksi me ihmiset ollaan erilaisia.

    4) Mun mies tuntuu jatkuvasti muokkaavan mun käsityksiä siitä, miten ihmisten tulis käyttäytyä. Se olis siis monelta kantilta katsottua epäkohtelias, mutta oon oppinut näkemään ton melko tinkimättömän rehellisuuden rikkautena. Me kaikki päästellään valkoisia valheita pitkin päivää ihan huomaamattamme, mun mies ei. Se kyllä töksäyttää jos on eri mieltä, eikä mitenkään naamioi sitä valheelliseen diplomatiaan. Käsittämättömintä on, että ihmiset tulee sen kanssa toimeen ja tykkää siitä, vaikka se töksäyttelee aina ja kaikkialla... Eli siis koen mun miehen kasvattaneen mua avartamalla mun maailmankuvaa, ja se on tapahtunut monella muullakin tavalla kuin tällä. Toki parisuhteessa nyt ei kuulukaan olla kasvattava asema toisiinsa nähden, mutta tuli silti tosta sun "kuka kasvattaa ja ketä" -lauseesta mieleen tämä. Monesti sitä puolison toimintatapaakin koitetaan muuttaa huutamalla ja siitä nyt ainakin on vaan haittaa. Ihmisiä kuitenkin kaikki on, mies ja nainen, vanhempi ja lapsi. Mun silmät on avautunut näkemään teinin jokaisessa aikuisessa - ei ne käyttäytymistä ja itsetuntoa teini-iässä vallitsevat piirteet katoa minnekään aikuisilta, vaan teini-iästä löytyy juuret monelle jutulle. Paikka, johon teininä tottuu yhteiskunnassa (asema kaverien ja koulututtujen keskuudessa, muiden suhtautuminen itseen) vaikuttaa yllättävän vahvasti siihen, mihin päätyy myöhemmin elämässä. Käytös voi olla joko teini-iän asetelman toistamista tai sitten kapinointia eli täysin teiniajan asemaa vastakkainen. Moni myös muistelee teiniaikaansa kymmenien vuosien päästä kuin se olisi ollut eilen. Öykkäröivä poliitikko tai äksyilevä kaupantäti - aina nään siellä takana teinin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hei sarjassamme, kommentoi vaikka rää'stä jos se on näin mietitty ja pitkä kommentti :P

      Mulla ja mun äidillä oli tuo että meidän välit parani kun mä muutin pois. Me ollaan juurikin tuollaisia, josta kirjoitinkin, että jos ei olisi verisidettä niin ei olisi mitään mikä yhdistäisi. Ja se on vain ja ainoastaan persoonakysymys. Mun äiti on pehmentynyt paljon vuosien mittaan mutta siitä huolimatta koen että jos ei olisi tätä verisidettä tässä niin ei olisi mitään. Onneksi mutsi on lastenlasten kanssa osannut vetää kuviot paljon enempi oikeaan suuntaan kuin mun kanssa. Eli sinänsä tiedän mitä sä tarkoitat tuolla että etäisyys voi jeesata. Se on totta. Tuli vaan mieleen näin vanhemman vinkkelistä että miten vaikeaa se voi olla vanhemman myöntää? Kun yhtä rakkaitahan ne omat lapset on ja se voi olla että se oma näkökulma ei vaan riitä ymmärtämään sitä, että ehkä ongelma on persoonatasolla.
      Ja tuo on niiiiiiin totta että itsestään ei voi muuttaa seikkoja vain siksi, että toista ärsyttää. Eikä pidäkkään muuttaa!

      Äläkä nyt vedä mattoa mun jalkojen alta :D Psyykkaan oikeasti itseäni sillä että aika auttaa :D Tiedän että toki tollaiset seikat voi olla ihan persoonakohtaisiakin. Ekakin on oikeasti ihan pirun tehokas kaveri, kun se sille päälle sattuu. Harvemmin vaan sattuu :D Siksi oon aatellut ajan auttavan, koska tuossa on paljon mukana sellaista teiniltä haisevaa flegmaattisuutta. Vastuu ja vaatimukset ei huvita. Mutta aika näyttää. Tokahan on myös melko flegu mutta auttaa kyllä ennenkuin menee huutamiseksi, tosin useimmiten melkomoisen jupinan jälkeen, joka sekin on muuten hiton ärsyttävää :D Onneksi niistä kumpikin välillä yllättääkin. Ehkä meille kaikille toimii aikanaan ratkaisuna se, kun lentävät omilleen? Kun näkevät, että pelkällä ajattelulla ei asioita tapahdu. Ja samaten mun ei tarvitse miettiä ja tehdä kuin omien huvitusteni mukaan. Mä harvemmin edes sanelen täällä mitään pilkuntarkkoja aikatauluja, vaan annan ajallisesti sitä tekovaraa. Sanon vaikka että maanantai-aamuun mennessä pitää olla tavarat purettuna tms. Siinä on jo kuitenkin sitten sillä nuorella itsellään vähän sitä mahdollisuutta hallita että koska tekee :D Rutiinit on tosi tärkeitä mutta mä olen halunnut antaa sitä saumaa lapsille itselleenkin. Että saavat vaihtoehtoja ja valita. Mä itse kapinoin teini-iässä kaikista eniten rutiineja vastaan ja en jaksaisi alkaa samanlaista sotimista näiden omien kanssa... Se on multa ollut osittain sellaista arvostusta sitä nuortakin kohtaan. Että mä luotan ja uskon hänen harkintakykyynsä näissä asioissa. Että asetan raamit, minkä sisällä se lapsi saa sitten hallita niitä asioita. Mutta jos nyt vaikka puhutaan siitä että likavaatteet pitäisi tulla parin päivän sisään pyykkikoriin niin mäkään en voi loputtomiin odotella että se nuori saa aikaiseksi ne tuoda, jos meinataan saada puhtaita vaatteita :D Mutta pitää harkita tuota, että pitäisikö tarkistaa näitä meidän juttuja ja ehkä kokeilla rutiininomaisempaa eloa... Mähän itse kapinoin rutiineja vastaan myös eli tää olisi kasvun paikka mullekin. Ehdottoman hyvä pointti, kiitos :)

      Poista
    2. Kyllä se huutaminen auttaa ja niinkuin mä sanoin niin en siitä koe huonoa omaatuntoa. Inhoan vaan niitä tunnetiloja jotka siitä huutamisesta jää. Kun se ei mulla toimi niin että huudan, asiat tehdään ja that's it. Vaan mulla jää sellanen ärtyneisyys päälle helposti pitkäksikin aikaa. Se huutaminen nostattaa pulssin pitkäksi aikaa ja syö voimavaroja ja energiaa. En tykkää siitä fyysisestä olosta mitä huutaminen tekee mulle. Siksi haluisin välttää sitä viimeiseen asti. Koska sitten alan ärtymään helposti muistakin jutuista kun se kiukku on valmiiksi jo päällä ja siinä nyt ei ole mitään järkeä alkaa meuhkaamaan kaikesta samalla kertaa. Ekahan on aika diplomaattinen ja musta se itseasiassa saisi pitää puolensa paremmin. En tarkoita nyt vaan mun kanssa vaan muutenkin. Välillä pelottaa että tuleeko siitä ihan heittopussi...

      Mähän olen varmaan viisitoista vuotta hokenut, miten lapsi kasvattaa vanhempaa enemmän kuin vanhempi ikinä lasta. Ja oon vieläkin samaa mieltä. Mutta nyt tässä nykyisessä parisuhteessa oon herännyt huomaamaan, että myös parisuhde kasvattaa. Kyllä mä sen olen aina tiennyt että ei toista voi muuttaa jne jne mutta jotenkin en ole sitä osannut ajatella tai myöntää, että mä kasvan tässä. Mulla on ollut aiemmin niin kipeitä suhteita että jotenkin sellaiset "normaalit" hokailut on ehkä jääneet kokematta ja mä olen kokenut niitä nyt, tässä suhteessa. Ja ne on ollut ennenkaikkea aika hienoja hetkiä huomata, ei missään nimessä vaikeita asioita. Munkin maailmankuva on avartunut ja muuttunut nimenomaan tämän suhteen aikana.

      Poista
  4. Vakilukija heittää ensimmäisen kommenttinsa: sun blogi on nykyään mun ehdottomien suosikkien joukossa, vaikkei ole edes omia lapsia (vielä?)! Kiitos siis hyvistä pohdinnoista. Jotenkin näihin pystyy samastumaan myös omien vanhempiensa lapsena ja miettimään omia sisarussuhteitaan. Eli vaikka käsittelet asioita omien lapsiesi kautta, kirjoitukset on kuitenkin aika sellaisia universaaleja ihmisten käyttäytymistä ja muuta tarkastelevia juttuja. Menipäs selittelyksi... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No moi ja kiva kun kommentoit :) Ja kiitos ihan mahdottoman kivasta kommentista, nyt iski kyllä kamalat kirjoituspaineet :P Mä olen halunnut profiloitua oikeastaan kaikeksi muuksi kuin äitiblogiksi joten tuntuu tosi kivalta kuulla että täältä saa muutkin irti jotain, kuin vain vanhemmat. Kuten vähintään joka toisessa tekstissä tuon ilmi, mullahan ei ole sisaruksia joten multa puuttuu se näkökanta kokonaan. Ja nyt useamman lapsen vanhempana se on harmittanut välillä siltäkin kantilta että ehkä noita sisaruksellisia suhteita osaisi ymmärtää paremmin jos itselläkin olisi siitä joku kokemus. Ja musta olisi kivaa miettiä asioita siltäkin kantilta. Heräsin tuossa muuten yhtenä päivänä ajattelemaan että mun mutsillekin olisi ihmisenä tehnyt tosi hyvää, jos sillä olisi ollut useampi lapsi. Sen olisi ollut pakko hellittää sen oman pedantin asenteensa kanssa, nyt sen on tehnyt aika. Mutta näillä mennään :)

      Poista
  5. Käsittämätöntä. Kirjoitin pitkän kommentin ajatuksen kanssa, mutta nyt sitten onnistuinkin hukkaamaan sen johonkin netin syövereihin... ja nyt kun yritän muodostaa edes jokseenkin järkeviä lauseita, siitä ei tule mitään.

    Mutta niin. Mullakin kesti oma aikani käsittää, että vaikka haluankin kasvattaa kaikki lapset samalla tyylillä, en voi kuitenkaan kasvattaa heitä ihan samalla tavalla, vaan mun on kasvatustyössäni huomioitava lasten yksilöllisyys. Heidän omat persoonansa, heidän siitä kumpuavat tarpeensa. Ja kasvatettava sitten siltä pohjalta. Hassua, että vaikka tuo asia on sinänsä niin itsestäänselvä, sen tajuamisessa kuitenkin menee hetki jos toinenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, toi on niin ärsyttävää! Mulle käy välillä niin että kommentoin pitkästi johonkin ja en olekkaan kirjautuneena, ja kun kirjaudun niin sillä aikaa kommentti katoaa. Aaeeerrgghhhh!!!

      Mulle tuo asia ei ollut ollenkaan itsestäänselvä. Ehkä johtuen siitä että mulla ei ole sisaruksia enkä ole osannut ajatella että tietenkään lapsiin ei voi käyttää täysin aukottomasti samoja metodeja. Sitten kun sen hokasi niin moni asia helpottui mutta kyllä mä aika pitkään kuvittelin että pystyn samoja keinoja käyttämään lapsiin mutta ei se vaan toimi niin.

      Poista
  6. Mun piti kommentoida jo tota edellistä ehkäisyjuttua ja nyt mä inspiroiduin tästäkin, mutta en saa nyt ajatuksia ulos.. Mä yritän palata tänne vielä huomenna kommentoimaan, kun en nukahda.

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?