torstai 4. kesäkuuta 2015

Liman kuorruttamia ajatuksia

Heti ensialkuun onnittelut itselleni raflaavasta otsikosta. Että jos tällä ei karkoitettu lukijoita niin ei sitten millään! Tosin mutsejahan te suurin osa olette eli teitä ei eritteet pääse pelottamaan. Luvassa juttuja, joita oon tässä flunssan kourissa pohtinut. Hourintaa liittyen ei mihinkään. Päämäärättömän netissä luuhaamisen ja loikoilun lopputulostelua koska ei ole jaksanut muutakaan. Blaablaablaa.

  • Mua on ihmetyttänyt se kun raskaana ollessa maha ei ole koskaan oikean kokoinen. Pieniä raskausmahoja ihmetellään ja pahimmassa tapauksessa äitejä jopa syyllistetään siitä että ei syö riittävästi raskauden aikana tai yrittää pysyä laihana tai mitä nyt muuta. Jos yhtään on keltaista lehdistöä lukenut niin tämä on varmaankin sattunut silmään. Mulla kesti kaikkien kolmen raskauden aikana aika kauan ennenkuin maha pulpahti kunnolla ja ne onpa pieni maha raskausviikkoihin nähden-kommentit vitutti aika suunnattomasti kun niitä kuuli ihan jatkuvasti. Kun ei sille mahan koolle voinut mitään. Iso maha on taas odotusaikana jotenkin "parempi" mutta sitten raskauden jälkeen harmitellaan raskausarpia ja venynyttä ihoa ym. jotka useimmiten tulee juurikin kun se maha on iso. Eli pieni raskausmaha on huono mutta niin on myös iso maha, ainakin sitten jälkikäteen tarkasteltuna. Jompsin tai kumpsin niin väärin menee. En ymmärrä. Mikä on se hyväksytty standardikoko ja kuinka sen voi saavuttaa? Synnytyksestä ei myöskään saa palautua liian pian eikä ainakaan liian hyvään kuntoon ettei vaan tule kenellekään paha mieli. Koska se toisen vartalohan on minulta pois. Mutta vuosikausiksikaan ei saa jättää vauvakiloja vyötärölle. Tai saa, koska se on hyväksytympää kuin se että äiti-ihminen haluaisi olla fyysisesti timmissä kunnossa. Koska kateus. 
  • Keltaisia lehtiä selatessa on myös ihmetyttänyt ne artikkeleiden yhteydessä olevat kommenttikentät. Ei hyvää päivää. Ne on itseasiassa useimmiten Siipan suurinta viihdykettä mutta mä en niitä tajua. Muutama ensimmäinen käsittelee aina sitä Pitikö tästäkin nyt uutisoida, eikö taas mitään parempaa aihetta olla keksitty? Ketä kiinnostaa? Ja siihen perään tulee yleensä muutama rivohko kommentti. Pari vitsiä. Ja sitten vielä muutama miksi tästä uutisoidaan-kommentti jonka jälkeen joku heittää että no kyllä tuntuu kiinnostavan kun jaksetaan kommentoidakin. Varsinainen saippuaooppera ja oravanpyörä. Ei taida kukaan enää Emmerdalea katsella. On se jännä kun kaikessa yksinkertaisuudessaan se menee kuitenkin niin, että jos ei kiinnosta niin ei ole pakko lukea/katsoa. Mutta kun ei. Vaikeaa, vaikeaa!!!!
  • Sain vihdoin luettua sen Tyttö sinä olet..-kirjan ja sitä lukiessa jäin miettimään sitä seikkaa kun lapsille vakuutellaan että susta voi tulla mitä vaan ja sä voit tehdä mitä vaan. Nimittäin jos tuon kirjan sanoman haluaa tiivistää johonkin lauseeseen niin se olisi juurikin tuo. Ja mä jäin vaan miettimään että pitäisikö tuohon kuitenkin sisällyttää mukaan myös joku realismilta haiseva disclaimer? Koska faktahan on oikeasti se, että on aika todennäköistä että esimerkiksi täysin sävelkorvattomasta ei voi tulla maailman parasta konserttipianistia. Onko se tietyllä tapaa väärin vakuutella jotain mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa? Eikai ratkaisuna voi olla se että hoetaan että kyllä susta voi tulla mitä vaan kun teet riittävästi töitä ja uskot itseesi. Mä en ainakaan usko hetkeäkään että pelkästään nuo riittäisi. Moni juttu on hemmetin monesta muusta kuin vain haluamisesta kiinni. Miksei lapsille voisi markkinoida sitä että haistelisi niitä omia kiinnostuksen kohteita ja harjoittaisi ja yrittäisi kehittää niitä, sensijaan että käytettäisiin tuota mitä vaan-sektoria. Tarvitseeko niiden vaihtoehtojen käsittää koko maailma? Mä en myöskään tarkoita että lapsia pitäisi latistaa mutta ehkä sitä kenttää voi vähän kaventaa. Mä koen aikuisenakin ahdistavaksi sen että vaihtoehtoja on älyttömästi. Kyllähän jokainen tajuaa jossain välissä elämää sen että se mitä vaan on paljon kapeampi spektri kuin mitä lapsena markkinoitiin. Mutta miksei sitten voi olla realistinen sieltä lapsuudesta lähtien? Onko se oikeasti niin paha asia? Miksei pettymyksiä voisi harjoitella ja opetella, sensijaan että valetaan silmät ja korvat uskoa täyteen epärealistisilla jutuilla. Kannustaa pitää joo mutta kai senkin suhteen voi vähän vetää rajaa? Ja onhan sitä valinnan runsautta ihan älyttömästi vaikka vaihtoehtona ei olisi mitä vaan.
  • Hallitus. Joo, mäkin olen sitä mieltä että aika monta perse edellä puuhun-päätöstä hallitusneuvotteluissa tehtiin mutta en ihan ymmärrä kaikkea hysteriaakaan. Kritisoida ja kyseenalaistaa toki saa ja pitääkin mutta nämä muutan maasta pois-läpät menee musta jo överiksi. Jos nyt vähän aikaa katsottaisiin syntyisikö edes joistakin päätöksistä jotain hyvääkin ennenkuin tehdään niitä muuttoilmoituksia? Postikortteiluja kyllä kannattaa harrastaa. Mutta muuten voisi ehkä ensi alkuun vähän hengittää ja pistää popkornia tulemaan.
Mut ei mulla nyt tässä muuta. Jatkan keuhkojen pihalle köhimistä. Heippa!

kuva täältä

4 kommenttia:

  1. Mä olen nauttinut siitä, että tämän umpisurkean hallituksen edessä voin kerrankin vähän vakavammin uhota muuttavani pois maasta.

    Toi "susta voi tulla mitä vaan"-juttu on kyllä hyvä; mäkin haluaisin valaa loputtomasti itseluottamusta ja uskoa lapsiin, ja toistaiseksi toki niiden haaveiden rajoittaminen on tasoa että "susta ei O oikeasti voi tulla Ryhmä Hau-pentu. Jatka toki leikkiä". Mutta juurikin se, että kaikki meistä eivät ole lahjakkaita joka saralla, kaikista ei ole kaikkeen.... Että minkä verran sitä realismia niihin latoo, valmistaa siihen että heistä ei ehkä tulekaan sukeltaja-astronautteja...

    Tässä viimeisillä voimillani taas yövuorossa kommentoin, voi kun joskus kulkisi ajatus kirkkaast kun pääsen blogikierrokselle :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Milla :D Te nyt olette muutenkin miettimässä sitä muille maille karkaamista :P Jos olisin itse samassa tilanteessa niin varmasti mäkin ajattelisin että tässä yksi hyvä lisäsyy kytkimen nostamiselle. Enkä kyllä usko hetkeäkään että sä olisit siinä nillittäjä-porukassa, jota mä nyt tolla "muutan pois"-porukalla tarkoitan.

      Tota mä just tarkotan! Haluan valaa lapsiin itseluottamusta ja uskoa mutta en sokeasti. Tietenkään lapsen kaikkia lahjoja ei voi vielä tietää kun ne on pieniä mutta siitä huolimatta musta olisi tärkeää opetella sitäkin että kaikki ei voi olla hyviä kaikessa. Eikä tarvitsekaan olla.

      Mun mielestä sulta tulee aina hyvin kirkkaita kommentteja, olit yön ulvojana tai et.

      Poista
  2. Puhut hei asiaa! Eniten puhutteli juurikin tuo "sinusta voi tulla mitä vaan". Mun mielestä niin on ihan ok sanoakin kyllä. Mutta sellainen disclaimer siihen pitäisi liittyä, että "-- jos olet valmis tekemään sen eteen hurjasti töitä". Koska ei pelkästään haaveilemalla tule kyllä kenestäkään yhtään mitään.

    Kuulun itse juuri siihen sukupolveen, jolle tuota on hoettu koko nuoruus. Mutta ihan hirveästi ei painotettu sitä, että unelmien eteen on tehtävä töitä ja joskus isojakin uhrauksia. Erittäin vaarallista tuollaisen hokeminen on mielestäni nuorelle, jolta koulunkäynti sujuu helposti ja on luonnostaan lahjoja. Koska SIITÄ HUOLIMATTA on tehtävä hulluna töitä, jos haluaa oikeasti huipuksi jossain. Tunnen useammankin esimerkin, jossa peruskoulussa pärjätäkseen todella töitä tekemään joutunut henkilö on myöhemmin saavuttanut huimia asioita, koska on nuorena oppinut sen sinnikään yrittämisen taidon. Luonnostaan lahjakkaan saattaakin olla paljon vaikeampi aikuisena ryhtyä tavoittelemaan asioita, joissa ei ole heti hyvä, jos on surffaillut läpi nuoruuden eikä tosissaan tullut haastetuksi tai haastanut itseään sellaisessa tiedossa tai taidossa, jossa on luonnostaan heikoilla.

    Tuota hallitushommaa en itsekään oikein jaksa enää, vaikka alkuun tyrmistyikin. Tokkopa ne nyt ihan tätä koko hommaa tärviölle saa neljässä vuodessa. En jaksa hermoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haaveiluhan on ihanaa. Aivan parasta. Mutta toteutukseen se ei riitä. Ja osa haaveiluista on totisempaa kuin osa ja nekin on musta hyvä erottaa. Että mitä haaveita lähtee edes kurottelemaan ja mitkä on parempi jättää sinne haavemaailmaan.

      Totta puhut tuosta että vaikka olisit vaikka nyt opintojen kohdalla hyväosainen, pärjännyt hyvin ja saanut hyvät paperit niin se ei vielä välttämättä riitä. Ja kun nykypäivänä se oma panos ei välttämättä ole se ratkaisevin vaikka kuinka antaisit kaikkesi. Jokunen osa on myös onnella, sillä että olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan, verkostoidut oikeiden tyyppien kanssa jne. Vaikeita hommia. Ja näin vanhemman vinkkelistä ne on vaikeita myös siksi että meidän lapset tulee valmistumaan sellaisiin ammatteihin, joista suurinta osaa ei vielä ole edes olemassakaan. Miten opastat ja valmistat lasta ja nuorta sellaiseen mitä ei vielä olekkaan?

      Mua kanssa tyrmistyttää ja näen paljon epäkohtia mutta silti mullakin on vähän sellainen "rauhotutaas jo"-olo kaiken mesoamisen jälkeen....

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?