torstai 25. kesäkuuta 2015

Ole mulle kaveri

Mun piti kirjoitella meidän syksyn hoito- ja työkuvioista ja siitä miten hankala ne on yhdistää. Mutta siirretään se jonnekin tulevaan ja jutellaan jostain mukavemmasta. Jutellaan ystävistä!

Tässä vapaapäiväillessäni satuin lounaalle vanhan ystäväni kanssa ja se lounas venyi reilu nelituntiseksi. Lounasta ei suinkaan venyttänyt ruoka tai juoma vaan puheliaisuus. Ja koska lounastamassa oli kaksi vanhaa ystävää (vanhalla viitataan nyt ystävyyteen, ei ed. mainittujen henkilöiden ikään), jotka ei olleet nähneet toisiaan ihan hetkeen niin menihän siinä aikaa poristessa.

Yritin laskeskella koska viimeiksi on nähty. Siitä on ainakin kolme vuotta. Ellei jopa pidempään. Kolmas ei ollut vielä syntynyt, siitä olen varma. Mutta voi olla että raskaana olin kun on viimeiksi nähty. Jokatapauksessa, puhutaan vuosista. Mihin tämä aika oikeasti juoksee? Erinäiset konfliktit piti meitä vähän erillään ja ihan vain elämäkin. Toisaalta tuntuu pöljältä että tässä välissä on näitä hukattuja vuosia mutta toisaalta taas ymmärrettävältä. Että vaikka nyt vähän oli isostikin sukset ristissä niin nyt mennään taas samalla ladulla. Sori, silloin ei irtoa kesäisiä vertauskuvia kun kesäkuun loppupuolella joutuu pitämään villasukkia.

Tapaaminen juuri tämän ihmisen kanssa muistutti siitä, että kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää ja mitä me luullaan. Mulla on itsellä ollut vähän viime vuosina sellainen mieli ja olo, että mä en halua olla ystävyydessä se, jonka harteilla yhteydenpito ja näkeminen aina on. Osittain tuo on ihan hyvä linjaus ja ihan paikallaankin, mutta se on myös aika itsekäs veto. Joskus kun voi olla niin, että toinen osapuoli ei pysty eikä voi pitää yhteyttä vaikka haluaisikin. Eikä kaikkea tarvitsisi joutua selittelemään. Juuri tämän ihmisen tapaaminen oli hyvä muistutus mulle itselleni siitä, että terveen itsekkyyden raja on joskus hyvin vaikea vetää. Mitä kuuluu on pieni lause ja se ei ole liikaa vaadittu että mäkin sen joskus kysyn. Ja jos olen oikeasti hyvä ystävä niin mulle ei tarvitse selitellä miksi joskus on hiljaiseloa.

Juteltiin ylipäätään ystävyydestä. Ja siitä mitä oma kasvu tekee ystävyydelle. Mitä ystäviltä haluaa, mihin on itse valmis. Tuntui niin hyvältä purkaa asioita ääneen ja kuulla joltakin toiselta hyvin samantyyppisiä asioita. Että joku muukin on sitä mieltä että joskus saa olla kusipäinen, koska oma hyvinvointi tarvitsee sitä. Että ketään ei saa loukata ja satuttaa, ei tietenkään, mutta jos ystävyys on sellaista kaiken imevää ja kasaan rutistavaa, on ehkä parempi jatkaa matkaa eri suuntiin. Tai ottaa aikalisä. Ja vaikka se itsestä tuntuisi kusipäiseltä vedolta, se ei sitä kuitenkaan ole. Tuntui myös hyvältä kuulla ja jutella siitäkin, että saa mokailla ja tyriä. Koska sitä voi niiden omien stiplujensa kautta kasvaa ja kehittyä niissä ystävyyssuhteissakin. Olla parempi ihminen mutta myös parempi ystävä.

Vaikka tiettyjen tyyppien kanssa ei haittaa yhtään se, että aikaa kuluu välissä koska juttu jatkuu siitä mihin jäi silloin edellisellä kerralla. Niin nykyään on myös mahtavaa huomata se, että vaikka et näkisi jotain kaveria vuosiin, niin silti kumpikaan ei ole vanhentunut. Tai jos on, niin on vanhennuttu samalla tavalla. Ei tule yhtään olo että ajan kuluessa toinen olisi iällisesti jossain valovuosien päässä.

Juteltiin pitkään siitä, miten ihmisten elämäntilanteet määrittelee myös ystäväpiirin. Sitä hakeutuu helposti sellaisten ihmisten seuraan, jotka elävät samantyyppisessä elämäntilanteessa. Joka on toisaalta vähän hassua. Ehkä vertaistuellisesti se on ihan ymmärrettävää mutta noin muuten. Eikö parhaat ja kestävimmät ystävyyssuhteet elä yli rajojen? Sillä ei pitäisi olla väliä, millaisessa elämäntilanteessa kukakin elää. Pidempiaikainen ystävyys on ennenkaikkea hyväksymistä. Kaikki ei pariudu tai lisäänny tai eroa tai opiskele samaa tahtia. Mitä väliä sillä on missä elämäntilanteessa kukakin menee? Kuitenkin aika todennäköistä on että ei tässä käsikädessä eletä. Vaan jokainen vähän siellä omalla radallaan, kuka eroaa ja kuka on lapsettomana ja kuka mitäkin. Ja riittääkö pelkkä erilainen elämäntilanne lopettamaan ystävyyden?

Mä olen hyvin puhelias ja uskollinen ystävä. Mutta olen tosi huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja pidän itseasiassa itseäni jopa vähän sosiaalisesti kömpelönä tilanteissa, joissa on paljon vieraita ihmisiä. Pakenen sitä omaa epävarmuuttani tosi epämääräisen hölötyksen taakse ja toivon olevani jossain muualla. Silloin tällöin kyllä tulee vastaan tyyppejä, jotka tuntuu uusinakin sellaisilta, että oltaisiin tunnettu aina. Yleensä ne on sellaisia samanlaisia pakkohölöttäjiä kuin mäkin.

Mä olen miettinyt paljon sitä että mikä on se sellainen "oikea määrä" ystäviä. Eihän sitä tietenkään voi määrittää lukumäärällisesti mutta olen sitä kuitenkin miettinyt. Mikä määrä kavereita ja ystäviä riittää? Mikä on se luku, jolloin musta tuntuu siltä että ystäviä on just oikea määrä elämässä. Että on sellainen tasapainoinen olo. Ja sellainen olo, että pystyy itsekin olemaan ystävä just niille tyypeille.

Musta on aina tuntunut vähän ulkopuoliselta sellaisissa isoissa kaveriporukoissa ja vaikka sellaisen perään välillä haikailenkin niin loppupeleissä se ei ehkä olisi ollenkaan mun juttu. Tein tuossa pientä laskutoimistusta ja laskeskelin että mulla on elämässäni kuusi sellaista ystävää, joiden kanssa nähdään enempi tai vähempi ja ollaan yhteyksissä vaihtelevasti, mutta jotka on juuri heitä joita pitää sellaisina erityisen rakkaina ja tärkeinä. Joiden kanssa elämäntilanteet tai muut ei vaikuta siihen varsinaiseen ystävyyteen. Heidän mukanaan on tullut mun elämään myös erinäisiä sidosryhmiä, puolisoita ja lapsia, jotka on muotoutuneet myös erityisen tärkeiksi. Ja kun koko lauman laskee yhteen niin aika iso porukka siitäkin kertyy. Kaiken takana on kuitenkin ne meidän kaverisuhteet. Mistä kaikki on lähtenyt ja mikä sitoo nykyään meitä yhteen. Joista osa on alkanut lähes kolmekymmentä vuotta sitten ja osa vasta tässä aikuisiällä. Ja musta ihan oikeasti tuntuu että ne riittää. Just ne tyypit ja just tuo määrä. Ne on niitä tyyppejä joiden kanssa kaikesta ei synny välitöntä draamaa. Ja jos syntyy niin siitä pääsee yli. Haluaisin uskoa että he ovat niitä, jotka tulee aina olemaan mukana mun elämässä ja mikä parhainta, myös mun lasten elämässä. Joskaan kenenkään harteille ei saisi laskea sellaisia paineita, että ovat tässä aina.

Siipan kautta on myös tullut muutama ihminen, jotka tuntuu itsellekin läheisiltä. Mutta mä olen aina pitänyt hyvin mielelläni sitä rajaa että vaikka on myös yhteisiä kavereita niin on myös niitä sun ja mun kavereita. Kaiken ei tarvitse olla yhteistä eikä kaikkea tarvitse jakaa. Eikä se raja nyt tietenkään ole vedetty mitenkään hullun kiilto silmissä. Tottakai kaikki on keskenään kavereita. Mutta molemmilla pitää myös olla ne omat luottotyyppinsä. Joille ei tule olo, että ovat puun ja kuoren välissä.

Ystävyyteen vaikuttaa kyllä hemmetin moni tekijä. Esimerkiksi omassa kaveripiirissä on käynyt niinkin että kaveripariskunnan erotessa jompi kumpi osapuoli on katkonut välit myös yhteisiin ystäviin. Joka tuntuu jotenkin tosi kamalalta mutta myös ihan ymmärrettävältä. Joskus joutuu tekemään outoja juttuja selvitäkseen. Ja ehkä aika ajaa joskus myöhemmin samat tyypit taas osaksi toistensa elämää, kun ollaan vähän selvemmillä vesillä. Ehkä se oikea ystävyys kestää nekin käänteet.

Toivon tälle kesälle hilpeää hiprakkaa hassujen kanssa, illanviettoja ihanuuksien seassa, puistopäiviä parhaiden mukana sekä yhtä kipeän naaman nauramisesta, kuin se on eilisen jäljiltä. Ehkä muutaman uuden kaverinkin. Joskus se ystävän näkeminen ei tarvitse muuta kuin kupillisen kahvia ja muutaman valokuvan huonosti täytetyistä eläimistä.



Ps. Mökillä kaikki hyvin! Mitä nyt on saanut vastata pariin Saadaanko ampua kiväärillä-puheluun.

Pps. Hah, nyt on kerrankin ollut aikaa kaikkeen turhaan! Kuten etsiä kaksi tuntia sitä biisiä joka on soinut monta hetkeä päässä. Löytyi!

8 kommenttia:

  1. Mä olen miettinyt tätä ystäväjuttua hartaasti tänä vuonna, kun kaikki yhteydenpito on ollut suunnilleen satunnaisten fb-viestien varassa, ja kun näyttää siltä että tulevaisuudessa sitä näkemistä vaikeuttaa muutkin tekijät kuin pelkkä vuorotyö ja väsymys (kuten se, että mies muuttaa ulkomaille ens viikolla for good).

    Mulla on ihania. hyviä ystäviä ja jopa vanha ystäväporukkakin, mutta silti tuntuu vähän orvolta. Harva on samassa elämäntilanteessa, äitiystävien kanssa kyllä juorutaan ja nähdään...ja oikeastaan kun mä tätä kirjoitan niin tajuan että asiat ovat kauhean hyvin ja kivasti, mutta elän vaan sellaisessa illuusiossa että pitäisi olla yhtä paljon sosiaalista elämää, menoa ja mökkireissuja kuin lapsettomana, villinä ja vapaana.

    Mutta ne ystävät, joita voi nähdä vuosienkin tauon jälkeen pitkäksi venyvillä lounailla, ne ovat aarteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun pitäisi nyt kyllä jonkun viestimen kautta avata tätä teidän tulevaisuuden kuviota. Jyväskylän bongasinkin mutta että ulkomaatkin? Ja että kahden osoitteen koti?

      Mä huomaan että melkeinpä isoin haaste omille kaverisuhteille on aikataulut. Tuntuu että yksinkertaista kahvilla käyntiäkään ei saa sovittua millekään lähipäiville vaan se menee aina jonnekin viikkojen päähän. Ihmisten elämä on nykyään niin aikataulutettua. Eikä sillä, mähän itse kolmen lapsen äitinä ja kolmivuorotyöläisenä olen yleensä aina se joka on perumassa tai joka tarvitsee sen monen viikon varoajan. Mutta kaipaan ihan hulluna jotain spontaania. Toivottavasti tässä kesän aikana ne extemporetkin onnistuisi eikä olisi niin mahdottomia, kuin monesti tuntuu olevan. Myös mulle. Esitin tämän toiveen jo kavereillekin. Että jos vaan on yhtään kellään mitään luppoa ja olo että nyt jotain kivaa niin huikkaisi siitä ääneen.

      Mun yhteydenpito on monesti myös hatarien fb-viestien varassa. Yritän vähän ajatella että parempi sekin kuin ei mitään. Aina parempi jos on aikaa nähdä, kiireettä ja ajan kanssa. Huomaan että mulla itsellä on vähän ylimielinen asenne kaikkeen sähköiseen ylläpitoon ja yritän siitä nyt vähän pyristellä irti koska se todellakin on oikeasti parempi kuin ei mitään.

      Orpo on se olo joka mullakin on pitkään ollut. Mutta nyt tuon yhden ystävän näkemisen jälkeen jäin ihan miettimään noita omia sosiaalisia suhteita ja en voi kyllä nurista. Mulla on aivan ihania ystäviä ja kavereita. Ja nimenomaan ehdoton rikkaus on se, että ollaan niin eri elämäntilanteissa ja se ei haittaa yhtään. Löytyy lapsettomia pariskuntia, löytyy sinkkuja, löytyy sinkkuvanhempia, löytyy ihan kaikkea. Mä olen sinänsä jo aikaa sitten hyväksynyt sen että samanlaista ei voi olla kuin ennen, eikä tarvitsekaan. Elin sitä sinkkuäidin elämää kuitenkin melko kauan ja en kyllä varsinaisesti kaipaa sitä hulinaa, ainakaan niissä mittasuhteissa. Lapsetonta aikaa en enää muistakaan. Yhtään.

      Mä olen tämän päivän pommittanut suurinpiirtein ihan maanisesti kavereita että kuka ehtii näkemään ja koska :D jäi jotenkin niin hyvä olo tuosta lounastelusta että haluan lisää vastaavia. Oma kalenteri huutaa onneksi ihanan tyhjää ja kaikki on useimmiten vaan järjestelykysymys. Sekä pikkasen mummin lastenvahtiavusta kiinni :P

      Poista
  2. Ystävähommat aiheuttavat itsellenikin aina välillä päänvaivaa. Jotenkin välillä tulee yksinäinen olo ja kova haikeus sellaista (käytännössä opiskelu-) aikaa kohtaan, kun aikataulut olivat löyhiä ja vapaita, iso osa ystävistä ympäröi itseä siinä samassa kaupungissa ja ex tempore -kyläilyt ja tuntikausien lorviminen mattolaiturilla tai huonekalukaupan sohvaosastolla olivat arkipäivää. Tai edes sitä, että kauempana asuvan kanssa kirjoiteltiin neljä viisi tuntia putkeen ja puhuttiin ummet ja lammet.

    Aikuisten kesken joutuu tosiaan eri tavalla aikatauluttamaan ja etenkin täällä isommalla kirkolla. Pikkukaupungissa yhä saa kaveriseuraa aika lyhyellä varoitusajalla, mutta isommalla paikkakunnalla on enemmän ihmisiä viemässä ystävienkin aikaa, enemmän harrastusmahdollisuuksia, pidemmät välimatkat (töistä kotiin, kaverilta toisen luo, harrastamaan jne.) joihin tuhraantuu aikaa ja kaiken maailman tapahtumia, joista kukin valikoi itselleen tärkeitä. Siihen kun vielä lisätään asuntojen remontit, koirat, lapset, aviopuolisot ja vaihtelevat työtilanteet sekä singahtelut ulkomaille eri aikoihin, pitää ystävien kanssa sopia lounastreffit kolmen viikon päähän eikä niin vaan tule piipahdettua puolin taikka toisin.

    Olen kyllä myös huomannut, että sorrun tässä aiheessa aina välillä pahasti itseni surkutteluun. Nyhjään kotona ja haikailen ystävien perään, vaikka aina tuloksellisempaa on ottaa kännykkä kauniiseen käteen ja kutsua itsensä kylään tai kaveri seuraksi jonnekin. Tai edes soittaa, koska oikeasti se puhelukin antaa molemmille paljon. Lyhyenkin tapaamisen jälkeen on ihana olo ja ymmärtää myös sen, ettei joka kerta ole pakko pystyä juoruamaan kuutta tuntia putkeen. Vanhojen ystävien kanssa samalle aaltopituudelle pääsee nanosekunnissa, joten tuntiin tai pariinkin saa tiivistettyä aika paljon rakkaudentäyteistä riemua. Olen vaan tosi usein sellainen kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -tyyppi, etten muista arvostaa ja ottaa iloa irti siitä, että ihania ystäviä kuitenkin on, useampiakin! Vaikkei nyt sitten joka viikko tai vuosi nähtäisikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tää olis voinut olla vaikka mun kynästä. Mä huomaan että yksi iso este ja haaste nykyään on myös se että ihmiset tahtoo lomillaan reissata aikalailla. Että vaikka tässä nytkin on kesää vielä kuinka hitokseen edessä niin ei vaan tahdo saada kaikkien kanssa aikatauluja kohdilleen kun toiset huitelee koko ajan jossain muilla mailla. Mikä on tietty jees ja kivaa sekin.
      Oon yrittänyt tässä pohtia vähän päätäni puhkikin että miten tää aikatauluttaminen on nykyään niin haasteellista. Ehkä siksikin että nykyään on pakko esim levollekin varata aikaa ihan erilailla kuin joskus muinoin. Ja huomaan myös että vaikka itse nyt olisikin ihan spontaanina menossa niin ei oikein kehtaa kysyä. Kun toisilla on aikataulut pitkälle mietittynä. Vähän sellaista että "no en viitsi edes kysyä kun ei kukaan kuitenkaan lähde"-tyyppistä.

      Poista
    2. Itse olen kyllä viime aikoina justiin koettanut päästä tuosta viimeisestä eroon. Juhannuksenakin olin liikenteessä ja mietin samoja. Että tekisi mieli kysäistä, onko siinä lähellä olevat kaverit kotosalla, mutta millä todennäköisydellä ne nyt jussina on. Vaan sittenpä ajattelin: kysymättä ei ainakaan selviä! Lopputuloksena piipahdin visiitille, ja kaikilla oli ihanaa. Toki se saattaa pistää vähän masentamaan, että monasti, kun yrittää tuppautua yht' äkkiä jollekulle suunnittelematta kylään tai pyytää hetken mielijohteesta kahville NYT - ei se tietenkään onnistu. Mutta nykyään koetan katsoa, etten jäisi siihen pettymykseen kuukausiksi riutumaan, vaan kysyn sitten seuraavassa käänteessä uudelleen. Eri tyyppiä seuraavaksi usein, koska samalta ystävältä monien "pakkien" peräkkäin saaminen jotenkin kyllä harmittaa silloinkin, kun ymmärtää varsin hyvin kaikki syyt kieltäytyä.

      Olen myös todennut, että minua ei itse asiassa loppujen lopuksi juurikaan haittaa olla se, joka useimmiten ottaa ystävyyssuhteessa yhteyttä. Kunhan vastapuoli on yhteydenotosta aina iloinen ja suhde muuten vastavuoroinen, olen mielummin aina se, joka kysyy, kuin odottelen kaksi vuotta, että kiireinen kaveri keksii pyytää minut kylään. Mutta kaikille tämä ei sovi, ja oma miehenikin katsoo välillä asennettani kieroon. Mutta olen opetellut ajattelemaan asiaa sitä kautta, että haluan yrittää olla sosiaalisempi, ystäväni tykkäävät minusta ja olen kaikinpuolin hurmaava. Siispä en kysymällä mitenkään voi nolostuttaa itseäni, pahimmassa tapauksessa heillä vain on muita suunnitelmia tai tarve olla ohjelmatta. Se taas on ihan fine, koska niin minullakin usein. Aina kannattaa kysyä, totesi siskonikin taannoin. Kannatti silläkin kertaa.

      Ja me ollaan justiin niitä, jotka karkaa lomalla aina ulkomaille, mikä harmittaa välillä itseänikin, kun olisi ihana lomalla vaan istua kavereiden puutarhoissa ja erinäisillä laitureilla iltaa viettäen. Mutta kaikkea ei voi elämässä saada, joten yritän nauttia siitä, mitä on. (Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -henkilölle tämä on toisinaan todellinen haaste, ja voit uskoa, etten aina ole näin seesteinen asian suhteen. Puolisoparka, jonka pitäisi purematta niellä toiveeni olla kaikkea ja kaikkialla yhtä aikaa. Voin paljastaa, ettei niele. :D )

      Poista
    3. Oot kyllä ihan oikeassa. Just noinhan se pitäisi ajatella ja toimia eikä vaan uikuttaa. Mun isoin ongelma on se, että olen jotenkin niin turhautunut siihen aikatauluttamiseen, että en yhtään meinaa kestää sitä että spontaanius ei onnistukaan. Ainakaan kovin helposti tai joka kerta. Mutta eihän se onnistu kertaakaan jos ei edes yritä. Kestän jotenkin "paremmin" sen pettymyksen että ei ole mitään, kuin että yrittäisin ja kukaan ei pääse. Vika on siis vain mun korvien välissä ja osa isompaa kokonaisuutta, josta taidan tehdä ihan oman postauksensa.

      En mäkään halua tehdä siitä liian isoa numeroa, että se yhteydenotto on vaan mun harteilla. Eikä se aina haittaakaan, jos se justiinsa on tuota mistä säkin kirjoitit, että suhde on muuten vastavuoroinen. Mutta musta tuntuu että siinä tahtoo käydä helposti niin että jos se yhteydenotto on vain toisen harteilla niin ne kaverisuhteen muutkin osa-alueet muuttuu sellaiseksi, että se ei ole enää vastavuoroista. Ja se ei ole kivaa. Oon ihan varmasti syyllistynyt itsekin samaan mutta oon sitä kyllä paljon miettinytkin viime aikoina että pitäisi vaan nostaa kissa pöydälle. Että juttelisi ja kysyisi että tuntuuko siltä että on parempi ottaa vähän etäisyyttä tai että tuntuuko siltä että nyt lähtee elämät eri suuntaan vai onko tää kaikki vain mun päässä? Toki se voi olla hyvin kipeäkin keskustelu mutta jotenkin pitkällä juoksulla näkisin sen kuitenkin paremmaksi vaihtoehdoksi niiden henkilöiden kohdalla, joiden kanssa on se olo, että suhde ei ole enää vastavuoroinen. Ettei jää kummittelemaan mielen päälle mitään. Eriasia on tietty ne aikakaudet kun on toisten tyyppien kohdalla hiljaisempaa. Kaikilla on joskus juttuja, jotka tekee sen että ei pysty olemaan hyvä ystävä. Ja se on ymmärrettävää mutta tosiaan eriasia kuin tämä.

      Mun mielestä ulkomaille karkaamisessa ei ole mitään pahaa :) pitäisi vaan itse unohtaa se kuvitelma että lomalla sitten ehtii näkemään ihmisiä. Koska ei välttämättä ehdi jos ei olla samojen rajojen sisäpuolella.

      Poista
    4. No ei se mitenkään selkäytimestä tule minultakaan tämä ajattelu, mutta koetan opetella siihen. Kuvittelin itsekin kestäväni paremmin sitä, ettei sitten vaan ole mitään, mutta todellisuus on toinen. Oikeasti olen mielummin useammin pettynyt ja useammin riemuitsen onnistuneista tapaamisista, kuin tasaisesti tylsistynyt. :)

      Ja tuo on kyllä totta, että ystävyyssuhteen tuntuessa liiallisen toispuoleiselta asia kannattaa ottaa esille. Se on minulle todella vaikeaa, mutta kahdesti olen tainnut niin tehdä ja lopputulos oli molemmilla kerroilla erittäin positiivinen ja itse asiassa ystävyyttä vahvistava. Ja vaikkei olisi ollutkaan, silti parempi puhua suunsa puhtaaksi kuin surkutella hiljaisuudessa. Vaikeaa on kyllä välillä se!

      Poista
    5. Mä lojuin tänään kaverin sohvalla reilu kolme tuntia (okei mitä nyt paimensin sokerihumalaista adhd-taaperoa samalla eli "lojuin") ja otin itseäni niskasta kiinni. Sovittiin reissu torstaille maauimalaan ja kun pääsin kotiin niin kysyin toista kaveria että keksittäiskö lasten kanssa jotain ensi viikolle. Ja hei, nyt mulla on reilu viikon sisään kolmet kaveritreffit sovittuna! Kolmet!!! Toivottavasti eivät peruunnu etten tipu korkealta ja kovaa :P mut oon ollu oma-aloitteinen! Eihän nämä nyt ihan niin extemporena tullu kun olin ajatellu mut kuitenkin alle kahden viikon sisään. Se on melkein extempore!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?