torstai 18. kesäkuuta 2015

Veljet, silloin ja nyt

Mulle tuli mieleen osittain tuon Kuka kasvattaa ja ketä-postauksen jälkimainingeissa vielä muutama juttu. Ylipäätään tämä vanhemmuus on kyllä täynnä sellaisia ahaa-elämyksiä että välillä ottaa vähän henkeen. Vitsit jos olisikin aina mahdollisuus purkaa tänne näitä aivopieruina heränneitä tajuamisia. Jos edes osan saisi eetteriin.

Mä olen aina mietiskellyt jotenkin että lapset on samalla viivalla vanhempiensa silmissä. Mutta ei se oikeasti taida pitää paikkaansa. Sitä yrittää ja sitä haluaa mutta se ei todellakaan aina onnistu tai mene niin. Kun lapsia on useampi, heille muodostaa alitajuisesti tahtomattaankin tietynlaiset roolit. Esikoinen on esikoinen, keskimmäinen keskimmäinen ja nuorimmainen nuorin. Päälle vielä sitten persoonaan liittyvät jutut, kuka osaa vaatia enemmän kuin toinen ja niin edespäin. Toki ihan vain yhdellekin lapselle kasautuu varmasti tietynlaisia rooleja. Osa perustuen odotuksiin, jotka kasataan vain sen yhden lapsen harteille ja osa sitten muuhun. Mutta mä en tiedä niistä kun mulla on useampi lapsi. Eikä he ole todellakaan samalla viivalla. Valitettavasti. Vaikka miten sitä haluaisin ja vaikka miten yrittäisin välttää tietoisesti tiettyjä asioita. Sensijaan että siitä potee älyttömästi huonoa omaatuntoa, on hyvä että sen tiedostaa niin sitten sille voi tehdäkin jotain.

Milla kirjoitti sisarussuhteista. Samat jutut on pyörinyt munkin päässä, ihan sieltä äitiyden alkutaipaleelta lähtien. Myös mä olen ainoa lapsi joten en omaa kokemuksia siitä, millaista on olla jonkun sisar tai millaista on kun on sisaruksia. Vaikka koen että olen ihan tyytyväinen ainoa lapsi niin valehtelisin jos väittäisin ettäkö en olisi koko elämäni ajan kaivannut sisaruksia. Ja tiedän että aika isona vaikuttimena sille että mä halusin useamman lapsen, oli se, että mä olen ainoa lapsi. Jotta mun lapsista kukaan ei olisi yksin.

Mä tiedän useammankin sisaruksen, jotka eivät ole oikein koskaan tulleet toimeen keskenään. Siitä huolimatta yksi iso motiivi sille, että Eka ei jäänyt ainoaksi, oli se että hän saisi leikkikaverin. Sentakia Kaksikon ikäerokin on vain 1v7kk. Ensisijaisesti toki haluttiin Ekalle sisarus mutta kyllä sitä aika vilpittömästi toivoi jo Tokan odotusaikana että tuleva sisarus olisi sellainen tyyppi että löytävät seuraa toisistaan. Ja niin onneksi kävikin. Ainakin ensimmäisiksi vuosiksi. Kamalasti pidemmälle sitä ei varmaan osaa ajatellakaan.

Eka on se tyypillinen esikoinen. Mukautuva, sopeutuva, joustava, miellyttämiseen taipuvainen. Vuosikausia mä mietin ja pelkäsin, että siitä tulee elämässä ihan heittopussi. Että miten siihen lapsen luonteeseen saisi vähän sellaista ryhtiä. Sitten alkoi teini-ikä. Ja huomasin, että se teini-iässä tapahtuva irtikasvaminen ja itsenäistyminen ei koske vain vanhempia. Vaan koko perhettä. Teini-iässä se nuori eriytyy myös niistä sisaruksista sekä niistä rooleista ja odotuksista, joita se sisaruus tuo mukanaan.

Toka taas on hyvin tyypillinen toinen lapsi. Tukeutuu helposti isoveljeensä kaikessa eikä ole kovin oma-aloitteinen (tästä osa menee kyllä aivan varmasti teini-iän piikkiin). Ei sinänsä "huku" sinne veljien väliin, osaa kyllä vaatia osansa mutta tuntuu että silloin kun Toka haluaa niin hän piiloutuu ihan itse sinne veljiensä väliin. Heittäytyy vähän avuttomaksi. Toka on Kolmikosta ainoa, jonka suusta kuullaan lausetta mulla ei oo mitään tekemistä. Koska hän on tottunut siihen että se viihdekoneisto pyörii siinä ympärillä jatkuvasti. Ei tarvitse itse keksiä, koska isoveli. Ei tarvitse itse tehdä, koska isoveli. Ei tarvitse miettiä, koska isoveli.

Tämä Tokan vatulointi on tullut hyvin esiin taas tässä kesäloman aikana. Heräsin tuossa huomaamaan että lomaa on takana kolmisen viikkoa ja Toka on viettänyt sen lähinnä kännykkä kädessä omassa huoneessa peiton alla tai Netflixiä katsoen. Ei sillä, kyllä lomalla voi välillä aikaa noinkin viettää mutta jos Ekan kohdalla homma on sitä että hänelle joutuu jo vähän toteamaan että voisit olla joskus kotonakin niin Tokalle taasen voisi sanoa että voisit joskus lähteä vähän kodista uloskin. Tähän asti mä olen aina laittanut tämän kotona notkumisen sen piikkiin, että Toka nyt on sellainen kotihiiri. Mutta ehkä ainakin osittain onkin niin, että pojan mielikuvitus ja oma ajattelukyky ei vain jaksa kehittää puuhaa ja tekemistä, koska ei ole tarvinnut. On se varmasti kotihiirikin, mutta vähän sellainen laiskuuteen taipuva hiirulainen.

Tokalla on paljon kavereita ja kouluaikoina poika puuhaa kavereiden kanssa päivittäin. Joten tämä lomalla kotona möllöttely tuli vähän yllärinä. Koska Toka on täällä kotona oppinut sen mallin, että isoveli keksii ja hoitaa, niin se sama kuvio on näköjään siirtynyt niihin kaverisuhteisiinkin. Tajusin että se menee ilmeisesti niin, että ne on ne kaverit jotka sitä touhua ja tekemistä aina keksii. Ei Toka. Kun otin asian pojan kanssa puheeksi ja käskin vähän koodailemaan kavereihin päin, että mitä puuhaavat niin Tokan reaktio oli että no mä voin tehdä jotain Ekan kanssa. Joka ei musta ole nyt yhtään tässä tilanteessa se ratkaisu. Eka selvästi nimittäin nyt kaipaa niitä omia juttujaan. Omia kavereita ja omia ympyröitä. Ei voi vaatia että hänen täytyy huolehtia veljensä viihdyttämisestä. Toka on niin riippuvainen veljestään, että ei osaa ajatella sitä kuviota niin, että Ekalla on oikeus siihen että hänellä saa olla niitä veljettömiäkin juttuja. Pikkuveljet on edelleen Ekalle ihan älyttömän tärkeitä, mutta ei samalla tavalla itsenstäänselvästi kaikessa mukana kuin joskus aiemmin. Erityisen tärkeänä pidän niitä omia juttuja ja omia kavereita sekä Ekalle että Tokalle ihan senkin takia, että syksyllä kun pojat ovat taas samassa koulussa, se kaveripiiri tulee fuusioitumaan ja Kaksikko tulee aivan varmasti olemaan enemmän tekemisissä niin koulussa kuin koulun ulkopuolellakin. Keskenään että kaveriporukassa. Ja vaikka veli on aina veli, niin ei sitä sisarussuhdetta saa "käyttää hyväkseen". Koulussa ja kaveriporukassa ovat yksilöitä, se veljeys on musta enempi tänne kotiympyröihin kuuluvaa.

Mulle ei ole ongelma hoitaa tässä ruokaa pöytään ja puhdasta vaatetta kaappiin, mutta teini-ikäisen viihdetirehtööriksi en ala. Mä voin välillä keksiä tässä jotain yhteistä puuhaa mutta odotan kyllä jo että isot pojat osaa molemmat jo sopia itselleen loman ajaksi riittävästi menoja ja tekemistä. Että se loma ei ole vain sitä kännykän pläräilyä ja Netflixiä. Sainkin Tokan aktivoitumaan ja ottamaan kontaktia kodin ulkopuolelle. Hän näki paria kaveriaan eilen ja heillä kuului olevan tosi kiva päivä. Tällekin päivälle sopivat jo kalastusta ja sitten onkin juhannus.

Mä en ole enää aikoihin pyytänyt Ekaa ottamaan myös Tokaa mukaan, jos hän lähtee johonkin kavereidensa kanssa, koska se ei oikeasti ole Ekan velvollisuus. Ei Ekan tarvitse pitää Tokan puolia aina ja kaikessa. Tokan pitää osata nuo asiat ihan itse. Olisi pitänyt kiinnittää siihen huomiota enemmän jo silloin vuosia sitten. Mietiskelin sitä, että kokeeko Eka sitten ehkä jotenkin, että ei halua veljeä siihen sähläämään ja sotkemaan. Tai kokeeko että kaverit ei halua Tokaa mukaan. Mutta en usko loppupeleissä ollenkaan, että asiat olisi noin. Juttelin Ekan rippijuhlissa yhden Ekan hyvän kaverin kanssa ja hän tuntui pikemminkin olevan innoissaan siitä, että Toka on tulossa samaan kouluun ja sitämyötä samaan kaveripiiriin. Koska kuten jo mainitsinkin, ne kaveripiirit tulee fuusioitumaan. Osittain siksi että yläaste on luokaton ja osittain siksi että kummankin kaverit viettävät aikaa samalla nuorisotalolla ja Tokan ikäluokan siirtyessä yläkoululaisksi, siirtyvät hekin sinne "isojen nutalle".

Eka antaa edelleen hyvin helposti periksi Tokalle asioissa. Muutosta on onneksi ollut pikkuhiljaa näkyvissä, ihan johtuen siitä päälläolevasta teini-iästä. Toka hyvin helposti haluaa että Eka tekisi niitä juttuja joita Toka haluaa ja jotka Tokaa kiinnostaa ja joista Toka tykkää. Vähän väliä keskustelen Ekan kanssa siitä että sen ei aina tarvitse joustaa. Toka osaa vedellä oikeista naruista isoveljensä suhteen. Sensijaan että nykyisin pelkäisin sitä, että Ekasta tulee ihan heittopussi, pelkään enemmänkin sitä, että tuo on vahingollista ennenkaikkea ja nimenomaan Tokalle. Jos nyt tekisin jotain toisin niin olisin jo vuosia sitten kiinnittänyt enempi huomiota siihen, että Ekan homma ei ole huolehtia Tokasta. Että vaikka touhuavat paljon yhdessä niin sitä tilaa täytyy antaa ja saada ilman veljeäkin. Jos nyt tekisin jotain toisin niin huolehtisin esimerkiksi siitä, että veljekset viettäisivät enemmän aikaa erossa toisistaan. Mehän on saatu esimerkiksi nämä kesälomat aina puljattua niin, että poikia ei ole tarvinnut laittaa leireille tms. koska joku aikuinen on aina ollut huudeilla. No nyt näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti ollut tosi hyvä juttu jos pojat olisi olleet vaikkapa viikon kesässä erossa toisistaan, vaikka eri leireillä. Se omana itsenään oleminen ja omien kuvioiden luominen olisi ihan ehdottoman tärkeää tuolle keskimmäiselle lapselle. Siinä mielessä hän on "tippunut" sinne veljiensä väliin. Sitä on vanhempana automaattisesti sortunut siihen ajatusmalliin että sen veljeyden lisäksi ovat leikkikavereita keskenään ja "se riittää". Vaan kun ei se mene niin. Lapsuuden varhaisvuosina joo, mutta ei sitten enää isompana.

Mennyttähän toki en voi enää muuttaa mutta näin jälkiviisaana ihan ehdottomasti alkaisin viimeistään jostain sieltä kouluikäisestä eteenpäin tukemaan sitä yksilöitymistä enemmän. Ja yrittäisin keskittyä siihen että unohtaisin ne ensimmäinen, toinen, kolmas-roolit. Meillähän Kaksikko esimerkiksi harrastaa samaa lajia, käy samaan aikaan treenaamassa. Ei sillä, laji on ollut mieluinen molemmille ja kumpikin tykkää mutta näin jälkikäteen ja tässä tilanteessa on helppo nähdä että Tokahan on astellut sinne veljensä jalanjäljissä.

Koska Ekalta on aikanaan aina odotettu sitä, että hän ottaa Tokan mukaan leikkeihin ja pitää hänen puoliaan jne. niin se kuvio niinsanotusti hieman kusee nilkoille nyt sitten tässä vaiheessa. Kun toinen itsenäistyy niinkuin tuon ikäisenä pitääkin ja toinen vasta heräilee siihen. On aika vaikeaa selittää ja perustella sille keskimmäiselle nyt että miksi Eka saa tulla ja mennä omien juttujensa kanssa ilman, että Toka kulkee automaattisesti siinä siivellä mukana.

Mun huoli ei ole enää ollenkaan niissä esikoisuuteen liittyvissä asioissa. Kyllä se todellakin osaa sieltä kapinoida irti niistä esikoisen odotuksista. Mun huoli osuu nimenomaan sen keskimmäisen väliintippujan kohdalle. Tokalla on jäänyt vähän huomaamatta hankkimatta sellaiset taidot, jotka olisi ihan hyvä olla ja osata. Tai itseasiassa, en usko hetkeäkään ettäkö hän ei osaisi. Kyse on siitä että hän ei viitsi koska ei ole tarvinnut. Ja siinä hän nyt ihan ehdottomasti tarvitsee tukea ja kannustusta, että oppisi yksilöitymään. Sekä tässä veljesporukassa, että kaveriporukassa. Ottaisi käyttöön sitä omaa mielikuvitusta ja ajatuskykyä. Olisi oma-aloitteinen ja lähtisi muodostamaan sitä omaa polkuaan, sensijaan että kulkisi isoveljen kannoilla samaa tietä.

Tottakai on ihanaa ja hyvä että ovat tiivis Kaksikko ja sisarussuhde on lämmin mutta kun elämää on niiden pikkulapsivuosien jälkeenkin. Toki se on vanhemmalle helppoa että leikkivät keskenään ja ovat hyvää pataa, mutta se on aika todennäköistä että niin ei tule jatkumaan loputtomasti. Ja siksi mä koen tärkeäksi että siihen keskenään leikkimiseen ei tukeutuisi liikaa. Ei antaisi itselleen vanhempana liikaa sitä ajatusmallia että "veljekset on leikkikavereita". Koska siinä tosi äkkiä rakentaa ja vahvistaa niitä sellaisia rooleja lapsille, joista he sitten jossain vaiheessa todennäköisesti haluavat rimpuilla eroon. Jos niitä alunperin edes on, eihän kaikki sisarukset tosiaan tule toimeen keskenään, vaikka vanhemmat miten sitä haluaisi. Ja se irtipääseminen ja lasten tukeminen siinä prosessissa on helpompaa, kun homman on itsekin sisäistänyt ja hyväksynyt jo aiemmin.

Sisarukset on ihan mahtava rikkaus, josta koen itse jääneeni paitsi. Olen tosi onnellinen että omat lapset saa sen kokea mutta ei se useampi lapsi missään nimessä ole mikään ratkaisu kaikkeen. Paljon tässä on tullut vastaan sellaisia asioita, joita ei ole osannut yhtään ajatellakaan. Ja paljon tulee varmasti vielä vastaankin. Aika kasvattavaa touhua tämä vanhemmuus.

12 kommenttia:

  1. Useamman lapsen vanhempana (ja nelilapsisen perheen esikoiena) tunnistan kyllä nämä ajatukset. On melkoisen haastavaa ottaa jokainen huomioon yksilönä eikä pareina tai laumana. Joskus siinä onnistuu paremmin ja toisinaan vähän kehnommin.

    Teidän ekan ja tokan suhde kuulostaa paljolti samalta kuin mun ja musta seuraavan siskon. Aina se piti raahata mukana kaikkialle, eikä se itsekseen saanut aikaiseksi mitään (lapsellinen lapsen näkökulma). Muutin kotoa tosi nuorena, eikä mun siskot kuulemma osanneet edes joulukuusta koristella, kun en ollut sitä ohjaamassa o.O Irtiotto siskosta oli paljon haastavampi kuin vanhemmista ja omien rajojeni määrittely varmasti loukkasi siskoa. Nyt kuitenkin kun rajat ovat jo monta vuotta olleet, alkaa homma ehkä hiljalleen sujua.

    VastaaPoista
  2. Nämä sisaruksiaan liittyvät jutut on just niitä, mistä ei ole sitä omakohtaista kokemusta ja joskus sitten jotkut sellaiset jutut, jotka toisten mielestä on ihan itsestäänselvyyksiä, tulee mulle ihan salamana kirkkaalta taivaalta. Mitkä sitten joo muuttuu jostain vinkkelistä mullekin selväksi, mutta joita ei todellakaan osannut etukäteen ajatella saatika tietää. Välillä harmittaa että tässä tulee matkan varrella niin paljon uutta ja ne on noi isot pojat jotka joutuu mun oppimisen välineiksi.

    Sinänsä olen tyytyväinen että tämäkin oppi kuitenkin tuli ja vielä tällaisessa vaiheessa kun jotain pystyy vielä tekemään. Kyllä mä uskon että noista jokaisesta saadaan ihan kehityskelpoinen, itsenäinen ja toimintakykyinen yksilö :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä se omakohtainen kokemus sisaruudesta välttämättä anna kasvattamiselle yhtään sen parempia valmiuksia :) Mun vanhemmat on molemmat suurista perheistä, toisen perheessä sisaruksia 6 + pari muualla asunutta puolikasta, toisen perheessä 7 + pari kasvattilasta. Ja silti mulle jäi siskosta tuollainen fiilis :)

      Ja kun näitä omia katselee, niin rankkoja ne näyttää olevan niidenkin fiilikset sisaruksistaan, niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta sisarukset on se maailman rakkain ja toisaalta ärsyttävin asia.

      Poista
    2. Ihan totta, ei välttämättä annakaan. Mutta jos olisi itselläkin sisaruksia niin ehkä ihan kaikki ei tulisi ihan uutena ja yllärinä :D Ei ehkä kuluisi turhaa aikaa ja energiaa sellaisen vatvomiselle, minkä olisi itse jo kokenut sisaruuden kautta.

      Sisaruksethan on niitä rakkaimpia mutta myös pahimpia vihamiehiä :)

      Poista
  3. Kiitos! :) Täähän on kiva opas kolmen pojan äidille.
    Meillä oman vivahteensa tähän kahden isoimman suhteeseen tuo juuri keskimmäisen puhumattomuus, jonka takia seuranpitovastuu ehkä korostuneesti lankeaa esikoiselle - onneksi esikoinen saa tasaisin väliajoin karata yksin leikkimään naapuriin bestiksensä kanssa, tosin mulla jää sitten tehtäväksi lohdutella mukaan tahtovaa keskimmäistä.

    Mielenkiintoista, ei mulla oikein jää ees mitään kysyttävää kun tää on niin tyhjentävää! Kolmas teillä taitaa olla niin paljon nuorempi, että sisarussuhde on selkeästi eriytynyt ja roolit selkeämmät, eikä ole pelkoa liian tiiviistä symbioosista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä pojat on vielä niin pieniäkin että vielä voi ihan hyvin ajatella niitä symbioottisena kokoonpanona. Mutta ehkä just se että pitää mua paremmin mielessä sen, että ne ei aina ole pieniä. En mä tiedä meneekö se muilla ajan kanssa niinkuin meillä, että esikoinen hakeutui ihan oma-aloitteisesti niihin omiin juttuihin ja kavereiden pariin ja se onkin se keskimmäinen jota tosiaan saa lohdutella. Ehkä ne esikoiset tosiaan hoitaa noi jutut itse mutta ne muut lapset tarvii sitä kannustusta. Mikä tuntuu sillä tavalla hassulta kun tosiaan sitä kokonaisuutta tuntuu murehtivan eniten esikoisen kannalta. Joka sitten handlaakin koko roskan.

      Joo toi pienimmän ikäero on niin iso suhteessa kahteen muuhun että sen rooli on lähinnä olla sellainen sidekick. Vaikka veljet on sille veljiä niin tuntuu että veljet kuitenkin paimentaa sitä aika samoin kuin mekin ja Eka varsinkin suhtautuu hyvin "vanhemman" otteella pienimpään veljeensä. Eli tosiaan ei ole samanlaista symbioosia kuin olisi pienemmällä ikäerolla.

      Poista
  4. Mielenkiintoista pohdintaa näissä sun postauksissa ollut taas. :) Totta tosiaan tuokin, että ehkä se sisaruus tosiaan jotain näkökulmaa antaa, mutta sekin on aika suppea. Esim. minusta esikoisena tuntuu, että ymmärrän tavallaan tuota meidän esikoista parhaiten, mutta sitten ne seuraavat sisarukset ja niiden roolit ja odotukset on aika hämäriä - ne ehkä sitten aukeaa puolisolle paremmin? (Tosin se on viidestä lapsesta toisiksi vanhin, ettei sekään nyt ihan siihen kuopuksen rooliin uppoa.)

    Mutta esim. esikoisuuden osalta allekirjoitan tuon, että se on vanhempien koetinkivi. Esikoisen kohdalla tehdään eniten virheitä, siis sellaisia joista voidaan ottaa opiksi ja tehdä seuraavien kohdalla toisin/ järkevämmin, yksilöidymmin.

    Ja esim. itse esikoisena olen jotenkin ottanut hirveän tärkeäksi katsoa sen etten esikoiselle hoe, että hänen pitäisi olla esimerkkinä, että hänen pitäisi osata käyttäytyä koska on vanhin, tai että olisi hänen tehtävä katsoa pienempien perään.

    Itse asiassa olen melko paljon kieltänyt esikoista vahtimasta, kommentamasta, olemasta "se vanhin", "ei ole sinun tehtävä komentaa ja katsoa, se on isin ja äidin tehtävä, anna olla, mene tekemään jotain muuta", "mene sinäkin vielä leikkimään (ettei jäisi komentamaan ja isottelemaan), tule tänne syliin (isin ja äidin pikkuinen siinä missä muutkin)", jne, jne.

    Jotenkin tuntuu taas, että niin omassa lapsuudenkodissa kuin tässä nykyisessäkin omassa pienessä perheessä, tuo esikoisen ja tosikoisen rooli on toisenlainen kuin tuo sinun kuvaama. :) Johtuen varmaan persoonatyypeistäkin: se esikoinen on pomotteleva, tempperamenttinen, räiskyvä, kapinoiva, kaikkea muuta kuin muita mielistelevä ja hyväksyntää hakeva, Ja se tosikoinen taas: se on se villi, menevä, kaiken tekevä, räänekäs, temperamenttinen, aloitteellinen, kaikkea muuta kuin laiska.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mulla on ollut nyt aikaa lätistä pihalle näitä juttuja ;)

      Nuo paineet tuosta esikoinen, toinen, kolmas, jne tulee muualtakin kuin vain kodista ja omilta vanhemmilta. Vaikka itse oikein keskittyisi siihen, että sitä ei korostaisi niin muualla se korostuu. Esimerkiksi koulussa. Ja toisekseen mun mielestä se ei välttämättä ole huono asia kotonakaan. Rajansa kaikella tietysti mutta esimerkiksi kun on lapsia isommalla ikäerolla, niin niitä rooleja on pakkokin hyödyntää. Kymmenenvuotiaalta kun voi ihan oikeasti jo odottaa vähän eri asioita kuin vaikka parivuotiaalta. Vanhemmalta lapselta saa odottaa jo asioita ja apua, tämä kyllä menee ehkä enempi sen piikkiin että minkäikäinen lapsi on, eikä siihen että monentenako on syntynyt. Mutta niin se vähän menee että kun olet esikoinen tai siellä ekojen joukossa syntynyt niin olet vanhempi ja silloin sulta voi odottaa enemmän ;) Se on ihan luonnollista että lapset osallistuu kotona, jokainen ikänsä ja taitojensa mukaan. Ne pienemmätkin kasvaa ja sitä myötä myös ne odotukset ja osallistuminen kasvaa. Vastavuoroisesti isommat ja vanhemmat lapset saa tehdä juttuja mitä pienemmät ei saa.

      Toki varmasti persoonatkin vaikuttaa. Mutta meidän lapset on aikalailla erilaisia kuin olivat esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Ne on kasvaneet ja kehittyneet paljon niistä ajoista ja varmasti vielä kasvavat ja kehittyvät lisää. Tosin tuskin enää niin radikaaleja eroja tulee persooniin, kuin on tullut tässä kymmenen vuoden sisään. Eli musta ehkä pikkulapsivaiheessa ei vielä voi ihan varmaksi sanoa niistä rooleista, kun se lapsen persoona ei ole vielä kunnolla sitä mitä se tulee olemaan. Se kasvaa ja kehittyy vielä ihan huimasti. Teillä on vielä pienet lapset, eron huomaa sitten kun ovat murrosiässä. Että mitä muutosta on tapahtunut persoonissa ja erilaisissa rooleissa, vai onko tapahtunut mitään :)

      Poista
    2. Joo, siis tuo ikäjuttu on se oleellisin minusta. :) Että toki 5v esikoinen on eri kuin 15v esikoinen. Sitä lähinnä hain taka, että sille vuosivuotiaalle ei esim, sanota ettei saa tehtä tuota, tätä ja tuota sen takia kun on esikoinen/vanhin. Esim. "Et juostaa, koska olet vanhin ja sinun pitää näyttää esimerkkiä." "Et saa puhaltaa pillillä mehuun, koska olet vanhin ja muut katsovat ja ottavat mallia." JNe. Että jos kielletään jotain, niin se tehdään ns. oikeista syistä. Eli kielletään, koska vaaditaan lapselta jotain tämän iän vuoksi riippumatta sisarussarjan sijoituksesta. Esim. Vaaditaan sitten kaikilta 5-vuotiailta, ettei puhalleta pillillä mehuun, koska (mikä se sitten onkaan?) ja vaaditaan samaa aikaan myös siltä kuopukselta, vedoten ikään.

      Äsh, en tiedä saatko nyt ajatuksesta kiinni, mutta tuota nyt enemmän tuolla hain. :)

      Poista
    3. Joo nyt hokasin mitä ajoit takaa :) Ja oon ihan samaa mieltä!

      Tosin mä luulen että meillä, kun ensimmäisen ja nuorimman välissä on 12 vuotta ja keskimmäisen ja nuorimman välissä 10 vuotta, käy niin että ihan samoja asioita ei tuolta nuorimmalta vaadita, kuin isoilta vaadittiin saman ikäisenä. Koska mäkin olen muuttunut enkä jaksa ehkä ihan niin "tiukka" olla enää kuin silloin välillä olin. Pick your battles pätee noihin pieniinkin :D Tosin toivon että noi isot ei muista aikoja sinne kymmenen vuoden taakse eivätkä siten osaa nähdä väärää siinä, että pienin saattaa päästä joskus hieman helpommalla mitä he pääsivät samanikäisenä.

      Poista
  5. Sisaruusasiat ovat kyllä mielenkiintoisia. Kovasti personaasta ja perheestä riippuvia, mutta joitain yhtymäkohtia sitten kuitenkin aina löytyy.

    Itse olen keskimmäinen lapsi ja osa keskimmäiseen liitettävistä käyttäytymistavoista sopii kyllä minuun. Hyvänä puolena sopeutuvuus ja sovittelutahto, huonompana taas pitkään puuttui kykyä tuoda omia tarpeitani esille tarpeeksi äänekkäästi. Toisaalta minulla ja isommalla sisaruksellani on melko iso ikäero, kun taas nuorempi sisarukseni on syntynyt pian jälkeeni. Viimeksi mainitun kanssa olemme aina olleet hyvin läheisiä, ja toisaalta olen suhteessa häneen ottanut usein huolehtivan esikoisen roolin. Sama sisarus on toisaalta hyvin kuopusmainen (soittaa usein kysyäkseen neuvoa ja osallistaa koko perheen päätöksentekoonsa) ja toisaalta taas paljon kuopuksen stereotyyppiä järjestelmällisempi, jopa pedantti - mitä itse taas en ole lainkaan.

    Kaikkea ei koskaan selitä pelkästään järjestys sisarusparvessa, mutta jännää on, miten monen läheisen kohdalla kuvaukset osuvat oikeaan. Puolisonikin perheessä kuopuksen ja esikoisen roolit ovat erittäin selkeästi jakautuneet.

    Lapsuuden perheestä omilleen muuttamisen jälkeen mielestäni myös mukavasti muut ympäröivät ihmiset hiovat sitä omaa persoonaa ja voi löytää itsestään uusia rooleja. Tai no, mukavaa se ei välttämättä aina ole, mutta avartavaa ja opettavaista joka tapauksessa silloinkin. Senhän voi ja kannattaa pitää mielessä myös silloin, kun pohtii päänsä puhki oman jälkikasvunsa sisarusdynamiikkaa. Vaikuttava ja (toivottavasti) elämänmittainen ihmissuhde sisaruus on, mutta silti loppujen lopuksi vain yksi monien joukossa. Elämä koulii sitten myöhemmin ne, mitä ette ennätä kasvattaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mies on kanssa keskimmäinen lapsi. Mutta hän on sitten jo niin kauan asunut omillaan että en oikein osaa nähdä hänestä niitä keskimmäisen lapsen piirteitä. Jotain kyllä joo, varsinkin noita mitä säkin luettelit. Mutta noin muuten ne on aika hyvin karisseet. Uskon että juurikin elämä on koulinut :D Siipan sisarusparven nuorimmasta näen kyllä hyvin selvästi ne kuopuksen piirteet. Vähän turhankin selvästi, jos niin voi sanoa...

      Näin ainoana lapsena olisi hauska vertailla jotenkin sitä kokonaisuutta suhteessa heihin, joilla on sisaruksia. Kun ne kaikki odotukset ja roolit on pakkautuneet yhteen ihmiseen. Ainoista lapsistahan sanotaan että ovat helposti vähän itsekkäitä ja pitävät tiukasti kiinni omistaan (check ja check) mutta ovat myös hyvin omatoimisia (useimmiten..) ja aikaansaavia (tälle kaipaisi ehkä tarkempaa määrittelyä :D). Ja sekin kiinnostaisi tavallaan että miten ne erot ilmenee tarkemmin, jos olet ainoa lapsi kuin jos olet vaikka sisarusparven vanhin. Tosin tuntuu kyllä vähän vaikealta aiheelta tutkia mutta ehdottoman mielenkiintoiselta...

      Ja ihan totta tuo että sisaruussuhteet on vain yksi osa ihmisen suhteissa. Mutta nämä pohdituttaa justiinsa siksi niin paljon kun itsellä niistä ei ole mitään kokemuspohjaa. Se on niin vieras ja tuntematon osa-alue itselle.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?