torstai 30. heinäkuuta 2015

Kulttuurisensitiivisyys

Tämä teksti on maannut luonnoksissa jo muutaman kuukauden. Se ei vaan tuntunut valmiilta. Tuntui että jotain puuttui. Viime päivinä tekstiä on syntynyt rutkasti lisää. Ehkä aika on nyt kypsä julkaisulle.

Monikulttuurisuus on musta käsitteenä vaikea asia. Mitä se oikein tarkoittaa? Mä haluan itse mieltää monikulttuurisuuden sellaiseksi, jossa minkään kulttuurin edustajaa ei tuomita ennakkoon. Kaikki saavat elää haluamaansa elämää, kunhan ketään toisia ei vahingoiteta. Kaikki mahtuvat elämään samojen rajojen sisällä, vaikka eivät edustaisikaan samaa uskontokuntaa tai elämänkatsomusta. Ylipäätään uskontoa ei sotkettaisi maahanmuuttopolitiikkaan. Kannatan integroitumista. Kannatan yhteisöllisyyttä. Kannatan empatiaa ja suvaitsevaisuutta.

Toiset ymmärtää monikulttuurisuuden tarkoittavan sitä, että jokin ryhmä saa esimerkiksi vapauksia edustamansa kulttuurin tai yhteisönsä perinteiden takia. Tai että monikulttuurisuus olisi syy jonkun tietyn ryhmän tai yhteisön tekemisiin rikoksiin. Tai että monikulttuurisuus olisi sitä että saman maan sisällä olisi tavallaan omia yhteisöjä, vähän niinkuin pienenpieniä valtioita, jossa sitten jokainen yhteisö saisi elää omien lakiensa ja tapojensa mukaisesti, ilman että noudatetaan niitä maan lakeja muuten kuin näennäisesti, jonka alla eletään. En ymmärrä sitä että yhteisön yhden henkilön tekemän rikoksen takia koko yhteisö leimataan. En ymmärrä sitä että ihonväri toimii arvomittarina. Enkä ymmärrä vihapuhetta.

Koen keskustelun monikulttuurisuudesta vaikeana koska käsitteet on vaikeita. Aihe on vaikea koska tulkintatapoja on niin monia. Myönnän keskustelun vaikeaksi myös siksi, että koen joskus toisesta kulttuurista tulleen ihmisen kohtaamisen vaikeana. En aina enkä joka kerta mutta joskus. Vika ja ongelma on minussa, ei muissa ihmisissä. En karsasta ihmistä hänen kulttuurinsa takia, kyse on enempi siitä että mä jännitän tekeväni tai sanovani jotain väärin. Jännitän kielimuuria, jännitän erilaista elämänkatsomusta. Ja koen tämän itseltäni toisaalta ihan pöljäksi jutuksi koska ihonväri tai ylipäätään ihmisen ulkonäkö ei ole mikään ulkoinen passi, josta voit päätellä ihmisen kansalaisuuden. Yleensä käykin niin, että kun jännitän, niin varsinaisesti mitään ihmeellistä ei tapahdu. Kohtaaminen ja kanssakäyminen on ihan samanlaista kuin nyt ihmisten välillä tuppaa olemaan. Olen vain sortunut omien pelkojeni ennakkoluuloihin ja siksi jännitin. Pystyn hahmottamaan sen, miksi ajattelen ja koen näen. Mun lapsuudessa ja nuoruudessa maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin suhtauduttiin hyvin kriittisesti. Se heijastuu väkisinkin omaan ajatusmaailmaan, kuten kaikki meidän kokema ja näkemä, vaikka en itse ole koskaan samalla tavalla konkreettisesti ajatellutkaan. Teen aktiivisesti töitä että en kokisi näitä asioita ongelmallisina. Kohtaan niitä pelkojani ja haluan huomata ne turhiksi.

En ole missään määrin rasisti. Enkä ole koskaan ollutkaan. Vaikka kasvoin melko rasistisessa ympäristössä. Sekin sana on muuten sellainen, joka tuntuu olevan nykyään käsitteenä vaikea ja väärin käytetty. Harmillista sekin koska en epäile hetkeäkään ettäkö Suomessa ei törmäisi rasismiin. Toiset koko elämänsä ajan. Kun rasismista puhutaan väärissä asiayhteyksissä, syntyy helposti vähättelevä asenne koko ilmiötä kohtaan. Joka on väärin. Musta tuntuu pahalta kuulla rasismia kohdanneilta, kuinka sitä heidän kokemaansa vähätellään.

Viime vuosien yksi isoimpia puheenaiheita vanhempien suussa on ollut sukupuolisensitiivisyys. Joka on tärkeä asia. Mutta sen yksilön yksilöinnin lisäksi mun mielestä olisi syytä miettiä myös muita herkkyyksiä. Ja yksi niistä on kulttuurisensitiivisyys. Kulttuurisensitiivisyys on musta yksi ihan oleellinen osa keskustelua monikulttuurisuudesta. Mulle tämä aihe on tullut ajankohtaiseksi lasteni koulun myötä. Koska lasteni koulut on kouluja, joissa on paljon monikulttuurisuutta (pakko mainita tähän yhteyteen että mä olen kokenut monikulttuurisuuden lasteni kouluissa ihan valtavaksi rikkaudeksi. Olen kiitollinen että lapseni saavat käydä koulua juuri siellä missä käyvät ja just niiden tyyppien kanssa kuin käyvät.). Muuten aiheelta on aika helppo sulkea silmänsä niin halutessaan. Vaikka tämä teksti on ollut mulla työn alla jo kauan, on jotenkin tosi pysäyttelevää huomata miten hyvin tässä reilun viikon ajan silmiä on haluttu sulkea.

Tyttöjen talolla on niin hyvin määritelty kulttuurisensitiivisyys että kopioin sen sieltä suoraan tähän:
"Monikulttuurisuus johtaa helposti ajattelemaan, että kaikki maahanmuuttajat tai kansainvälisen taustan omaavat ihmiset ovat samanlaisia ja yhtenäinen ryhmä. Kuitenkin tämä samanlaisuus määrittyy suhteessa ”suomalaisuuteen”, joka otetaan helposti itsestäänselvyytenä ja jätetään määrittelemättä. Kulttuurisensitiivisyys merkitsee herkkyyttä huomioida eri kulttuurien erityispiirteitä.
Sukupuolisensitiivisessä tyttö- ja poikatyössä tämä tarkoittaa sitä, että monikulttuuriset tytöt tai pojat eivät ole yhtenäinen ryhmä, ja että kulttuuri on paljon muutakin kuin etnisyyttä. Kulttuuri merkitsee erilaisia olemisen tapoja, joita määrittelevät muun muassa nuorisokulttuurit, erilaiset elämäntavat, seksuaalinen suuntautuminen tai yhteiskunnallinen osallistuminen. Näillä erilaisilla kulttuureilla saattaa olla erittäin merkittävä rooli nuoren identiteetin muotoutumisessa."
Meidän lapset tulee kasvamaan pienestä pitäen siihen, että heidän ympärillään on ihmisiä, jotka saattavat olla kotoisin toisenlaisista kulttuureista. Meidän lapset tottuvat siihen syntymästä lähtien. Monikulttuurisuus on heille hyvin luonnollinen osa kavereita. Eikä siihen kiinnitetä samalla tavalla onneksi huomiota, kuin mun kouluaikana. Kulttuurisensitiivistä kasvatusta tarvitaankin eritoten me aikuiset ja vanhemmat. Mä ainakin myönnän ihan avoimesti että löydän itseni vähän väliä tilanteista, joissa hätkyn siksi kun en ole tottunut. En hätky siksi että tilanteissa olisi mitään epänormaalia tai outoa mun mielestä, hätkyn siksi että en ole tottunut ja kohtaan jotain uutta. Vika on silloin minussa. Jos kaipaan apua kasvatukseen mm. mediakasvatuksen saralla niin kulttuurisensitiivisyys on toinen joka tuntuu välillä vieraalta ja vaikealta. Se, että on näennäisesti aikuinen, ei tarkoita sitä että osaisi olla ja toimia kaikissa tilanteissa. Että tietäisi mikä on varmasti oikein. Joskus tilanteet ja asiat etenee niin vauhdilla että sydän ja mieli ei ehdi huutamaan riittävän nopeasti siihen oikeaan suuntaan. Vaikka haluan ihan vilpittömästi hyvää niin haluan että se välittyy myös sille vastapuolelle. Haluan että se vastapuoli ei joudu ajattelemaan että Ei se varmastikaan tarkoittanut tuota pahalla mutta.. Ja sanon ääneen että mä tarvitsen ja haluan apua että osaan. Koska nyt en aina välttämättä osaa.

Vaikka eri kulttuurien läsnäolo onkin meidän lapsille ihan normia, vaikuttaa ne kotona esiintyvät arvot myös todella paljon lasten ja nuorten asenteisiin. Miten omat vanhemmat keskustelevat aiheesta? Leimataanko puheissa jotain yhtä tiettyä ihmisryhmää aggressiivisesti? Lähteekö omat vanhemmat miten mukaan esim. Somessa keskustelemaan aiheesta? Millaisella sävyllä keskustellaan? Jne jne. 

Musta tuntuu että yhtenä isona kompastuskivenä näiden kulttuurihommien kohdalla on pelko. On helpompi niputtaa ihmiset saman asian alle kuin kohdata niitä omia pelkojaan yksilötasolla. On helpompaa yleistää ja sortua stereotypioihin. Pelko sanelee meidän toimintaa ja sitten lähdetään helposti sille tielle että mietitään esimerkiksi miksi rasismista puhuttaessa ei voida puhua myös maahanmuuttajien rasismista. Tässä tullaan mun mielestä vähän samaan mistä kirjoitin tovi sitten perkeväkivallan kohdalla. Sävyissä on ihan valtava ero, kun keskustellaan rasismista ja maahanmuuttajien rasismista. Keskustelu ei ole samanarvoista. Ehkä tämänkin suhteen olisi tärkeämpää jutella rasismin vääryydestä, ei siitä minkävärinen puhuja oli. 
Mua mietityttää että miksi pelätään? Ja mitä pelätään?

Musta myös tuntuu että pelko saa meidät sortumaan vastakkainasetteluun. Viime päivinä on törmännyt useampaankin mielensäpahoittajaan, joka kokee että keskustelu monikulttuurisuudesta syrjäyttää keskustelun muista yhteiskunnan epäkohdista. Lastensuojelusta tai vanhusten huollosta. Musta tällainen vastakkainasettelu on kurjaa. Että jos ajat jotain asiaa niin sitten et olisi kiinnostunut muusta. Tai että muut asiat unohtuisi. Yhteiskunnissa, olivat ne kehittyneempiä tai vasta kehittymässä olevia, tulee aina olemaan epäkohtia. Ne ei kuitenkaan häviä sillä retoriikalla, että ihmisiä alettaisiin syyllistämään siitä, minkä asioiden puolesta he osoittavat mieltään tai mikä asioiden puolesta he pitävät ääntä. Ja kyllähän tähän maailmaan ääntä mahtuu. Senkun pidetään ääntä niiden meille tärkeiden epäkohtien puolesta!
Maahanmuuttajien integroitumisesta puhutaan myös paljon. Ja se on ehdottoman tärkeää. Musta vaan itsestä tuntuu että sen integroitumisen keskustelun jalkoihin unohtuu keskustelu jälkihoidosta. Mikä olisi myös tosi tärkeä seikka jutella. Miten traumatisoivaa on jättää oma kotimaa ja se oma kulttuuri? Sen lisäksi siellä saattaa olla traumat myös omalle kohdalle osuneista sotarikoksista. Mulla ei ole valitettavasti heittää nyt mitään lukuja kehiin siitä miten iso osa Suomeen maahanmuuttaneista on joutunut sotarikoksen uhriksi. Raiskauksia, pahoinpitelyitä, kidutusta. Pelko huomisesta ja ylipäätään tulevaisuudesta. Kun yrität toipua traumoista ihmisyyttä vastaan niin miten siinä samalla integroidut mihinkään uuteen yhteiskuntaan ja kulttuuriin? Tämä toipuminen heijastuu varmasti myös siihen seuraavaan sukupolveen, joka on jo saattanut syntyä siellä uudessa maassa. Tai joka ei välttämättä muista sitä ensimmäistä kotimaata ollenkaan. Mutta joka kantaa harteillaan edelleen hyvin vahvasti niitä aiempien sukupolvien kokemuksia. Integroitumiseen pitää panostaa mutta niin pitää myös jälkihoitoon. 

Mun lasten kouluissa on lapsia jotka ovat tulleet Suomeen sota-alueilta. Jotka eivät toimi arjessa kuten vaikkapa nyt kantasuomalaiset lapset. Koska siellä taustalla on sellaista nähtyä ja koettua mitä ei kenenkään, ei aikuisen eikä lapsen, pitäisi joutua elämään. Näistä on ollut aika vaikeakin puhua omien lasten kanssa. Sodastahan en osaa kertoa mitään. Voin kuitenkin yrittää kertoa asioista sen mitä tiedän. Voin kertoa mitä rasismi tarkoittaa, voin kertoa sen historiasta ja voin kertoa miksi luulen että sitä esiintyy. Voin kertoa että kaikki maahanmuuttajat ei ole maahanmuuttajia samoista syistä. Osan on ajanut omasta kotimaastaan hakemaan apua sota, osa taas on ehkä ilmastopakolaisia ja osa taas on kenties perustanut perheen suomalaisen kanssa. Kaikki ihmiset on erilaisia joten syytkin on erilaisia. 

Vaikka me ei ymmärretä jotain asioita, se ei tarkoita kuitenkaan sitä ettäkö niitä asioita ei olisi olemassa. Asioista täytyy pystyä puhumaan. Mä haluan kohista ja keskustella. Myös niistä monikulttuurisuuden ongelmista (esimerkiksi eriarvoistuminen, syrjäytyminen) pitää voida keskustella niin, että puhutaan samoista asioista samoilla nimillä. Haluan puhua asioista samaa tarkoittavilla käsitteillä. Mutta miten se onnistuu kun toiset puhuu aidasta ja toiset seipäistä?

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Päiväkumpu

Nyt on päässyt tapahtumaan joku viikon mittainen aikahyppy. Päivät vaan suhahtelee ohi jostain takavasemmalta ja koko ajan saa huomata että on taas yhden kuluneen päivän ilta. Ja ne päivät on olleet järjettömän tapahtumarikkaita. Mukaan on mahtunut mm. kaveri-ilta pitkällä kaavalla, joka päättyi Stadin Tähteen (ja maailmanlopun krapulaan... mutta oli kyllä sen arvoista!), parisuhdepäivä kylpylässä ja lasten kotiutuminen. Nyt on siis vihdoin kaikki lapset kotona ja koko lauma yhdes koos! Pyykkikorit täyttyi saman tien, jääkaappi on muka koko ajan tyhjänä ja kotona on.. no, elämää. Kaksikon kotiutuminen toi mukanaan taas jonkun rytmin arkeen ja ryhtiä menoon. Täällä pyörii kaksi ruskettunutta ja vähän mörisevää tyyppiä. Kaksikko on muka kolmessa viikossa muuttunut ihan täysin, kumpikin on ihan järkäleitä ja hillittömiä mörssäreitä. Onko meillä jo noin isoja lapsia?

Ennen Kaksikon saapumista mulle ja Siipalle aukeni tosiaan tilaisuus viettää lapsivapaa vuorokausi. Koska alkukesästä meidän suunnitelmat vuosipäivänä peruuntui, ajateltiin viettää sitä sitten nyt. Oltiin kuitenkin niin viimetingassa liikenteessä, että ei oikein meinattu saada buukattua itseämme mihinkään. Yllättäen suomalaiset näköjään reissaa rajojen sisälläkin kesällä sitä tahtia, että paria päivää ennen joka paikasta tarjottiin ei-oota. Ja vaikka viileähkö kesä ei sinänsä ole haitannut, oli se pakko huomioida nyt, koska piti keksiä reissu jossa tekemistä ei haittaa vaikka sataisi kaatamalla ja olisi kylmä. Aika pian päädyttiinkin siihen, että suunnataan kylpylään.

Mä olen oppinut kylpylöissä käymisen vasta Siipan myötä. Se on aikanaan sahannut niissä oman perheensä kanssa ja aikuisiällä jonkun verran kavereidenkin kanssa. Nämä suht lähellä olevat ollaan koluttu ja Turussa astikin on käyty pulikoimassa. Koska aikaa oli vain vuorokauden verran, päädyttiin suuntaamaan Kylpylähotelli Päiväkumpuun Karjalohjalle. Sinne ajaa Helsingistä alle tunnissa, joten matkoihin ei tuhlaantunut liikaa aikaa ja pystyttiin keskittymään enempi oleelliseen. Eli toisiimme ja relaamiseen.

Meidän reissu tuli meillekin senverran yllätyksenä, että jouduttiin vähän sumplimaan ajankohtaa. Loppukesä on ohjelmaa täynnä mutta onneksi pienen kalenteriveivin jälkeen saatiin tähdet oikeisiin asentoihin. Siinä lähtöpäivän aamuna mulla oli vielä pieni toipuminen päällä kaveri-illan huuruista. Väsytti aivan tolkuttomasti koska edellisenä yönä liskojen lisäksi sänkyyn kömpi myös Kolmas. Joka taklasi mut loppuyöksi tiukasti seinää vasten. Mun ulkoilureissu oli repsahtanut vähän aiottua pidemmäksi, joten toipuminenkin otti aikansa. Siinä mun vielä puhallellessa kaveri-illan jälkeisiä ja kauhistellessani turvonnutta peilikuvaa, Siippa jo pakkasi täyttä häkää meidän kamppeita. Vaikka mä aina haaveilen siitä että saisi vaan olla ja makoilla ja lukea, en osaa sitä kuitenkaan tehdä tuntitolkulla. Ylipäätään Siipan kanssa nautitaan ihan älyttömästi siitä että päästään samaan aikaan urheilemaan. Liikkuminen on meille molemmille tosi tärkeä juttu, mutta harvoin päästään tekemään sitä yhdessä. Oltiin etukäteen ajateltu että vaikka suunnataan kylpylään niin pääpaino on sillä että päästään liikkumaan niin paljon kuin huvittaa. Yhdessä ja erikseen. Ihan vaan olemaan mutta myös tekemään.

Kun oltiin kipattu Kolmas mummolaan, päästiin matkaan ja vapaalle. Kurvattiin ennen kylpylään menoa kivenheiton päähän Kasvihuoneilmiöön. Siellä on pitänyt käydä ties miten pitkään mutta kun ei ole ollut asiaa sinne päin eikä aikaa tehdä täsmävisiittiä, on homma jäänyt. No nyt käytiin ja siellähän hurahti melkein pari tuntia. Nähtävää ja tavaraa on paljon! Mulla oli pari juttua mielessä mitä etsin ja löysinkin mutta tuli taas huomattua se, että ennen visiittiä kannattaisi himassa vähän kierrellä ja mietiskellä. Millä seinillä on tilaa, mitä mahtuisi mihinkin ja minkätyyppinen voisi olla kivaa. Paikan päällä nimittäin menee vähän sormi suuhun koska kaikkea on niin paljon. Ja sitten iskee hätä ja ahdistus ja lähdet tyhjin käsin. No saatiin me jotain hankittua mutta muutama juttu jäi vähän mieltä kaihertamaan.... Kavereilla kävi muuten alkukesästä sama ja me ostettiin nyt meidän reissulla sitten niitä juttuja, mitä heillä jäi hankkimatta.

Päiväkumpu on pieni kylpylä Lohjanjärven rannalla. Motarilta perille löysi helposti ja ajomatka Helsingistä ei tosiaan ole pitkä. Tykättiin erityisesti siitä että ihan jokapaikassa oli tosi siistiä. Yleensä, vaikka ensisilmäyksellä näyttäisi siistiltä ja kivalta, niin tarkempi syynääminen osoittaa että jossain on likaista mutta ei Päiväkummussa. Eikä todellakaan sillä että me nyt kytättäisiin hotelleissa että onko millaista mutta yleensä sängyn alta on löytynyt pölypalloja, buffassa on ollut likaisia lautasia tai kylpylän puolella on pesutiloissa ollut hiekkaa. Meillä on kesän myötä himassa laiskoteltu siivoamisen kanssa ihan luvattoman paljon joten oli oikeasti ihanaa viettää aikaa oikeasti siistissä ympäristössä. Peukut siis Päiväkummun siivoajille, teette oikeasti tärkeää työtä hyvin!

Kehiteltiin Siipan kanssa meille eräänlainen kylpylä-triathlon, johon kuului kuntosalia, juoksua ja uintia. Suunnattiin ekana siis salille. Päiväkummun sali on aika pieni mutta kyllä sieltä senverran laitetta löytyy että hommiin pääsee. Meistä ei kumpikaan ollut käyttänyt sellaisia ilmanpaineella säädettäviä laitteita joten ei nyt kovin tehokasta treeniä saatu tehtyä koska ei vaan osattu säätää riittävää vastusta. Mutta eipä tuota tarkoituksena edes ollut että väännetään itsemme ihan väsyiksi. Salin jälkeen suunnattiin juoksemaan kylpylän ympäristöön puoleksi tunniksi. Lähistöllä on vuokramökkejä joten jonkun verran jouduttiin pyörimään ympyrää mutta ei se haitannut koska jokatapauksessa ympäristö oli vierasta ja oltiin varauduttu siihen että reitti voi olla epämääräinen. Päästiin kuitenkin nauttimaan maisemistakin. Ja samalla tuli höpöteltyä kaikenlaista eli puolituntinen sujui ihan hujauksessa. Lenkiltä painuttiin kylpylän puolelle vielä puoleksi tunniksi uimaan. Päiväkummun vesiosasto on todella pieni (kolme rataa, poreallas, lasten allas ja terapia-allas) mutta se ei haittaa kun asiaan vaan asennoituu. Uidessa joutui puikkelehtimaan ja väistelemään mutta ei allas tupaten täynnä ollut. Vesi oli ehkä aavistuksen liian lämmintä kuntouintiin mutta tosi miellyttävää sellaiseen yleiseen lillumiseen. Testattiin myös höyrysauna, joka oli ihan jees mutta jotenkin höyrysaunaksi yllättävän kuiva. Yleensä höyrysaunassa hengittäminen on tosi miellyttävää koska se höyry tuntuu hyvältä mutta tällä kertaa ei ollut näin. Tavallinen sauna taas sai kehuja meiltä molemmilta. Ihan järjettömän hyvät löylyt! Erityismaininta tosi tyylikkäälle saunan ovelle.

Urkan ja pesujen jälkeen alettiin miettimään ruokailua. Kello oli jo senverran paljon että lähialueelta kaikki ruokapaikat oli jo kiinni, joten suunnattiin Karjaalle syömään. Ja loppuilta sujui True Detectiven ja karkkipussin kanssa. Oltiin kumpikin tositosi väsyneitä joten myöhään ei jaksettu valvoa. Mä nukuin tosi huonosti koska en osaa yhtään nukkua vieraassa paikassa. Mulla oli varalta korvatulpat mukana mutta hotellissa oli tosi rauhallista, joten yöaikaan en meteliin herännyt vaikka muuten käytävältä vähän ääniä sisälle huoneeseen kuuluikin.
Aamulla kävästiin vielä ennen aamupalaa uimassa ja aamusaunassa. Pienen pötköttelyn jälkeen heitettiin kamat kasaan ja lähdettiin kotia kohti. Kylpylän hoidot jäi nyt tällä kertaa testaamatta koska aikaa oli niin vähän mutta oltiin kuitenkin tosi tyytyväisiä meidän reissuun.

Me itseasiassa tuossa keväällä haettiin meidän perheelle sellaista tuettua lomaa ja yksi meidän hakukohteista olisi ollut juuri Päiväkumpu. Meillä on muutama kaveriperhe jotka on kehuneet tuettuja lomia tosi paljon mutta arveltiin jo etukäteen että tuskin kuitenkaan tullaan valituiksi. Ainahan toki kannattaa yrittää. Nykyään tuettuja lomia saa lähinnä perheet jotka oikeasti tarvitsee apua ja tukea perheenä olemiseen. Eli ei juurikaan harmiteltu että ei tultu valituiksi, kyllä ne valinnat ihan oikeisiin osoitteisiin meni. Katseltiin kuitenkin Päiväkumpua nyt vähän sillä silmällä että kyllä siellä olisi sen viikon viihtynyt. Vaikka paikka on pieni niin siellä on kaikille jotakin. Mainitun kuntosalin lisäksi löytyy myös ohjattua liikuntaa, retkiä, palloiluhalli jossa pääsee pelaamaan sekä muita sisäaktiviteettejä. Päiväkummun ympäristö on ihan mieletön ja ulkonakin pääsee tekemään vaikka mitä ympäri vuoden. Vaikka itse kylpylä on pieni, me kyllä innostuttiin paikasta niin paljon että yritetään päästä paikalle perheenäkin jossain välissä. Ihan kaikenikäisille lapsille näkyi nimittäin olevan vaikka mitä kivaa tarjolla.

Karjalohja oli meille paikkana ihan vieras, en muista että koskaan olisin edes käynyt siellä. Hahmotin kyllä että Kasvihuoneilmiö on suht lähellä mutta en tiennyt että läheltä löytyy myös Mustion LinnaFiskars ja Billnäs. Jälkimmäisiin tutustuessa ehkä kannattaa suunnata paikalle autolla mutta Mustion Linna on senverran lähellä että Päiväkummusta voisi vuokrata fillarit ja suhata paikalle. Ja fillareilla voisi helposti tutustua Karjalohjaankin. Me tyydyttiin huokailemaan maisemia auton ikkunasta.

Valokuvien kanssa kävi vähän hassusti. Mun oli tarkoitus käydä aamupalan jälkeen ennen kotiinlähtöä kävelyllä ja kuvaamassa ympäristöä mutta sunnuntaina satoikin kaatamalla ja oli muutenkin niin älytön myräkkä että kävelemättä jäi. Päiväkummun omilta nettisivuilta näkee vähän kuvia paikasta. Ja onneksi aina voi kuvata safkaa.

Käytiin myöhäisellä dinnerillä mainiossa Restaurang KW:sa Karjaalla.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kesätrilleri nimeltä lyhennetty työaika

Meidän perheessähän Kolmosen hoitovastuu on jaettu. Mä olin ensimmäisen vuoden Kolmosen kanssa kotona, Siippa oli sitten vuoden ja mä sitten vielä tämän yhdeksän kuukautta. Se ei kuitenkaan ollut se meidän alkuperäinen suunnitelma. Siitä alkuperäisestä kirjoitus täällä. Koska se alkuperäinen toiveemme ei toteutunutkaan, muodostui tämä nykyinen. Meidän molempien mieliin jäi kuitenkin elämään se, että kun Kolmas aloittaa päivähoidon, meistä jompi kumpi tai molemmat ei ole 100%:sti töissä. Ja nyt aletaan olla ihan kalkkiviivoilla uuden arjen ja uusien suunnitelmien suhteen.

Kolmas aloittaa pian päivähoidossa. Aika nopeasti meidän toiveeksi valikoitui vuoropäivähoito mun kolmivuorotyön vuoksi ja Siipan pitkän työmatkan takia. Päiväkoti ei ole meille se lähipäiväkoti mutta siitä huolimatta totesimme että joko vuorohoitoa tai iltahoitoa tarjoava päiväkoti vastaa paremmin meidän perheen tarpeita, kuin se ns. virka-aikaan auki oleva. Haettiin loppupeleissä vain kahteen päiväkotiin, vuorohoito- ja iltahoitoisia päiväkoteja kun ei nyt ihan kymmenittäin ole niin oikeastaan vain nuo kaksi oli realistisia vaihtoehtoja matkansa takia. Meillä ei aina ole autoa käytössä ja kokonaisuuden kannalta olisi hyvä jos päiväkoti osuisi edes osittain jomman kumman työmatkan varrelle. Tai edes sinnepäin. Kolmas onneksi sai kuin saikin paikan toisesta hakemastamme päiväkodista.

Kolmosen lisäksi uuden alun edessä on myös Toka. Yläkoulu kutsuu joten paljon uutta on edessä hänelläkin. Se on toinen yksi iso syy, miksi me on haluttu että tänä syksynä arkeen paluu tehdään kevyellä laskulla. Kolmas tarvitsee vanhempia päivähoidon aloituksen myötä ja niin varmasti tarvitsee myös Toka. Läsnäoloa ja tukea. Vaikka yläkoulu on hänelle osittain tuttu niin ei se ole ollut hänelle osana arkea aiemmin. Aika moni juttu muuttaa hänellä nyt yläkoulun myötä. Toka on lisäksi lapsi, joka on aina sopeutunut hitaasti ja reagoinut isosti muutoksiin. Meille oli siis kaiken aikaa selvää että me aikuiset emme palaa 100%:sti syksyllä töihin vaan olemme enemmän läsnä myös lasten tukena.

Koska se viikko kotona ja viikko töissä-idea oli jo aiemmin ihan fiasko Siipan työnantajan takia, emme lähteneet sitä tällä kertaa edes yrittämään. Sensijaan mietimme 75%:n työajan toteuttamista. Jolloin Kolmosen hoitoviikot olisi maksimissaan kolmipäiväisiä. Pisimmät hoitopäivät olisi n. yhdeksän tunnin pituisia, eikä niitäkään olisi kovin usein. Mietiskelimme itse tässä kotona hieman valmista kuviota, jota lähtisimme työnantajille ehdottomaan. Saimme omasta mielestämme oikein kivanlaisen mallin mietittyä, tai niinhän me ainakin luultiin...

Meidän molempien työnantaja suhtautui aika nuivasti lyhennettyyn työaikaan. Mä olen jotenkin kuvitellut että se työnantajien vastarinta olisi vain joku urbaani legenda mutta nyt kun tätä on tullut omalla kohdalla vastaan kahdesti, niin pakkohan se on myöntää että ei tämä taida ihan tavatonta olla. Väestöliiton Maailman paras syy-kampanja on todellakin tarpeellinen. Harmi että se ei ole kovin laajalle levinnyt. Niin monella vanhemmalla kuuluu olevan yhtä kurjat kokemukset työnantajasta, kun yritetään yhdistellä perhe- ja työelämää.

Olin oman esimieheni reaktiosta aika ihmeissäni. Lähinnä siksi, että aikanaan kun ilmoitin jääväni uudestaan hoitovapaalle, esimies yritti kaikkensa että olisin kuitenkin jäänyt töihin. Että mulle olisi räätälöity vaikka 50% työaikasysteemi, mutta kunhan en vaan kokonaan jäisi pois. Loppupeleissä keskustelun jälkeen kuitenkin esimies ymmärsi, miksi ainoa vaihtoehto oli kokonaan kotiinjääminen. Ja saatiin tämä nykyinen 75% myös neuvoteltua alkuyrmyilyjen jälkeen. Teen lyhennettyä työaikaa koko loppuvuoden, jatkoa katsotaan sitten. Oikeastaan mulle jäi kaiken jälkeen jopa olo että työnantaja kannustaa tätä nyt ihan täysillä.

Siipan esimies sensijaan veti pohjat tälläkin kertaa. Siippa oli selvitellyt etukäteen paljon sitä, mikä olisi sellainen paras vaihtoehto. Ei vaan meidän perheelle vaan myös hänen työnantajalleen. Hän oli kysellyt töissä muiden mielipidettä asiaan ja kuunnellut myös muiden ideoita. Mulle ei pystytä kolmivuoron takia sopimaan mitään eksaktia päivää, jolloin olen aina poissa vaan se täytyy katsoa aina sitten joka viikko että mikä on se kokonaisuudelle paras päivä. En myöskään siis voi tehdä lyhennettyä työaikaa niin, että lähtisin tai tulisin paikalle myöhemmin tai aikaisemmin. Siipan työn kannalta taas olisi parempi että se päivä on kiinteä, jonka hän on aina poissa. Ainakin kaikkien muiden, paitsi tietenkin esimiehen mielestä.

Siipan pomo suhtautui todella nuivasti ja kielteisesti asiaan alunpitäenkin. Mikä sinänsä on hassu juttu, koska kyseessä on vain kaksitoista työpäivää. Kolmas täyttää marraskuun alussa kolme vuotta, jonka jälkeen Siippa palaa tekemään normaalia työaikaansa. Jos Siippa on neljä päivää viikossa töissä ja yhden ylimääräisen päivän vapaalla, niin niitä lyhennetyn työajan mukaisia vapaapäiviä kertyy kaikenkaikkiaan kaksitoista kolmen kuukauden aikana. Ei kuulosta mahdottoman monelta, eihän? Missään vaiheessa Siippa ei kokenut että olisi saanut selkeitä perusteluja sille, miksi se hänen ehdotuksensa ei kävisi päinsä. Emme saaneet myöskään mitään järkevää vastaehdotusta työnantajan puolelta. Esimies ehdotti mm. että Siippa pitäisi sen viikottaisen vapaapäivänsä lomistaan. Tai olisi sieltä elokuun alusta lähtien kotona kaksi viikkoa putkeen, ja se olisi Siipan osuus osittaisesta hoitovapaasta. Lisäksi esimies ehdotti että tämän osittaisen hoitovapaan takia Siippa voisi siirtää kesälomaansa. Tai työskentelisi sitten niin, että lyhennetty työaika olisi osittaisella hoitovapaalla klo 12-18. Tuo itseasiassa ei varmaan olisi ollut edes huono vaihtoehto. Paitsi että Siipan työpaikalla ei saa tehdä töitä yksin eli jonkun muunkin työntekijän pitäisi olla silloin paikalla iltakuuteen. Siippa joutui liittoa myöten selvittämään omat oikeutensa sekä sen, miten tässä nyt ihan oikeasti menetellään. Liitosta infottiin että jos työntekijä ja työnantaja eivät pääse sopuun asiassa, työntekijän esitys lyhennetystä työajasta on se jota tullaan noudattamaan. Mulla ei ole valitettavasti sen virkailijan nimeä, jonka kanssa Siippa jutteli asiasta joten jätän tässä julkaisematta myös liiton nimen. Kannattaa kysellä ongelmatilanteiden kohdalla omasta liitosta, mitä sanovat. Siipan työpaikalla on muuten ainakin yksi henkilö joka tekee lyhennettyä työaikaa, syyt vaan eivät ole lastenhoidosta johtuvia. Tämän suhteen ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia, työnantajallakaan.

Koska Kolmas on alle kolmevuotias, meillä on mahdollisuus hakea Kelalta joustavaa hoitorahaa, josta kirjoittelin tuolla aiemman linkin takana. Työnantajalle ei siis tule palkkakustannuksia siltä prosenttiosuudelta, kun vanhempi on poissa. Kela ei maksa suoraan sitä väliin jäävää erotusta, jonka palkkakustannuksissa häviää, mutta tulee vähän vastaan. Ylipäätään, jos vanhempi tekee lyhennettyä työaikaa pienten lasten takia, ei työnantaja maksa palkkaa siltä ajalta, kun työntekijä on poissa. Eli jos olet töissä kuusi tuntia päivässä, saat kuuden tunnin palkan. Jos taas olet töissä neljä päivää viikossa, saat palkan neljältä päivältä jne.

Jotta Kela myöntää joustavaa hoitorahaa, täytyy Kelalle tehdä hakemus lapsen hoitojärjestelyistä. Liitteeksi toimitetaan työnantajan todistus lyhennetystä työajasta. Siipan esimies vitkutti ja vitkutti tämän paperin kirjoittamista ja oli jopa sitä mieltä että "täytyykö sinne Kelaan nyt kaikkea ilmoittaa". Tuli jo vähän olo että kiusaako esimies tahallaan? Kun kapuloita piti heitellä rattaisiin ihan joka käänteessä. Loppupeleissä Siippa marssi esimiehen esimiehen luokse ja sitten asiat alkoi rullaantumaan. Hän ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa. Paperit saatiin tehtyä ja eteenpäin Kelaan. Vielä kuitenkin loppukaneetiksi esimies ei suostunut siihen että Siipalla olisi joku kiinteä päivä, jonka hän on aina poissa. Esimies haluaa nähdä aina myös mun työvuorolistat, joiden perusteella sitten katsotaan että koska se Siipan vapaapäivä sitten on. Tätä me nyt ei koettu varsinaisena ongelmana, joustavan hoitorahan yksi edellytyshän on se, että meidän arkivapaat ei osu samoille päiville. Vähän vaan jännittelen sitä että kiukutteleeko Siipan esimies mun vapaapäivistä. Mä kun en niitä välttämättä saa muuteltua sen mukaan, miten Siipan esimies haluaa Siipan työpaikalla olevan. Tuntuu vähän hankalalta ymmärtää, miksi tästä pitää nyt tekemällä tehdä hankalaa.

Yritin lohdutella Siippaa sanomalla että hän nyt on vähän heidän duunissaan se, joka esitaistelee muille tietä. Siellä kun ei muut ole ennen Siippaa juurikaan hoitovapailleet saatika tehneet lyhennettyä työaikaa. Ainakaan lasten takia. Ei se hoitovapaallekkaan jääminen ollut Siipan työnantajan mielestä hyvä juttu, mutta sen jälkeen kun Siippa sen teki, muutama muukin isi on uskaltautuneet samaan. Ja jos ei hoitovapaalle niin ainakin pitämään isyysloman sekä isäkuukauden. Eikä se ole ollut enää niin ongelmallista, kun on käytännössä nähty miten se homma toimii. Ihminen on siitä kumma että se suhtautuu yleensä kaikkeen uuteen peläten ja negatiivisesti. Ihmisiä ne työnantajatkin on joten uusiin asioihin suhtaudutaan useimmiten negaation kautta. Harmillista mutta näin se menee.

Me ei olla toistaiseksi tehty suunnitelmia kuin loppuvuodeksi. Ei vielä tiedetä miten arki lähtee rullaamaan ja mikä olisi paras ratkaisu kaikille. Nyt kokeillaan tällä sabluunalla. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että lyhennettyä työaikaa jatketaan myös ensi vuonna. Joko molemmat tai jompi kumpi. Kun muitakin vaihtoehtoja on kuin se että me paahdetaan töitä ja eletään läpsystä vaihto-arkea. Arki kyllä houkuttaa, mutta perheen ehdoilla. Ollaan kumpikin tyytyväisempiä ja tehokkaampia työntekijöitä näin. Uskon että moni arjen toimintokin sujuu paremmin, kun mennään näin. Hammaslääkärit, lääkärit, opettajien ja hoitajien tapaamiset, mahdolliset poissaolot lapsen sairauden takia jne. Kokonaisuus näyttää ainakin paperilla paremmalta näin.

Me ollaan Siipan kanssa molemmat aika itsepäisiä ja kovapäisiäkin. Ei luovuteta helpolla, ei varsinkaan silloin kun on kyse perheestä ja perheen oikeuksista. Mutta kyllä tässä matkan varrella on käynyt mielessä pariinkin kertaan se, että miten paljon näitä vanhempien etuuksia jää käyttämättä sen takia, että arastellaan työnantajia. Kaikki ei välttämättä jaksa, osaa tai halua taistella näin paljon kuin me. Nykypäivänä, kun mikään työpaikka ei ole varma, sitä ei välttämättä edes uskalleta tehdä. Jos pitää valita kumpi kärsii, työ vai perhe, niin voi olla että on pakko valita perhe. Ja ei se nyt kyllä tunnu ihan oikealta sekään. Tämän myötä mä en taas ihmettele yhtään, että toiset kokee parhaaksi olla kotona useamman vuoden. Sensijaan että yritettäisiin yhdistää työntekoa ja perhe-elämää. Saatika niinpäin että isä jäisi kotiin. Mutta eihän mikään koskaan muutu, jos uusia vaihtoehtoja ei kokeilla. Ei ne vanhemmuuden kulut koskaan tasaannu, jos näitä ratkaisuja ei tehdä.

Mun oli tarkoitus kirjoittaa tästä paljon tulikivenkatkuisempi tarina mutta yritän ihan tosissaan ymmärtää asiaa myös työnantajan kannalta. Tiedän että tottakai asia ei ole niin yksiselitteinen ja näistä vanhemmuuden käänteistä tulee kustannuksia työnantajalle. Vaan kun ne on lakisääteisiä. Niihin on vanhemmilla oikeus. Ja se, mitä työnantaja voi siinä tilanteessa tehdä, on tulla vastaan. Pyrkiä räätälöimään työntekijän kanssa sellainen ratkaisu, joka toimii kompromissina ja kelpaa kaikille. Toki työnantaja voi kieltäytyä myöntämästä lyhennettyä työaikaa osittaisen hoitovapaan takia vaan mitä se oikeasti hyödyttää? Hyviä perusteluja perheystävälliseen duuniin voi käydä lukemassa tuon Maailman paras syy-linkin takaa.

Tämä oli vain yksi tarina. Jonka halusin kertoa koska en usko että mikään koskaan muuttuu jos noudatetaan vaikenemisen kulttuuria. Meidän kohdallahan nyt kyseessä on enempi epäpätevä esimies, kuin pelkästään systeemin hankaluus. Niitä epäpäteviä esimiehiä kuitenkin löytyy, muistakin työpaikoista. Näillä spekseillä ollaan tyytyväisiä tähän kompromissiin mutta ei koeta että se olisi ihan helpolla saavutettu. Kyllä jäi aika paskanmaku suuhun. Tuntuu kurjalta että tämä asia piti hoitaa puolin ja toisin "kynnet ojossa". Musta on tosi kurjaa että pitää vilautella lakikortteja ja penätä omia oikeuksiaan. Ja tuntuu kurjalta että työnantajat ei välttämättä edes tiedä näistä asioista yhtään mitään ja sensijaan että vaivautuisivat ottamaan oikeasti selvää asioista, kieltäytyvät työntekijän ehdotuksista. Uskoisin että jatkoa tähän, näköjään jo postaus-sarjaan, on vielä luvassa...

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Kolmetoista

Toka täyttää tänään kolmetoista. Nämä lasten vanhenemiset on jotenkin hassuja. Ekan kohdalla niitä vuosien kertymisiä odottaa ihan eri tavalla kuin Tokan kanssa. Toka oli niin pitkään meidän perheen vauva, että hänen kohdallaan vieläkin mulla tulee synttäreinä sellainen apua se on jo noin iso. Tulee tietty Ekankin kanssa mutta se on kuitenkin jotenkin erilaista. Innostuneempaa. Tokan kohdalla toivoo enemmän että voikun se ei tuosta kasvaisi. Mutta kasvaahan se. Ja nyt se on ihan virallisesti teini.

Hauskaa muuten, tämä on Tokasta jo kolmas synttäripostaus (aiemmat täällä ja täällä). Hämmästelen näköjään joka kerta samat asiat heti aluksi. Miten on taas poika kasvanut ja onpa se outoa ja kun se oli niin pitkään se pienin. Mutta niinhän se menee. Samaa ympyrää sitä pyörii niiden lasten kanssa. Se ympyrä vaan suurenee siinä lasten kasvaessa.

Synttäripoika ei juhlapäiväänsä tänä vuonna vietä kotona, vaan on isän perheen kanssa reissuamassa. Synttäreitä viettävät isolla porukalla mökillä, saatiin monen yrityksen jälkeen juhlakalu senverran puhelimeenkin että saatiin raakuttua onnentoivotuksemme. Oman perheen kesken juhlittiin synttäreitä jo tuossa vajaa kolmisen viikkoa sitten. Lahjaksi poika sai tänä vuonna jonkun tällaisen härpäkkeen. Synttärit on aina olleet Tokalle jotenkin tosi intiimi juttu. Siitä lähtien, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus viettää kaverisynttäreitä, kutistui juhlinta oman perheen kesken vietettäväksi päiväksi. Toka ei ole koskaan halunnut juhlia synttäreitään kavereidensa kanssa ja believe me, ollaan yritetty vaikka mitä juttuja ja täkyjä tarjota. Mutta kun ei ole halunnut niin ei ole halunnut.

Toka pääsi nyt siis kuudennelta luokalta ja ensi kuussa alkaa yläkoulu. Muistan vieläkin Tokan ensimmäisen koulupäivän sieltä vuosien takaa. Poikaa oli vähän itkettänyt kun paikat oli vielä hukassa, isoveli ja kummioppilaat auttoivat. Kun tuossa muutama viikko sitten odoteltiin Ekaa kevätjuhlissa yläkoulun aulassa, fiilarit oli aika samat. Toka siinä katseli vähän ihmeissään ympärilleen ja huokaili. Kun kaikki on taas ihan hukassa ja uutta. Miten sitä jaksolukkaria oppii lukemaan? Miten oikeat luokat löytää? Miten osaa liikkua koulussa? Onneksi taas on isoveli apuna. Ja isoveljen kaverit. Ekalla on aika paljon kavereita, joilla ei ole sisaruksia samassa koulussa, joten isoksi yllätykseksi hekin ovat olleet aika innoissaan siitä että Toka tulee samaan kouluun. Ainakin vielä se on ollut kiva juttu. Veljekset keskenään toki suhtautuvat asiaan vähän kaksijakoisesti. Toisaalta kivaa ja toisaalta ei. Vielä ei ole tiedossa ovatko Eka ja Toka samassa kotiryhmässä. Mä toivon että ovat, helpottaisi huomattavasti vanhempainiltoja ym. kun ei tarvitse juosta monessa luokassa vaan yksi riittää. Lisäksi ns. luokanvalvoja olisi silloin sama henkilö.

Tokan siirtyminen yläkouluun vähän jännittää ja itseasiassa vastaan on tullut juttuja, jotka jännittää eri tavalla kuin aikanaan Ekan mennessä seiskalle. Toka nimittäin ei pääse aloittamaan kaikkea ihan yhtä "puhtaalta pöydältä" kuin Eka aikanaan pääsi. Tokalla on jo olemassa osittainen identiteetti yläkoulussa, koska hänellä on isoveli siellä. Opettajat, koulun henkilökunta ja muut oppilaat yhdistävät Tokan välittömästi veljeen. "Tuttu nimi" ja "ai sä oot sen veli". Tästä on jonkunverran Tokan kanssa juteltu ja vaikka hän nyt ei suoranaisesti kärsi siitä, niin selvästi häntä vähän jännittää se, että isoveli on samassa koulussa. Ja että hänet tunnetaan jo siellä vaikka hän ei tunne muita. Nämä on just näitä juttuja joista mulla ei ole mitään käryä ainoana lapsena. Yritän vaan itse muistaa erottaa sitä lasta yksilönä enkä vaan keskimmäisenä lapsena, veljenä muiden joukossa.

Vaikka mä olen halunnut aina pitää nämä synttäripostaukset sellaisena hyväntuulisena niin Tokasta haluan kirjoittaa pari juttua, jotka on olleet pinnalla hänen kanssaan oikeastaan aina. Toka on meidän lapsista se, jonka suusta kuullaan hyvin usein lausetta mä en keksi mitään tekemistä. Hän on aina tottunut siihen, että isoveli keksii mitä tehdään kun tehdään. Toka ei osaa olla itsekseen oikeastaan yhtään. En sinänsä ole asiasta huolestunut mutta musta se on ihmisellä ihan tärkeäkin taito löytyä. Että viihtyy itsensä kanssa ja osaa keksiä ajanvietettä yksinkin. Tokalla on kyllä kavereita mutta tuntuu että heidänkin kanssaan se on ne muut, jotka keksii tekemiset. Ja halusin tämän nyt tuoda tähän esille lähinnä itseni takia. Että nyt huhuu, muistahan se keskimmäinen lapsi! Ohjaa sitä aktiivisesti tuosta tavasta poispäin. Se tarvitsee sua siihen! Muista!!!!

Tämä toimettomuus koskee Tokalla lähinnä näitä kaupunkiolosuhteita. Joka kerta kun painutaan kehä kolmosen ulkopuolelle, on Toka aivan elementissään. Hän viihtyisi maalla kaikista parhaiten. Keksii siellä tekemistä ja touhua ihan loputtomiin. Ja selvästi viihtyy luonnon keskellä. Hän varmaan asuisi kesät mummon mökillä, jos se olisi mahdollista. En ihmettelisi yhtään, jos isona Toka suuntaisi pääkaupunkiseudulta johonkin vähän syrjäseudummalle päin.

Toka tykkää kalastaa ja pyöräillä. Satutaan onneksi asumaan paikassa, jossa molempia pääsee touhuamaan kun vaan astuu ovesta ulos. Uiminen perheen kanssa on myös yleensä juttu, johon Tokaa ei montaa kertaa tarvitse houkutella mukaan. Hän tykkää sukellella ja leikkiä pikkuveljen kanssa vedessä. Ja painia isoveljen kanssa altaassa siihen malliin että helisemässä on sekä me aikuiset että uimavalvojat. Vilkutukset vaan sinne Malmille!

Ruokapöydässä Toka maistelee aika arastelematta uusia asioita. On kyllä kulinaristisesti melko ronkeli mutta ei kuitenkaan nirso. Maku on tarkka ja jos saisi itse valita, meillä syötäisiin joka päivä jotain jossa on katkarapuja. Toka jakaa mun kanssa rakkauden ruokakaupoissa kiertelyyn. Ja nimenomaan vähän erikoisemmissa ruokakaupoissa pyörimiseen. Jos suuntaan esimerkiksi etnisiin ruokakauppoihin, otan kaikista mieluiten mukaani Tokan koska hän on niin ennakkoluuloton. Hän tutkii, etsii ja tekee löytöjä. Moni asia olisi mulla jäänyt keittiössä kokeilematta ilman Tokan rohkaisua ja ideointia.

Tokassa on aina ollut sellainen ripaus hulluutta ja uhkarohkeutta. Hän ei tunnu pelkäävän juuri mitään ja syöksyy päätä pahkaa asioihin. Mitä kovempaa ja mitä korkeammalle mennään, sen parempi. Talviturkin meidän perheessä heittää ensimmäisenä yleensä perinteisesti Toka (tänä vuonna sen tittelin vei kyllä Eka, sortui ryhmäpaineen alla jo alkukesästä riparilla uimaan) ja kun hän kerran käy uimassa, oli vesi miten kylmää tahansa, ei häntä meinaa vedestä pois saadakaan. Toka tykkää edelleen hieman kaihtaa sääntöjä mutta tuntuu että nykyään turvallisuus ja muu ovat pojalle itselleenkin tärkeitä. Tai sitten hän vaan filmaa äidille.

Toka on kyllä jotenkin ihan huikea tyyppi. Vielä sellainen kainalossa viihtyvä, joskus toteaa ihan järkyttyneenä että me ei olla tänään vielä halittu. Ja sitten halitaan. Mutta samalla se alkaa olla sellainen jurottaja ja jörö. Yhdella tavulla kommunikoiva. Hän ei ole se suulain tyyppi porukassa mutta uskoisin että hän on kaverina todella lojaali ja uskollinen. Puolustaa heikompiaan ja osaa pitää puolensa. Tykkää touhuta käsillään, askarrella sekä rakentaa. Toka osti keväällä itselleen pari kiloa terapiahiekkaa ja se on ollut todella kovassa käytössä, hän jaksaa touhuta ja rakennella sen kanssa parikin tuntia. Hän on vähän sellainen seurassa viihtyvä erakko. Ei halua olla kokonaan yksin mutta viihtyy yksin kunhan ympärillä on porukkaa. Omaa kuivan ja sarkastisen huumorintajun. Nauraa mielummin toisten kanssa kuin toisille ja samaa kohtelua odottaa itselleen. Tykkää edelleen väreistä eikä taida vieläkään omistaa yhtäkään kokomustaa vaatetta.

Uudet asiat on Tokalle edelleen selvästi vähän hankala juttu mutta jotain henkistä kasvua on selvästi tapahtunut asian suhteen. Hän on jotenkin hyväksynyt sen että sellaista elämä on, uutta tulee vastaan ja ne kohdataan ja niistä selvitään. Hän on huomannut että muutkin jännittää, mutta sen ei tarvitse antaa olla esteenä elämässä. Toka on henkisesti kasvanut vuodessa aivan huikeasti. Hän on yhä edelleen ihan se sama Toka mutta selvästi askeleita on otettu sinne johonkin isompaan maailmaan päin.

Kun lapset on teini-iässä, sitä alkaa odottaa jotenkin ihan kärsimättömästi että näkee millaisia aikuisia niistä tulee. Mihin ne haluaa opiskelemaan ja töihin, millainen elämä niille muotoutuu. Toisaalta haluaisi että pysyisivät just tuollaisina huipputyyppeinä ja just tuonikäisinä, mutta toisaalta nyt ollaan niin lapsuuden loppusuoralla, että sitä katselee itsekin aika malttamattomana sinne tulevaisuuteen.
Toka on kuitenkin vielä senverran pieni, että hänellä ei ole oikein varmaa suuntaa kiinnostustensa kanssa. Välillä hän puhuu poliisin tai palomiehen ammatista, välillä taas kiinnostaa joku muu. Näin äitinä voisin kuvitella että joku fyysinen ammatti voisi olla se hänen juttunsa. Ja ehkä joku sellainen jossa pääsee tekemisiin ihmisten, ehkä eläintenkin kanssa. Joku sellainen ammatti, jossa päivät ei välttämättä ole samanlaisia keskenään ja jossa työntekijään luotetaan eikä olla liikaa hönkimässä niskaan. Toka on ehdottomasti enemmän tekijä kuin suunnittelija.

Hyvää syntymäpäivää sinne monen matkan päähän! Onneksi tulette ihan juuri pian kotiin. Josko taaperonkin tempaukset tuntuisi taas pieneltä teinien rinnalla :P

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Mitä välii?

No enhän mä nyt malta olla jauhamatta vielä vähän näistä sukupuolisensitiivisistä hommista. En ensinnäkään ole mikään kyseisen aatteen sanansaattaja, vaikka niin voisi ehkä luulla. Kyse on enempi siitä että musta on mielenkiintoista pohtia. Musta itseasiassa on hassua että edes pitäisi olla sen ihmeemmin minkään muun aatteen tai suuntauksen, kuin maalaisjärjen kannattaja. Aika samoilla mietteillä olen mennyt koko vanhemmuuteni ajan, silloin joskus kymmenisen vuotta sitten tälle ei vaan vielä oltu isketty mitään nimitystä.

Se, miksi mua nämä nyt enempi mietityttää ja itseasiassa jopa niin paljon että jaksan asiasta kirjoittaa, johtuu siitä että lähipiirissä on useampikin henkilö, jotka ei mahdu niihin valtavirran standardeihin. Ei sukupuolensa eikä ulkonäkönsä suhteen. Mulla ei ole laisinkaan vaikeutta hyväksyä, ei musta tuossa edes ole mitään hyväksymistä, tottakai ihmiset on sellaisia kuin haluavat olla. Mutta mulla on suuri halu yrittää ymmärtää sitä miten vaikeaa se saattaa olla. Se että saa toteuttaa itseään ja elää sellaisena kuin on. Miten voin itse olla parhaiten tukena?

Jauhanpa nyt minäkin sitten postauksen verran niistä vaatteista. Jäin nimittäin miettimään sitä erityisesti. Kun se jotenkin lilluu aina siinä pinnalla asiasta keskusteltaessa. Ja voi kuulostaa ehkä jo jankkaamiselta, ihan sama, mutta mua ihmetyttää isosti se, että miksi lapsesta täytyy ilmaista juuri sukupuoli? Ja miksi se halutaan ilmaista juurikin vaatteilla? Miksi juuri sukupuoli on se seikka, joka halutaan ilmentää lapsesta ensisilmäyksellä.
Tässä asiayhteydessä tätä pukeutumisasiaa heitetään aina ilmoille ja vanhemmat oikeuttaa niitä värejä ja röyhelöitä ja muita sillä että niin kauan kuin minä puen niin puen näin ja näin, kuten tuossa jo aiemmin viikolla pohdin. Niin miksi se on niin tärkeää ilmaista muille, varsinkin ventovieraille, kumpaa sukupuolta lapsi on. Onko se olennainen tieto ja jos on niin miksi? Mun mielestä se on ihan ymmärrettävää että esimerkiksi jos omaan tuttavapiiriin syntyy lapsi, niin se sukupuoli kiinnostaa, mutta miksi se halutaan ilmaista vieraillekin? Toki lapsen pukemisessa on monesti kyse vanhemman mieltymyksistäkin. Mutta väitän että pelkästään sen piikkiin ei mene se, miten lapsesi puet. Vaan nimenomaan se sukupuolen korostaminen on tärkeää. Koska vanhempihan loukkaantuu, jos joku vieras luulee lasta toisen sukupuolen edustajaksi, mitä hän on.

Ekaa luultiin aikanaan ensimmäiset elinvuotensa aina tytöksi. Hänellä oli aivan valtavan suuret ja kauniit siniset silmät, joita kehysti pitkät ja tuuheat ripset. Sellaiset mitkä nyt yleensä mielletään tytöille. Kolmatta taas tytötellään pitkien kiharien hiustensa takia. En ole huomannut että kumpikaan tästä nyt mitenkään olisi traumatisoitunut mutta jos jotain olen itse oppinut, niin sen että en ikinä puhu tytöistä tai pojista. Vaan aina lapsista, kavereista ja ihmisistä. Mä en loukkaannu jos mun lapsen sukupuolta veikkaa väärin ulkonäön perusteella, se on paljon nolompaa sille väärinveikkaajalle kuin mulle. En myöskään korjaa koska en koe tarpeelliseksi korostaa sitä mokaa. Lapset ei asiasta näytä välittävän, joten miksi mäkään välittäisin? Ekaa nyt ei toki enää tytöksi luulla joten hänen kohdallaan se ei ole ajankohtaista, mutta Kolmonen korjatkoon sitten itse jos haluaa.

Sukupuolineutraaliudesta puhuttaessa törmää myös monesti siihen, että äidit ehkä olisivatkin melko valmiita joustamaan niistä jyrkistä vaatestandardeista, mutta isät olisivat tiukempia asian suhteen. Ainakin äitien puheiden mukaan. Että kyllähän minä nyt voisin pinkkiä pojalle vetää mutta miehellä kyllä menisi raja siinä. Mä kyllä pikkasen kyseenalaistan tätäkin. Meillä iskä kiskoo ihan suvereenisti kaapista päälle mitä sieltä löytyy, sen isommin pohtimatta onko joku vaate nyt enempi kallellaan johonkin sukupuoleen. Ja meiltä kyllä löytyy sieltä kaapista aika läjä tyttöperheistä meille päätyneitä vaatteita. Samaa viestiä on tullut niiltä isukeilta, joita olen asiasta tentannut. Lasta pukiessa on kiinnitetty enempi huomiota vaatteen käytännöllisyyteen. Lisäksi yhä enenevissä määrin lapsi valitsee itse vaatteensa. Jotta pöljät kinailut vältetään, enempi ja enempi on kiinnitettävä huomiota siihen käytännöllisyyteen. Että helteellä ei tapella siitä vedetäänkö villapaitaa päälle eikä talvella hilluta hihattomassa. Väri kertoo kantajastaan ihan kamalan vähän. Tai vaatteen toimivuudesta. Sen valinnan voi ihan oikeasti tehdä, että vaate on vain vaate. Kylmällä ilmalla sen kuuluu lämmittää ja kuumalla ilmalla hengittää. Niille ei tarvitse oikeasti antaa yhtään sen isompaa roolia.

Vaikka huutelemme niin kovasti olevamme tasa-arvoisia, niin miksi sitten loukkaannumme jos lapsemme sukupuoli luullaan väärin? Eihän kumpikaan sukupuoli ole toista arvokkaampi. Ei ainakaan pitäisi olla. Mitä me ilmennetään sillä että halutaan varmistaa lapsen ulkonäöllä se, että vääriä veikkauksia ei pääse syntymään? Vaikuttaako ne väärät veikkaukset lapsen identiteettiin, vai kenties siihen identiteettiin jota vanhempi lapselle toivoo? Pieni lapsihan ei sukupuolia vielä niin tarkkaan erottele, kuin meillä aikuisilla on tarvetta. Mutta jos niitä vikaveikkauksia siitä sukupuolesta tulee, niin voisiko se mahdollinen traumatisoituminen johtua juurikin siitä vanhemman loukkaantuneesta reaktiosta? En tiedä, mutta näitä on kiinnostavaa miettiä.

Tyttö tai poika. Mitä välii?

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Asuuko naapurissasi nimby?

Tässä meidän kaupunginosassa ja oikeastaan viereisissäkin kaupungiosissa on ollut viime kuukausien aikana valitettava ilkivalta- ja varkausaalto. Tämä on uusi kaupunginosa ja varakkaaksi mielletty. Talot on uusia mutta en tiedä onko tämä nyt varsinaisesti sen varakkaampaa aluetta kuin muutkaan seudut. Enempi kai opiskelijoita ja lapsiperheitä kuin niitä varsinaisesti varakkaita. Mutta seutuna selvästi nyt houkuttaa varkaita.

Varmaan aina on satunnaisesti tavaraa hävinnyt tai ikkunoita rikottu tai mitälie mutta nyt tuntuu että ihan puolen vuoden sisään on ollut selvä kasvupiikki havaittavissa. Mikä on toki todella todella valitettavaa. Ehkä se on uutuudesta johtuvaa että ongelmat tämän tason mittasuhteissa on pysytelleet poissa. Tai sitten tietoisuus niistä ei vaan ole levinnyt eteenpäin niin tehokkaasti kuin nykyään. Helsingin kokoisessa kaupungissa niitä rajatapauksia ja ongelmia on enemmän. Ei mikään alue ole toista paremmin suojassa. Ja jos kesäaikaan uutisointia seuraa niin varkausaalto tuntuu pyyhkäisevän läpi maan.

Taloudelliset vahingot on tietty aina ihan perseestä ja lisäähän tuollainen sellaista epävarmuutta ja vähän pelkoakin. Sinänsä en ole tätä seutua pitänyt minään lintukotona, kuten en pidä mitään muutakaan paikkaa. En usko että omaisuus olisi millään asuinseudulla turvassa paremmin kuin jossain toisessa ja ihminen voi itsekin vähän vaikuttaa siihen miten tavaroitaan suojaa. En todellakaan sano että varkauksiin ja ilkivaltaan ilmiönä pitäisi sopeutua ja vaan hyväksyä ne. Tottakai pitää pysähtyä miettimään. Mutta on jännä huomata miten erilaista puuttuminen on kun kyse on varkauksista tai ilkivallasta. Muuten kun asioihin suhtaudutaan ja puututaan hyvin yhteisesti ja solidaarisesti, lapsia ja nuoria ojennetaan ja ohjataan tarvittaessa vaikka ne ei omia olisikaan ja apua annetaan ja tarjotaan. Kasvottomien rikollisten kohdalla sensijaan on helpompi alkaa nimbyilemään.

Tässä meidän lähellä on eräs sellainen toimipiste, jossa asioi päihdeongelmaiset. En nyt ala yksityiskohtaisesti huutelemaan että missä ja millainen mutta sanotaanko nyt vaikka niin että sellainen paikka, jonka myötä on tosi helppo sortua nimbyilyyn. Niin tälläkin kertaa. Ymmärrän kyllä ihmisten huolen sekä pelotkin mutta ei ne oikeuta mun mielestä nimbyilyyn. Kun näitä ilkivalta- ja varkaustapauksia alkoi tulla ilmi, syyttävät sormet kääntyi tosi nopeasti kohti tuota toimipaikkaa. Äkkiä ei enää mitään muuta vaihtoehtoja tuntunut olevankaan. Huolimatta siitä että tuo toimipiste on ollut tuossa jo vuosia ja sen aukioloajat on pääsääntöisesti osuneet näiden tapahtumien ulkopuolelle. Ja huolimatta siitä että tämä koko ongelma on ollut viime kuukausina enemmän esiintynyt juttu. Samantien alettiin kuiskimaan kuinka siellä ja siellä pysäkillä nuokkui samana iltapäivänä porukkaa. Ja miten lähikaupan työntekijät on väsyneitä koska tämän toimipisteen asiakkaat rasittavat asioinnillaan. Ja kuinka jonkun kaverin auto pöllittiin pari viikkoa sitten. Ja miten olisi nyt hyvä olla yhteydessä sinne toimipisteeseen tästä kaikesta, jota sen asiakkaat on meille asukkaille aiheuttaneet. Vaikka kukaan ei oikeasti tiedä kuka näiden viime aikojen tapahtumien takana on. Ja loppuun toki vielä toteamus siitä kuinka koko toimipiste joutaisi siirtää jonnekin muualle. Että kunhan vaan jaksetaan aktiivisesti ja riittävästi valittaa niin eiköhän se pois saada. Kukaan ei kuitenkaan osannut vastata että minne se pitäisi siirtää? Mä koen että olisi aina syytä olla tosi varovainen kun lähdetään hakemaan syyllisiä. Että mitä väestöryhmää tai ongelmaporukkaa osoittaa. En tiedä, ehkä oma kanta muuttuisi jos joutuisin itse uhriksi. Silti mun mielestä nimbyily ei ole koskaan ratkaisu eikä se edusta koskaan yhteisöä. Se on aina vain yksittäisen ihmisen itsekäs kanta.

Joka vuosihan kesällä sattuu enemmän. Valitettavasti, löytyi naapurista mitä laitapuolenkulkijoita tahansa. On jännä miten ihmiset osaa sujuvasti sulkea silmänsä kaikelta muulta, jos vaikuttaa että on joku selkeä kohde mitä syyttää. Varmasti täällä meilläkin tuo toimipiste "häiritsee" jonkun verran esimerkiksi paikallisia pienyrityksiä. Kauppoja ja kioskeja, en epäile sitä hetkeäkään. Pikkasen kuitenkin suhtautuisin varauksella että löytyykö sieltä kuitenkaan ne Jopojen varastelijat ja ikkunoiden rikkojat. Hyväonnisena on helppoa elää. Mutta hyväonnisena tuntuu myös olevan mahdotonta ymmärtää heitä, jotka ei ole olleet yhtä hyväonnisia. Joita elämä on murjonut siihen malliin että esimerkiksi löytyy se päihdeongelmaisuus.

Kaikenkaikkiaan ikävä homma mutta lähes yhtä ikävää on ollut se keskustelu, mitä on käyty tämän tiimoilta. Nimbyjen kanssa on ihan mahdotonta keskustella. Täysin mahdotonta yrittää saada nimby asettumaan jonkun vähempiosaisen rooliin. Olemaan onnekas siitä omasta hyväosaisuudestaan. Nimbyiltä tuntuu unohtuvan se että sitä huono-osaisen roolia harvemmin kukaan valitsee. Esimerkiksi päihdeongelmaiseksi ei synny kukaan. Kasvottomaan varasteluun ja ilkivaltaan vastataan kasvottomana nimbyilynä. Ei mun mielestä ehkä se toimivin ratkaisu. Onneksi pääsääntöisesti naapurusto on fiksuja ihmisiä täynnä ja paljon hyviä ideoita on heitelty ilmoille, mitä voimme asukkaina tehdä.

Vaikka mua on tässä asiayhteydessä ärsyttänyt nimbyily aivan suunnattomasti niin tuntuu että vuosi vuodelta kuitenkin ehkä ymmärrän heitäkin paremmin. Ehkä meistä jokaisessa asuu jonkun tasoinen nimby? Kunhan tulee riittävän provosoiva syy eteen. Mä nimbyilen parvekepolttajia ja prätkällä kaahaajia jotka kiihdyttää tossa suoralla tai täällä talojen välissä. En vaan tajua että miten parvekkeilla ei muka saa grillata (tulipalon uhkat ymmärrän, mutta tosi usein syyksi heitetään myös hajuhaitat) mutta röökiä saa vetää niin paljon kuin huvittaa. Ja yksinkertaisesti kaupungissa nyt ei vaan kaahailla prätkien kanssa ihan törkeää ylinopeutta. Ei missään, ei mihinkään kellonaikaan.

Tietynlaista nimbyilyä on esiintynyt myös eräässä nimeltämainitsemattomassa, viime päivinä paljon uutisissa esiintyneessä kesäteatterissa. No just hei se vauvaperheen pihalle kenkäissyt teatteri. Mun mielestä tää on ollut ikävä keissi ihan kaikille osapuolille. Mä olen sitä mieltä että tottakai näyttelijöillä pitää olla työrauha, kyllä sieltä yleisöstä poistetaan sitä työrauhaa häiritsevät aikuisetkin. Tai ainakin pitäisi poistaa. Mutta itse tilanteessa näyttelijä toimi aika tökerösti ja hoiti asian huonosti. Lisäksi kun tämä vauvaperhe oli etukäteen varmistanut, että on ok että paikalle saapuvat vauvan kanssa niin en pysty tajuamaan että miksikä tieto ei kuitenkaan sitä työrauhaa tarvitseville näyttelijöille asti kulkeutunut? Miksi sanotaan että on ok tulla jos se kuitenkaan ei ole ok? Kyllähän lipusta maksaneilla katsojillakin on oikeus seurata näytelmää rauhassa. En myöskään ymmärrä pätkän vertaa hurraavia ja taputtavia katsojia siinä vaiheessa kun lapsiperhe poistui. Hienosti ja fiksusti osaa isot ihmiset käyttäytyä. Toivottavasti tämä keissi nyt tosiaan on sovittu niin että kenellekään ei jäänyt täysin paska mieli.
Mä en osaa vetää suoraa linjaa nyt siinä että kuka toimi väärin ja miten. Mun mielestä vähän joka suunnassa mokattiin. Näen montakin seikkaa mitkä olisi pitänyt tehdä toisin. Mielenkiintoista on ollut kyllä seurata taas sitä keskustelua, joka tästä on herännyt.

Mä tykkään lapsista. Muistakin kuin omistani. Sinänsä koen että tämä maa ei ole se lapsiystävällisin mutta en ihan aina ymmärrä sitäkään että miksi lapset pitäisi voida viedä kaikkialle? En tarkoita ettäkö ei voisi viedä enkä tarkoita ettäkö lapsiin pitäisi purkaa mitään omaa lapsivihaa, jos muksuihin nyt törmää jossain jossa heitä ei odottaisi olevan. Mutta onko todella tarpeen se että lapsen voi viedä kaikkialle? Nämä on vaikeita juttuja ja niitä rajoja on vaikea vetää. Keskustelua on hyvä käydä, tosin musta esimerkiksi lapsia on vaikea verrata mihinkään muuhun, varsinkaan täysi-ikäisiin. Kaikkiin ihmisryhmiin saattaa törmätä kun ovesta ulos astuu ja se riski pitää jokaisen ymmärtää. Mutta en aina ihan ymmärrä sitä sellaista sokeaa huutelua siitäkään kuinka lapsiperheitä muka nyt jotenkin sorsitaan. Aina ja kaikkialla. Voisiko joskus olla kyse ihan väärinymmärryksestäkin? Lapsiperheistäkin löytyy ne marginaalit. Onko ne aina ne otsikoihin päätyvät?

Lapset on kovasti olleet otsikoissa viime aikoina. Saako niitä ottaa terassille, saako ottaa kauppaan, saako ottaa mihinkään? Ääripäät tuntuu taas huutelevan. Tuntuu että jos puhutaan yhdestä tai kahdesta paikasta, mitkä saattaa soveltua huonosti lapsille, ollaan äkkiä keskustelussa siinä pisteessä että lasten kanssa ei muka saisi liikkua mihinkään. Että vanhempien pitäisi olla kotona neljän seinän sisällä lastensa kanssa ettei nyt vaan julkisella paikalla ketään häiritä. Vaikka kukaan ei ole missään vaiheessa niin sanonutkaan. Sinne ääripäähän on vaan niin helppo rysäyttää. Tämä on tosi herkkä aihe keskustella ja tuntuu olevan helpompaa loukkaantua ja heittäytyä vähän marttyyriksi, kuin yrittää nähdä sieltä niitä syitä, miksi toiset ei ehkä koe lasten läsnäoloa jokapaikassa asialliseksi. Jos halutaan että tässäkin maassa vähän vapaudutaan ja lapsia voidaan ottaa paremmin ja vapaammin mukaan eri paikkoihin niin ehkä sitä keskustelua ei aina kannattaisi lähteä suu vaahdossa viemään siihen suuntaan miten vanhemmat muka pakotetaan syrjäytymään lastensa kanssa kotiin ja siellä on seinät niskassa ja sitten tulee perhesurma.

Vedetään syvää henkeä ja yritetään kasvattaa ne omat mukulat sellaisiksi, että käytöstavat löytyy. Ja yritetään ymmärtää että osa ihmisistä häiriintyy siitä jos lapsi käyttäytyy huonosti julkisella paikalla. Yritetään myös olla aikuisina riittävän rohkeita, että uskalletaan sanoa sille häiriköivälle aikuisellekin jotain sellaisessa tilanteessa, jossa aikuinen käyttäytyy huonosti tai häiritsevästi. Koska niinhän se tuntuu valitettavan usein menevän. Lapselle uskalletaan sanoa, aikuiselle ei. Vaikka lapselta se huono käytös saattaa joskus olla perusteltua, aikuiselta taas ei.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Ananasleikkuri ja muita kesän ihmeitä

Mun on pitänyt kuulumisia kirjoitella jo ainakin viikon verran mutta aina on muka jotain tähdellisempää ja tämä on vaan venynyt ja venynyt ja se näkyy taas vaihteeksi myös postauksen pituudessa. Zorpat. Tahti on kesän myötä hiljentynyt internetsissä. Niin täällä meilläkin. Kone pysyy helposti useamman päivänkin kiinni ja pakolliset surffaukset hoidan luurilla. Mä olen itseasiassa täysin kasvanut kiinni keittiöön ja väkerrän siellä milloin mitäkin. Tällä hetkellä uunissa kuivuu Pavlovan marenki. Itse Anna Pavlova saattaisi facepalmailla nähtyään tuon mun tekeleen mutta onneksi kermavaahdolla voi sitten paikata ihan mitä vaan! Tänään on myös se päivä kesästä kun syötäväksi saadaan Siipan tekemää voileipäkakkua. Tarkoitus olisi vielä kimppajuosta ennen saunaa. Ilmeisesti Pavlovat kurkussa.

Ostin keittiöön uuden kellon. Sen häntä ja silmät heiluu. Kaikki lapset, niin ihmis- kuin kissamerkkisetkin sekosi.

Kaksikon loma Isilässä alkaa olla aika tarkalleen puolivälissä. Hyvä niin koska ikävä on kamala. Tuntuu että mitä isommaksi noi teinit kasvaa, sen enempi haluaisi että ne on kotona. Sellaiset parin päivän hajuraot on ihan riittäviä. Ollaan soiteltu aika paljon tässä puolin ja toisin, Kolmas kun menee ihan sekaisin Facetime-puheluista kun veikat voi nähdä. Joka kerta yhtä hauska juttu ja joka kerta tyyppi ihan tärisee kunnes veikat vastaa. Kaksikko pyörähti pikaiseen tässä kotosallakin, kun olivat isin porukoiden kanssa lomareissulla. En tiedä helpottiko vai pahensiko se ikävää.

Kotona oleminen pitkään ilman kahta vanhinta on taas todella outoa. Ihan tosiaanko riittää että pyykkiä pesee vain pari koneellista viikossa? Ai ei tarvitsekkaan kokata armeijalle? Saan päättää mitä musiikkia kuunnellaan ja mitä leffoja katsotaan, ohhoh!
Elämä on jotenkin pysähtynyttä täällä kotona nyt. On niin älyttömän hiljaista ja rauhallista. Toki tilanne ei ole verrannollinen mutta kyllä sitä miettii että miten sitä osaisi yksilapsisena ollakkaan. Ja samaan aikaan tuntuu että tekemistä on kahta enemmän koska Kolmosella ei ole veljiä viihdyttämässä.

No hei, tietty tänäkin kesänä SITÄ perunasalaattia, pienillä twistauksilla vaan..

Kundien karattua kesälaitumelle, mä suuntasin aikuisten Lintsille. Meillä on yhden kaveriporukan kanssa tapana aina kesän alussa käydä Lintsillä aikuisten kesken. Suunnataan ensin syömään ja eipä ole kerta eikä ensimmäinen kun on käynyt niin että sinne Lintsille asti ei olla päästykään. Osaa näistä ihmisistä kun näkee vain tuolloin joten maljoja kohotetaan juttua piisaa. Tänä vuonna maksimoitiin todennäköisyys myös muutamalle laitepyörähdykselle ja nähtiin suoraan huvipuistossa. Syötiin siellä ja nähtiin riittävän aikaisin. Oltiin jokainen erityisen tyytyväisiä talon viiniin annoksiimme mutta juteltiin kyllä siitäkin että mikähän siinä on että Suomessa näissä pääsääntöisesti lapsiperheille suunnatuissa paikoissa ravintolat on sellaisia laitosruokala tyyppisiä. Toki kohderyhmän mukaan näitä on syytä miettiä mutta onko se silti syy lintsata? Aika pienillä jutuilla pystyisi kuitenkin panostamaan siihen että paikka ei huuda jo ovella että ensisijaisesti lapsiperheille. Varmasti saman katon alle mahtuisi useampaa eri sortin kohderyhmää.

Apinoin myös kotona mun Lintsillä syömää älyttömän hyvää pastaa. Tomaatitkin kuivasin ihan ite! Älkää enää koskaan oikeasti ostako aurinkokuivattuja tomaatteja kaupasta vaan kuivatkaa ne ite uunissa. Niin hyvää etten edes keksi riittävän ylistävää adjektiivia tähän. Superlatiivi-ilotulitus!

Muutenkin vietettiin tosi kiva ilta. Se oli yksi niistä hellepäivistä. Tunnit hurahti ja vaikka oltiin syöty niin mulla ehti iskemään uudestaan nälkä ennenkuin pääsin kotiin ja jääkaapille.
Juteltiin pitkät tovit mm. siitä, miten vaikeaa on olla jos kaverin kumppanin kanssa ei tule yhtään toimeen. Tokihan ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se kumppani ja sopeutua ja olla onnellinen kaverin onnesta mutta tarkoitankin ihan henkilökemiahommia. Että jos ei vaan ole yhtään samalla planeetalla sen uuden kumppanin kanssa ja se erilaisuus korostuu niin paljon että vaivaantunutta ilmapiiriä voisi vaikka leikata veitsellä. Kun ei kaikkien kanssa vaan löydy sitä sellaista yhteistä suuntaa. Ja kun ei se kuvio väkisinkään sieltä löydy vaikka miten hampaat irvessä yrittäisit. Vaikeita hommia ja toki paljon persoonistakin kiinni että kuinka paljon sen antaa vaikuttaa. Tuntui hirmuisen hyvältä kuulla että toisilla on ihan samantyyppisiä ajatuksia ja tuntemuksia aiheesta.

Mole-kastikkeella kuorrutettua täytettyä kesäkurpitsaa. Oli muuten tuo kastikkeella kuorruttaminen paljon makuisampi vaihtoehto kuin juustolla kuorrutettu versio.

Kaksikon isiloman alkaessa Siipalla oli vielä viikko töitä jäljellä. Mä olin tykittänyt sen ajan täyteen mulle ja Kolmoselle kaikkea ohjelmaa, mä kun olin kuukauden tottunut siihen että tässä on näitä muitakin käsipareja ja seuraa kotona, joten ihan tosissani mietin että miten hitossa mä tässä kotona pärjään. Buukkasinkin sitten ohjelmaa niin paljon että ei tarvinnut kotosalla homehtua.

Siippa tavoittelee ihan tosissaan jotain Vuoden työntekijän palkintoa. Vikalla työviikolla tyyppi teloi selkänsä heti maanantaina (oltuaan juuri saikulla flunssasta) ja olikin sitten kesälomaansa asti sairiksella. Me juoksenneltiin Kolmosen kanssa kaikki suunniteltu, jotta Siippa saisi rauhassa sairastaa ja olisi kunnossa heti sitten loman alkaessa. Oltiin buukattu mm. Hoploppia sille viikolle ja tulipahan munkin nyt sitten vihdoin siellä käytyä. Mä olen delegoinut nuo reissut aina Siipalle tai mummille, Snadistadissa oon käynyt mutta muut olen saanut välteltyä. No nyt mentiin ja kivaa oli, tosin ruoka oli ihan totaalisen ala-arvoista. Kummipoikani ruoka oli jo pöytään tuotaessa ihan kylmää ja Kolmosen muussi oli jotain niin järkyttävää että en tajua miten sellaista edes kehdataan muussina myydä. Vaikka mä olen nirso niin en oikeasti kovin ihmeitä odota sisäleikkipuistojen ruokaloilta. Mutta tuo oli jotain ihan järkkyä ja on tosi ankeaa antaa nälkäisten lasten odottaa kun itse laukkaa kassalle valittamaan. Mukana ollut kummipojan äitikin tuumasi että nyt oli tosi huti homma, he ovat kuulemma ennenkin tuolla syöneet ja vielä koskaan ei ole noin huonoa ollut.

Lapsi Hoplopissa.

Käytiin Kolmosen kanssa myös yhden mun jo lomalla olleen duunikaverin kanssa kahvilla. Tottakai muutenkin on tosi kaksijakoiset olot töihinpaluun suhteen mutta tuon juttutuokion jälkeen kysymykset vaan lähinnä kasvoi. Kunhan arki saadaan kunnolla käyntiin niin ehkä mä ihan tosissani nyt oikeasti teen päätöksiä niiden opiskelujeni suhteen. Tai vaihdan työpaikkaa. Tosin en usko että sekään loppupeleissä ratkaisee rakenteissa olevia ongelmia.

Eräänä päivänä käytiin katsomassa kaverin koiranpentua. Kolmashan tykkää eläimistä kovasti mutta koirien kanssa ei juurikaan ole ollut tekemisissä. Mutta kyllä se vaan lapsi lapsen tuntee. Koiraa itketti kun ei saanut leikkiä Kolmosen leluilla ja Kolmosta itketti kun ei saanut antaa koiralle omia keksejään. Näki kyllä että Kolmas on ihan vauvasta lähtien ollut eläinten kanssa tekemisissä. Tosi helposti ymmärsi että eläimen ehdoilla mennään. Oli ihan superhuvittava parituntinen. Julmaa nauraa itkeville pennuille, sekä ihmis- että hauva, muttakun ne oli niin koomisia!

Mun kynsistä näkee aina että kuinka pitkä tauko on edellisestä kerrasta kun olen ollut töissä. Viimeiksi olen ollut sorvin ääressä toukokuun lopussa. Kynnet alkaa olla niin pitkät että ne on jo tiellä. Pituutta vaan alkaa olla niin paljon että tarvitsisi jotkut voimapihdit että nuo saa katki.

Äkkiä se Siipan saikkuviikkokin sitten livahti ja alkoi se oikea loma. Siippa jäi jotenkin niin äkkiä siinä kotiin että mä en yhtään ehtinyt fiilistelemään sitä mun ja Kolmosen vikaa yhteistä viikkoa. Jotenkin outoa ajatella että sitten syksyllä ei olla enää kaksin kotosalla. Toki mulla on arkivapaita sitten kun oravanpyörä taas starttaa mutta eihän se ole ihan sama kuin hoitovapaalla oleminen. Kukun öisin satunnaisesti pohtien syksyn kuvioita ja miten mikäkin sujuu. Pitäisi varmaan alkaa kohta aktivoitumaan sen suhteen että mitä Kolmoselle tarvitsee hankkia päiväkotiin. Pari säkillistä vaatteita ostin superhalvalla kun kerrankin kerkesin jollain facebookin kirppiksellä ennenkuin av:t, yv:t ja jonot oli älyttömiä. Mutta pääsääntöisesti kaikki on vielä ihan vaiheessa. Ja varmaan pitäisi kohtapuolin alkaa jotain nimikoimaankin... Puhumattakaan Kaksikon kamppeista. Kai niidenkin vaatekaapit pitäisi myllätä. Vaan kun mua ei ihan oikeasti kiinnosta eikä huvita.

Ukkilassakin ehdittiin kerrankin käydä ihan ajan kanssa. Kuvassa Kolmosen suosikkihärveli eli sähköpyörätuoli.

Lähes samantien kun Siipan loma alkoi, mun mutsi alkoi pommittamaan ja vihjailemaan että oispa kiva nähdä ja tarvitteko lastenhoitoapua ja mitenkäs jos tulisitte syömään. Ei oltu Siipan kanssa ajateltu mitään sen ihmeempiä tässä heti tehdä, ollaan kumpikin niin väsyneitä että koti ja sohva vie voiton ihan kaikesta. Mutsi vaan sitkeästi vihjaili ja siinä vaiheessa kun se laitto mun tilille rahaa ja jotain menkää vaikka syömään-viestejä, todettiin että ottakoon sitten tuon pienen yökylään. Naureskeltiin tosin Siipan kanssa yhdessä että tuohon hintaan ei lapsi liiku vielä mihinkään :P

Kun kissat on poissa niin hiiret vetelee iltapalaksi ihan mitä sattuu. Tuo keltainen hylleba on muuten itsetehtyä majoneesia. 

Tästähän ei pitkä hetki ole kun Kolmikko oli mun äidin kanssa pari yötä mökillä ja nyt kun isot on pitkään poissa niin ei vaan ole tuntunut siltä että pitäisi se pieninkin pallero saada hoitoon. Ei nyt kuitenkaan jaksettu isommin inkuttaa äidille vastaan vaan Kolmas vietti mummolassa sitten yhden yön. En saanut itse nukuttua siinä juuri yhtään, jotenkin sen ikävän Kaksikkoa kohtaan on kestänyt kun Kolmas on ollut kotona muttakun kaikki lapset oli poissa niin eipä enää kestänyt. Se ikävä oli jotenkin ihan älyttömissä mittasuhteissa. Hassua että joskus aikanaan sitä osasi aina nauttia jos lapset oli poissa, nykyään taas on ihan hukassa jos kaikki lapset on samaan aikaan menossa. Ehkä ihan hyvä että se töihinpaluu koittaa kohta. Ehkä siinä vaiheessa tarvitsee elämään muutakin sisältöä kuin perheen, kun vaan itsekkäästi ikävöi vaikka toisilla on kivaa.

Kovin ihmeitä ei puuhattu lapsivapaalla. Kuten sanoin, ollaan oltu molemmat niin väsyneitä että koti riittää. Korkattiin rose ja syötiin hyvin. Siippa pakotti mut salille ja sitten pidettiin Sense8-maraton. Muutama mun kaveri on hypettänyt tuota sarjaa ihan taivaisiin asti mutta mun mielestä se on ihan yliarvostettu. En sen kummempia juonipaljastuksia tässä tee mutta sanon että vaikka tarina on musta hyvä ja tuon tyyppisistä yleensä tykkään niin tässä kokonaisuus ei toiminut niinkuin olisi voinut toimia. Osa kohtauksista sai katsojan pyörittelemään silmiä ihan liikaa ja osa kohtauksista taas oli aivan ylipitkiä ja kaunis kokonaisuus hajosi sentakia. Vika jakso oli sinänsä mun suosikki noista kaikista mutta kausi loppui musta surkeasti. Yleensä kun jotain sarjaa Siipan kanssa seurataan niin ei meinaa malttaa nukkua ja illat on aina sitä yksi vielä-jankkausta mun osalta mutta nyt ei kyllä mitään kunnon koukkua tullut missään vaiheessa ja nukkumaan pääsi ihan vaivatta. Ei nyt ihan paljon melua tyhjästä mutta...

Siippa kävi tuossa viikonloppuna perinteisen Lintsittelyn Kolmosen ja kaveriperheen kanssa. Viipyivät sillä reissulla koko päivän. Me on itseasiassa tälle vuodelle käyty Kolmosen kanssa Lintsillä jo pariinkin otteeseen ihan ongelmitta, mutta nyt viimeisellä kerralla kuulemma laitteet vähän pelotti. Hassua. Mä nukuin sillä aikaa ja kävin juoksemassa. Liikunnasta oli taas melkein parin viikon tauko ja voi hitti millähän se nyt oikeasti syöpyisi tajuntaan että olen vaan niin älyttömästi kivampi ihminen kun liikun säännöllisesti. Mä voin itseni kanssa silloin paremmin ja olen muutenkin parempi.

Makaronisalaattia. Piti ottaa tällainen in progress-kuva koska sitten kun alkoi syömään ei todellakaan voinut pysähtyä enää kuvailemaan.

Aamulla tehtiin rauhassa aamupalaa ja taustalla mölysi kerrankin jotain muuta (nettiradion paras kanava koskaan; 80's hairband) kuin Touhukkaat tai Ryhmä Hau. Meillähän ei sinänsä edes ole olemassa sellaista aikaa ennen lapsia, on vain aika ennen Kolmosta. Meille siis yllättävää vapautta on niinkin yksinkertaiset jutut kuin että pääsee vaikka urkkaamaan ilman että täytyy miettiä kuka on Kolmosen kanssa. Tai että voidaan pelata vaikka vaan jotain lautapeliä. Ei tarvitse olla todellakaan mitään erityistä.

Tänäkin kesänä mä huomaan että sellainen tietynlainen some- ja nettiärsytys meinaa nostaa päätään. Ylipäätään musta tuntuu että esimerkiksi lehtien otsikot on kesäisin jotenkin paljon provosoivampia kuin muina vuodenaikoina. Tai sitten koko homma on vain mun korvien välissä. Tänä vuonna en ajatellut somelomailla vaan opetella sietämään. Haasteellista se joskus tosin on. Ei vaan nyt yhtään jaksa taas aivo ymmärtää lööpeissä käytäviä eroja tai nillitystä keleistä tai muutakaan kiukuttelua.
Ehkä se on vaan tää kesä. Ehkä ne nyt vaan osuu silmiin ja mieleen jotenkin helpommin.

Wokkia kesäkamppeista.

Naureskeltiin tuossa Siipan kanssa sitä kun nykyään ei kaupassa kysytä että onko S-etukorttia? vaan että Oletteko omistaja? Kelatkaa sitä viikkopalaveria, jossa työntekijöille on ilmoitettu että nyt muuten meillä olis tällänen uusi markkinointikikka. Että tästä lähtien kysytte onko ne omistajia. Näkee välillä että niitä työntekijöitä vähän hävettää kysyä. Eikä sillä, tuohon kun tottuu niin eihän sitä enää edes noteeraa. Vaan onhan tuo ihan pöljää. Toisaalta hyvä mainos herättää riittävästi ärtymystä, jotta se jää mieleen. Että kelpaa siellä mainostoimistossa kippistellä.

Kaiken ikävöinnin keskellä on ollut aika hippikesäkin. On nähty paljon ystäviä, vietetty aikaa sekä aikuisten että lasten kanssa. Paljon on onneksi vielä reissuja ja touhuja edessä koettavana. Suunniteltuja sekä ylläreitä. On unohdettu se vähäinenkin pyykinpesu ja keksitty muuta kivempaa. On rakastettu omaa laajennettua perhettä hurjasti ja syöty. Voi jösses että me on syöty... Erityisen kivaa on ollut se että on saanut olla yksikseenkin välillä, siis niin että muu väki on uimassa tai pihalla tms. ja samaten samanlaista luksusta on saanut tarjota myös Siipalle. Vapaahetkiä jolloin voi tehdä mitä itse haluaa. Ja sitten vastavuoroisesti nauttia one-on-one hetkistä lapsen kanssa. Me eletään selvästi sitä vaihetta, jolloin oma aika ja omat jutut ajaa helposti yhteisen ajan ohi. Ja se on ihan okei. Me tehdään paljon yhdessäkin mutta ne hetket, jolloin niitä omia akkuja lataa, vaatii rauhan niihin omiin juttuihin.

Mä yritän tietoisesti jatkuvasti olla kyttimättä kalenteria että miten lyhyt aika enää on Kolmosen päivähoidon alkamiseen ja lasten koulujen starttiin. Se vaan on välillä vähän vaikeaa. Jos tietäisikin ihan varmasti että se arki lähtee soljumaan ihan ongelmitta. Vaan kun ei tiedä kuinka koville se tottuminen taas ottaa. Meillä kuitenkin kolme viidestä aloittaa aiemmasta erilaisen arjen (lasken itseni mukaan tuohon porukkaan vaikka palaankin tuttuun duuniin ja olen satunnaisesti töissä käynyt tänäkin vuonna, kuvio on kuitenkin eri sitten kun työvuorot sanelee aikataulut) joten ihan normaali paluu arkeen ei ole edessä. Toisaalta toivoisi että aika pysähtyisi just tähän ja toisaalta toivoisi aikahyppyä vaikka jonnekin lokakuun loppuun, jolloin arki alkaisi ainakin toivonmukaan olla jossain uomissa.

Sellaista meidän kesään. Haastan EtnanElsa-Aalian ja Lupiinin kertomaan kesäkuulumisia. Ja hei muutkin, mitä teidän kesään kuuluu?

Mähän rrrrrakastan kaikkia keittiöhärveleitä.
Tämän kesän hankintoja oli ananasleikkuri ja
 maidonvaahdottaja.
Jälkimmäisestä ei kovin kummosia kuvia
 saa joten räpsin ananasleikkurista
 ja Siipasta työn touhussa.
Meillä syödään ananasta aika paljon joten tämä härveli
 oli oikeasti ihan käypä peli meille.
Ja ihan hemmetin paljon näppärämpi
kuin se veitsen kanssa
kihnuttelu mitä on männävuodet harrastettu.
TADAA!




tiistai 14. heinäkuuta 2015

Sukupuolisensitiivistä vinkkeliä teinien äidiltä

Mä olen tässä muutaman blogivuoden aikana lukenut aina suurella mielenkiinnolla keskusteluja sukupuolisensitiivisyydestä. Joskus olen osallistunut keskusteluun itsekin. Koen keskustelun sukupuolisensitiivisyydestä ja tiettyyn pisteeseen asti myös sukupuolineutraaliudesta hyvin tärkeäksi. Tosin toki molempien suhteen on törmännyt myös niihin keskusteluihin joissa ammutaan reippaasti yli ja tartutaan lillukanvarsiin jotka eivät ole osa alkuperäisaihetta. On ihan todettua että tietynlaiset kipupisteet ja kasvukivut nuorena on sukupuolisidonnaisia. Niitä sukupuoleen sidottuja odotuksia ei tarvitse eikä saa vahvistaa vanhempien puolelta.
Vaikka sekä sukupuolisensitiivisyydessä että sukupuolineutraalissa on pitkälti kyse yksilön edusta, koen molemmat tärkeiksi myös yhteiskunnan kannalta. Molemmat tasoittaa esimerkiksi tietä kaikille sukupuolille työmarkkinoilla. Molemmat tukee yksilöä olemaan sellaisia kuin oikeasti tuntuu. Molemmat tukee sitä tasaveroista maailmankuvaa, joka on mun mielestä se millaisessa haluan olla ja elää.

Näiden kaikkien vuosien aikana, kun keskustelua oon seurannut, huomio on kiinnittynyt isosti siihen että tämä aihe kiinnostaa erityisen paljon pikkulasten vanhempia. Vanhempia, joiden lapset ovat vielä niin pieniä että vanhemmat pukevat heidät ja ylipäätään päättävät perushoidollisista sekä muistakin jutuista. En muista vielä kertaakaan lukeneeni keskustelua sukupuolineutraaliudesta, jossa joku vanhempi ei toteaisi että niin kauan kuin minä päätän lapsen vaatteista niin värimaailma on tätä ja tätä jne. Mä en ihan rehellisesti sanoen ymmärrä miten ne vaatteet liittyy siihen keskustelun kokonaisuuteen. Tottakai vanhemmat pukee vauvan/pikkulapsen ja huolehtii muistakin perustarpeista koska se lapsi ei osaa vielä itse pukea. Kyse on kuitenkin pitkälti ihan muusta kuin siitä, mitä vaatteita lapsi käyttää. Tai tyttöjen ja poikien väreistä.

Sukupuolisensitiivisyys on eri asia kuin sukupuolineutraalius. Vaikka viljelen molempia nyt tässä kirjoituksessa niin en liputa niitä saman aihion alle. Kuitenkin molemmat tuntuu olevan ihan älyttömän kuuma peruna nimenomaan pienten lasten vanhemmille. Miksi näin? Pelkääkö vanhemmat  että siihen heidän päätösvaltaan oltaisiin jotenkin puuttumassa? Tai että sen lapsen sukupuoli nyt jotenkin mystisesti muuttuisi? Isompien lasten ja teinien vanhemmat loistavat poissaolollaan. Ehkä ihan syystä.

Tuossa suurinpiirtein viisitoista vuotta sitten liityin Ekan odotusaikana sellaiseen netin äitiryhmään. Pidetään sen saman porukan kanssa yhä edelleen satuinnaisesti yhteyttä. Meitä kaikkia yhdistää joulukuussa viisitoista vuotta täyttävät lapset. Niistä lapsista löytyy tätä nykyä niin tyttömäisiä poikia, poikamaisia tyttöjä ja ihan kaikkea siltä väliltä. Arvatkaapa miten paljon me keskustellaan ikinä mistään sukupuolisensitiivisyydestä? Arvatkaapa miten paljon kenenkään lapsen piirteitä ja mieltymyksiä, oli ne nyt sitten nojallaan mihin suuntaan tahansa, laitetaan yhtään minkään normin tai käsityksen alle? Ne lapset on, koska ovat sellaisia kuin ovat. Huolimatta siitä mitä me vanhemmat ollaan. Arvatkaa miten paljon me saadaan enää päättää juuri mistään? Ihan on muut asiat tapetilla kuin "tyttöjen ja poikien" vaatteet. Kotona kyllä keskustellaan tyttöjen ja poikien eroista, paljonkin. Mutta kun perheestä löytyy isompia lapsia, joilla se persoona on jo ihan toisella tapaa muodostunut ja kasvanut, myös se sukupuolisensitiivisyys sisältää aika hitokseen paljon muita juttuja kuin vaatemieltymyksen. Sukupuolen kasvu on aika älyttömästi monimuotoisempi juttu kuin vain se, mitä ilmennät vaatteilla. Ja nimenomaan, aika hemmetin paljon muutakin kuin vanhemman mieltymys ja halut. Oman identiteetin (sukupuoli- ja muu) kasvuun tarvitaan tilaa. Vanhempien duuni on antaa sitä, jo silloin kun vanhempi vielä pukee lapsen.

Mun on hyvin vaikea, oikeastaan lähes mahdotonta ymmärtää sitä, miten ketään voi haitata se, että erottelun sijaan puhuttaisiin lapsista. Lasten vaatteista, lasten leluista, lasten jutuista. Unohdettaisiin sieltä se sukupuolen ja muiden piirteiden korostaminen. Yksilö korostaa itse halutessaan tiettyjä asioita ja piirteitä, se ei ole vanhempien duuni. Uskokaa pois, kun ne lapset kasvaa sieltä pikkulapsivaiheesta pois niin se on kaikkien etu ja helpotus kun sieltä ei eritellä sukupuolta tai muutakaan, vaan puhutaan lapsista. Meidän perhe on tässä kuluneen vuoden aikana päässyt seuraamaan millaista on transihmisen arki. En ymmärrä inkutusta siitä että mieheksi tai naiseksi synnytään. Hohhoijaa, oikeesti. Ehkä synnytään mutta se ei tarkoita sitä että oltaisiin valmiita siihen sukupuoleen. Niinkin vaativassa prosessissa kuin sikiön kehittymisessä pienestä soluryppäästä ihan valmiiksi pieneksi ihmiseksi sattuu fiboja. Luonto ei ole muotoutunut virheettömäksi. Miten mahtava rikkaus onkaan että niitä fiboja pystytään nykyään tarvittaessa korjaamaan, jotta jokainen pystyy olemaan sitä mitä tuntee olevansa. Eikä se liity vanhempien haluun millään lailla.

Me vanhemmat kasvetaan lasten mukana. On hirveän hyvä että me ei olla valmiita vanhempia vaan kehitytään kaiken aikaa. Silti mua ihmetyttää eritoten tämän sukupuolisensitiivisyyden kanssa se, että miten lyhytkantaisesti näitä tunnutaan ajattelevan. Se pikkulapsuus on aika lyhyt vaihe siinä lapsen elämässä. Ja jos se sukupuolisensitiivisyys vedetään sen alle että nyt vielä kun minä saan päättää niin miten vaikeaa se vanhemman muutos ja kasvu sitten on kun lapsi haluaakin päättää itse? Jos se lapsen maku sitten eroaakin niistä vanhemman mieltymyksistä. Voitaisiinko siis jo unohtaa se vaatetus sen sukupuolisensitiivisen keskustelun ulkopuolelle? Ne on _vain_ vaatteita, asenteita ja ajatuksia et voi pukea tietyn värisiksi. Ja sen neuvolakortinkin idea on lähinnä se että samojen kansien välissä on tiedot esimerkiksi lapsen kasvusta ja rokotuksista.


EDIT Täällä lisäpohdintaa aiheesta.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Pidä suusi

Kesä on kyllä kummaa aikaa. Musta ainakin tuntuu että silloin tulee muihin vuodenaikoihin nähden enemmän kurjia uutisia lähipiiristä. Vakavia sairastumisia, eroja, kuolemaakin. Tilanteita joissa on vaikea olla olkapäänä ja tukemassa. Sitä jotenkin haluaisi osata sanoa jotain oikeaa. Mutta silloin kun elämästä isketään kehiin niitä karikkoisempia juttuja niin harvemmin mikään sanottu auttaa. Läsnäolo ja myötätunto sensijaan tekee ihmeitä. Selkeitä tekoja sanojen sijaan. Haasteellista nykypäivänä, kun niin iso osa kommunikoinnista käydään sähköisesti ja siinä on vähän hankala ilmaista ainakaan sitä läsnäoloa.

Vaikka perheväkivaltaa ei olekkaan nyt omassa lähipiirissä noussut tietoisuuteen asti (varmastihan sitä siellä kuitenkin on, tilastot puhuvat yleisyydellään niin karua kieltä että todennäköisesti jokainen tietää jonkun perheväkivaltaa kokeneen, sinäkin) niin on se silti mietityttänyt. Aihe on sattunut uutisvirrasta silmiin viime aikoina useaan otteeseen ja nimenomaan tuo aiheesta puhuminen on mietityttänyt.

Mä olin ja olen oikeastaan vieläkin sitä mieltä että esimerkiksi perheväkivallan keskustelun yhteydessä sitä koko keskustelua halvaannuttaa ne no entäs ne väkivaltaiset naiset, pahoinpiteleehän naisetkin-heitot. Kuitenkin mä olen myös sitä mieltä että tottakai siitäkin pitää keskustella. Ja pitäisi voida keskustella ihan samassa asiayhteydessä, kuin perheväkivallasta ylipäätänsä. Että puhuttaisiin perheväkivallasta perheväkivaltana, ei vain hakkaavista miehistä tai naisista. Tarvitaanko sitä erottelua sinne vai voitaisiinko keskittyä puhumaan siitä yhteisestä ongelmasta? Mä jäin ihan miettimään tätä koska mua oikeasti vaivaa se asia (vaikka en konkreettisesti ole perheväkivaltaa koskaan kokenut, kumpanakaan osapuolena) että miksi niitä rajoja pitäisi vetää keskustelulle. Ja tulinkin siihen lopputulokseen että ehkä kyse ei ole niinkään sitä että samaan aikaan ei voitaisi keskustella pahoinpitelevistä naisista ja miehistä. Kyse on enemmänkin siitä sävystä, jonka keskustelu saa kun heitetään tuo pahoinpiteleehän naisetkin-suuntaus mukaan.

Avaan tätä vähän enemmän. Mä olen itse törmännyt tuohon naisten pahoinpitely-droppailuun sellaisissa tilanteissa, kun perheväkivaltaa kokenut nainen on kertonut tarinaansa. Vaikka tämä uhri olisi miten voimiintunut ja ehjiintymään päin, niin se puhuminen niistä asioista on varmasti todella vaikaa, vaikka aikaa olisi ehtinyt kulumaan miten paljon itse tapahtumista. Siinä tietyllä tapaa riisut ja revit itsesi henkisesti alastomaksi. Jos nyt et revi haavoja auki niin raaputtelet jollakin terävällä arpikudosta. Voisin kuvitella että niistä asioista puhuttaessa ihmisellä on jopa vähän heikko olo. Ja siinä sun heikolla hetkellä sieltä joku heittää tämän no mutta entäs ne pahoinpitelevät naiset-nyanssin. Joka varmasti tuntuu pahoinpitelyn uhrista uudelta iskulta naamaan. Tuolla yhdellä lauseella tavallaan mitätöit sen ihmisen kokemukset. Ei tässä mitään jos nyt sait vähän turpaan, kato kun naisetkin pahoinpitelee. Että ihankuin se perheväkivalta jotenkin oikeutettaisiin. Perheväkivalta on ongelma, oli uhrina mies tai nainen. Ehkä vastakkainasettelua ei tarvita mutta hienotunteisuutta sitäkin enemmän!

Jos tästä asiasta halutaan keskustella samassa asiayhteydessä, niin ehkä sen sävynkin pitäisi olla samanlainen. Nyt se ei sitä ole. Kun se keskustelu käydään aina sillä pahoinpiteleehän naisetkin-tyylillä, niin ei ihmekään että koetaan että nämä ei mahdu saman keskustelun alle. Mun näkökanta on se, että sävy näissä keskusteluissa on naisille sallivampi. Miehistäkin yritetään kyllä leipoa (pun intended) uhreja sillä, että vedotaan myös siihen että naisetkin pahoinpitelee. Mutta siinä kyllä epäonnistutaan rankasti. Perheväkivaltaa harjoittavaa naista kyllä paheksutaan mutta siinä keskustelun sävyssä on kuitenkin joku hyväksyntä. Naiset tavallaan uhriutetaan, ovat missä roolissa tahansa. Mielikuvat "heikommasta sukupuolesta" on tosi tiukassa. Ehkä se on ollut itsepuolustusta, ehkä mies on ollut uhkaava, ehkä tilanne on ollut sellainen että naisen on täytynyt olla hyökkäävä. Niin, ehkä. Tai ehkä ei. Ehkä perheväkivaltainen nainen tarvitsee apua koska ei ole löytänyt muita keinoja tilanteen ratkomiseksi kuin perheväkivalta. Miksi naisten kokemalle perheväkivallalle yritetään hakea syitä ja oikeutuksia? Miksi perhesurmaavia naisia ymmärretään?

Perheväkivallan tultua ilmi, myös ystäväpiiri saattaa mennä uusiksi. Kenen joukoissa seisot? Vaikka voisi kuvitella, että uhri saa osakseen sympatia-aallon niin yllättävän usein on saanut ainakin itse huomata sen että ei se niin mene. Ymmärtäminen kääntyy helposti tuomitsemiseksi. Miksi et lähtenyt? Miksi et kertonut? Ja aika usein myös se Mä lähtisin kyllä jos lyötäisiin kerrankin. Niin. Aika usein ihminen alkaa miettimään sitä miten itse toimisi kriisien kohdalla. Inhimillistä, ehkä. Se vaan ei välttämättä ole yhtään sama asia kuin todellisuus. Eikä varmaan ääneen sanottuna kyllä lohduta ketään osapuolta. Sitä en osaa sanoa miten perheväkivaltaiseen ihmiseen pitäisi suhtautua. Teko on väärin mutta onko ihminenkin väärä? Se pitäisi kuitenkin ymmärtää että uhri ei välttämättä pysty suhtautumaan siihen perheväkivaltaiseen henkilöön objektiivisesti ja neutraalisti. Enää koskaan.

Väkivalta rakkaan ihmisen taholta on aina traumatisoivaa. Voisin uskoa että melko traumatisoivalta tuntuu sekin, jos se oma kokemus kuitataan sillä kyllä naisetkin pahoinpitelee-argumentilla. Se tuntuu varmaan lähestulkoon uudelta iskulta. Eikä herätä kamalasti haluja keskustella. Vaikka sitä nimenomaan tarvittaisiin. Sukupuolesta huolimatta. Tuo kommentti, noin sanottuna on vähättelevä, sitä et saa pureskeltua minkään muun sävyiseksi. Ethän siis vähättele! Et perheväkivaltaa kokenutta tai muitakaan kriisejä kohdanneita. Joskus on oikeasti parempi olla vaan ihan hiljaa ja antaa sitä läsnäoloa. Pahaa ei pysty puhumaan pois muutamalla lohduttavalla korulauseella. Eikä missään nimessä vähättelemällä tai hymistelemällä.

Loppuun vielä muutama linkki artikkeleihin, jotka on viime aikoina osuneet omiin silmiin ja jotka on ajatuksia aiheesta herättäneet. Täällätäällä ja vielä täällä. Mä olen aiemmin aiheesta kirjoittanut täällä ja täällä.