perjantai 10. heinäkuuta 2015

Lukeminen kannattaa aina, dorka

Jokakesäiseen tapaan kirjat on vieneet mut ihan mukanaan. En haluaisi tehdä muuta kuin lukea (ja syödä karkkia), tietomakonekin pysyi juuri kolmisen päivää kiinni koska ei huvittanut internetsin selailu riittävästi. Oonkin aivan pihalla vähän kaikesta mutta kirjoista osaan sanoa jotain! Itseasiassa oon pitkin kevättä lukenut hurjan hyviä kirjoja, mutta en ole saanut aikaiseksi laaritella niistä mitään täällä. Nyt ajattelin huikata kolmesta lukuhelmestä.



Olin kuullut Jenny Nordbergin kirjasta mutta en ollut ajatellut sitä välttämättä lukea. Kevään aikana on tullut luettua paljonkin kirjoja tyttöihin ja naisiin kohdistuvista vääryyksistä, joten meinasin että jos nyt kesä mentäisiin vähän kepoisammalla mielenruokinnalla. Muttakun tämä pönötti Bestseller-hyllyssä ihan vapaana ja yksinäisenä niin pakkohan se oli poimia mukaan. Ja onneksi poimin.

Sehän ei ole mikään uusi asia, että sukupuolet eivät ole tasa-arvoisia. Poikia on kautta aikojen pidetty arvokkaampina ja edelleen tätä suosimista esiintyy. Sitä ei sensijaan ole välttämättä tiedetty, että tästä suosimisesta huolimatta erinäistä hiljaista kapinointia ja vastarintaa asian suhteen on esiintynyt kautta vuosisatojen. Vuosituhansia vanhoja tapoja ja uskomuksia vastaan on keksitty nerokkaita keinoja joilla kierretään hiuksenhienosti yhteiskunnan normit kuitenkaan niitä rikkomatta.

Jenny Nordberg perehtyy Afganistanissa ns. Bacha posh sukupuoleen. Hän on alunperin matkannut maahan ihan toisissa tarkoituksissa, mutta törmättyään bacha poshiin hän kokee asian niin mielenkiintoiseksi, että haluaa perehtyä siihen syvemmin. Bacha poshit ovat tyttöjä, jotka vanhemmat ovat päättäneet kasvattaa poikana. Joskus perheelle on turvallisempaa ja edukkaampaa kasvattaa tyttäriä poikina. Tapa on jo vuosisatoja vanha, siitä ei vaan puhuta eikä oikein tiedetäkään. Se on kuitenkin niin yleistä että Afganistanissa lähes jokainen tietää jonkun bacha poshin. Afganistan on vahvasti islamilainen maa mutta bacha posh-ilmiö on islamiakin vanhempi. Vaikka kirja käsittelee pääsääntöisesti sitä, millaista bacha poshien elämä on, herättää se myös paljon ajatuksia muustakin kuin tyttöjen roolista maailmassa. Onko mieheksi syntyminen kuitenkaan niin suuri etuoikeus kuin luullaan?

Vaikka Nordberg keskittyy tutkimaan lähinnä Afganistanissa esiintyvää ilmiötä, selviää että kyseessä on paljon laajemmalti esiintyvä tapa. Pojaksi naamioitumista löytyy myös muualta ja ilmiö on vahvasti sidoksissa niihin valtioihin, joissa naisen asema on edelleen huono. Miksi sitten bacha poshiksi "synnytään"? Millaista on elää poikatyttönä? Bacha posheiksi ei jäädä, vaan murrosiän alkaessa henkilö vain palautuu takaisin tytöksi ja siinä ei ole mitään ihmeellistä. Entäpä jos ei koekaan itseään tytöksi? Entäpä jos ei haluakaan olla tyttö ja vauvantekomasiina?
Kirja herätti runsaasti ajatuksia ja antoi paljon vastauksiakin. Aika näyttää miten monta vuosikymmentä tarvitaan, jotta maailmassa olevat naisia sortavat yhteiskunnat muuttuvat ja kenenkään sorretun ei enää tarvitse olla muuta kuin on.


Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaa hypetettiin niin monessa paikassa, että pistin sen itselleni varaukseen kirjastosta jo joskus alkuvuonna. Puolivuotta myöhemmin sain sen luettavaksi.

Varausta tehdessäni en tiennyt yhtään mistä kirja kertoo. En tiennyt sitä vielä siinäkään vaiheessa kun kirja oli jo fyysisesti mulla. Takakansikaan ei paljasta juuri mitään. Ja hyvä niin. Mäkään en halua juonesta paljastaa mitään, josko löytyisi joku toinenkin joka ei tiedä kirjasta vielä mitään. Sanon vaan että lue!

Jälkifiilarit oli vähän samat kuin joskus aikanaan Pirkko Saision Punaisen erokirjan jälkeen. Mikä muhun juuri osui? Koska en tiennyt kirjasta mitään, yllätysmomentti oli just täydellinen! Statovci käyttää suomen kieltä niin kauniisti että lukijana meinaa vähän pakahtua. Miten joku noin surullinen voi olla noin kaunista? Jouduin muutamaan otteeseen palaamaan pari sivua taaksepäin ja lukemaan vastalukemani uudelleen. Teksti on niin kaunista ja soljuvaa että sitä oli pakko kerrata. Ja sitten vähän miettiä että mitä juuri tapahtui?

Kissani Jugoslavia on moniulotteinen ja vaatisi melkein toisenkin lukukerran. Statovci on luonut kirjaan hahmoja, jotka ovat täynnä piilomerkityksiä ja koko lukukokemuksen ajan sitä vähän odottaa että mitä seuraavalta sivulta paljastuu. Hahmot jäävät kivasti ilmaan, ei kuitenkaan häiritsevällä tavalla. Hahmot ovat niin paljon enemmän kunhan ei yritä imeä niistä liikaa irti. Pikkuhiljaa. Focus, Daniel-son.

Kirja on aika lyhyt ja siinä mielessä nopeakin lukea. Sille kannattaa kuitenkin antaa aikaa eikä yrittää hutaista mahdollisimman pian. Kannattaa maistella sitä lukemaansa ja pysähtyä miettimään. Kirjasta saa silloin paljon enemmän irti. Viime vuosina on ilmestynyt useampikin kotimainen tajunnanräjäyttänyt kirja ja tämä menee ihan ehdottomasti siihen kategoriaan. Ei ole kuulkaa turhaan hypetetty tämä Statovci! We want more!



Mä rakastan 60-70 lukujen musiikkia. Hyvin harvassa ovat ne myöhemmin syntyneet musiikilliset hommelit jotka on säväyttäneet samalla tavalla kuin hippi-aikalaisensa. 70-luvun Englannissa syntyi myös punk ja Generation X, josta Billy Idol löytyi musamaailmaan. Vanhana punkkarina Generation X on ollut mulle aina aika kulttimaineessa ja esimerkiksi Dancing with myself on sellainen tsipale, josta mä menen aina vähän sekaisin. Muistan myös että Idolin Cradle of love oli ekoja musavideoita joskus 90-luvun alussa, jota näin MTV:ltä (mä olen just sitä koulukuntaa joka muistelee niitä kultaisia vuosia, kun Music Television vielä lähetti pääsääntöisesti musavideoita). Ja se on edelleen mun mielestä yksi parhaista musavideoista kautta aikojen!
Pääsin näkemään Billy Idolin keikalla muutama vuosi takoperin ja vaikka tyyppi olikin ikäisekseen tosi tikissä kunnossa niin toki vuodet on jättäneet jälkeensä Billyynkin. Oli se silti aika wow. Kun on vuosikymmeniä fanittanut jotain niin se on aika sama millainen raato sinne lavalle sitten kannetaan. Mutta ei mun pitänyt nyt mehustella omia musamielteitä vaan kirjoittaa tosta kirjasta.

Näiden muusikoiden elämänkertojen kohdalla on ollut vähän se vika, että yhden luettuaan on lukenut ne kaikki. Piirit on yllättävän pienet tuolla maailmallakin ja vaikka erinäisiä kokonaisuuksia on ollut hauska lukea (esim. Mötley Crüen jäsenten ja Guns'n' rosesin kundien musa- että omat elämänkerrat) niin aika samaa tarinaa ne on olleet kaikki. Se ainainen kamapäissään sekoilu ei anna kovin ihmeellistä perspektiiviä pidemmän päälle mutta Billy Idolin kirja oli tässä kiva poikkeus. Päihderiippuvuus oli siinä vain kirjan sivujuonne eikä todellakaan pääosassa, toisin kuin monessa muussa elämänkerrassa. Idol tarkastelee läheltä eri genrejen ja ilmiöiden syntyä ja käsittelee niitä kirjassa yksityskohtaisesti. Hän havainnoi yhteiskunnan vaikutuksia nuoriin ja pohtii laman, työttömyyden ja köyhyyden vaikutusta musiikkimaailmaan, sekä Yhdysvalloissa että Englannissa. Kirja avasi mulle esimerkiksi punkin syntymistä ihan uudella tavalla.

Juteltiin muutaman kaverin kanssa joku tovi sitten viinilasillisen ääressä siitä nykyajan ilmiöstä, kun nuorten yhtenä toiveammattina on julkkis. Että miten huolestuttava suunta se on. Muttakun lukee näitä rokkareiden ja niiden ihan oikeiden julkkisten elämänkertoja niin väkisinkin herää kyllä ajatus että onko se kuitenkaan ihan niin uusi ilmiö? Se toive julkisuudesta kun löytyy ihan poikkeuksetta aina sieltä muusikoiden nuoruudesta. Menestyksen eteen ollaan valmiina tekemään mitä tahansa. Sama ilmenee myös Billy Idolin ja ystäviensä nuoruudesta.

Virkistävänä poikkeuksena Idol käsittelee omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan tosi mielenkiintoisesti. Siitä oli oikeasti kiva lukea, yleensä näissä elämänkerroissa tuntuu että se lapsuus ja nuoruus on kirjoitettu vain kirjantäytteeksi. Tykkäsin myös Idolin tavasta kuvailla esimerkiksi rakkautta ja sen herättämiä tunteita. Harvoin saa lukea niin raastavia tunnekuvauksia ikävästä, kuin Idolin kynästä. Tosin veikkaan että osaa musadiggareista nämä kertomukset kirjassa on ärsyttäneet. Mutta ne on kuitenkin osa kokonaisuutta, joka on vaikuttanut Idolin hemmetin pitkään uraan. Kirjassa käsitellään Billyä niin bändin jäsenenä kuin sooloartistinakin ja toki ne musajutut on tässä se juttu. Musta on tosi kutkuttavaa lukea niiden biisien syntyhistoriasta, joita kuunnellessa on itse kasvanut. Mikä on motivoinut muusikkoa, miten sanoitukset on syntyneet.

En tiedä saako tästä kirjasta muut yhtä paljon irti kuin mun kaltaiset fanitytöt. Jolle se Billy Idolin töröttävä ylähuuli on ollut yksi konkreettinen kohde, joka on herättänyt aikanaan kiinnostuksen vastakkaiseen sukupuoleen. Jos kuitenkin kiinnostaisi lukea muusikon elämänkerta, niin suosittelen ehdottomasti tätä!

4 kommenttia:

  1. Kissani Jugoslavia on kyllä just ylläri ja mahtava sellainen!
    Minustakin on kiinnostavaa lukea eri maiden historiasta ja näitähän löytyykin paljon... Minulla on kanssa kunnon lukukesä menossa, ihan parasta!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä niin paras lukukesä! Musta on nyt niin kiva kun mies on kotona, niin saa luettua muulloinkin kuin lasten nukkuessa tai ollessa poissa kotoota. Mua jotenkin ärsyttää se että esimerkiksi pienimmän päiväuniaikaan yrittää ehtiä kaikkea ja sitten käteen jää ei mitään. Oonkin nyt joka aamu aamupalan jälkeen kömpinyt takaisin sänkyyn lukemaan. Ihan parasta!

      Poista
  2. Kirjoitin heti ylös nämä kaksi ensimmäistä, täytyy heti pistää varaukseen kunhan kirjastoon suunnataan. Kiitos kirjavinkeistä, niitä kaipaa aina :)

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?