keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Mä en halua olla aikuinen

Asikaine sattui sivuamaan omassa postauksessaan aihetta, joka on muakin mietityttänyt viime viikkoina. Nimittäin aikuisuutta.

Mä huomaan aikuisuuden hiipineen jonnekin mun ihon alle. Huomaamatta ja pyytämättä. Se näkyy meidän jääkaapissa ja ylipäätään ruokaan liittyvissä jutuissa. Jääkaapissa ei ikinä näy pelkkä valo, päinvastoin se on ihan hemmetin piukassa tavaraa. Vähempikin riittäisi. Meiltä ei ikinä pääse loppumaan jauhot, sokerit, mausteet ym. kuiva-ainekaapeista koska vahditaan systemaattisesti että ostetaan lisää riittävän ajoissa. Jos sitä joskus nuorempana kohautteli olkiaan tyhjille kaapeille ja pyöräytti jostain riisin jämistä ja soijakastikkeesta itselleen passelin päivällisen niin nykyään on ihan maailmanloppu jos kesken ruoanlaiton huomaa vaikka sokerin loppuneen. Ja mikään niistä kolmesta muusta kaapista löytyvästä sokerilajikkeesta ei vaan käy. Koska aikuiset makunystyräni vaativat enemmän. Ostan kananmunat suoraan kasvattajalta. Teen marinadit itse.

Jos joskus ennen sitä nälän yllättäessä avasi kaapit ja söi vaan jotain, niin nykyään jo pelkkä kauppalistan suunnitelmallisuus pitää huolen siitä, että tulee syötyä monipuolisesti. Kauppaan mennessä on mietittynä monen päivän ruoat lähtien aamupalasta iltapalaan ja kaikkeen siltä väliltä. Ruokalajit ovat monesti pitkän työn tulos, esimerkiksi Tokan synttäripäivällistä aloin valmistamaan eilisiltana. Liha oli uunissa koko yön ja iltapäivän väkersin tortilloja. Niitä lettuja siis. Omin pikku kätösin. Tähän on tultu. Eikä tämä tietenkään mikään huono kehityskaari ja kulkusuunta ole, todellakaan. Se vaan on päässyt hiipimään jostain päälle vähän salakavalasti. Painotetaan nyt kuitenkin että näistä ruokahommista mä ihan tosissaan nautin. Panostan ruokaan koska haluan ja koska tykkään olla keittiössä. Mutta on ollut hassu huomata, miten aikuiseen suuntaan sekin on mennyt.

Muutama päivä sitten kun ajelin autolla yksikseni kotiin, soi radiosta Tehosekoittimen Kaikki nuoret tyypit. Joka toimi vuosikausia suurinpiirtein mun teemabiisinä. Ja mua ihan oikeasti vähän koski se ajatus, että sen biisin sanoitus taitaa alkaa osumaan enempi mun lapsiin, kuin muhun. Mä olen nuori mutta en enää niin nuori.


Mä en ole koskaan kokenut vanhemmuuden mukana tuomaa vastuuta mitenkään vaikeana tai ahdistavana. Lapset on olleet hirveän luonnollinen jatkumo ja vanhemmuus yllättävän luonteva rooli. Toki olen omat kipuiluni kipuillut ja tulen kipuilemaan jatkossakin, mutta en koe että vanhemmuus olisi ollut mun elämässä mikään järjettömän kokoinen kriisi. Moni muu aikuisuuteen liitettävä seikka sen sijaan on tuntunut siltä, että joku kuristaa mua. Mä vaan en halua asettua sinne jakkupukuisten maailmaan. Laskujen maksu ajallaan, asuntolaina, eläkesäästäminen, brutto - ja nettotulot, illanvietot muiden pariskuntien kanssa, luottokortti, silmänympärysvoide, kolesteroli, sukkahousut, vakituinen työpaikka. Yök en syö!

Tänä vuonna jos koskaan, mä olen kaivannut omia juttuja. Mä olen ollut nyt viime kuukaudet niin paljon lasten ja perheen kanssa, että on ollut ihan tosissaan ikävä omia kavereita ja omia reissuja. Ja näin kesän korvilla on ihan posketon ikävä festareita ja keikkoja. Tuli vähän itsellekin yllätyksenä että miten kova ikävä niitä onkaan. Joka kesä mä olen kaivannut mutta tänä vuonna on oikeasti olo että on pakko päästä! Pakko!!! Tai jotain musta hajoaa lopullisesti. Kolmas alkaa olla jo niin iso että meidän symbioosi ei ole enää niin tiukka vaan mä voin ajatella jotain reissuja toteutettavaksi ilman lapsia.

Asa ja jätkäjätkät
Mä rakastin aikanaan festareita. En edes tiedä kuinka monilla oon käynyt. Laskeskelin erään kerran että kävin festareilla kahdeksantoista kesää putkeen. Kahdeksantoista!!!! Ja aika monena kesänä niitä festareita tuli koluttua useammat kuin vain yhdet. Ekan ikäisenä mä olin sujuvasti kulkenut festareilla jo pari kesää. En tokikaan yön yli mutta kuitenkin.

En tiedä olisinko enää valmis festaroimaan ainakaan niissä mittasuhteissa kuin joskus aikanaan mutta en nyt äkkiseltään lähtisi kieltäytymään esimerkiksi telttamajoituksesta, jos nyt tulisi mahdollisuus mennä. Ne majoitusalueelle liittyvät festarikokemukset oli aina ihan hemmetin iso osa koko reissua. Festariteltasta käsin on parannettu maailmaa, rakastuttu, käyty elämäni syvällisimmät keskustelut, saatu uusia ystäviä, löydetty sielunkumppaneita, naurettu niin että tekee kipeää ja itketty kunnes on oltu taas onnellisia.

Eräänä aikaisena aamuna Mikkelin Jurassic Rockissa
Me oltiin aina festareilla isommalla porukalla. Monesti ihmiset saapui ympäri Suomea ja osaa kavereista tuli nähtyä vain kesäisin festareilla, välimatkasta johtuen. Joka kerta mukana oli myös kokonaan uusia naamoja ja se oli aina yksi niiden reissujen paras anti. Tutustua uusiin ihmisiin. En äkkiseltään keksi mitään muuta tapahtumaa, johon saisi varmasti liikkeelle samalla tavalla ison porukan. Aina on jotain, joka ajaa kalenterissa edelle mutta festarit sai ihmiset järjestämään aikaa. Pääpaino ei koskaan ollut päihteillä. Ei siellä toki ihan selvinpäin menty poikkeustilanteita lukuunottamatta mutta tärkeintä oli ihan jokakerta yhdessäolo, ihmiset ja musiikki. Kokemukset, hetket, muistot.

Proteuksen keikalla. Tämä kuva kiteyttää paremmin kuin tuhat sanaa.
Kaveri jakoi facebookissa oman parhaan festarimuistonsa, ja pyysi muitakin kertomaan omansa. Mun teki vähän kipeää lukea niitä toisten muistoja, koska niin kova polte mulla olisi päästä festareille. Sinänsä tuntuu pöljältä ulista ja uikuttaa sensijaan että tekisi ja toteuttaisi. Mutta tässä elämäntilanteessa se ei ole ihan niin helppoa. Tänä kesänä erinäiset logistiset seikat aiheuttaa omat haasteensa sekä se, että aikaa perheen kanssa yhdessä on tosi vähän, vaikka kesä pitkä onkin. Ne itseä kiinnostavat hommat meinaa osua juuri niihin ajankohtiin, jotka olisi tarkoitus olla perheen kanssa yhdessä. Tai jolloin on jo jotain muuta menoa. Vaikka mulla kova hinku olisikin mennä niin perhe menee edelle. Siitä ajasta ei nyt jousteta. Ehkä joskus mutta ei nyt.

Jaan sen oman parhaan festarimuistoni kuitenkin nyt täällä.

Festarijalat
Mun paras festarimuisto menee muutaman vuoden taakse Jurassic Rockiin. Silloin se oli vielä Visulahdessa ja meillä oli poikkeuksellisesti mökki vuokrattuna heti siitä festarialueen kyljestä. Mökin katolta pystyi seuraamaan osan keikoista koska keikkalavat näkyi sinne, niin lähellä itse aluetta mökki oli. Meitä oli n. kymmenen hengen seurue ja osa porukasta ei halunnut yöpyä teltassa joten mökki oli sellainen välivaihtoehto. Ei hotelli mutta ei telttakaan. Mökki oli aivan valtava, mulla meni ekana iltana tovi löytää siitä labyrintista mun nukkumapaikka ja tavarat. Mutta niin, se paras muisto!

Heräsin ekan illan jälkeen tositosi aikaisin. Oltiin hyvän kaverin kanssa raahattu meidän patjat eteiseen ja avattu ovi, koska oli ihan mielettömät helteet ja niin kuuma että oli hankala nukkua. Hyörin ja pyörin siinä patjallani ja ihmettelin että mikä hitto mun olkapäätä painaa. Löysin rintsikoista piilotetun minipullon viskiä. Olin sen sinne piilottanut edellisenä iltana ennen alueelle menoa (mulla on pienen salakuljettajan maine kaveripiirissä, piilottelin pikkupulloja aina alusvaatteisiin festareilla) ja se oli näköjään sitten unohtunut. Kaveri siinä samalla availi silmiään ja huikkasin huomenet ja että otakko red labelia?, samalla tarjoten sitä viskipulloa. Revettiin molemmat nauramaan ja tämä tapahtuma sekä heitto herätti monet naurut sen festariviikonlopun aikana. Ja herättää muuten vieläkin.

Provinssirockin majoitus 
Samainen festariviikonloppu toimi hyvin terapeuttisena irtiottona. Lähtöpäivän aamuna päätin viimein luovuttaa ihmisen suhteen, jota olin pitänyt maailman rakkaimpana ja jonka luulin aina olevan osa elämääni. Hän päätti toisin. Itkin enempi vähempi koko junamatkan Mikkeliin ja mitä lähemmäksi pääsin, sen turvallisempi olo oli, koska tiesin että asemalla on vastassa lauma ihania ihmisiä. Joiden avulla selviäisin niistä ekoista päivistä. Ja niin kävikin.

Hardcore Superstar. Olisi tämän vuoden Jurassic Rockissa. Tahtoo!!!
Todettakoon nyt kliseisesti sekä itsestäänselvästi että mä olen erittäin onnellinen tässä nykyisessä vallitsevassa elämäntilanteessa enkä todellakaan halua siihen muutosta. Mutta pystyn myös myöntämään sen että tämä tietynlainen aikuisuuden mukana tuleva vastuu ja velvollisuus ahdistaa mua. Että mun pitäisi olla tietynlainen ja käyttäytyä tietyllä tavalla koska olen x-ikäinen. Kuka sitä olettaa ja miksi? Mä olen välillä miettinyt että onko se vain mun korvien välissä, mutta en usko ihan siihenkään. Aina välillä kun tapaa esimerkiksi lapsuudenkavereita, joita ei ole nähnyt joku reilu kymmeneen vuoteen, saa kuulla kuinka no sä et ole kyllä muuttunut yhtään ja se sävy siinä lauseessa ei aina ole positiivinen. Tuota samaa lausetta on kuullut positiiviseenkin sävyyn ja se ero siinä on silloin valtava.

Kyllä mä kaipaan sitä että voisin elää yhtä leväperäisen spontaanisti kuin välillä houkuttaisi. En ikävöi tiettyjä vaiheita elämästä yhtään, enkä kaipaa esimerkiksi vapautta tulla ja mennä miten huvittaa. Mutta jollain tapaa kaipaan esimerkiksi sitä että lampsin himaan edellisillan spontaanilta baarireissulta vasta silloin kun aurinko jo rehottaa kuumana taivaalla. Jatkojen jatkojen jatkoilta. Kaipaan sitä vastuuttomuutta. Että ei tarvitse miettiä jokaisen asian vaikutuksia myös muihin ihmisiin.

Disco Ensemble
Mä en ole oikeastaan koskaan ajatellut että olisin liian vanha siihen festareille ja telttaan-touhuun. Nyt vasta oikeastaan tänä kesänä aloin kyseenalaistamaan sitä, tämän festarikuumeilun myötä. Mulle ei ole mikään ongelma heräillä naapuriteltan ördääjiin tai bajamajan tyhjennyksiin tai oman telttaporukan edestakaisin liikkumiseen. Mä voin helposti peseytyä pari päivää kimppasuihkuissa, nukkua muutaman yön makuupussissa ja olla samoilla meikeillä kolme päivää. Miksi en voisi? Ainoa ongelma, jonka tuossa nykyään näen, on se että tarvitsen toipumisaikaa festareista paljon enemmän kuin ennen. Mutta näitä kun puhut ääneen niin aika pitkiä katseita saa osakseen. Tämän ikäisen "kuuluisi" haluta olla omassa sängyssä tai vähintään hotellissa. Syödä tasaisin väliajoin ja huolehtia riittävästä nesteytyksestä, jolla ei tarkoiteta alkoholia. Panostaa hyviin kävelykenkiin ja muistaa käsidesi.

Green Day
Kuuntelin yhtenä päivänä yksin ollessani musiikkia kovaa. Mun musiikkia, omaa musiikkia. Mistä mä tykkään. Hyvin harvinaista herkkua meilläpäin. Samalla mietiskelin että onko ne eletyt vuodet nyt todella sitten entisiä? Jotain vanhaa aikaa vain, jota muistella? Vai voisiko sinne vielä yrittää haalia yhtä hassuja muistoja? Valvottuja öitä, musiikkia, pikkupäissään, kesä, kavereita. Niitä hetkiä ja oloja kun hetkittäin tuntuu että tässä on kaikki mitä mä tarvitsen ollakseni onnellinen. Yksittäisiä hetkiä, jotka just siinä tuntuu koko maailmalta. Vai ajaako aikuisuus jo ohi?

Kiss Sauna Open Airissa
Mä muistelen että kävin vähän samanlaisen identiteettikriisin läpi kun Kaksikko alkoi olla isompia taaperoita, niinkuin Kolmas on nyt. Kun se napanuora alkoi vähän venymään ja se äitiyden alttari ei ollut enää se ainoa jota palvoi. Ja muistan että ihan yhtä kipeää teki silloinkin hakea sitä omaa rooliaan ja niitä muita elämän elementtejä. Jos se vanhemmuus ei aina ala ihan kivutta ja kriisittä, niin ei se muunkaan elämän palautuminen aina ihan saumatonta ole.

Pink
Vuosi vuodelta myös se oma kaveripiiri on lapsettunut ja asettunut ja ne villeimmätkin menomonottajat on rauhoittuneet. Osa kokonaan ja osa väliaikaisesti. Jännä seurata miten muut järkkää nämä asiat elämässään. Koska tärkeintähän olisi löytää se tasapaino eri juttujen kesken. Koska kaikkea ei vaan voi saada. Enää ei voi facebookiin päivitellä maailman kovinta darraa eikä todellakaan voi enää julkaista mitä vaan kuvia, koska lapset näkee ne. Ja kavereiden lapset. Mutta onneksi näistä voi vielä vähän supatella salaa omien kavereiden kanssa. Jotka on sun kanssa samaa mieltä siitä että salakuljetetut viskipullot rintsikoissa on just tasan maailman hauskimpia muistoja.

Lenny Kravitz
"Kaikki nuoret tyypit tahtoo mennä sekaisin, kaikki nuoret tyypit tahtoo olla jotakin"

Niinpä niin. Oi aikoja! Tämä on näköjään mietityttänyt joskus ennenkin.

2 kommenttia:

  1. Oon kyllä huomannut että aikuisetkin on vaan sisältä lapsia. Että ihan turha sitä on koittaa peitellä ja käyttäytyä sovinnaisesti ja tehdä vaan "ikään kuuluvia juttuja", kun kaikki muutkin ne on sisältä lapsia. Kateellisten puhetta vaan että pitäis muka muuttua eikä sais olla aina samanlainen = oma itsensä. En mäkään kyllä julkaise krapulapäivityksiä yms. ettei alaikäiset FB-kaverit näkisi, yritän käyttää pipoa talvella ja vähän vähemmän kävellä punaisia päin, että olisin hyvä esimerkki. Tosin muistan elävästi kun melko sovinnainen kummitätini kävelytti mua kaupungissa punaisia päin kun olin hyvin pieni, enkä kyllä syytä häntä siitä, millainen minusta tuli. Ehkä kahdeksan tai yhdeksän vuotta sitten ystävystyin 30-vuotiaan pojan/miehen kanssa, joka tunnusti esittävänsä vanhemmilleenkin aikuista ja vastuullista yliopisto-opiskelijaa, vaikka sisäisesti hän olisi selvästi ollut jotain muuta. Haluaisin vähän enemmän villeyttä ja tervettä lievää vastuuttomuutta tähän yhteiskuntaan. Mulle itselleni on vaikeita kaikki "vastuulliset" työtehtävät, ja nyt yrittäjänä lymyilenkin siinä vastuullisuuden ja vastuuttomuuden rajamaastossa - teen pätkissä erilaisia töitä, mutta yritän välttää vastuuta pitkän linjan kehityksestä, jolloin joutuisin jumittamaan 20 vuotta kiinni samassa asiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot aivan oikeassa!

      Kysyy tosi paljon kanttia uskaltaa olla täysin sitä mitä haluaa. Tai itseasiassa ei se ehkä olekaan niin vaikeaa, se itse oleminen. Mutta se ulkopuolelta tulevien paineiden ja kommenttien kestäminen kysyy. On vaan niin paljon helpompaa heittäytyä lillumaan sinne valtavirtaan ja nyökyttelijöiden joukkoon.

      Toki tietynlainen esimerkki pitää olla, kukin taitojensa ja vaiheidensa mukaisesti. Mutta justiinsa se sellanen ihmeellinen pingottaminen ja "pitäisi"-mentaliteetti. Se olisi mahtava jos useampi pääsisi siitä irti. Suojellaanko me niitä lapsia ja nuoria jo liikaa kun mietitään jokaisen jutun vaikutuksia? Mitä isommaksi noi omat kasvaa niin sen enempi hokaa että niillä muuten on se omakin ajattelu- ja harkintakyky olemassa mitä ei saisi ikinä aliarvioida. Viileyttä ja tervettä vastuuttomuutta liputan minäkin! Niitä lisää kaikille!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?