sunnuntai 30. elokuuta 2015

Halpa henkivakuutus

Eka jäi taas kiinni fillaroimisesta ilman pyöräilykypärää. Mä olen sinänsä aika höveli äiskä, oon asennoitunut että jonain päivänä nää kokeilee tupakkaa ja alkoholia ja muuta teinityperää. Mutta turvallisuus on seikka josta mä en jousta yhtään. Se ei ole millään tasolla neuvoteltavissa oleva seikka. Vaikka en tykkää nimitellä ihmisiä niin pidän idioottina jokaista joka fillaroi, mopoilee, skootteroi, skeittaa, rullaluistelee, potkulautailee, jokumuumikä ilman asianmukaisia turvavarusteita. Pidän idioottina jokaista vanhempaa, joka ei kiinnitä riittävästi huomiota turvallisuuteen. Kaikkeen ei voi mitenkään vaikuttaa. Siihen, onko se oma lapsi asianmukaisella kypärällä, suojilla ym. liikkeellä voi.
kuva täältä
Ihminen, ihan vauvasta vaariin, on aika suojaton siellä fillarin päällä. Kypärä on ehdottomasti tärkein turvakapine pyöräilijälle. Ja se on halpa henkivakuutus! Miksi se kypärän pitäminen on kuitenkin niin vaikeaa? Kauaa ei tarvitse pihalla liikkua, kun vastaan on tullut kymmeniä pyöräilijöitä, skeittareita, potkulautailijoita ja muita, joilla ei ole kypärää. Miksi??

Jos kampaus menee kypärän takia pilalle, fillari ei ole silloin oikea kulkuväline. Jos kypärää ei ole olemassa, fillari ei silloin ole oikea kulkuväline. Ja jos kuvittelet että et koskaan kaadu, sulla ei ole mitään asiaa nousta fillarin kyytiin. Se ei aina vaadikaan sitä että sä kaadut. Siellä liikenteessä voi olla joku muu urvatti. Se kun auto sua vähän tuuppaa niin ei paljon kysytä onko hyvä tasapaino vai ei tai että luuletko kaatuvasi vai et. Kypäräkään ei estä onnettomuuksia! Ja hei tiesitkö että Suomessa on pyöräilykypäräpakko. Musta on sinänsä ihan käsittämätöntä että tämmöisiä pakkoja pitää edes säätää, kun kyse on turvallisuudesta mutta näin se menee.

kuva täältä
Eka on yllätetty kypärättä tänä syksynä muutaman kerran. Asiasta on tähän asti vaan juteltu ja keskusteltu sekä perusteltu ihan kaikki näkökannat miksi kypärä on päässä oltava. Tämä teini-ikä se vaan on siitä kiva juttu että puhe ei mene aina perille. Kun nyt taas jälleen kerran aloitin tänään kypärästä keskustelun, totesin että nyt saa riittää hölötys. Kun ei puhe mene perille niin kokeillaan jotain muuta. Koppasin kundin lähes niska-perse otteella (henkisesti, ei fyysisesti) autoon ja köröteltiin Töölöön, jossa muutama viikko sitten kuoli fillaristi. Onnettomuuspaikalla on haamupyörä ja kukkameri. Paikalle päästyämme kysyin Ekalta haluaako hänkin haamupyöräilijäksi. Ei kuulemma halua. En siltikään ole varma pysyykö se kypärä yhtään sen paremmin päässä. Uskon kuitenkin että konkreettisempi tämä keino oli kuin se rikkinäisenä levynä saman mantran toistaminen.

kuva täältä
Jos mä jostain turhaudun teinien vanhempana niin se on juurikin tuo niiden välinpitämättömyys. Asioista keskustellaan se x kertaa ja silti mikään ei muutu. Kun nyt pidän noita omiani ihan fiksuina tyyppeinä niin tuntuu tyhmältä keksiä riittävän kovia rankaisukeinoja kun eniten toivoisi että ne meidän hedelmälliset keskustelut riittäisi. Mutta kun ei riitä. Sekään ei riitä että rankaistaan. Tiettyjen juttujen kanssa mennään ihan tuurilla että pelaisko niillä kuitenkin se järki niissä tilanteissa senverran että ne käydyt keskustelut jyskyttäisi jossain taka-alalla. Tai sitten jotain riittävän pahaa pitää sattua ennenkuin ne herää, edes hetkeksi. Valitettavasti. Tämä on oikeasti välillä ihan perseestä! Tekisi mieli välillä kirkua että mikä perkele se on riittävä heräte että uskotte. Yhtä pään takomista seinään koko touhu. Joku seksi- ja päihdevalistus oli niin pala kakkua näiden turvallisuusjuttujen rinnalla!

Mä en ihan hetkeen ole ollut näin vihainen. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Kerjätä, uhkailla, rukoilla, kiristää vai vaan toivoa että se pahin mahdollinen ei koskaan kosketa meidän perhettä. Miten se on niin vaikeaa tajuta että ilman kypärää voi fillarin selässä pahimmassa tapauksessa kuolla? Typerä, typerä teini-ikä!

kuva täältä
15-vuotias saa ajaa mopoa. Mun mielestä 15-vuotias ei kuitenkaan ole kypsä kuljettamaan mitään moottoriajoneuvoa, jos sen mielestä pyöräily kypärä päässä on huvittavaa tai noloa. Jos suhtautuu liikenneturvallisuuteen ja ennenkaikkea omaan turvallisuuteen niin välinpitämättömästi, että pitää kypärän käyttämistä nolona, niin miten ihmeessä sellainen nuori pitäisi istuttaa mopon selkään? Tai päästää edes mopon kyytiin? Mun mielestä on pelottavaa, että kuvitellaan jokaisen 15-vuotiaan olevan riittävän kypsä liikenteeseen. Ei ne kaikki ole, todellakaan. Siitä huolimatta sitä riittävää mopoikää aletaan hurjan monissa osoitteissa odottamaan jo vuosia aikaisemmin, niin aikuisten kuin lastenkin taholta. Mä en ole ikinä oman vanhemmuuteni aikana nähnyt kypärättä mopoilevaa teiniä, mutta silti tässä nyt on kyse ihan yhtä tärkeistä asenteista. Siellä fillarin kyydissäkin se jälki voi olla aika karmaisevaa, jos pahasti käy.

kuva täältä
Vanhemmat!! Huolehtikaa siitä lasten turvallisuudesta. Huolehtikaa siitä jo sillä omalla esimerkillä. Älkää vähätelkö suojien käyttöä vaan ottakaa rutiiniksi että ne on joka kerta sekä itsellä että lapsella, kun menopelinne kyytiin menette, oli se nyt mikä tahansa. Meillä syy kypärättä fillarointiin on se että kaverit nauraa. Teini-ikään kuuluu eräänlainen kuolemattomuuden ihannointi mutta typerä ei tarvitse silti olla. En tiedä täysin aukotonta taikaa, jolla teinitkin saataisiin suhtautumaan turvallisuuteen muuten kuin huvittumalla mutta uskon että se tärkein opitaan sieltä kotiseinien sisällä. Siellä sivellään balsamilla sitä itsetuntoa kestämään kavereiden naljailuja sekä opetetaan asiat, jotka on oikeasti tärkeitä ja joilla on oikeasti merkitystä.

Viime viikkoina on julkisuudessa puhuttu paljon liikenneraivosta. Sekä liikenneturvallisuudesta. Kumpikin on noussut esiin isommalti ikävien tapahtumien kautta. Liikennekasvatus alkaa hei sieltä himasta! Lapset oppii esimerkistä. Ja siitä miten kotona suhtaudutaan. Vastuu on vanhemmilla ja se pitää jaksaa kantaa! Jo ennen kuin ne lööppien ikävät uutiset herättää miettimään.

kuva täältä

tiistai 25. elokuuta 2015

Ylidramaattinen äiti

Moikka täältä tokan työpäivän vikoilta metreiltä! Tää on niin pöljää. Toisaalta sitä on ihan tabula rasa ja sormi suussa ja mitähähtäh ja toisaalta taas tuntuu että ei olisi poissa ollutkaan.

Viime viikko oli, jos mahdollista, vielä kamalampi kuin kaksi edellistä. Kolmas oli päiväkodissa yksikseen. Lapsen jättäminen on jotain ihan kamalaa. Vaikka miten tietäisi että sillä on siellä kaikki hyvin, sillä ei ole hätää, se pääsee syliin, niin silti. Ja miksei kukaan ikinä puhu näistä niiden oikeilla nimillä? Musta aina jotenkin vähän hyssytellään sitä ja painetaan niitä tunteita sivuun. Että hyvin kaikki menee ja plaaplaaplaa. No menee menee ja joojoo mutta mikään ei poista niitä alun fiilareita ja sitä, että nyt se on hoidossa. Pikkuhiljaa... Kuten jo aikaisemmin huikkailin, mä en muista juurikaan Kaksikon hoidon aloitusta. En pysty siis sinänsä vertailemaan itseäni silloin ja nyt, koska en muista. Mutta muutama sellainen juttu jäi tältä kierrokselta mieleen, joista teen jossain vaiheessa oman postauksensa. Huomioita, jota itse tajusi.

Mä olin viime viikolla siis muutaman tunnin itsekseni. Mulle hoettiin joka tuutista että nauti nyt kun saat vähän olla. Mutta kun en osaa. En pysty. Haluaisin ihan oikeasti mutta en pysty. Niiden tuntien aikana mitä kotosalla olin, tuntui että kello ei liiku mihinkään. Päässä pyöri vaan että onkohan sillä siellä hätä, itkettääköhän sitä, pääseekö se syliin. Yritin alkaa tässä kotona tekemään jotain mutta ei pystynyt keskittymään. Kävin juoksemassa tuntikausia koska se rullaava toisto oli ainoa jota kykeni tekemään koska silloin ei tarvitse ajatella mitä tekee. Mietitytti vaan että jos  nyt tuntuu tuolta, niin miten mä mitään töitä pystyn tekemään?

Aina kun tulee puheeksi se hoidon alkaminen, niin tuntuu että se suhtautuminen on jotenkin.. no ei nyt vähättelevä mutta sellainen että ei saisi olla itse surullinen. Että pitäisi olla reipas ja ties mitä. Miksi pitää olla niin että ei tuntuisi missään kun vie lasta hoitoon? Että ei surettaisi, että ei sattuisi nähdä toisen itkevän, että ei harmittaisi? Koska surettaa ja sattuu ja harmittaa! Ihan helvetisti. Tottakai tiedän että lapsen takia ei saisi. Lapsen tulee hätä ja jääminen on aina vaikeampaa. Mutta silti. En tykkää että pitää olla ihmisrobottina. En tykkää että lapset säilötään itkuisina päivien ajaksi. Enkä tykkää että itse pitäisi esittää että ei täs hei mitään, oon tosi reipas. Kyllä saa musta vanhemmatkin sanoittaa niitä omia tunteita ja ajatuksia keskenään sekä lapsen kanssakin. Ei se sitä tarkoita että päivähoidosta tehtäisiin ihan mörkö. Tuntuu että päivähoitoa pitää vaan glorifioida ettei nyt vahingossakaan lapselle tule yhtään mitään negatiivista ajatusta paikasta. Ja ettei se nyt vaan ala reagoimaan jotenkin. Mutta eikai se surullisuus ja muu tee asioista automaattisesti negatiivisia?

Kolmas toki on reagoinut hoidon alkuun. Muutos on kuitenkin isoin hänelle. Eikä häntä ole millään puheilla tai jutuilla voinut täysin valmistaa uuteen arkeen. Tyyppi on tällä hetkellä ihan järisyttävän uhmainen kotona. Koko ikänsähän se on ollut tosi uhmainen mutta nyt huidellaan jossain ihan uusissa sfääreissä sen suhteen. Tuntuu siltä että se uhmaaminen on tällä hetkellä enempi sääntö kuin poikkeus. Jos Kolmosen kanssa on kotosalla kaksin niin sitten on aika vaivatonta, mutta mitä enempi porukkaa on kotona niin sen uhmaisempi se on.

Kyllä mulle tuli yllärinä miten rankkaa tää on ollut mulle. Musta tuntuu että ihankuin oisin eronnut, ihankun mut ois jätetty. Samalla tavalla sattuu. En pysty keskittymään mihinkään, en syömään, en nukkumaan. Itkettää paljon, ahdistaa. Ihankuin jotain olisi päättynyt lopullisesti. Ehkä onkin mutta kyllä tää nyt silti tuntuu vähän ylidramaattiselta. Mutta näin tällä kertaa, näin tämän lapsen kanssa. En ala esittämään ettäkö ei tuntuisi missään. Ettäkö tämä olisi jotain muuta kuin iso juttu.

Perun omia menoja ja juttuja ja toivon että ihmiset ymmärtää että en vaan nyt pysty enkä halua olla yhtään enempää erossa perheestä. Mietin jatkuvasti että osasinko kotona ollessa arvostaa sitä yhteisaikaa lasten kanssa? Miten usein olin turhautunut ja tylsistynyt. Tekee mieli ruoskia itseään jokaisesta kerrasta, kun toivoi olevansa jossain muualla, kuin siellä himassa lapsen kanssa.

Tuntuu että sitten kotona ollessa haluaisi vaan pyydellä anteeksi lapselta. Että anteeksi kun et saa enää olla kotona, anteeksi kun joudut käymään tämän läpi, anteeksi kun tehtiin nyt näin. Tunnen syyllisyyttä siitä että lapsi on hoidossa. Toisena päivänä, kun Kolmas jäi hoitoon niin että meistä kumpikaan ei ollut mukana, yksi isompi lapsi huitaisi Kolmosta lapiolla silmään. Ja se olo mikä mussa heräsi... toki kiukku ja hätäännys että sattuiko mutta suurimpana syyllisyys. Että noin voi käydä meidän valintojen takia. Valintojen, joihin lapsi ei ole itse voinut vaikuttaa. Mutta joista joutuu tietyissä tilanteissa sitten kärsimään.

75% työaika on ehkä fiksuin teko johon on koskaan ryhdytty. Ei uskoisi mutta se yksi ylimääräinen vapaapäivä viikossa on ihan mieletön voimavara. Eikä vaan tuon pienimmän kanssa vaan niiden parin isommankin myös. Muuten työt onkin imeneet kaiken energian. Tällä hetkellä tuntuu että miten sitä ikinä voikaan olla sellainen työntekijä joka on ensinnäkin virkeä eikä sekoile. Joka osaa nukkua yönsä ja on hyödyksi. Mutta seuraavat viikot näyttää ihanalta kun aamuvuorot on tosi lyhkäisiä ja vapaata on paljon. Olisi itseasiassa viikkoja, jolloin Kolmosta ei tarvitsisi viedä hoitoon ollenkaan. Mutta koska hoidon opettelu on vielä niin vaiheessa, Kolmas on joka viikko ainakin yhden päivän ajan muutaman tunnin päiväkodilla. Sitä ei vielä tiedä miltä meidän taloustilanne tulee näyttämään. Mutta jos se nyt ei ihan punaisena kilju niin olisi ihan mahtavaa jatkaa tällä mallilla pidempäänkin.

Kun koko perhe on kotona, musta tuntuu että voin hengittää. Että saan henkeä. Vapaapäivät on ihania. Haluaisin vaan möllötellä lasten kanssa, tehdä tai olla tekemättä mitään. Yhdessäolo on niin parasta! Jopa mun inhoama Kolmosen nukutus on ollut viime viikkoina ihanaa. Pötkötellä siinä vierekkäin ja nukahtaa, parasta! Vieläkin vähän ihmetyttää että miten tämä nyt näin koville on ottanut. Ehkä se päivä vielä tulee kun meistä ketään ei itketä arjen edessä. Lapsi on näyttänyt jo vähän merkkejä siitä että hoitoon voi jäädä itkemättäkin, äidillä se on vielä vähän hakusessa.

lauantai 22. elokuuta 2015

Seksi seksi, pannaan pää sekaiseksi

Puutalosta kajahti aivan hulvaton teksti lapsiperheen vanhempien seksielämästä. Koska en kehtaa täyttää kommenttikenttää enää enemmällä inkutuksella, siirrän kommenttini tänne omalle hiekkalaatikolle.

Mä olen aina pitänyt itseäni jotenkin hyvin hövelinä seksin suhteen. Mulle ei ole mikään ongelma jutella seksistä ja lasten seksivalistuskin oli musta loppupeleissä ihan iisi piisi. Mutta ilmeisesti mä en olekaan ihan niin valveutunut kuin olen kuvitellut olevani? Mulla nimittäin ei ole käynyt koskaan mielessäkään että pelkästään seksistä keskustelemalla joku saattaisi alkaa kuvittelemaan siinä silmiensä edessä panemista. Että jos ihan yleisesti jutellaan seksistä, ilman mitään yksityiskohtia, niin joku saattaa alkaa kuvittelemaan sua siinä ähkimässä. Ja sitten vaivaantua. Tai tähän päätelmään päädyin ainakin Puutalon kommenttikentän perusteella. Mun tulee mieleen vain yksi asia; miksi ihmiset, miksi??

On asioita jotka mäkin koen vaivaannuttaviksi. Olen esimerkiksi seissyt vieressä kun kaveri kehui silloiselle poikaystävälleen miten ihana muna poikaystävällä on. En epäillyt asiaa hetkeäkään mutta en mä sitä olisi halunnut kuulla. Mutta ei kyllä käynyt mielessäkään alkaa kuvittelemaan sitä munaa. Musta tuo oli yksityinen keskustelu joka käytiin liian julkisesti. Siinä keskusteltiin yksityiskohtaisesti, ei yleisellä tasolla. Ja siinä on musta aika iso ero. Että jutteletko asioista ihan yleisesti vai meneekö touhu yksityiskohtiin. Mä olen nyt jotenkin tosi hämmentynyt. Miksi ihmisillä on tarve kuvitella ketään harrastamassa seksiä? Ja jos kuvittelee niin miksi siitä hämmentyy?

Vaikka tässä nyt miten ollaan muka vapautunut yhteiskunta ja alastomuus on jo saunan kautta muka niin luonnollista suomalaisille niin kyllä on muuten seksikin vielä aika tabu tässä maassa. Mä itse koen seksin yhtä luonnolliseksi osaksi elämää kuin syntymä ja kuolemakin on. Ihmiset harrastaa seksiä, sanotaan että se on luonnollista mutta miksi siitä ei saisi puhua? Mistä se vaivaantuminen kumpuaa? En jotenkin jaksa uskoa että vaikeneminen ja asioista kirjoittamatta jättäminen ainakaan ratkaisee näitä juttuja. Missä menee intiimiyden taso? Meneekö se siinä että seksi mainitaan vai vasta sitten kun mukana on yksityiskohdatkin? Miksi toiset vaivaantuu koko aiheesta enemmän kuin toiset?

Vanhemmuus tuo omat haasteensa seksielämään. Musta tuntuu että aina puhutaan vaan siitä miten vauvavuotena ja imetysaikana ei tee mieli ja miten kestää palautua ja univelkaisena ei tee mieli ja plaaplaaplaa. Mutta on siinä muutakin haastetta. Esimerkiksi lasten kasvaessa. Voin kertoa että isoin osa seksistä menee meillä siihen että mietitään missä se nyt olisi fiksuinta. Että ketä kaikkia on kotona, kuka nukkuu missäkin ja nukkuuko ne kaikki edes vielä?! Ilman huumoria meillä ei olisi edes seksielämää koska kyllä tämä senverran säätämistä välillä on. Ja joskus vituttaa niin paljon kun aina pitää huolehtia että tietyt ovet on kiinni ja pinnasänky ei ole meidän sängyssä kiinni ja ties mitä että kuivia kausia tulee.

Vanhempien seksistä pitäisi musta jutella ihan rutkasti enemmän. En tarkoita yksityiskohtia tai muita vaan justiinsa niistä haasteista mitä kulloinkin tulee. Ajatuksista ja oloista. Ne haasteet nimittäin ei häviä todellakaan siihen kun kroppa on palautunut ja himot heränneet. Ja niitä ongelmia voi tulla vaikka lapsia ei olisikaan. Silloin mun mielestä on ihan oleellisinta että asioista pystyy puhumaan ilman että se on heti sitä aktin miettimistä ja ähkimisen ajattelua. Seksi on muutakin kuin yhdyntää. Asioita pitää pystyä käsittelemään, itse suosin sitä huumoria. Se, että käsittelee asioita huumorin kautta ei tarkoita sitä että vetää koko touhun ihan läskiksi. Mun mielestä se, että yleisesti seksistä jutellessa alkaa kuvittelemaan jotain akteja jotka vaivaannuttaa, osoittaa sen että näistä asioista pitäisi puhua paaljonpaljon enemmän. Touhun täytyy olla ajatustasolla kunnossa jotta kaikki pelittää myös käytännössä. Miksi parisuhteen seksistä ei voisi puhua julkisestikin? Jos seksi on "likaista" jonkun mielikuvissa, ei se tarkoita sitä että se olisi sitä todellisuudessa.

Puutalon kommenttikentässä joku kirjoitti myös siitä että kokee seksistä keskustelun luontevaksi vasta sitten, kun on juonut pari lasia viiniä. Alkoholi saa toki rentoutumaan ja tunnelman kepenemään mutta mun mielestä tuossakin tulee osittain esiin se seikka, joka mun mielestä on pielessä ihmisten ajatusmaailmassa seksin suhteen. Aivot on se suurin sukupuolielin. Miksi ne täytyy stimuloida rennoksi jollain keinotekoisella jotta seksistä voi puhua?

Ja hei, jos vaivaannut siitä, että ajattelet ihmisiä harrastamassa seksiä niin miksi ajattelet niitä ihmisiä harrastamassa seksiä?? 

torstai 20. elokuuta 2015

Koulut, työt ja muut vapaa-aikaa sotkevat

Tuntuu että mä en pysty nyt kirjoittamaan kuin tästä meidän arjesta. Tää on nyt jotenkin niin iso juttu. Ihan hirveästi uutta ja liikaa liikkuvia osia!  Tai oikeastaan tuntuu että mä en pysty nyt kirjoittamaan yhtään mistään mutta arjesta saan nyt edes jotain tekstiä aikaan. Kolmeen vuoteen meillä ei ole ollut tilannetta että perheen molemmat aikuiset olisi töissä. Ja silloin edelliskerralla yksi perheenjäsen ei vielä pyörinyt mukana muuten kuin mahan perukoilla. Eli tämä on nyt ihan kokonaan uusi juttu ja kuvio meille kaikille. Ja siksi se nyt on pinnalla ja paljon.

Mä leivon taas maanisesti. Marjoja on niin saatanasti ja muutenkin saan ajatukset keittiössä muualle. Nämä oli suklaamuffinsseja puolukkatäytteellä. Ihan jees. Tuossa kuorrutteessakin oli muistaakseni puolukkaa.

Koulut starttasi Kaksikollakin. Kundit viettää nyt päivät taas saman katon alla, eivät kuulemma kuitenkaan aina edes näe päivittäin toisiaan. Ovat samassa kotiryhmässä (tuossa koulussa siis opiskellaan vuosiluokkiin sitoutumatta eli kaikki on yhdessä sopivasti sekaisin. Luokat korvaa kotiryhmä joka kokoontuu kerran viikossa ja niissä on seiskoja, kaseja ja ysejä sekaisin) joka siis tarkoittaa hurraahurraahurraaaaa sitä että mun ei tarvitse enää juosta kahta luokkaa edestakaisin vanhempainilloissa! Eikä keskustella lasteni jutuista kuin yhden opettajan kanssa! Ihan parasta. Johan sitä luokkarallia tuli aika monta vuotta vedettyäkin.

Maailman parasta mustikkapiirakkaa, joka on vaan järjettömän vaivalloista tehdä. Vähän sellainen sitruunaan nojallaan oleva. Tässä tarjolla vaniljajäden kanssa.

Tokan yläkoulu on startannut kivasti. Poika tykkää, toki ihan hirveästi on uutta ja opittavaa. Rakennus on uusi, lukkaria pitää vielä opetella lukemaan ja paljon on käytännön juttuja vielä ihmeteltävänä. Mutta kuten uumoilinkin, jotenkin Toka reagoi koulun alkuun. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen poika kotiutui todella pahan migreenikohtauksen kanssa. Muistelen edellisen yhtä pahan kohtauksen tuonne neljän vuoden taakse. Viiden tunnin ja kahden särkylääkkeen avulla kohtaus onneksi vihdoin laukesi. Tokasta näki samantien kun se tuli kotiin että nyt on kohtaus päällä. Mä en ole koskaan nähnyt että kukaan hikoilee niin paljon, kuin Toka silloin kun sillä on migreenikohtaus. Se oikeasti tekee minuutissa ympärilleen hikilammikon. Lisäksi se on ihan kamalan värinen, sellainen harmaan valkoinen. Tekee pahaa katsoa kun näkee että toinen kärsii tosissaan. Nähtäväksi jää että oliko tämä kertaluontoinen pamaus vai pysyvämpi kumppani taas. Toisillahan murrosikä pahentaa näitä tämmöisiä. Tokalla oli kevään mittaan päänsärkyjä mutta ei kuitenkaan kohtauksia.

Siippa alkaa olla takaisin työruodussa. Senverran tämä muuttunut arkikuvio näkyy Siipallakin painavan että kotona haahuilee melkoisen väsynyt puolisko iltaisin. Pinnaa sillä ei ole nimeksikään mikä on tosi ennenkuulumatonta koska Siippa on yleensä meillä se joka ei hermostu mistään. Sekin jännittää Kolmosen kuvioita ja tätä muutakin. Se vaan reagoi tähän erilailla kuin mä. Mä koitan sitten täällä välissä palloilla ja erotuomaroida, yrittää tsempata porukkaa jaksamaan. Koville ottaa arki, näemmä meillä kaikilla. Tosi kurjaa. Tuntuu että kaikki kiva jää vähän jalkoihin. Tai kivuudesta ei oikein pysty innostumaan.

Mustikkapullaa. Pitkosta tuli aivan hillitön jööti joka oli pakko leikata moneen osaan jotta se mahtui pakastimeen.

Arjen myötä on taas käyty järjetön paperisota ja byrokratia läpi. Kaikki kolme lasta on kantaneet mukanaan sellaisen määrän paperia himaan täytettäväksi, että sitä varten on jostain kaadettu pieni metsä. Mulla alkaa olla kädessä joku jännetupintulehdus tai kramppi kaikesta kirjoittamisesta. On tarkisteltu yhteystietoja (jotka ei koskaan edes näytä päivittyvän mihinkään, Kaksikon isän osoitteena on edelleen viisitoista vuotta vanha osoite ja valehtelematta olen sen jo yhdeksänä vuotena korjannut. Aaeerrgghhh), annettu lupa siihen tähän ja tuohon, täytetty tulotietoja, ilmoitettu hoitoaikoja (väärään sähköpostiosoitteeseen, tietenkin) ja tehty Wilman siirtoa. On infottu Kelaa ja muita tahoja muuttuneista systeemeistä. Säädetty ja viilattu verokortteja. Suurinosa on jo takana mutta vielä ensiviikosta tarvitsee omassa duunissa hoitaa parkkiluvat ja muut ja oiskohan sitä sitten paperit pyöritelty edes hetkiseksi.

Arjen myötä kisutkin joutuu opettelemaan siihen että ei olla koko ajan kotona. Lisääntyneet perheenjäsenten poissaolot näkyy jo sillä että meillä ei kovin montaa hetkeä saa pötkötellä ilman että mahan tai jalkojen päälle päätyy kissu.

Kun koulua oli käyty muutaman päivän, hokasi Kaksikko vihdoin puuttuvat koulutarvikkeet. Meillä ei toimi laisinkaan se sellainen että ennen koulunalkua käyttäisin Kaksikkoa kaupoilla tai kyselisin että mitä tarvii. Koska ei ikinä muka mitään puutu tai tarvitse uusia ja joojoojoo vaan vastataan kaikkeen. Aina se menee niin että viikko, pari koulun alkamisen jälkeen aletaan huomaamaan mitä kaikkea puuttuu. Käytiinkin tuossa viikonloppuna sitten keskustassa hankkimassa penaalit ja vähän kyniä ja kumeja. Mä ostin samalla itselleni stressin poistajaksi aikuisten värityskirjan ja kynät. Kerkesinköhän puoli sivua väritellä kunnes Kaksikko nappasi kirjan ja kynät itselleen ja nyt mulla ei ole mitään käsitystä koko värityskirjan fyysisestä sijainnista. Että se siitä rentoutumisesta sitten. Samalla reissulla käytiin Kampin kansainvälisillä markkinoilla jotka oli ihan omnomnom! Maisteltiin vähän kaikkea. Jätin miesväen sinne keskenään ja ne kotiutui kahdeksan salamin kanssa. Ei kuulemma osattu päättää mitä olisi jätetty ostamatta.

Kuumalla ei kovin kummoiset pöperöt maistu. Tässä Siipan taiteilema frittata. Oli ihan järjettömän hyvää!

Inkkarikesä on yllättänyt ja hellinyt meitä. Tosin sillä seurauksella että Kaksikko nukkuu öitänsä olkkarissa koska heidän makkarit kuumenee ihan saunaksi. Varsinkin tuon Tokan migreenin jälkeen oon ollut tosi tarkkana siitä, että muksut saa riittävästi lepoa ja unta. Itsehän en toki saa koska stressaan ja valvon mutta se on eri asia. Siipalla on huomenna vapaapäivä ja ajateltiin suunnata aamupäivästä rannalle, josko se vesi olisi vihdoin niin lämmintä että mäkin tarkenisin uida. Käytiin pari viikkoa sitten Pirkkolan Plotilla ja siellä kyllä uin mutta sitä ei kuulemma lasketa talviturkin heitoksi. Lämpö on myös hellinyt meidän tomaatteja, ekat on kypsyneet syötäväksi asti. En usko että koko sato ruokapöytään asti päätyy jos kelit tästä piankin viilenee mutta onpahan päästy vähän maistelemaan jotain, joka on alustapitäen kasvatettu itse.

Siellä niitä möllöttää. Kypsykää, kypsykää! Ja kyllä, ne sisustusvalot on edelleen...

Kolmas onnistui lukitsemaan itsensä viime viikolla vessaan lukkojen taakse. Oltiin osattu sitä vähän odottaakin, tyyppi kun on sitä lukkoa ränkännyt jo pidemmän aikaa. Hommasta teki mielenkiintoisen se, että meidän vessanovia ei saa auki sillä avaintempulla. Kolmas pysyi jonkun aikaa rauhallisena, kunnes tuli hätä kun ei saanut lukkoa avattua eikä ovea auki. Oltiin jo irroittamassa koko ovea saranoiltaan kunnes hoksattiin että saksilla sen lukon saa auki. Nyt onkin jokainen perheenjäsen harjoitellut lukon avaamista ulkopuolelta, jos Kolmas alkaa osoittaa enemmänkin Houdinin piirteitä. Toivon kyllä että tämä nyt olisi mennyt kerrasta pienelle perille, että lukkoon ei kosketa jos ollaan yksin vessassa.

Arjen myötä on tullut kosolti myös uusia asioita eteen, joita ei ihan osannut etukäteen ajatellakaan. Kuten mun siirtyminen päiväkodilta työpaikalle. Tai no toki tuota oli ajatellut mutta sitä ei ehkä ihan hahmottanut millaisen ruuhkasuman läpi mun pitäisi yrittää selviytyä. Onneksi en päivittäin ole ruuhka-aikaan liikkeellä mutta jotain turnajaiskestävyyttä tässä pitäisi alkaa haalimaan. Lisäksi vähän hakusessa myös sen hahmottaminen, että miten paljon työmatkat vaikuttaa Kolmosen hoitoaikaan..

Marjarahkapiirakkaa, jota meillä tehdään vain silloin kun saa tuoreita vadelmia. Tämä nousee nimittäin makunsa puolesta ihan eritasolle kun sen tekee tuoreista, eikä pakastemarjoista.

Sellaisia uusia vanhoja yllätyksiäkin on tullut vastaan. Kuten pommiin nukkuvat teinit. Miten vaikeaa se herääminen ihan oikeasti on?? Jännä miten ne on aina meidän lapset joiden puhelin ei herätä aamuisin vaikka kuinka on muka laitettu se illalla soimaan. Vielä jännempää on se että kyllä mulla ainakin herätys toimii ihan aina kun sen vaan laitan päälle. Koulua on käyty hikisesti kaksi viikkoa ja mulla räjähtää kohta pää näiden kanssa. Ihan en ajatellut töistä alkaa varmistelemaan yläkouluikäisiä että ootteko heränneet. Terveisin nimimerkki Tänäänkin kaihtimet aukesi 5.30. Enkä todellakaan ole mikään aamuvirkku!

Käväisin tuossa perjantaina muutaman kaverin kanssa istuskelemassa ja grillaamassa. Piti olla vähän isommin ilakoimassa mutta päätinkin sitten suunnata mestoille autolla ja ajoissa himaan. Arki on vaan ottanut nyt niin koville että ei huvita olla poissa. Jotenkin tosi ankeaa suunnata väkisin illanviettoihin. Kun mieli on ihan muualla. Ja kun ei se nyt niin sanottua ole että sitä silloin pääsisi menemään kun haluaisi. Mutta näin kavereita ja sain maristua murheita ja supistua stressistä. Yhden siiderinkin join! Syötiin ja hihiteltiin. Muisteltiin nuoruutta ja kuunneltiin Antti Tuiskua. Valokuvista päätellen hauskaa näkyi olevan aamuun asti ja baarissa kuuma. Mä krebaan sitten kun arki ahdistaa vähemmän. Ja sitten kun kotona ei ole samana viikonloppuna yhtä paljon lapsia todistamassa mun krapulaa.

Malmilla ollut International Airshow näkyi tähän meillekin kivasti mutta suunnattiin kuitenkin sunnuntaina vähän lähemmäksi ihmettelemään. Ja wow miten hienon näköistä olikaan! Ensi kerralla ehdottomasti paikan päälle, kunnon kuulosuojainten kanssa. Jösses mikä meteli hornetista lähti! Tosi hienoa kun tämmöisiä järkätään, osa esityksistä oli aika once in a lifetime-tasoisia. Kotimatkalla suunnattiin vielä ravintolapäivään. Tällä kertaa käytiin vain yhdessä paikassa mutta herkuteltiin siellä sitten sekä makealla että suolaisella, meidän asukastalolla kun oli Vohvelikahvila. Kiva kun ihmiset jaksaa ravintolapäiväänkin vielä osallistua ja innostua.

Siinä illalla katselin että aika moni kavereista oli Stadikalla Siltsua juhlimassa. Itselle ei ole Siltsu sillä lailla kolahtanut, onhan se huikea tyyppi mutta noin musan puolesta ei kolise. Meinasi itseasiassa iskeä vähän ikäkriisi siinä että ihanko sitä ollaan jo senikäisiä että pitäisi tuollaista kuunnella ja siitä seota? Pitänee tentata isommin paikalla olleita ikätovereita jahka nähdään että mikä juttu tämä nyt on.

Marjoista tehtiin myös triffle. Jota en älynnyt laittaa läpinäkyvään kulhoon jotta ne kerrokset erottuisi. Hyvää oli sinisestäkin kulhosta syötynä.

Vaikka mua aika isosti ärsyttikin tämä että meidän arki käynnistyy hitaasti ja monen viikon syklinä niin on se oikeasti ollut vaan hyvä juttu. Väsyneitä ollaan mutta olisi voinut olla monin verroin rankempaakin jos olisi kerralla hypätty kaikki samaan junaan. Mulle itselle oli tärkeää esimerkiksi olla himassa Tokan migreenin aikana. Jouduin pojan pumppaamaan niin täyteen kipulääkkeitä että pakko sitä oli seurata. Eipä tarvinnut töihin tai mihinkään selitellä mitään. Toka tietää kyllä itsekin miten toimia jos tuntuu että kohtaus tulee mutta nyt se pääsi niin pahasti päälle. Tämä muu porukka kerkeää tottumaan siihen omaan arkeensa ennenkuin mä aloitan. Kohtahan sitä sitten mennään. Vähän plääääh ja vähän jee.

Onnistuin kuvia lisäillessä poistamaan lähes kaiken kirjoitetun tekstin. Hyvä minä! Kirjoittelin siis ulkomuistista nyt jotain mitä tässä oli mutta pidän oikeuden itselläni editoida niitä juttuja tähän jälkikäteen jos palaa mieleen että mitähän ihmettä mä alunperin kirjoittelin. 

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Päiväkodissa

Heipat täältä osittaisen arjen keskeltä! Aika monta päivää on päiväkodin harjoittelua takana ja ensi viikosta lähtien Kolmosen pitäisi alkaa yrittää olla hoidossa ilman että mä tai Siippa ollaan mukana. Hoitoaikaa pidennetään pikkuhiljaa, huomenna aloitetaan kahdesta tunnista. Mä olen enää ensi viikon kotona ja sitten alkaa mullakin työt.

Eka päiväkotipäivä pari viikkoa sitten oli ihan jäätävää säätämistä. Ensin nukuttiin pommiin, sitten ei mahduttu bussiin ja lopuksi soittelin Kaksikon koulun terveydenhoitajalle päiväkodin sijaan että myöhässä ollaan. Kesän aikana päiväkodin lähiympäristön liikennejärjestelyt oli muuttuneet ja kesti tovi hahmottaa että miten helvetissä edes päästään rattaiden kanssa paikan päälle. Tultiin paikalle lopulta hikisinä ja rutkasti myöhässä.

Ylipäätään koko päiväkotiin lähtö on aina jotenkin tosi hankalaa mulle. Mä nyt alan olla ihan sinut tämän sosiaalisen kömpelyyteni kanssa mutta vähän ihmetyttää että mistä tää nyt kumpuaa että sitä miettii jotenkin tosi tarkkaan miten siellä paikan päällä on. Onko parempi olla rento? Vai vaan asiallinen? Ymmärtääkö ne yhtään mun huumoria? Siippahan luonnollisesti on ollut paikalla ihan relana itsenään, yhtään miettimättä että mitä hoitajat siitä ajattelee, mun kiristellessä. Ylipäätään sen koko asenne on niin kadehdittava ja vituttaa että mä vaan stressaan. Menee ihan älyttömästi energiaa loppupeleissä ihan turhaan. Mutta minkäs teet? Onhan tämä nyt kuitenkin melkoisen iso juttu.

Jos nyt ihan rehellinen oon, niin pari viime viikkoa on olleet ihan kamalia. Kolmas viihtyy päiväkodissa niin kauan kuin mä tai Siippa ollaan jossain hollilla. Poju ei todellakaan kiehnää meissä kiinni vaan paahtaa tutkimaan ja menemään mutta hakee meidän läsnäolosta henkistä tukea. Ja varsinaista irtautumista ei ole tapahtunut missään vaiheessa, päinvastoin. Oon päiväkodissa ollessa yrittänyt käydä välillä vessassa tai juomassa niin että menen yksin ja Kolmas jää ryhmään, ja ihan joka kerta kundi huutaa ja takertuu muhun kiinni. Ihan kuin olisi kuolemassa. Muutaman kerran kotonakin on esiintynyt sitä että poika nyyhkyttää, jos ei löydä meitä vanhempia just heti. Tosi kiva!

Kolmosen ryhmä on onneksi ihan mahtava. Lähes kaikki hoitajat on aivan ihania (tai oikeastaan ihan jokainen on musta ihana mutta toki osan kanssa ne omat henkilökemiat kohtaa paremmin kuin toisten kanssa. Mutta sekään ei ole mulle niin tärkeä seikka kuin se että Kolmosella on turvallinen olo jokaisen päivähoidon aikuisen kanssa) ja tekevät työtänsä suurella suurella sydämellä. Ryhmä on tosi rauhallinen ja lapset vaikuttaa tyytyväisiltä. Päiväkodin työntekijät tsemppaa ihan mahtavasti mun panikoidessa ja ne on jotenkin ihanan äidillisiä. Ei mitään lässyttäjiä mutta sellaisia turvallisia ja tasaisia. Tulee olo että niillä on langat käsissä ja kaikki pelaa ja ne oikeasti tietää mitä ne tekee. Mä en ehkä jaksaisi olla noin kannustava jos jaloissa häärisi munkaltainen vanhempi. Lisää liksaa päivähoidon työntekijöille hei!

Mä en enää muista sitä aikaa kun Kaksikko aloitti päivähoidossa. Ja silloin jotenkin oli niin eri tilannekin. Silloin mä olin ollut neljä vuotta putkeen himassa. Lasten aloittaessa hoidossa mä olin yksinhuoltaja. Kaksikolla oli päiväkodissa turvaa toisistaan. Silloin ei ollut ihan samalla tavalla mahdollisuutta märehtiä näitä päivähoitoon liittyviä juttuja. Nyt kun mä en ole yksin niin ehtii toisella tapaa murehtimaan. Ja ylipäätään miettimään kaikkea.

Ehdottoman hyvä juttu on ollut se että päästiin tutustumaan ajan kanssa päivähoitoon. Mutta hitto että se tutustuminen on hankalaa! Mä olen ainakin omasta roolistani ihan pihalla. Mitä mun siellä pitäisi tehdä? Autanko omalle lapselleni ruokaa vai pysyttelenkö taka-alalla? Minkä verran ohjaan lasta vai onko se ryhmän hoitajien hommaa? Tarkoitushan kuitenkin on että Kolmas tottuu niihin päivähoidon työntekijöihin ja ryhmään. Ei siihen että mä olen statistina. Ja kun mäkään en tunne vielä toimintatapoja niin tuntuu monesti että pyörin jaloissa ja olen tiellä. Hoitajat on ihania mutta silti musta tuntuu että heilläkin on välillä vähän vaikea tehdä työtänsä kun paikalla on vanhempia tutustumassa. Se, että vanhemmat on mukana päivähoidon alkaessa on tosi tärkeä juttu. Mua vaan ihmetyttää että sitä tutustumista ei ole sen tarkemmin mietitty. Että miten tutustutaan ja miten ollaan. Mä ainakin koen että kaipaisin vähän ohjausta. Oon kyllä kysellyt ja uuvuttanut jutuillani varmaan koko ryhmän aikuiset mutta silti koen että tutustuminen on tuntunut vähän epämukavalta. Kun kukaan ei oikein tiedä miten homma etenee. Mun mielestä vanhempiakin pitäisi auttaa sopeutumaan päivähoitoon.

Yksi seikka muuten vuoropäivähoidosta jota kyllä jossain vaiheessa funtsin, mutta jonka sitten unohdin, ja joka palautui nyt mieleen. Nimittäin se, että oikeasti tuntuu tosi hyvältä kun ei tarvitse miettiä sitä että onko lapsi se viimeinen haettava päiväkodista. Vaan siellä on aina muitakin. Lapsia tulee ja menee. Toisten hoitopäivä alkaa olemaan jo ohi kun toisilla se vasta alkaa. Meillä ei myöskään ole kovin kummoista tukiverkostoa. Siksikin vuorohoito on meille hyvä, vaikka tokikin siis päivähoito on käytössä vain meidän vanhempien työajan. Mutta siitä huolimatta, ajatuksena se tuo turvaa arjen sujumiseen. Että mitä jos se vähäinenkin turvaverkko pettää? Tuntuu helpottavalta että ei tarvitse miettiä päiväkodin kiinnimenemistä kun menee hakemaan lasta.

Mulla on aika ristiriitaiset fiilarit. Mä haluan töihin (vaikkakaan en välttämättä tuohon työpaikkaan..) mutta toisaalta toivoisin että Kolmas saisi olla kotona. Mutta kun kuitenkin hoitoon on nyt mentävä niin päiväkoti tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Kolmosen päiväkoti tuntuu turvalliselta mutta tuntuu tosi kurjalta kun Kolmosen sopeutuminen on nyt niin vaikeaa. Oikeastaan sitä pahinta mahdollista laatua mitä mä etukäteen pelkäsin. Tiedän toki että kunhan kundi hokaa että päivähoitoon kuuluu myös se että isä tai äiti hakee aina kotiin, touhu helpottaa. Mutta pakko sanoa silti että vituttaa ihan älyttömästi jokainen kyllä se siitä ja helpottaa kun se tottuu kommentti. Kun ne ei helpota sitä mun tämänhetkistä surua ja ahdinkoa yhtään. Se, että joskus tulevaisuudessa on helpompaa, ei helpota sitä tunnetta yhtään että multa revitään sydän rinnasta ulos. Ihmiset voisi joskus todeta että onpa ihan perseestä, sen ainaisen kannustamisen sijaan.

Kyse ei ole siitä että mä en luottaisi ettäkö kukaan muu ei osaisi hoitaa Kolmosta. Osaa kyllä. Mutta ehkä mullakin on sopeutumisvaikeuksia. Myönnän että mä olen meidän perheessä se jolle muutokset on välillä vaikeita. Kaksikko on jo niin isoja että ne tietää että mä tarvitsen tsemppausta. Mutta on tosi hankalaa totuttaa tuota pienintä päivähoitoon kun itsellä on sellainen olo että oispa kiva kun se saisi vielä olla kotona. Ja kun ei ole ihan täysin sinut kaikkien näiden asioiden kanssa, on tosi vaikeaa olla lapsen tukena ja vakuutella että hei tää on oikeasti hyvä juttu! En halua että lapsella tulee päivähoidossa olo että vain vahvat pärjää. Että saadakseen haluamansa pitää osata pitää ääntä itsestään. Mutta niinhän se vaan oikeasti menee. Toiset tuo itsensä röyhkeämmin esiin ja toiset jää sitten taka-alalle, tahtomattaan tai vapaaehtoisesti. Haluaisin että Kolmas saisi olla tollainen huoleton kikattaja, mitä se on.

En muista koska olisi ollut näin ahdistunut olo. Stressaa ja väsyttää. En muista koska olisin ollut viimeiksi näin poikki. Öisin en saa nukuttua ja haahuilen täällä himassa silmät punaisena. Itkeä tihrustelen salaa ja vähemmän salaa. Tiedän että muutamassa viikossa ahdistus helpottaa mutta se ei varsinaisesti auta nyt. Kohta pitäisi kuitenkin itsekin hypätä sinne oravanpyörään ja sitten on taas yksi lisäosa opeteltavana kokonaisuudessa. Tähän samaan saumaan on toki myös osunut PMS-ahdistus joka nyt ei varsinaisesti ainakaan ole helpottanut tätä kaikkea. Myönnän ajatelleeni kerran jos toisenkin että miksen voinut tulla raskaaksi niin ei tarvitsisi viedä Kolmosta nyt vielä hoitoon. Vaikka eihän se tietenkään mikään ratkaisu mihinkään ole. Kunhan nyt mökötän muka elämän epäreiluutta. VMP!

tiistai 11. elokuuta 2015

Vesikidutusta

Äh, voi internetsi. Teit sen jälleen!

Meinaa taas olla niin että nettimaailma ahdistaa enempi kuin antaa. En ole yhtään varma tykkäänkö siitä suuntauksesta, mihin meno on menossa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Mistähän tätä vyyhtä alkaisi edes purkamaan?

Meinaa bloggaaminen ahdistaa. Eihän tätä kukaan toki pakota tekemään mutta en haluaisi hommaa lopettaakaan niistä syistä, jotka ahdistaa. Ensinnäkin meinaa ahdistaa vähän se ajatussuunta, että vain omalla nimellä ja naamallaan bloggaavat voi ottaa tosissaan. Ja vain omalla nimellä ja naamalla bloggaavia voi lukea. Että mitäkä? Luopukaa vaan yksityisyydestänne mutta alkaa pitäkö sitä minään arvomittarina. Toki ymmärrän pointin anonyymeistä ilkeilijöistä ja nillittäjistä mutta mun mielestä se on kokonaan eri keskustelu. Sitten meinaa ahdistaa myös vähän se miten bloggaajia riepotellaan. Miten ihmisistä blogien takana kirjoitetaan milloin missäkin palstalla. Mua hävettää pelkkä palstojen lukeminen enkä voi ymmärtää minkä kaiken kirjoittamansa jälkeen ihminen ihan suvereenisti painaa enteriä. Eikä mua edes ole riepoteltu missään koskaan ja olen enempi kuin tyytyväinen blogini pienuuteen, koska en ole yhtään varma haluaisinko ikinä edes muuttua niin kovaksi keitetyksi että toisten rumat sanat ei tuntuisi missään. Välillä tuntuu että en halua olla osa blogikulttuuria, en kirjoittajana, en lukijana, en minään.

No sitten tää yksityisyys. Mikään ei tunnu enää olevan yksityistä, yksityisyydelle ei ole ilmesesti enää tarvetta. Ja se on ihan ok? Se on muka nyt sitten tätäpäivää että voit räpsiä omasta mielestäsi "oudon" näköisistä tai "silmiinpistävästi" pukeutuneista ihmisistä valokuvan someen ja julkaista sen ihan millaisen kuvatekstin kera vaan. Arvostella, haukkua, ilkeillä. Että kun nyt olet julkisella paikalla ollut noin niin se on muka ihan sallittua että luvatta voi räpsiä ja julkaista. Vaikka kasvot ei näkyisikään eikä ihminen olisi tunnistettavissa kuvasta niin se ei ole okei! Ikinä! Se on vain ja ainoastaan kiusaamista. Muita esimerkkejä en ala nyt edes kirjoittamaan koska en vaan tajua.

Lisäksi kuka nämä yksityisyyden rajat on edes mennyt kumittamaan? Ihan sujuvasti ne sellaiset seikat, joiden pitäisi ihan oikeasti olla yksityisiä, kuten avioero ja muut parisuhdekiemurat, puidaan yksipuolisesta vinkkelistä pitkin somea. Mä en vaan ymmärrä enkä oikeasti edes halua ymmärtää. Ei hei näin! Mikä saa ihmisen edes haluamaan että ne omat yksityisasiat puidaan julkisesti loppupeleissä vieraiden ihmisten kanssa? Miksi kaikesta täytyy tehdä niin julkista? Joku vastuu on hei ihan oikeasti meillä kaikilla. Ja kun se ei aina ole kyse vain siitä omasta yksityisyydestä. En myöskään halua ymmärtää yhtään sitä hyvin somemaista piirrettä, että nälvitään toisia ja sen toisen kurjuuden kautta tuodaan omaa itseään esille.

Nyt oikeasti hei sitä media- ja somekasvatusta opettamaan, vauvasta vaariin! Sille ihan oikeasti on tarvetta enemmän kuin me edes älytään. Toisaalta, se hyvä tässä on taas tullut huomattua että jos mä mietin ja pohdin omia mediakriittisyyden puutoksia niin aika hyvillä vesillä sitä itse vielä kuitenkin kelluu. Eipä tarvitse kuin visiteerata parilla keskustelupalstalla niin reality check on sillä hoidettu.

Mä tiedän että tietenkään näitä hommia ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Enkä oikeasti otakaan. Oon huolestunut. Mutta kyllä mua mietityttää tämä sähköinen viestiminen ihan senkin takia kun se on ihan todettua, että esimerkiksi sähköposti on tosi huono viestinnän muoto. Niin mitenkä se sähköinen viestintä olisi somen muodossa yhtään sen parempi ja toimivampi? Hurjan moni mediatyöläinen työllistää itsensä ainakin osittain somen kautta. Ja ihan varmana se suuntaus tulevaisuudessa on juurikin joku sen suuntainen. Mutta ehkä se on vertailukohtana kuitenkin vähän eri. Ja ehkä sen oppimiseen kiinnitetään tulevaisuudessa jo media-alan koulutuksissa toisella tapaa huomiota. Tai josko edes viidakkorumpu tarjoaisi apuvälineitä töistä selviytymiseen sometyöläisille. Vanhat konkarit jakaisi sitä omaa osaamistaan ja tietouttaan eteenpäin.

No viestimisestä ja sähköisen keskustelun huonoudesta onkin oikein passeli esimerkki tuosta menneeltä viikonlopulta. Ne oli Weekend Festivaalit tuossa kivenheiton päässä. Joka vuosi intterin netin keskusteluryhmät täyttyy keskusteluista, kuinka nyt taas on musiikit kovalla ja mölyä jne jne. Oikeasti jopa ihan hyvin perusteltuja ja argumentoituja juttuja eikä mitään turhaa nillitystä, koska let's face it, tottakai sitäkin netissä on. Mutta ei kaikki valitus ole turhaa. Ja se tuntuu ihmisiltä unohtuvan. Saa valittaa, saa pahoittaa mieltä, saa purkaa sitä omaa mielipahaa. Silloinkin toki, niinkuin aina keskustellessa, pitää miettiä että miten puhuu. Jos joku valittaa ja purkaa sitä mielipahaa ihan asiallisesti niin joka kerta sieltä hyppää esiin ne nimbykortin heiluttelijat, ei kandee asuu kerrostalossa ja Helsingissä jos ei kestä meteliä-kommentaattorit sekä taas nillitetään turhasta-tuomitsijat. Niinkuin kaikki pitäisi vaan aina hiljaa hyväksyä. Monesti jo se helpottaa, että saa sanoa sen harmituksensa ja mielipahansa ääneen. Ihan oikeasti siellä ymmärretään että nojoo täällä nyt on tämmöset festarit ja sitä ääntä kuuluu mutta saahan se silti vituttaa! For the record, meillä harmiteltiin kun se musa kuului niin hiljaa, se kuului meille sellaisena epämääräisenä puurona, kiva olisi jos kuuluisi selvästi. Miksi sitä harmia ei saisi sanoa ääneen ilman että samantien tarjotaan ratkaisuna että muutappa pois jos et kestä. Tosi hyvää vuorovaikutusta ja keskustelua hei! Muakin vituttaa ihan suunnattomasti parveketupakointi mutta en ole ajatellut että asian ratkaisuna kuitenkaan olisi se että muutetaanpa muualle. Ihmiset netissä on kyllä oikeasti välillä ihan kyrväkkeitä (opin uuden hienon sanan True Detectivestä).

No toki on ehkä rankkaa väittää että some on syynä tähän kaikkeen. Ihmisethän siellä somen takanakin on. Mutta miksi some sitten tekee ihmisistä tällaisia? Välinpitämättömämpiä, itsekkäämpiä, tunteettomampia. Somessa on paljon hyvääkin, miksei ne puolet tunnu leviävän kulovalkean lailla? Vain ne huonot ja tyhmät puolet. Ja voikun nämä olisikin jotain teinien villityksiä vaan kun ei ole. Isot, aikuiset ihmiset muuttuu somessa ihan tunnistamattomaksi.

Mä olen kehityksen kannalla sekä myös ehdottomasti mediakasvatuksen kannalla. Mutta koen oikeasti aika pelottavaksikin sen, että esimerkiksi yksityisyyden rajoja netissä heilutellaan ja vedotaan sitten sillä, että tää tulee olemaan hei sitten joskus ihan arkipäiväistä. Että ikäänkuin oikeutetaan se toiminta jollain, jota ei ole vielä olemassakaan ja siksi voisi toimia kuten toimii. Nojataan sokeasti oletukseen. Niin siis mitenkä se nyt jo tiedetään mihin suuntaan asiat tulee menemään? Kuka sen voi niin varmaksi tietää, että voi jo nyt vedota siihen? Tulee ikäänkuin olo että on jo päätetty että kyllä joo näin se tulee menemään. Kuka on päättänyt ja miksi? Mutta mitä jos ei menekään niin?

Se on ihan totta että kautta aikojen ihminen on suhtautunut kaikkeen uuteen tosi skeptisesti. Radio, telkkari, tietokone, netti, you name it. Mutta ei se skeptisyys ja varovaisuus ole pelkästään huono asia. Musta tuntuu että vaikka sitä miten hoetaan, että netissä oleva pysyy siellä aina ja netissä ihan kaikki on kaikkien nähtävillä, niin ihmiset ei vaan sisäistä ja tajua sitä. Se on asiana niin iso että se ei vaan uppoa sinne selkäytimeen. Jostain syystä niiden väärien asioiden kohdalla halutaan sulkea silmät. Joskus varmaan vahingossa mutta tuntuu että enenevissä määrin ihan tarkoituksella. Turhauttaa isosti. Enkä suostu myöntämään että turhaan.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Kaljaa keittiössä

Sanottakoon se ääneen. Mä rakastan olutta! En humaltumismielessä, koska liiallisesta hiilihaposta tulee hikka ja huono olo. Mutta noin niinkuin herkuttelumielessä. En tykkää saunakaljoista enkä puistossa nautitusta lämpimästä kaljasta. Mutta tykkään maistella, tutustua, perehtyä ja arvioida. Mua itseasiassa vähän harmittaa se, että Suomessa bisset ja siiderit myydään sellasissa hervottoman kokoisissa sammioissa. Kun mun tekee mieli olutta niin mulle riittää siihen se sellainen pieni pullollinen. En tarvitse ämpäriä mittasuhteeksi. Aika usein me hörpätäänkin Siipan kanssa olut tai siideri puoliksi. Ja se riittää. Se vitsi kun tekis mieli menee sillä ohi.

Mä ostin isänpäivänä Siipalle lahjaksi Aniko Lehtisen Yks olut!-kirjan. Ja vaikka Siippakin on sitä tutkinut, niin siinä taisi käydä kuitenkin vähän niin että mä omin sen. Kirja antaa tosi hyvän läpileikkauksen oluesta, lähtien valmistuksesta ihan siihen asti miten mikäkin olut kannattaisi tarjoilla. Mun suosikkiosio kirjassa on ollut ehdottomasti se, jossa vinkataan millaisista kaljoista kukakin saattaa tykätä. Olen nimittäin löytänyt monta uutta makusuosikkia niiden ainaisten vanhojen tuttujen kaveriksi. Tämän kesän kesäkilot on ehdottomasti kerätty oluen maistelulla.

Kirjan parasta antia on ollut myös ehdottomasti oluen käyttö keittiössä. Ihan ehdasti resepteissä mutta myös ruokajuomana tai vaikka osana boolia. Muutaman reseptikokeilun jälkeen oon saanut rutkasti varmuutta käyttää olutta myös ruoanlaitossa enemmän. Ja ajattelinkin vinkata nyt pari takuuvarmaa reseptiä, jotka sisältää olutta. Ja jotka on ihan oikeasti hyviä!

Fish&Chips. Osa chipseistä tehty kyssäkaalista. Tähän ei tule bisseä mutta maistuu parhaalta kun ruokajuomana on olut.

Bisseblinit

Tokan yksi suurimmista herkuista on mätileivät. Ne oikein perinteiset eli saaristolaisleipää, mätiä, smetanaa ja punasipulia. Leipiin sitä mätiä uppoaa loppupeleissä aika vähän eikä mäti säily kauaa. Poiskaan ei viitsi heittää koska en vaan kestä ruokahävikkiä. Silloin kun mätileipiä tehdään, tehdään myös blinejä koska niiden täytteeksi saa ahdettua sen ylijäämä mädin. Ja vaikka niihin ihan oikeisiin blineihin ei kuulu tattarijauho niin mun mielestä parhaat blinit tulee juurikin tattarijauhosta. Ja bissestä.

Blinit ei ole mitään pikaruokaa. Pelkkä taikinanteko vie jo oman aikansa eli ennakoi! Ja vaikka taikina saattaa tuntua vähän työläältä monine työvaiheineen niin älä lintsaa! Tulee oikeasti hyvä. Tämä ohje on Jenni Häyrisen Katukeittiö - Parempaa roskaruokaa kirjasta. Aika monta muutakin blinien ohjetta oon nähnyt joihin tulee olutta mutta mä teen ne tämän mukaan.

2 munaa
3 dl maitoa
2 dl olutta (ihan peruskeskari käy. Tummakin olut antaisi varmaan aika jännän makusäväyksen mutta mä olen käyttänyt keskaria)
20g hiivaa
2,5 dl vehnäjauhoja
2 dl tattarijauhoja
1 rkl voisulaa
1 tl suolaa

voita paistamiseen

Erottele keltuaiset ja valkuaiset. Laita valkuaiset sivuun jääkaappiin.
Lämmitä puolet maidosta kädenlämpöiseksi. Liuottele hiiva sinne sekaan. Sekoita taikinaan jauhot, keltuaiset, mausteet, voisula ja olut.
Jätä taikina kohoamaan huoneenlämpöön yön yli tai vähintään kuudeksi tunniksi. Mä sanoisin että yön yli.

Jatka taikinan valmistusta hyvissä ajoin ennenkuin alat paistamaan lettuja! Äläkä välitä siitä että taikina haisee melko mielenkiintoiselle. Jos mietit että siellä on hiivaa ja bisseä ja maitoa niin ei se todellakaan millekään houkuttelevalle tässä vaiheessa tuoksu. Mutta siis, jatka hyvissä ajoin!

Kiehauta loppu maito ja lisää se lämpöisenä taikinajuureen. Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja lisää vaahto taikinaan juuri ennen paistamista. Paista blinit valurautapannulla runsaassa voissa. Mä olen paistanut sellaisella lettupannulla, jossa on niitä valmiita pikkukoloja pikkuletuille. Aivan hyvät tulee siinä, en tiedä onko se valurautaa. Blini pitäisi paistaa rapeaksi ja herkullisen ruskeaksi. Tarjoa heti kun olet paistanut! Ja täytteeksi mitä nyt blinien kanssa tykkäät syödä. Mätiä, jokirapuja, smetanaa, hunajaa, sipulia jne jne.


Juopuneet pavut

Useimmiten sitä jotenkin miettii, että olut olisi lihan kaveri. No ei ole! Sopii aivan hyvin myös kasvisruokaan. Tämä herkku saa makutujauksen myös tequilasta. Sen voi halutessaan jättää poiskin. En kyllä suosittele. Tämä on makumaailmaltaan vähän sellainen meksikoa henkivä.

yksi purkki mustapapuja (se sellainen GoGreenin vihreä. En tiedä minkäkokoinen se on. Ja jos haluat niin muitakin papuja voi laittaa lisäksi)
nokare voita kuullotteluun ja 25g viimeistelyyn
1 rkl oliiviöljyä
1 sipuli silputtuna
1 porkkana pieneksi pilkottuna
3 valkosipulia hienonnettuna
1 punainen paprika ilman siemeniä ja pieneksi pilkottuna
1 punainen chili pilkottuna (säätele tulisuutta chilin määrällä, jos et halua tulista niin älä laita kokonaista chiliä)
100g tomaattipyreetä
1 rkl kuivattua oreganoa
50g dijonsinappia
1 rkl suolaa
puoli litraa kylmää vettä
5 dl Guinnessia (voi olla jotain muutakin Stoutia, kunhan tosiaan on tummaa olutta!)
0,5 dl Tequilaa
1 rkl inkkarisokeria

Huuhdo ja valuta pavut.

Kuumenna voinokare ja oliiviöljy suuressa kasarissa tai pannussa ja kuullota sipuli ja porkkana. Lisää valkosipuli, paprika ja chili ja paistele pari minuuttia. Lisää valutetut pavut, tomaattipyree, oregano, sinappi, suola ja kylmä vesi. Kuumenna kiehuvaksi. Papujen ei pitäisi tuottaa vaahtoa pinnalle kun ne on jo kypsiä mutta jos vaahtoa tulee niin kuori pois. Lisää bisse ja tequila. Keitä ilman kantta reilu puoli tuntia. Kuten huomaat, pannulla on nestettä tässä vaiheessa tosi reippaasti. Pidä hella senverran kuumana että tuotos kiehuu reippaasti. Tarkoitus on että nestettä ja alkoholia haihtuu pois.

Papujen lopputuloksen pitäisi olla vähän sellainen muhennosmainen pata. Nestettä ei siis jää jäljelle juurikaan vaan se saa ihan reippaasti haihtua.

Puoli tuntia pitäisi riittää nesteen haihduttamiseen, jos ei riitä niin sitten haihduttelet pidempään. Muista se riittävän runsas lämpö! Sekoita lopuksi joukkoon inkkarisokeri ja 25g voita. Tarjoa riisin kanssa tai tortillojen täytteenä tai hampurilaisen välissä tai perunoiden kanssa. Toimii miten vaan.

Meillä juopuneet pavut pääsi Gordita-purilaisten täytteeksi sipulipikkelsin, pico de gallon, korianterinlehtien ja cheddar-raasteen kanssa. Oli nam!

No hei sitten jälkkäri! Olut sopii makeaankin. Kai oot jo maistanut suklaaolutta? Mä tutustuin siihen muutama vuosi takoperin Lontoossa ja mun mielestä tumma olut ja tumma suklaa on yksinkertaisesti yksi nerokkaimmista makupareista jota voi olla. Rakastuin heti. Seuraava resepti on Aniko Lehtisen Yks olut-kirjasta. Ja siinä kohtaa nimenomaan suklaa ja olut.

Portteri-suklaahurmos

Tämä on kertakaikkisen ihanaa. Taivas suussa! Olut antaa ihan järjettömän kivan maun tähän, sitä ei tunnistaisi jos ei tietäisi mitä tämä sisältää. Uskaltaisin väittää että hekin, jotka eivät oluesta niin välitä, tykkäävät tästä. Koska tosiaan olut ei tunge sieltä läpi mutta jättää sellaisen hei vitsi, mitä tässä on-olon. Suosittelisin tähän ihan ehdottomasti Little Valleyn Vanilla porteria. Antaa kivan vaniljaisen maun. Sitä saa hyvin varustetuista ruokakaupoista. Ja varmaan kai Alkostakin.

200g tummaa suklaata (mitä tummempaa, sen parempaa)
200g voita (I know, tämä ei ole mikään kevytversio)
4 kananmunaa
3 dl inkkarisokeria
vaniljaa
n. 1/2 dl Vanilla porteria
2 rkl perunajauhoja

suklaakuorrute:
n. 300g tomusokeria
50g sulatettua voita
7 rkl Vanilla porteria
1 rkl tummaa kaakaojauhetta
vaniljaa

Laita leivinpaperi 22-24 senttiseen uunivuokaan niin että se leivinpaperi tulee reilusti reunojen yli. Voit tehdä pyöreään vuokaan tai neliskanttiseen, mikä vaan käy.
Sulata suklaa ja voi miedolla lämmöllä kattilassa liedellä.
Vaahdota sokeri ja kananmunat, lisää sulanut voi-suklaaseos norona ja sekoita koko ajan samalla. Lisää olut, vanilja ja lopuksi siivilöity perunajauho.
Kaada taikina vuokaan. Paista uunin keskitasolla 200 asteessa n. 15-25 min. Tästä pitäisi tulla vähän sellainen mutakakkumainen eli keskustan pitäisi jäädä raa'ahkoksi. Jäähdytä kunnolla!!
Sekoita kuorrutteen ainekset ja levitä hyvin jäähtyneen paistoksen pinnalle.

Näyttää kakalta mutta on ihan älyttömän hyvää!!

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Kivaa teinien ja taaperon kanssa; Serena ja Puuhamaa

Jo parin vuoden ajan on ollut vähän haasteellista keksiä tekemistä ja paikkoja, jossa on meidän perheen jokaiselle jotakin. Mä olen sillä lailla vähän itsekäs että haluan että aikuisillakin on kivaa ja puuhaa kun johonkin mennään. Varsinkin jos aikuisistakin maksetaan jotain sisään niin todellakin haluan että mä pääsen tekemään muutakin kuin työntämään rattaita ja muistuttamaan juomisesta.

Kun perheen vanhimman ja nuorimman lapsen välissä on kaksitoista vuotta, kun osa perheestä ei tykkää kieppumisesta ja kun osa perheestä ei halua reissata älyttömän kauas, ei ole todellakaan itsestäänselvää että mielekästä tekemistä löytyy. Luulen että me ei olla ainoa perhe, jolla on vaikeuksia löytää tekemistä jossa olisi kaikille jotakin, koska lasten ikähaitari on vähän isompi. Ajattelinkin vinkata meidän perheen jokakesäisistä kohteista. Ehkä vähän yllättäenkin sopiviksi remupaikoiksi meidän posselle on osoittautuneet Serena ja Puuhamaa.

Serena on vesipuisto Espoon perukoilla jossa mäkin olen käynyt muksuna. Muistan hämärästi että aika samat härpäkkeet siellä on ollut aina mutta kai sielläkin jotain uutta välillä ilmaantuu. Arvattavuudestaan huolimatta meidän muksut tuntuu joka kerta viihtyvän. Viime vuosina kävijämäärä Serenassa on vähän tasoittunut, tai ainakaan meidän kanssa samaan aikaan ei ole sattunut samanlaista ryysistä kuin vielä muutama vuosi sitten. Mikä on ollut tietty vain hyvä juttu! Tämän kesän visiitti Serenaan oli yksi parhaimmista perhepäivistä lomalla. Oli rauhallista, oli lämmintä, oli kivaa!

Vesipuistosta löytyy niin ulko- kuin sisäaltaitakin. Mun makuun pihalla on aina vähän viileää uimiseen, mutta Toka ja Siippa jaksaa käydä ulkohärvelitkin aina läpi. Mä viihdyn sisällä, siellä on aina sopivan lämmintä. Tämä kesä oli ensimmäinen, kun Kolmas pääsi mukaan altaisiin. Aiempina kesinä on tähdätty Serenan reissu päiväunien kanssa päällekkäin ja pienin on nukkunut päikkärinsä vesipuistossa rattaissa meidän muiden vuoroin vahtiessa ja vuoroin uidessa. Mä en itse tykkää mistään kieppumisista. Mulle tulee paha olo jo pelkästä keinumisesta. Lisäksi pelkään korkeita paikkoja. Mä viihdynkin Serenassa aina saunoissa, porealtaissa tai terapia-altaassa. Lämpöisenä päivänä olen pötkötellyt pihalla. Eli kivasti pystyy lököttelemään vaikka ei haluaisikaan mennä vesiliukumäkiä ja rengasliukuja. Serena on siitäkin kiva, että ei haittaa yhtään vaikka olisi huono keli. Sisältä ei tarvitse poistua yhtään mihinkään mutta jos sattuukin kohdalle hellepäivä, pääsee uloskin.

Perheen miesväki tykkää kieppua ja Toka varsinkin käy kaikki mahdolliset vesiliukumäet ja muut läpi. Ja tämän vuotisen reissun perusteella Kolmas tykkää myös. Tuollaiselle vajaa kolmivuotiaalle löytyi pari liukumäkeä josta hän voi laskea yksikseen (toki on oltava altaassa vastaanottamassa ja vahtimassa että ei lupsahda pinnan alle eli yksinyksin ei voi olla!) ja pari allasta josta laski jonkun sylissä. Lisäksi pienin tykkäsi myös porealtaista, siitä isosta altaasta jossa tulee tekoaaltoja ja saunoista. Me mulailtiin tällä kertaa kolme tuntia ja uskon että pidempäänkin olisi viihdytty mutta koska oltiin illalla liikkeellä, oli lähdettävä kotiin koska puisto sulkeutui.

Pari käytännön vinkkiä Serenaan; paikalta löytyy iso maksullinen parkkipaikka jonka pystyy maksamaan käteisellä tai kortilla. Pukuhuoneiden kaapit sensijaan vaativat itseensä kahden euron pantin, jotta toimivat. Eli yhtä kaappia kohden on oltava yksi kolikko. Paikalle pääsee myös bussilla mutta me on aina laiskoteltu ja tultu autolla. Serenasta löytyy myös kahvilaa ja ravintolaa mutta me ei olla niissä käyty nyt muutamaan vuoteen. Eli sun täytyy vaan keksiä joku näppärä jippo millä sujautat maksuvälineet biksuihin.

Hieman yllättäen meidän perheen suosikiksi on osoittautunut myös Puuhamaa. Joka on mun mielestä mainontansa ja muun kautta vähän profiloitunut pienten lasten paikaksi. Jota se ei suinkaan ole, Puuhamaasta löytyy tekemistä ihan kaikenikäisille. Aika moni paikan aktiviteeteistä on sellaisia, että sinne ei kovin pientä edes voi päästää. Puuhamaassa on touhuamista jotenkin niin paljon, että aina tuntuu että yksi päivä ei riitä mihinkään. Tänä vuonna oltiin Puuhamaassa ajallisesti yhden työpäivän verran ja silti jäi tosi paljon tekemättä. Olisi pitänyt tulla paikalle vielä aikaisemmin.

Puuhamaa vaatii kyllä osakseen sen että on suht kiva keli. Kylmällä ja sateella siellä ei ole kivaa koska kaikki touhu painottuu ulos. Mikään helle ei tokikaan tarvitse olla mutta vähintäänkin poutaa. Me on satuttu Puuhamaahan joka kerta niin, että tupa on ihan täynnä. Se ei kuitenkaan ole koskaan haitannut koska jotenkin Puuhamaassa on niin paljon sitä tekemistä, että mihinkään yksittäiseen paikkaan ei muodostu älyttömiä jonoja. Paitsi kahvilaan. Siellä on aina ihan posketon jono ja me ei ostetakaan sieltä koskaan muuta kuin jätskit.

Toka formuloimassa. 

Me varaudutaan Puuhamaassa aina grillaamaan. Paikan päältä löytyy nimittäin useampia sekä kaasu- että puulämmitteisiä grillejä eikä niihin koskaan ole mikään tuntikausien jono. Tänä kesänä grillattiin paikan päällä kahdesti koska oltiin tosiaan niin pitkä päivä puuhailemassa että nälkä kerkesi iskemään kahdesti. Puuhamaassa ei onneksi ole näkynyt yhtä röyhkeitä lokkeja kuin monessa muussa paikassa joten siellä saa ulkoruokailla ihan rauhassa. Toki sielläkin linnut kärkkyy mutta sentään eivät napsi syömisiä suoraan käsistä.

EDIT Voihan kesäpää! Lisättäköön vielä tiedoksi että Puuhamaassa on ilmainen parkkipaikka mutta ne perässä vedettävät isot kärryt maksaa 2+2 euroa (vuokra 2e, pantti 2e). Se kärry on tosi kätevä jos tavaraa on enempi mukana mutta aika raskas vetää ja paikoin hankala ohjastella. Eli jos sulla on rattaat ja saat kaiken niihin näppärästi mahtumaan niin sitä kärryä et tarvitse. Ja Puuhamaahan ajaa siis n. tunnin Helsingistä.

Viime päivinä on ollut lehdissä kirjoitusta ainakin Puuhamaan vesipuiston hengenpelastajista. Mä en ota nyt sen ihmeemmin kantaa mihinkään yksittäiseen paikkaan taikka arvostele ketään vanhempaa, mutta kirjoittelen nyt ehkä pienen pätkän aiheesta tähän sentakia, kun kerran liputtelen tässä paikkoja joista vesipuistot löytyy.

Meidän perhe käy paljon uimassa. Ollaan käyty jonkun verran kylpylöitä, vesipuistoja sekä uimahalleja läpi. Ja ihan kaikkialla meidän kokemus on se, että ei ne hengenpelastajat siellä varsinaisesti kenenkään perään katso. Keskittymiskyky näyttää ainakin näin kävijän silmin olevan monesti jossain ihan muualla kuin altaissa. Vastuu siitä, että lapset on turvassa vedessäkin, on siis aivan ehdottomasti vanhemmilla tai mukana olevilla aikuisilla! Ihan joka kerta esimerkiksi Serenassa ollessa, näkee tosi pieniä lapsia joiden perään ei vanhemmat näytä katsovan yhtään. Mä olen senverran koko kylä kasvattaa-henkinen että paimennan ja autan kyllä muitakin kuin omiani eli siinä mielessä tuo nyt ei ole mulle henk. koht mikään iso juttu. Mutta mitä jos jotain sattuu ja kohdalle sattuukin vähän välinpitämättömämpiä vesipuistoilijoita?

Mä painottaisinkin että varsinkin isompiin vesipuistoihin kannattaa aina suunnata niin, että yhtä lasta kohden on yksi aikuinen. Mitään ikärajoja on musta hirveän hankala alkaa heittämään, se riippuu niin lapsen uimataidosta, että minkä ikäinen pärjää jo ilman valvontaa altaissa itsekseen. Kuitenkin on hyvä muistaa se, että tavallinen uima-allas ei ole sama asia kuin jotkut vesipuistojen vesiliukumäet ja villivirrat. Kaksikko on jo vuosia osannut mun mielestä altaissa puljata hirmuisen hyvin (mitä nyt Tokaa joutuu aina välillä paimentamaan kun meno menee turhan villiksi) mutta tämä kesä oli ihan ensimmäinen kerta, kun altaiden ulkopuolellakin homma sujui ongelmitta. Kun meidän porukasta kukaan ei juossut, riehunut tai muuten pöllöillyt. Ja nuo meidän ukot ovat siis 13 ja vajaa 15. Eli kun suuntaatte paikkoihin, joista vesipuisto löytyy, niin varatkaa niitä aikuisia per lapsi mielummin enemmän kuin vähemmän. Varsinkin jos ette ole ennen käyneet ko. paikassa ettekä tarkkaan tiedä millainen vesipuisto on kyseessä. Ja tietysti ihan senkin takia että jos sattuu olemaan paljon muitakin kävijöitä samaan aikaan niin useampi lapsi yhden aikuisen silmille on liian monta liikkuvaa osaa. Mun vinkkelistä esim. Puuhamaan vesipuoli on aika hurja ja en ikinä uskaltaisi sinne yksin useamman taaperon tai pikkulapsen kanssa. Mutta mä myönnän kyllä suoraan olevani pelkuri ja arkajalka ja ehkä vähän ylivarovainenkin. Mutta tulipahan nyt varoitettua!

Hauskaa oli mutta Puuhamaa-päivän päätteeksi oli ihanaa käydä pesemässä savun haju pois hiuksista ja nostaa suolapöhöttyneet jalat pöydälle. Musta on jotenkin kiva nähdä kun teinitkin saa vielä niin paljon irti tuon tyyppisistä paikoista. Jossa tehdään itsekin eikä vaan kieputa päättömästi jossain laitteissa sokerihumalassa.

Kaksikko kiipeilemässä

Me ollaan sekä Serena että Puuhis käyty aina päiväreissuina koska välimatkat on senverran lyhkäisiä mutta olen antanut itseni ymmärtää että kummankin läheisyydessä pääsisi ihan näppärästi majoittumaankin. Mun oma henk. koht. mielipiteeni on että jos reissaa esimerkiksi tänne eteläiseen Suomeen päin niin ne perinteiset Lintsit ja Korkeasaaret voi joskus jättää väliinkin. Vahva suositus näille kahdelle! Serenan nettisivut täällä ja Puuhamaan täällä.

Epäselvyyksien vuoksi mainittakoon että hulinointi oli ihan omakustanteista.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Moikkaus arjelle, kaipaus kesälle

Tämä kesä on ollut vähän hassu. Tavallaan vähän sellainen viimeinen vapauden kesä. Toisaalta on tuntunut ihan samalta kuin lapsuuden kesät tuntui. Kesä on ollut pitkä, vapaa ja huoleton. Ja toisaalta aika on hurahtanut ihan kamalan nopeasti ja viikot on olleet täynnä luopumista. Enää tällaista pitkää ja vapaata kesää tuskin tulee. Tämä oli viimeinen. Mitä tänä kesänä sitten on tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta?

Porvoossa päiväretkellä.
Puolet kesäkuusta meni Ekan riparitouhuissa. Onneksi leiri oli heti kesän alussa ja rippijuhlat heti perään niin ne oli sitten hoidettu. Osa Ekan kavereista käy riparinsa viimeisellä lomaviikolla ja se on kuulemma ihan se pahin vaihtoehto. Hetipian riparin jälkeen tuli juhannus jonka jälkeen vietettiin vielä verkkaisia kesäpäiviä. Arki on arkea kesälläkin mutta onneksi siihen arkeen on osattu keksiä vähän spessuakin. On nähty ystäviäjuhlittu ja vähän pariskuntailtukin. Yritetty saada syksyä järjestymään ja syöty. Musta loma tuntuu parhaalta ilman sen isompia juttuja. Ollaan vaan.

Ystävän kanssa ulkoruokinnassa. Joka hurahti muutaman viinin jälkeen aamuyöhön asti...

Shava Santa Fén terassilla

Mahtuipa kesään yksi helledrinksukin. Jonka nautin villatakki päällä.

Mä en tykkää tehdä mitään bucket listejä tms mitä pitäisi suorittaa lomalla. Arki on riittävän suorittamista ja haluan välttää kaikkea vähänkin tekemisen makuista viimeiseen asti lomalla. Kaikki hauska on kivointa kun se on suunnittelematonta. Mä en nykyään mieti mitä kaikkea kotona pitäisi lomalla tehdä. Tehdään mitä tehdään ja loput jää sitten tekemättä. Eipä ole toistaiseksi kukaan vielä kuollut pesemättä jääneisiin talvivaatteisiin tai liian kauan vaihtamatta olleisiin lakanoihin. Paljon kuitenkin jäi kesällä tekemättä sellaista, jota luulin että tulisi tehtyä. Talviturkki jäi heittämättä, en muista että mulla olisi ollut koko kesänä kertaakaan kesämekkoa päällä enkä ole myöskään syönyt yhtäkään jätskikiskasta ostettua jätskiä tänä kesänä. Näin tänä vuonna.

Sateenkaaret päättyy aina meidän kotikulmille. 

Mikään kesä ei ole mennyt yhtä nopeasti kuin tämä kesä. Ehkä se johtuu osittain siitäkin että koko perheen yhteistä lomaa oli vain viikko. Se vasta vauhdilla hurahtikin! Eikä siihen haluttanut suunnitella mitään isompaa. Mä olen nukkunut paljon päiväunia, lapsi vähän vähemmän. Olen jäänyt ihan totaalisen koukkuun Keeping up with the Kardashians-sarjaan. Olen hukannut kahdet aurinkolasit. Yrittänyt metsästää Ekalle uutta pyörää. Todennut ihan järjettömän monena iltapäivänä Siipalle että nyt kyllä otetaan lasilliset viiniä tai bisse puoliksi. Ja olen huomannut että ne ei olekaan loppupeleissä lapset jotka tarvitsee rytmejä selviytyäkseen vaan minä. Kestän paljon paremmin kun päivissä on ennakoituja juttuja.

Kylmät kelit ei ole haitanneet. Ihan samalla tavalla ollaan käyty ulkotapahtumia, kylmäkin kesä on kesä. Ainoa minkä suhteen viileys on harmittanut on meidän tomaatit, jotka eivät meinaa jaksaa kypsyä kun ei ole riittävän lämmintä.

Näitä kavereita olisi vajaa neljäkymmentä kypsymässä. Sitkeästi vaan pysyvät raakoina.
Vaikka on syöty kaikkea ihanaa, ollaan myös lintsattu ihan älyttömästi syömisistä. Joskus alkuillasta on tullut huomattua lukemattomia kertoja että oho, ollaan vielä aamupalalla liikenteessä. Ja liian usein iltapalaksi on valikoitunut jotain kaupan pakastealtaasta. Lisäksi lasten ollessa reissussa on ollut niin helppoa laiskotella ruoan laiton kanssa ja suunnata syömään johonkin ulos. Arki on tervetullut syömisten suhteen, nyt niihin tulee taas paremmin joku järki. En ihan vähään aikaan halua nähdä pizzaa tai ranskalaisia meidän ruokapöydässä.

Tämän kesän hitti herkkupöydässä on olleet marjat ja marenki. 

Tästä löytyy kaikki mitä mä tarvitsen; marenkia, mansikkaa ja kookosta.

Kesän viimeinen Pavlova. Tai Navratilova, kuten Siippa sanoo
Mutta niin se vaan hurahti tämäkin kesä. Kääntäessä perhekalenteria elokuulle, ne hyppäsi silmille. Mun ensimmäiset työvuorot. Meidän arki alkaa vähän ripotellen kolmen viikon ajan. Huomenna starttaa Kolmosen päiväkoti, sitten palaa Siippa töihin, senjälkeen Kaksikko kouluun ja viimeiseksi sitten alkaa mun työt. Vaatteet on nimikoimatta, tarhatossut hankkimatta, koulukamppeet tarkistamatta, lasten vaatekaappien sisältö ihmettelemättä, Wilman salasana unohdettu ja todistukset etsimättä. Pitäisi varmaan miettiä käytetäänkö päiväkodissa kerta- vai kestovaippoja. Kesti joku tovi löytää oma kalenteri. Se oli pysähtynyt tammikuuhun.

Lasten toiveruokaa; kalakeittoa 
Viimeisen lomaviikon kunniaksi Kolmas oppi nukkumaan aamuisin pitkään. Koko vuosi on herätty ihan liian aikaisin ja toki nyt se sitten nukkuisi. Paitsi tänään kun oli ehdottomasti mun vuoro herätä pojan kanssa, Siippa kun oli eilen kavereiden kanssa hulinoimassa. Ei nukuttu illalla, ei nukuttu yöllä eikä nukuttu aamulla. Päivälläkin nukkuminen oli vähän niin ja näin.


Puuhamaassa sensijaan uni maistui!
Viimeinen vapaa viikonloppu meni vauhdilla. Eka oli Assemblyillä pari päivää ja pari yötä. Me muut käytiin ystävien kanssa perinteisesti Kallio Block Party ja Siippa kurvasi vielä illaksi kavereiden kanssa illanviettoon. Katufestarit oli tänä vuonna ihan mahtavat. Suunnattiin toki ajoissa kotiin mutta sen muutaman tunnin ajan ei ihmispaljoudesta huolimatta nähty kuin iloisia, leppoisia ja hyväntuulisia ihmisiä. Jotka huomioi lapsetkin. Perheelliselle paljon kivempi tapahtuma kuin viime vuoden vastaava.

Kohti lasten BlockPartyja!



Piknikillä


Duunin ja päiväkodin kanssa on käyty tiivistä sähköpostailua. Oma aivo ei tahdo pelata eikä hahmota ja olen jo ihan väsynyt pelkästä kalenteriin vilkaisusta. Mutta huomenna se sitten alkaa. Kolmosen päiväkoti ja sitä myötä arki. Me ollaan ihan keskeneräisinä eikä yhtään valmiita. Mutta niin vaan mennään uutta päin. Tuli vähän yllärinä että se tuntuu kuitenkin näin haikealta. Alkava arki. Ole meille hyvä.