sunnuntai 16. elokuuta 2015

Päiväkodissa

Heipat täältä osittaisen arjen keskeltä! Aika monta päivää on päiväkodin harjoittelua takana ja ensi viikosta lähtien Kolmosen pitäisi alkaa yrittää olla hoidossa ilman että mä tai Siippa ollaan mukana. Hoitoaikaa pidennetään pikkuhiljaa, huomenna aloitetaan kahdesta tunnista. Mä olen enää ensi viikon kotona ja sitten alkaa mullakin työt.

Eka päiväkotipäivä pari viikkoa sitten oli ihan jäätävää säätämistä. Ensin nukuttiin pommiin, sitten ei mahduttu bussiin ja lopuksi soittelin Kaksikon koulun terveydenhoitajalle päiväkodin sijaan että myöhässä ollaan. Kesän aikana päiväkodin lähiympäristön liikennejärjestelyt oli muuttuneet ja kesti tovi hahmottaa että miten helvetissä edes päästään rattaiden kanssa paikan päälle. Tultiin paikalle lopulta hikisinä ja rutkasti myöhässä.

Ylipäätään koko päiväkotiin lähtö on aina jotenkin tosi hankalaa mulle. Mä nyt alan olla ihan sinut tämän sosiaalisen kömpelyyteni kanssa mutta vähän ihmetyttää että mistä tää nyt kumpuaa että sitä miettii jotenkin tosi tarkkaan miten siellä paikan päällä on. Onko parempi olla rento? Vai vaan asiallinen? Ymmärtääkö ne yhtään mun huumoria? Siippahan luonnollisesti on ollut paikalla ihan relana itsenään, yhtään miettimättä että mitä hoitajat siitä ajattelee, mun kiristellessä. Ylipäätään sen koko asenne on niin kadehdittava ja vituttaa että mä vaan stressaan. Menee ihan älyttömästi energiaa loppupeleissä ihan turhaan. Mutta minkäs teet? Onhan tämä nyt kuitenkin melkoisen iso juttu.

Jos nyt ihan rehellinen oon, niin pari viime viikkoa on olleet ihan kamalia. Kolmas viihtyy päiväkodissa niin kauan kuin mä tai Siippa ollaan jossain hollilla. Poju ei todellakaan kiehnää meissä kiinni vaan paahtaa tutkimaan ja menemään mutta hakee meidän läsnäolosta henkistä tukea. Ja varsinaista irtautumista ei ole tapahtunut missään vaiheessa, päinvastoin. Oon päiväkodissa ollessa yrittänyt käydä välillä vessassa tai juomassa niin että menen yksin ja Kolmas jää ryhmään, ja ihan joka kerta kundi huutaa ja takertuu muhun kiinni. Ihan kuin olisi kuolemassa. Muutaman kerran kotonakin on esiintynyt sitä että poika nyyhkyttää, jos ei löydä meitä vanhempia just heti. Tosi kiva!

Kolmosen ryhmä on onneksi ihan mahtava. Lähes kaikki hoitajat on aivan ihania (tai oikeastaan ihan jokainen on musta ihana mutta toki osan kanssa ne omat henkilökemiat kohtaa paremmin kuin toisten kanssa. Mutta sekään ei ole mulle niin tärkeä seikka kuin se että Kolmosella on turvallinen olo jokaisen päivähoidon aikuisen kanssa) ja tekevät työtänsä suurella suurella sydämellä. Ryhmä on tosi rauhallinen ja lapset vaikuttaa tyytyväisiltä. Päiväkodin työntekijät tsemppaa ihan mahtavasti mun panikoidessa ja ne on jotenkin ihanan äidillisiä. Ei mitään lässyttäjiä mutta sellaisia turvallisia ja tasaisia. Tulee olo että niillä on langat käsissä ja kaikki pelaa ja ne oikeasti tietää mitä ne tekee. Mä en ehkä jaksaisi olla noin kannustava jos jaloissa häärisi munkaltainen vanhempi. Lisää liksaa päivähoidon työntekijöille hei!

Mä en enää muista sitä aikaa kun Kaksikko aloitti päivähoidossa. Ja silloin jotenkin oli niin eri tilannekin. Silloin mä olin ollut neljä vuotta putkeen himassa. Lasten aloittaessa hoidossa mä olin yksinhuoltaja. Kaksikolla oli päiväkodissa turvaa toisistaan. Silloin ei ollut ihan samalla tavalla mahdollisuutta märehtiä näitä päivähoitoon liittyviä juttuja. Nyt kun mä en ole yksin niin ehtii toisella tapaa murehtimaan. Ja ylipäätään miettimään kaikkea.

Ehdottoman hyvä juttu on ollut se että päästiin tutustumaan ajan kanssa päivähoitoon. Mutta hitto että se tutustuminen on hankalaa! Mä olen ainakin omasta roolistani ihan pihalla. Mitä mun siellä pitäisi tehdä? Autanko omalle lapselleni ruokaa vai pysyttelenkö taka-alalla? Minkä verran ohjaan lasta vai onko se ryhmän hoitajien hommaa? Tarkoitushan kuitenkin on että Kolmas tottuu niihin päivähoidon työntekijöihin ja ryhmään. Ei siihen että mä olen statistina. Ja kun mäkään en tunne vielä toimintatapoja niin tuntuu monesti että pyörin jaloissa ja olen tiellä. Hoitajat on ihania mutta silti musta tuntuu että heilläkin on välillä vähän vaikea tehdä työtänsä kun paikalla on vanhempia tutustumassa. Se, että vanhemmat on mukana päivähoidon alkaessa on tosi tärkeä juttu. Mua vaan ihmetyttää että sitä tutustumista ei ole sen tarkemmin mietitty. Että miten tutustutaan ja miten ollaan. Mä ainakin koen että kaipaisin vähän ohjausta. Oon kyllä kysellyt ja uuvuttanut jutuillani varmaan koko ryhmän aikuiset mutta silti koen että tutustuminen on tuntunut vähän epämukavalta. Kun kukaan ei oikein tiedä miten homma etenee. Mun mielestä vanhempiakin pitäisi auttaa sopeutumaan päivähoitoon.

Yksi seikka muuten vuoropäivähoidosta jota kyllä jossain vaiheessa funtsin, mutta jonka sitten unohdin, ja joka palautui nyt mieleen. Nimittäin se, että oikeasti tuntuu tosi hyvältä kun ei tarvitse miettiä sitä että onko lapsi se viimeinen haettava päiväkodista. Vaan siellä on aina muitakin. Lapsia tulee ja menee. Toisten hoitopäivä alkaa olemaan jo ohi kun toisilla se vasta alkaa. Meillä ei myöskään ole kovin kummoista tukiverkostoa. Siksikin vuorohoito on meille hyvä, vaikka tokikin siis päivähoito on käytössä vain meidän vanhempien työajan. Mutta siitä huolimatta, ajatuksena se tuo turvaa arjen sujumiseen. Että mitä jos se vähäinenkin turvaverkko pettää? Tuntuu helpottavalta että ei tarvitse miettiä päiväkodin kiinnimenemistä kun menee hakemaan lasta.

Mulla on aika ristiriitaiset fiilarit. Mä haluan töihin (vaikkakaan en välttämättä tuohon työpaikkaan..) mutta toisaalta toivoisin että Kolmas saisi olla kotona. Mutta kun kuitenkin hoitoon on nyt mentävä niin päiväkoti tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Kolmosen päiväkoti tuntuu turvalliselta mutta tuntuu tosi kurjalta kun Kolmosen sopeutuminen on nyt niin vaikeaa. Oikeastaan sitä pahinta mahdollista laatua mitä mä etukäteen pelkäsin. Tiedän toki että kunhan kundi hokaa että päivähoitoon kuuluu myös se että isä tai äiti hakee aina kotiin, touhu helpottaa. Mutta pakko sanoa silti että vituttaa ihan älyttömästi jokainen kyllä se siitä ja helpottaa kun se tottuu kommentti. Kun ne ei helpota sitä mun tämänhetkistä surua ja ahdinkoa yhtään. Se, että joskus tulevaisuudessa on helpompaa, ei helpota sitä tunnetta yhtään että multa revitään sydän rinnasta ulos. Ihmiset voisi joskus todeta että onpa ihan perseestä, sen ainaisen kannustamisen sijaan.

Kyse ei ole siitä että mä en luottaisi ettäkö kukaan muu ei osaisi hoitaa Kolmosta. Osaa kyllä. Mutta ehkä mullakin on sopeutumisvaikeuksia. Myönnän että mä olen meidän perheessä se jolle muutokset on välillä vaikeita. Kaksikko on jo niin isoja että ne tietää että mä tarvitsen tsemppausta. Mutta on tosi hankalaa totuttaa tuota pienintä päivähoitoon kun itsellä on sellainen olo että oispa kiva kun se saisi vielä olla kotona. Ja kun ei ole ihan täysin sinut kaikkien näiden asioiden kanssa, on tosi vaikeaa olla lapsen tukena ja vakuutella että hei tää on oikeasti hyvä juttu! En halua että lapsella tulee päivähoidossa olo että vain vahvat pärjää. Että saadakseen haluamansa pitää osata pitää ääntä itsestään. Mutta niinhän se vaan oikeasti menee. Toiset tuo itsensä röyhkeämmin esiin ja toiset jää sitten taka-alalle, tahtomattaan tai vapaaehtoisesti. Haluaisin että Kolmas saisi olla tollainen huoleton kikattaja, mitä se on.

En muista koska olisi ollut näin ahdistunut olo. Stressaa ja väsyttää. En muista koska olisin ollut viimeiksi näin poikki. Öisin en saa nukuttua ja haahuilen täällä himassa silmät punaisena. Itkeä tihrustelen salaa ja vähemmän salaa. Tiedän että muutamassa viikossa ahdistus helpottaa mutta se ei varsinaisesti auta nyt. Kohta pitäisi kuitenkin itsekin hypätä sinne oravanpyörään ja sitten on taas yksi lisäosa opeteltavana kokonaisuudessa. Tähän samaan saumaan on toki myös osunut PMS-ahdistus joka nyt ei varsinaisesti ainakaan ole helpottanut tätä kaikkea. Myönnän ajatelleeni kerran jos toisenkin että miksen voinut tulla raskaaksi niin ei tarvitsisi viedä Kolmosta nyt vielä hoitoon. Vaikka eihän se tietenkään mikään ratkaisu mihinkään ole. Kunhan nyt mökötän muka elämän epäreiluutta. VMP!

4 kommenttia:

  1. Tuo justiinsa, että vanhemman rooli siellä tutustumassa on ihan hukassa. Mä päädyin jotenkin auttamaan koko ryhmää siinä tutustuessa, joten toisen päivän jälkeen tuumasin, että eiköhän tää ollut tässä. Helpottaa tietysti ryhmän hanskaamista, jos on ylimääräisiä käsipareja (homma ei edes ole mulle vierasta, vaan oon ollut eskariryhmässä joskus apuopena ja jopa sijaistamassa lto:ta), muttei se nyt oikein tutustumisen idea ole, että vanhemmat tulee ja tekee työt... Vai onko?

    Eipä ole täälläkään tarvinnut aiemmin pehmeitä laskuja miettiä, kun hoitopaikan saaminen on ollut hankalaa ja paikan on nippanappa saanut samalle päivälle jolloin työt alkaa niin, että tieto on tullut edellisenä.

    Vaikealle se hoitoon jättäminen tuntuu silti, vaikka tietää, että muutamassa viikossa kersalla on homma hyvin hanskassa. Muutaman viikon aamuitkut ja siinä se. Ja toisaalta tietää, että vaihtoehdot on aika vähissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä olin itseasiassa aika yllättynyt että se tutustuminen oli aika haahuilua. Siis toki lapsi oli mukana ja noin mutta mä haahuilin. Ja just ne tietyt tilanteet kuten vessatukset, ruokailut, pukeminen, riisuminen. Teenkö minä vai kuka? Mä en muista enää miten oli silloin kun Kaksikko tarhaili. En muista ajatelleeni ainakaan mitään tällaista. Oon tässä hiljaa itsekseni muotoillut palautteen antoa mielessäni. Toisaalta ehkä se hoitajista tuntuu lisähommalta jos pitää alkaa vanhempiakin paimentamaan. Toisaalta taas ehkä jos siihen tutustumiseen panostettaisiin ja mietittäisiin sille jotain raameja niin se lasten tottuminen päivähoitoon paranisi? En tiedä, nyt vaan kävi itselläkin mielessä että tää lapsihan tässä tottuu että mä täällä päiväkodissa hoidan nää sen jutut. Se tottuu päiväkotiin mutta ei noihin aikuisiin jotka täällä kuitenkin sen kanssa päivät sitten on. Nyt koko tutustuminen on selvästi hoitajakohtaistakin. Tasan yksi Kolmosen ryhmän hoitajista teki sitä että "tuuppa Kolmas vähän apulaiseksi mukaan kun käydään tuolla toisessa ryhmässä" ja vaikka se lapsi sieltä itkien takasin tulikin niin kuitenkin just toi että se aikuinen oli siinä joku muu kuin minä. Kontaktia lapsiin ottaa toki kaikki hoitajat mutta ehkä tota tutustumisaikaa oikeasti kannattaisi miettiä siellä päiväkodin päässä että miten se saataisiin toimivammaksi. Nää on vaan siitä vaikeita tuoda esiin kun ei ole tarkoitus arvostella kenenkään työtä vaan toive olisi just tuossa kehittämisessä.

      Mulla ei periaatteessa oikeasti ole varaa mihinkään urputteluun. Me saatiin kuitenkin tietää päivähoitopaikka hyvissä ajoin ja meillä on ollut pitkä tutustumisaika. Ja ollaan me oikeasti tyytyväisiä. Harmittaa vaan se että tämä menee tuon pienen kanssa nyt tuolla "sun on PAKKO tottua päivähoitoon"-metodilla eikä niin että lapsi tottuisi vähän kivuttomammin. Kyllä se siellä viihtyy ja tykkää mutta opettelua ja oppimista on. Tää ristiriitaisuus syö tosi paljon kun on kivaa mennä töihin mutta ei oo kivaa koska tää muu ei oo kivaa.

      Poista
    2. Mä jätin sen oman pieneni tosiaan tottumaan sinne ilman mua (on tänään kolmatta päivää), kun totesin, että paikka lapselle ei ole mikään ongelma ja hoitajiin & muuhun ryhmään tutustuu nopeammin ilman äitiä. Eipähän totu siihen, että äiti siellä päiväkodissakin hoitaa kaiken...

      Ymmärrän sun kehittämispointin hyvin. Sitä se tutustuminen tarvitsisi.Meidän lähestymistavat asiaan (ja ne lapset) on vaan vähän erilaiset :)

      Poista
    3. Hankalan tuossa kehittämisessä on justiinsa tuo kun lapset ja vanhemmat on niin erilaisia. Ei pysty kehittämään sellaista yhtä toimivaa sabluunaa :) Lisäksi mä huomaan kokevani tosi hankalaksi sen että mitä "voi" vaatia. Mä olen itsekin joskus 15 vuotta sitten ollut päiväkodissa duunissa joten ei se ihan vieras kenttä mullekkaan ole. Mutta onhan se ihan eriasia heilua päiväkodissa duunissa kuin vanhempana. Me kuitenkin maksetaan siitä palvelusta joten oletettavasti jotain voi vaatiakin. Mutta ehkä se kannattaa nyt vähän katsella tätä alkua pidemmälle ennenkuin alkaa täyttämään palautelaatikkoa ehdotuksilla :P

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?