tiistai 25. elokuuta 2015

Ylidramaattinen äiti

Moikka täältä tokan työpäivän vikoilta metreiltä! Tää on niin pöljää. Toisaalta sitä on ihan tabula rasa ja sormi suussa ja mitähähtäh ja toisaalta taas tuntuu että ei olisi poissa ollutkaan.

Viime viikko oli, jos mahdollista, vielä kamalampi kuin kaksi edellistä. Kolmas oli päiväkodissa yksikseen. Lapsen jättäminen on jotain ihan kamalaa. Vaikka miten tietäisi että sillä on siellä kaikki hyvin, sillä ei ole hätää, se pääsee syliin, niin silti. Ja miksei kukaan ikinä puhu näistä niiden oikeilla nimillä? Musta aina jotenkin vähän hyssytellään sitä ja painetaan niitä tunteita sivuun. Että hyvin kaikki menee ja plaaplaaplaa. No menee menee ja joojoo mutta mikään ei poista niitä alun fiilareita ja sitä, että nyt se on hoidossa. Pikkuhiljaa... Kuten jo aikaisemmin huikkailin, mä en muista juurikaan Kaksikon hoidon aloitusta. En pysty siis sinänsä vertailemaan itseäni silloin ja nyt, koska en muista. Mutta muutama sellainen juttu jäi tältä kierrokselta mieleen, joista teen jossain vaiheessa oman postauksensa. Huomioita, jota itse tajusi.

Mä olin viime viikolla siis muutaman tunnin itsekseni. Mulle hoettiin joka tuutista että nauti nyt kun saat vähän olla. Mutta kun en osaa. En pysty. Haluaisin ihan oikeasti mutta en pysty. Niiden tuntien aikana mitä kotosalla olin, tuntui että kello ei liiku mihinkään. Päässä pyöri vaan että onkohan sillä siellä hätä, itkettääköhän sitä, pääseekö se syliin. Yritin alkaa tässä kotona tekemään jotain mutta ei pystynyt keskittymään. Kävin juoksemassa tuntikausia koska se rullaava toisto oli ainoa jota kykeni tekemään koska silloin ei tarvitse ajatella mitä tekee. Mietitytti vaan että jos  nyt tuntuu tuolta, niin miten mä mitään töitä pystyn tekemään?

Aina kun tulee puheeksi se hoidon alkaminen, niin tuntuu että se suhtautuminen on jotenkin.. no ei nyt vähättelevä mutta sellainen että ei saisi olla itse surullinen. Että pitäisi olla reipas ja ties mitä. Miksi pitää olla niin että ei tuntuisi missään kun vie lasta hoitoon? Että ei surettaisi, että ei sattuisi nähdä toisen itkevän, että ei harmittaisi? Koska surettaa ja sattuu ja harmittaa! Ihan helvetisti. Tottakai tiedän että lapsen takia ei saisi. Lapsen tulee hätä ja jääminen on aina vaikeampaa. Mutta silti. En tykkää että pitää olla ihmisrobottina. En tykkää että lapset säilötään itkuisina päivien ajaksi. Enkä tykkää että itse pitäisi esittää että ei täs hei mitään, oon tosi reipas. Kyllä saa musta vanhemmatkin sanoittaa niitä omia tunteita ja ajatuksia keskenään sekä lapsen kanssakin. Ei se sitä tarkoita että päivähoidosta tehtäisiin ihan mörkö. Tuntuu että päivähoitoa pitää vaan glorifioida ettei nyt vahingossakaan lapselle tule yhtään mitään negatiivista ajatusta paikasta. Ja ettei se nyt vaan ala reagoimaan jotenkin. Mutta eikai se surullisuus ja muu tee asioista automaattisesti negatiivisia?

Kolmas toki on reagoinut hoidon alkuun. Muutos on kuitenkin isoin hänelle. Eikä häntä ole millään puheilla tai jutuilla voinut täysin valmistaa uuteen arkeen. Tyyppi on tällä hetkellä ihan järisyttävän uhmainen kotona. Koko ikänsähän se on ollut tosi uhmainen mutta nyt huidellaan jossain ihan uusissa sfääreissä sen suhteen. Tuntuu siltä että se uhmaaminen on tällä hetkellä enempi sääntö kuin poikkeus. Jos Kolmosen kanssa on kotosalla kaksin niin sitten on aika vaivatonta, mutta mitä enempi porukkaa on kotona niin sen uhmaisempi se on.

Kyllä mulle tuli yllärinä miten rankkaa tää on ollut mulle. Musta tuntuu että ihankuin oisin eronnut, ihankun mut ois jätetty. Samalla tavalla sattuu. En pysty keskittymään mihinkään, en syömään, en nukkumaan. Itkettää paljon, ahdistaa. Ihankuin jotain olisi päättynyt lopullisesti. Ehkä onkin mutta kyllä tää nyt silti tuntuu vähän ylidramaattiselta. Mutta näin tällä kertaa, näin tämän lapsen kanssa. En ala esittämään ettäkö ei tuntuisi missään. Ettäkö tämä olisi jotain muuta kuin iso juttu.

Perun omia menoja ja juttuja ja toivon että ihmiset ymmärtää että en vaan nyt pysty enkä halua olla yhtään enempää erossa perheestä. Mietin jatkuvasti että osasinko kotona ollessa arvostaa sitä yhteisaikaa lasten kanssa? Miten usein olin turhautunut ja tylsistynyt. Tekee mieli ruoskia itseään jokaisesta kerrasta, kun toivoi olevansa jossain muualla, kuin siellä himassa lapsen kanssa.

Tuntuu että sitten kotona ollessa haluaisi vaan pyydellä anteeksi lapselta. Että anteeksi kun et saa enää olla kotona, anteeksi kun joudut käymään tämän läpi, anteeksi kun tehtiin nyt näin. Tunnen syyllisyyttä siitä että lapsi on hoidossa. Toisena päivänä, kun Kolmas jäi hoitoon niin että meistä kumpikaan ei ollut mukana, yksi isompi lapsi huitaisi Kolmosta lapiolla silmään. Ja se olo mikä mussa heräsi... toki kiukku ja hätäännys että sattuiko mutta suurimpana syyllisyys. Että noin voi käydä meidän valintojen takia. Valintojen, joihin lapsi ei ole itse voinut vaikuttaa. Mutta joista joutuu tietyissä tilanteissa sitten kärsimään.

75% työaika on ehkä fiksuin teko johon on koskaan ryhdytty. Ei uskoisi mutta se yksi ylimääräinen vapaapäivä viikossa on ihan mieletön voimavara. Eikä vaan tuon pienimmän kanssa vaan niiden parin isommankin myös. Muuten työt onkin imeneet kaiken energian. Tällä hetkellä tuntuu että miten sitä ikinä voikaan olla sellainen työntekijä joka on ensinnäkin virkeä eikä sekoile. Joka osaa nukkua yönsä ja on hyödyksi. Mutta seuraavat viikot näyttää ihanalta kun aamuvuorot on tosi lyhkäisiä ja vapaata on paljon. Olisi itseasiassa viikkoja, jolloin Kolmosta ei tarvitsisi viedä hoitoon ollenkaan. Mutta koska hoidon opettelu on vielä niin vaiheessa, Kolmas on joka viikko ainakin yhden päivän ajan muutaman tunnin päiväkodilla. Sitä ei vielä tiedä miltä meidän taloustilanne tulee näyttämään. Mutta jos se nyt ei ihan punaisena kilju niin olisi ihan mahtavaa jatkaa tällä mallilla pidempäänkin.

Kun koko perhe on kotona, musta tuntuu että voin hengittää. Että saan henkeä. Vapaapäivät on ihania. Haluaisin vaan möllötellä lasten kanssa, tehdä tai olla tekemättä mitään. Yhdessäolo on niin parasta! Jopa mun inhoama Kolmosen nukutus on ollut viime viikkoina ihanaa. Pötkötellä siinä vierekkäin ja nukahtaa, parasta! Vieläkin vähän ihmetyttää että miten tämä nyt näin koville on ottanut. Ehkä se päivä vielä tulee kun meistä ketään ei itketä arjen edessä. Lapsi on näyttänyt jo vähän merkkejä siitä että hoitoon voi jäädä itkemättäkin, äidillä se on vielä vähän hakusessa.

6 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus!
    Teen osa-aikaista työtä (30h/vko), työssäni on jonkin verran iltajuttuja ja hyvin satunnaisesti pidempiä kotoapoistumisia.
    Joka ikinen kerta vielä nytkin kun muksut ovat jo kaikki toisella kymmenellään, tulee sellainen olo että menetän jotain ihan korvaamattoman hienoa kun en ole kotona.
    Vaikka tiedän ihan hyvin, että jos olisin kotona nököttäisin ja mököttäisin omissa oloissani ja lapset omissaan.

    Nykyään kyllä jo sanon ääneenkin, että harmittaa lähteä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) musta tuntuu että vaan nillitän tänne koko ajan joten kiva jos joku pitää sitä ihanana :D

      Vaikka meillä arki tässä muodossa on vasta ihan alussa, mua ihmetyttää ihan älyttömästi että miksi ihmeessä ei aikaisemmin olla tehty pienempää työaikaa. Onneksi tajuttiin se nyt edes tällä kertaa ja tässä vaiheessa. Ja joo, eipä näy meidänkään nuorisoa kotona kuin syömässä ja nukkumassa. Mutta noin ajatuksena edes että mulla olisi mahdollisuus olla niidenkin kanssa enemmän kuin niin, että olisin sen 100% töissä.

      Poista
  2. Voi että sua. <3 Koskettava kirjoitus. Mulla on ollut varmastikin kaikkia noita sun kuvaamiasi tuntemuksia joka kerta kun lapsi on lähtenyt hoitoon. Mutta sanoisin, että vain murto-osan voimakkuudella suhun verrattuna. Semmoisina pieninä, ohikiitävinä tuokioina vain.

    Mutta saa tuntea. Oikeasti! Tasoittuu ne fiilikset siitä ajallaan. Voimia!

    Meillä muuten sopi lapsille yllättävän huonosti osa-aikahoito silloin kun ne olivat ihan pieniä, 1-2-vuotiaita. Jotenkin ne osasivat sillä lailla hyvällä tavalla ryhmäytyä ja "laitostua" vasta kun hoito muuttui säännölliseksi ja kokopäiväiseksi. Siihen saakka sopeutuminen oli jotenkin koko ajan vähän vaiheessa. Ja me kun luultiin, että tehtiin lapsille palvelus ja annettiin ihana pehmeä lasku... No, oli hyvä opetus siitä, että eri perheissä voi mennä asiat eri tavoin. Meillä arki helpotti ja lähti sujumaan vasta kun se oli 5/7-arkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en muista että tää olisi ollut ihan näin rankkaa silloin isojen poikien kohdalla. Mutta kun en ihan tarkkaan muista niin voi olla että en vaan muista oikein. Ja tosiaan, kun silloin olin yksin niin ehkä siihen koko hommaan suhtautui ihan eri tavalla kuin nyt tällä kierroksella.

      Ja mä uskon kanssa että kyllä ne fiilikset tasoittuu, on ne jo tasoittuneet. Lapsella ainakin :D mulla on vielä pieni skeptisyys ja en uskalla ihan täysin relata. Lapsi on nyt siis viime kerrat jäänyt tosi kivasti hoitoon eikä ole itkenyt päivän aikana kertaakaan enää. Ja mua jännittää että jos nyt uskallan rentoutua että jes, päästiin kuitenkin näin pienellä (mitä ei varmaan näistä mun blogi-itkuista edes usko kukaan) niin sitten sille iskeekin joku realiteetti naamariin ja se huutaa koko loppuvuoden.

      Meillähän ei ole koskaan ollut sellaista ihan säännöllistä arkea, kun mä olen töissä. Johtuen juurikin siitä että teen kolmivuoroa. Eli tavallaan meidän lapset ei sellaisesta kokopäiväisestä tiedä mitään. Aina on ollut arkivapaita ja hoitoa viikonloppuisin :) meillähän yksi iso syy tähän 75%:n on myös nuo isot lapset. Eritoten keskimmäinen ei ole oikein koskaan sopeutunut mun ilta- ja yövuoroihin. Mikä on musta hassua koska jos olen vaikka jossain omissa menoissa niin ei mitään ongelmaa mutta Toka ei vaan jotenkin osaa sitä ajatusta että teen töitä iltaisin tai öisin. 75% on osittain myös hänen takiaan. Jotta mä olen kotona enemmän ja isotkin lapset tottuu pikkuhiljaa siihen että kumpikin perheen aikuinen on pikkuhiljaa töissä. Nyt on tietty koko arki vielä niin alkutekijöissään että ei tiedä miten pitkällä juoksulla menee mutta tuon pienimmänkin kannalta näyttää kyllä oikealta ratkaisulta se että hoitopäiviä on vähän ja ne on lyhkäisiä. Ja että ne ei ala aikaisin aamulla usein. Laitostuu pikkuhiljaa :) toki tämä linjaus saattaa muuttua koska vaan. Noista pienistä koskaan tiedä...

      Kiitos tsemppauksista <3

      Poista
  3. Oivoi! Mua vähän itkettää sun puolesta. Mun esikoinen meni olosuhteiden pakosta tosi nopealla varoitusajalla päiväkotiin ollessaa puolitoista vuotias. Mua itketti joka päivä ja yritin olla itkemättä tosi kovaa jo siinä päiväkodilla, mutta viimeistään kun suljin portin takana, padot aukesi. Itkin koko haastattelun kun kerroin hoitajille minkälainen mun vauva on ja itkin töissä jos joku kysyi miten meni. Aloitin vielä ihan uudessa duunissa joten ne varmaan mietti siellä, että toi muija on AIVAN sekasin :-D mulla oli niin syyllinen olo koko ajan vaikka kuka sanoi mitä. Ja nyt viime syksynä vein kuopuksen ekaa kertaa hoitoon ja taas se oli kauheeta, mutta ei niin hirveetä kun tiesin, että siellä on myös se sisarus turvana. Luulen, että se alkaa helpottaa sitten kun näkee että se oma lapsi on osa sitä ryhmää ja jää mielellään sinne. Meillä nyt kuopuksen kanssa vuosi oltu ja kesäloman jälkeen vieläkin on vaikeeta jäädä kun äidin syli olis kivempi. Ei enää ihan niinnpaljpn itketä kun ennen, mutta kipeää se tekee ja niin kai sen kuuluukin. Tsemppiä nyt kuitenkin!T.Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kun saa tämmöstä balsamia <3

      Ja voi sua <3 Mä oon saanut pidettyä itkuni kotiseinien sisällä. Ihan sentakia että kun kerran alan niin siitä ei meinaa tulla loppua. Enkä jaksa alkaa sitä kollottamista esim töissä kun sitten äkkiä en voi sillä itkuturvonneella naamalla niitä töitä tehdä koska joudun olemaan ihmisten kanssa naamatusten tekemisissä. En kyllä tykkää yhtään kun töissä kysellään että no miltä nyt tuntuu ja miten nyt menee. Kun yritän just pitää ajatukset poissa kotijutuista työpäivien ajan. Oon sanonut että vaikeeta on ollut ja se on riittänyt onneksi vastaukseksi.

      Oot ihan oikeassa siinä että se alkaa helpottaa kun näkee että oma lapsi alkaa olla osa ryhmää. Tietää paikat ja tyypit ja mitä milloinkin tehdään. Musta nää tunteet on tosi hämmentäviä siinä mielessä kun ajattelen ja koen kuitenkin että en halua että ollaan kotona loisimassa yhteiskunnan elätettävänä. Haluan että tehdään töitä mutta samalla toivoisin että lapsi saisi välttää oravanpyörän mahdollisimman pitkään. Tosi hankala käsitellä niitä tunteita kun kokee syyllisyyttä sekä hoitoon viemisestä että siitä että haluaa tehdä töitä. Kyllähän ne ohi menee mutta mulle on tullut tää tunteiden hyökyaaltoilu ihan puskista.

      Tsemppiä teillekin! :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?