keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Jauhelihaton lokakuu

Oletteko kuulleet Jauhelihattomasta lokakuusta? Joka alkaa huomenna ja on jatkoa Lihattomalle lokakuulle. Tapahtuma löytyy ainakin Facebookista täältä ja toisaalla täältä. Uskoisin että jahka lokakuu pyörähtää kunnolla käyntiin niin tästä kuuluu muutenkin kuin naamakirjan kautta. Toivon ainakin niin. Siihen asti naamakirjattomat voi seikkailla esimerkiksi täällä.

Jauhelihaton lokakuu jatkaa Lihattoman lokakuun jalanjäljillä. Kamppiksen nimi kokonaisuudessaan on toki vähän hämäävä koska tarkoitus ei välttämättä ole totaalikieltäytyä lihasta. Vaan monipuolistaa ruokakulttuuria ja tehdä ruokavaliosta laadukkaampaa. Jokainen saa toki valita senkin tien, että on kokonaan ilman lihaa, mutta ei tässä nyt ketään olla näpeille litsimässä siitä, että syö lihaa.

Mä koen kaikki ravinnon puolesta olevat kamppanjat ihan ehdottoman tärkeinä. Ihan jo pelkästään viimeisten ravintosuositusten levittämisen vuoksi mutta myös sen takia, että haastetaan ihmisiä miettimään omia ruokatottumuksiaan. Uskomukset ja ajatukset kun istuu aika tiukassa. Ruoka on mulle varsinainen rakkauslapsi joten näihin kampanjoihin ja tempauksiin osallistutaan meillä jos nyt ei aina, niin ainakin usein. Lihatonta lokakuuta on toteutettu useampi kerta ja tähän huomenna alkavaankin osallistutaan.

Tapahtuman Facebook-sivulla julkaistaan joka päivä uusi resepti ja ajattelin itse osallistua touhuun täällä blogin puolella vähän samoin ajatuksin. Yritän siis lokakuun puolella julkaista päivittäin jonkun reseptin, joka sopii Jauhelihaton lokakuu-kamppikseen mutta on myös osuva ennenkaikkea lapsiperheille. Yritän julkaista juttuja, jotka olisi helppo ja suht nopea toteuttaa arjessa. Yritän huomioida sekä satokauden että rippeiden hyötykäytön. Sekä kalan! Se tuntuu olevan monesti se haaste, ainakin meillä. Että muistetaan syödä riittävästi kalaa. Koskaanhan ei varmaksi tiedä mitä eteen tulee, mutta jos vaan aika antaa myöten, yritän taiteilla vanhoista tutuista ruoista jauhelihattomia versioita. Luvassa on varmasti myös pöperöitä, jotka vaatii vähän aikaa että vaivaa. Koska mun ruokafilosofiaan kuuluu myös se että aina ei pidä päästä helpolla. Mittasuhteet laitan sen mukaan, mitä meillä menee.

Haluan myös osallistua tähän oman perheen asenteiden takia. Mitä isommaksi lapset kasvaa, sen haasteellisemmaksi tulee se monipuolisen ravinnon ylläpitäminen. Meillä haasteena on esimerkiksi se, että yläkoulussa välituntien aikana koulun alueelta saa poistua. Ja koska vierestä löytyy niin kauppaa, kiskaa kuin kahvilaakin, tuntuu että vähintään kerran päivässä noita ostosreissuja tehdään. Ja ainahan sieltä ostetaan jotain herkkuja. Kun koulupäiviä on viikon aikana viisi, tulee niitä herkkuhetkiäkin vähän turhan monta. Tuntuu että nuortenkin yhdessäoloon liittyy jollain tasolla sellainen yhdessä syöminen. Mikä on toki tosi hyvä juttu. Mutta, kun se syöminen on monesti sitä pikaisista pikaisinta ja rasvaisinta, on suunta mun mielestä vähän huono. Musta tuntuu, että jos vauvoilla on luontainen viehtymys kaikkeen makeaan ja rasvaiseen niin toinen vastaava piikki on teini-iässä. Ylipäätään teini-iässä on selvä vaihe sille, että kavereiden kanta tahtoo ajaa ohi sen kotona opitun. Eli himassa haasteena toimii se, että nyt ei saisi lipsua yhtään niistä omista systeemeistä. Koska se toimii heti selkeänä yllykkeenä. Kuitenkin terveellinenkin ruoka voi olla hyvää ja laadukaskin ruoka valmistuu nopeasti. Hauskinta tässä on se, että kaikki Kaksikon kaverit jotka meillä on syöneet, on kehuneet miten hyvää ruokaa meillä on saanut. Ja pakko kyllä senverran kehua koko possea, että syö ne joskus muuallakin kuin pikaravintoloissa. Jos siis käyvät porukalla ulkona syömässä. Mutta, nämä jutut on selvästi nyt meillä pinnalla noiden yläkoululaisten myötä.

Voi olla että väsähdän kesken kuukauden, tai jonain päivänä tulee yhden reseptin sijaan kaksi ja jonain päivänä jää kokonaan väliin. Mutta yritetään. Saa nähdä huvittaako kuukauden päästä kirjoitella syömisistä enää koskaan. Huomenna lähtee!


Suokaa anteeksi huumorini. Tää vaan nyt oli musta sopivan keventävä. Ei tämän tarvitse olla niin vakavaa!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Syömäääään!!!!

Ruoka on puhuttanut paljon viime päivinä ja hyvä niin. Ruoka on homma, mikä on länkkäriarjessa niin itsestäänselvää, että sitä ei mun mielestä mietitä ja arvosteta riittävästi. Se on niin itsestäänselvää että ei nähdä vaivaa riittävästi sen eteen, että mietittäisiin ruoan arvoja. Musta on tärkeää tietää mitä syö. Ymmärtää mitä raaka-aineita ruoassa on. Ruoka on mulle jollain tasolla pyhää. Mitä vanhemmaksi tulen, sen enempi huomaan miten paljon siihen kokonaisuuteen ja hyvinvointiin vaikuttaa se, mitä syö. Nuorempana puntari oli enempi kallellaan liikunnan suuntaan. Jos ei liikannut säännöllisesti, ei voinut hyvin. Nykyään se menee taas niinpäin että se on aivan sama miten paljon liikkuu, jos ei syö hyvin.

Meillä syödään monipuolista ruokaa. Se on jotenkin niin selkärangassa että siihen ei kovin älyttömästi kiinnitä edes huomiota. Koska siihen on tottunut ja se on rutiini. Meillä syödään pääsääntöisesti kasvisruokaa ja paljon hedelmiä tai marjoja aamupalalla, välipalalla ja iltapalalla. Se puoli kiloa päivässä tulee aika helposti täyteen. Musta tuntuu että jos jotain haastetta ruokahommissa on, niin se, että saadaan riittävästi proteiineja.

Käydään kaupassa kerran, kaksi viikossa. Toki täydennysreissuja joudutaan tekemään koska meidän jääkaappi on niin pieni että esim maitoa ei saa tuotua riittävästi viikon tarpeisiin. Mutta ruoat ja muut härpäkkeet haetaan kerran viikossa. Käytettiin aikaisemmin paljonkin kauppapalvelua mutta... no en tiedä. Mä tykkään käydä ruokakaupassa. Jos on aikaa ja rauha tehdä se. Tykkään katsella ja tutkia raaka-aineita. Inspiroitua. Meillä on aina tarkka ostoslista mukana mutta saatetaan kyllä heräteostostella. Mutta harvoin ne herikset on herkkuja. Niitäkin tulee ostettua joskus joo mutta oon ainakin itse huomannut että aika harvoin tekee mieli mitään varsinaista hyvää. Meillä on joka päivä päivällisen jälkeen jälkkäri eli jos on makeanhimoa niin se useimmiten menee tolla ohi. Ja kun ravinto on riittävän monipuolista niin ei ole mitään elimistön puutostiloja, jotka herättää sitten niitä mässäilyn himoja. Lisäksi tässäkin tulee vastaan se ikääntyminen. Mun ruoansulatus kestää aina vähempi ja vähempi mitään tosi rasvaista. Itsetehtynä kyllä menee kun siinä pystyy itse säätelemään sekä rasvan että suolan määrän. Mutta ei niitäkään enää pysty loputtomiin vetämään. Tän syksyn hitti omiin herkkuhetkiin on olleet itse tehdyt punajuurisipsit.

Viikon mittaan saatetaan myös tehdä kotona olevista raaka-aineista jotain ihan muuta, kuin alunperin piti. Vaikka rakastan meidän ateriasuunnitteluja ja sen pohjalta tehtyjä ostoslistoja, tykkään myös siitä että ei se touhu ole mitään kiveenhakattua. Meillä on raaka-aineita aina tosi paljon ja pyritään aina vähän ennakoimaan niiden loppumista. Että tavallaan niistä peruskamppeista mikään ei koskaan olisi loppu. Sekin motivoi inspiroitumaan ja tekemään ex temporena syömisiä kun ei ekana tarvi todeta että no se-ja-se-ja-se muuten puuttuu.

Ollaan siinä mielessä onnekkaita että tässä meidän lähellä on paljon vaihtoehtoja. Siitä syystä me haetaan esimerkiksi lihat suoraan lihakaupasta. Meillä syödään lihaa niin vähän että ne kerrat kun syödään, niin panostetaan laatuun. Lihassakin monipuolisuus houkuttelee. Ettei aina jauhelihaa. Ja monipuolisuutta sen suhteen saa parhaiten lihakaupasta. Lihan suhteen pyritään suosimaan luomua. Mä myös rakastan asioida kaupoissa, jossa työntekijät jotenkin on osa sitä kaupan elämää. Me käytetään kyllä toki ns. isoja automarkettejakin mutta ei niissä ole yhtään samaa henkeä kuin pienissä kaupoissa. Ystävällistä palvelua olen saanut kyllä ihan kaikkialla, oli kyseessä ison ketjun kauppa tai pienempi pulju mutta henki on niissä hyvin erilainen. Varmaan mainitsemattakin selvää että ruoka näyttelee meillä tosi isoa roolia päivittäin ja se ei ole meillä pelkästään polttoainetta?

Meillä myös tykätään että ruoan eteen nähdään vaivaa ja käytetään siihen aikaa. Esimerkiksi meillä hyvin harvoin ostetaan kanaa valmiina suikaleina tai fileinä. Vaan ostetaan pakkasesta kokonainen kana, joka keitetään ja siitä saadaan meidän perheelle 3-5 ruokaa. Riippuen vähän mitä tekee. Kanaa ei syödä usein mutta sitten kun syödään niin se ei ole mitään pikaruokaa. Aikaa menee poskettoman paljon mutta se on sen lopputuloksen arvoista aina. Kotona on huikea tuoksu koko päivän.

Kananmunat ostetaan suoraan kasvattajalta. Samaten käytetään jonkun verran kauppahalleja ja ostetaan kalaa, vihanneksia ym. suoraan tuottajilta. Haasteena näissä reissuissa toimii se, että jos pyrit ostamaan viikon ruoat kerralla niin säilyvyys on se minkä kanssa joudut painimaan. Meillä monesti saatetaankin kauppareissujen jälkeen syödä se 2-3 päivää kala- ja liharuokia ja sitten monta päivää kasvisruokaa. Lähi- ja luomuruoka on meillä tärkeä arvo, toki välillä painitaan myös hintojenkin kanssa. Mutta lähtökohtaisesti ei yleensä tuijoteta sitä paljonko mikäkin maksaa. Jonkinverran joo mutta se ei ole meillä se tärkein kriteeri. Ruoka on ollut aina se seikka, jonka laadusta ei ole haluttu tinkiä. Ja on oltu valmiita maksamaan laadusta. Eettisyys on noussut meillä yhä isommaksi ja isommaksi tekijäksi. Laadun lisäksi ruoan alkuperä kiinnostaa. Mausteita, tahnoja ja vähän eksoottisempia raaka-aineita haetaan etnisistä kaupoista.

No tässä nyt on tullut ilmi se, että meillä ei välttämättä käydä kovin usein kaupassa, mutta meillä käytetään useampaa eri kauppaa. Meidän kaupassakäymiset ei ole koskaan mitään nopeita täsmäiskuja. Tai no on joskus, mutta silloin tuntuu että koko touhu on ihan ahdistavaa. Vaikka me käydään kaupassa vain kerran, kaksi viikossa, niin käytetään kuitenkin kaupassa käymiseen tunteja joka viikko. Koska oikeasti katsellaan ja kysellään ja perehdytään. Uhmaisen taaperon kanssa tämä on haaste mutta alkaa tuntua että hänkin nauttii kauppareissuista. Esittää toiveita raaka-aineiden suhteen (kesällä kun porkkanoita myytiin nipuittain, ei mennyt yhtäkään kauppakertaa ettäkö Kolmas ei olisi toivonut sellaista itselleen. Ja sitten se narskutteli niitä ihan onnessaan) ja on utelias maistelemaan. Ja Kaksikko on ihan rutinoitunut siihen että kaupoissa kierrellään ja katsellaan ja asioidaan rauhassa. Hekin esittävät toiveita, joista toki nyt kaikki ei toteudu (saaks sipsei herkkui karkkei keksei) mutta ruokahommissa heitäkin kuunnellaan. Erityisesti etniset kaupat on sellaisia, joissa esimerkiksi Toka viihtyy ja tykkää tulla mukaan. Ja kauppahallit.

Viime päivien hitti; lohi-rapukääryleet. Tästä tykkäsi kaikki ja nämä olikin aivan tolkuttoman hyviä! Ei nyt ehkä se nopeiten valmistunut ruoka mutta ehdottomasti älyttömän hyvää!

Mua viehättää ajatus, että ruoanlaitossa ainekset pyritään hyödyntämään viimeiseen asti. Että rippeetkin hyötykäytetään. Vaikka meillä on jääkaappi ja ruokakaapit ylipäätään aina ihan piukassa, ei meillä synny kuitenkaan juurikaan ruokahävikkiä. Ennakoidaan ja on opittu käyttämään kaikki pois. Mä saan oikeasti lähestulkoon kiksini siitä, kun saan käytettyä kaiken pois ja mitään ei tarvitse hävittää. Toki tässä jeesaa sekin että perhe jakaa mun kanssa rakkauden ruokaan.

Pidän myös siitä filosofiasta, että ruoanlaittoon käytetään aikaa ja nähdään vähän vaivaa. Että sitä arkea ei aina ekana helpoteta siitä ruoanlaitosta. Meillä tehdään jo ihan älyttömän paljon itse ja tekisin vieläkin enemmän, mutta jonkun verran tulee vastaan sitten säilyminen. Kun kuitenkin eletään nyt tätä oravanpyörää niin on turha vääntää järjettömät satsit mitään, jos ei olla niitä syömässä. Pakkaseen saa toki jotain mutta sekään ei musta aina voi toimia ratkaisuna. Vaan pitää osata miettiä ja ennakoida. Tavallaan ruokkia tarpeeseen. Tykkäänkin ihan hirveästi ruokkia myös muita kuin oman perheen jäseniä. Sillä lailla saa heilua keittiössä vielä vähän enemmän ja valuttaa sitä rakkautta ruoan kautta tärkeille ihmisille.

Mä olen paljon miettinyt näitä ruokajuttuja siitä vinkkelistä, että miten saada lapset syömään. Sehän on tosi monessa perheessä haaste, meilläkin välillä. Uskon että ihan jokaisella ihmisellä, lapsella tai aikuisella, on kausia kun se ruoka ei maistu samalla tavalla. Mä olen sitä mieltä että syömisestä ei tarvitse tehdä numeroa. Kuulostaa ehkä hassulta koska meillä nähdään kuitenkin keskivertoa enempi vaivaa ruoan eteen. Mutta tarkoitan nyt nimenomaan syömistä. Että ei tehdä numeroa siitä että syökö lapset vai ei. Menee se lautanen tyhjäksi tai ei. Mun mielestä se on yksi avainjuttu, joka auttaa siihen nirsoiluun. Maistaa toki täytyy mutta itse syöminen on juttu, jota ei nosteta jalustalle. Mä myönnän että näen punaista esimerkiksi Tokan tyylille kysellä mitä mikäkin ruoka sisältää. Kyse ei ole niinkään siitä ettäkö ei saisi kysyä, tottakai saa. Muttakun se tulee sellaisella sävyllä että yöööök mitä tää on. Tuo on musta sellainen mistä toivon että opeteltaisiin pois, koska tosi usein käy niin että kun Toka vaan maistaa niin sitten uppoaa. Mutta ärsyttää kun etukäteen jo aletaan nirsoilemaan ja ollaan sitä mieltä että ei voi olla hyvää. Onneksi tuo tuntuu olevan vähän vähenemään päin. Ja tuo on Tokan luonteenpiirre monen muunkin jutun suhteen. Mutta aiheuttaa ehdottomasti haasteensa näissä ruokahommissa sen suhteen, kun ei halua tehdä siitä syömisestä liian isoa numeroa.

Meillä syödään mun yövuorojen välissä aina pizzaa tai hampurilaisia. Tällä kertaa tehtiin lammas-naudanlihasta cheddarilla täytettyjä pihvejä sekä quacamolea, jotka iskettiin briossisämpylän väliin. Voihan rakkaus!

Samaten olen miettinyt että miten paljon ne arvot vaikuttaa siihen, että maistuuko ruoka. Mä uskon, että jos ruoka tehdään niin nopeasti kuin mahdollista ja tyyliin eineksistä, se ei maistu yhtä hyvälle eikä välttämättä ole laadullisesti yhtä hyvää. Siihen ei ehdi välittyä rakkaus. Jos se ruoka on siellä arjessa sellainen "välttämätön paha" niin tottakai siitä välittyy lapsillekin sellainen "onks pakko". Lisäksi ruoan ulkonäkö vaikuttaa ihan järjettömän paljon siihen, tekeekö mieli syödä vai ei. Ootteko miten paljon syöneet koskaan hyvännäköistä eines- tai pikaruokaa? Joka oikeasti houkuttelee luokseen.

Myönnän että mua ärsyttää ihan älyttömästi se, että kun on kiinnostunut syömisistä ja haluaa panostaa laatuun, saa samantien jonkun ruokanatsin leiman. Jos minä haluan syödä hyvin ja haluan että meidän perhe syö hyvin niin mitenhän se tarkoittaa sitä että olisin jotenkin jyrkästi ääripäinen? Jos haluat välttää vaikka piilosokereita ja -rasvoja niin automaattisesti olet muka jotenkin outo. Lisäksi mua ihmetyttää sekin että vaikka kaikki tutkimukset puoltaa sitä, että ihmiset syö vaikka nyt noita piilosokereita liikaa ja jatkuvasti tulee uutta faktaa sen suhteen että miten paljon esimerkki vaikuttaa näidenkin suhteen, niin silti vaan sitkeästi inkutetaan että eikun tämä näin on normaalia ja oikein.

Jos elo on aina sitä voi vitsi hei mitä me syötäisiin niin siitä välittyy vähän sellainen pakkopullamainen lähtökohta. Siitä puuttuu se fiilistely ja rakkaus. Ja mä uskon että ne on avainsanoja sen suhteen, että maistuuko ruoka vai ei. Myös niille lapsille. Hyvistä raaka-aineista syntyy vähälläkin vaivalla hyvää. Tärkeää on että syödään yhdessä mutta ihan yhtä tärkeää on myös se MITÄ syödään. Että läsnäolon lisäksi tarjotaan laatua. Meidän lapset on riippuvaisia meistä, myös ravinnon suhteen. Se on meidän aikuisten ja vanhempien käsissä huolehtia siitä että se ravinto on ensiluokkaista kasvavalle elimistölle. Eikä siitä haittaa ole meille isoillekaan.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Järjestäjä

Mä rakastan Antti Holmaa. Onko mitään mitä se ei osaa? Siellä se vaan näyttelee ja houstaa omaa ohjelmaa ja sivussa kirjoittelee kirjoja. Antti Holma on Twitterissä juurikin niitä tyyppejä, jotka saa mun sisäisen fanitytön niin sormi suuhun että en kehtaa twiitata mihinkään sen juttuihin mitään, ettei se vaan pidä mua ihan idioottina. Varsinkin kun lapsuudenkaverini kävi aivan hulvattoman hauskan sanailun Antin kanssa morsiamista. Ja hei entäs Antti Holma Show? Ihan hauskinta huttua mitä telkkarista on vähään aikaan tullut. Tsekkaappa muuten Sande ja Suvi-Tuuli-pätkät. Oon nauranu noille ihan hulluna.

Mutta nyt piti kirjoittajaa Järjestäjästä. Joka on siis Antti Holman kirjoittama kirja. Jonka lukaisin tossa kesällä.


Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka on.. no sanotaanko näin että mä pystyin ainakin samaistumaan häneen täysin. Hermoileva, hermoilusta hikoileva, sosiaalisesti kömpelö. Osui kyllä ihan kohdilleen. Kirja tarjosi Tarmosta kyllä niitäkin ihmisyyden puolia, joita en tunnistanut, mutta ennenkaikkea Tarmo oli tyyppinä jotenkin tosi maanläheinen ja helposti lähestyttävä näin lukijan vinkkelistä.

Mä en sinänsä ehkä halua nyt kirjan tarinasta sen ihmeemmin jauhaa, lukekaa itse mitä kaikkea Tarmo touhuaa. Mutta tämä kirja sai mut taas ajattelemaan sitä, miten vaikeaa mun on jotenkin ymmärtää kirjailijoita. Miten ne voi kirjoittaa jotain ihan uutta ja ihan uudella tyylillä? Kun jotenkin sitä ajattelee että tässä maailmassa on jo kaikki kirjoitettu ja kerrottu. Että ei voi enää tulla uusia tyylejä ja uusia tapoja tarinoida. Ja sitten tuleekin kohdalle jotain ihan kokonaan uutta! Ja se on ihan mahtavaa!

Antti Holma kirjoittaa sellaisella tyylillä, jollaiseen mä en ole ennen törmännyt, ainakaan identtisenä. Vähän sellaista Markus Kyrömäistä kielenkäyttöä, mutta ei yhtä mukanokkelaa. Mä en kestä yhtään Markus Kyrön kynänjälkeä, se on musta ärsyttävää. Järjestäjässä teksti on tosi soljuvaa mutta sen lukemiseen on kuitenkin keskityttävä. Se on kepeää mutta tarkkaavaisuutta vaativaa ja paikoin jopa liian intensiivistä. Kirja tekee mieli ahmia, mutta toisaalta teki mieli lukea mahdollisimman vähän, ettei kirja vaan pääse loppumaan. Jos rakastin Kissani Jugoslaviaa, niin Järjestäjää jumaloin.

Mua vähän ärsytti siinä lukiessani, kun törmäsin tosi monessa paikassa siihen, että Järjestäjää markkinoitiin että no nyt on joo tässä tosi hauska kirja. Ei huumorilla saa kaupata mitään, koska huumori on niin vaikea laji. Ja kaikkiin ei uppoa samat läpät. Eikä Järjestäjä sitäpaitsi ole tarinana mikään kepeä. Lammastelen kyllä senverran että kirja ON hauska, kurkunpää oli kipeänä kihertämisestä. Mutta kirjan edetessä vedetään kyllä läpi sellaisia tunnetiloja ja tapahtumia, joista on huumori kaukana. Tuli läpikäytyä ihan kaikki ilosta valtavaan pelkoon ja ahdistukseen. Tarinan sävy muuttuu kirjan edetessä ja ensipuremalta en jopa tykännyt tästä käänteestä, se upposi vasta myöhemmin. Tarina sekä juonenkäänteet ovat hyvin ei ennalta-arvattavia.

Aika moni kirja-arvio on spekuloinut että onko Järjestäjä kenties tarina Antti Holmasta? En tiedä mutta mä pohdin kirjan luettuani lähinnä sitä että päähenkilö oli jotenkin tosi kakkakeskeinen, kakka on kirjassa esillä reippaasti. Mietiskelin väkisinkin että onko Antin oma suhde kakkaan minkälainen vai oliko tämä nyt vaan sitten enempi Tarmon touhuja? Mutta kakka on tärkeää, ehdottomasti.

Vaikka en Antti Holmaa henkilökohtaisesti tunnekaan niin kirja oli ihan Antin kuuloinen. Kirjaa lukiessa pystyi kuvittelemaan Antti Holman lukemassa sitä ääneen. Tekstinpaino ja kaikki oli silkkaa Antti Holmaa. Tykkäsin!

Hupsista luikkaa.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Päivähoidosta ja siihen tottumisesta

Nyt oon ollu niin monta aikaa jauhamatta päiväkodista että pistetääs taas tulemaan vähän aiheesta. Silläkin uhalla kirjoitan että meidän systeemit menee ihan sekaisin kun sanon ne ääneen.

Mulla on näköjään tapana reagoida arkipaniikkiin aina samalla tavalla. Hautaudun sohvan kulmaan ja yritän esittää siellä ihan pokkana vaan että ei hei tunnu missään. En kykene tekemään mitään muuta kuin vaan istumaan siellä sohvalla Siipan hoidellessa pakolliset kuten ruoka, lapset, pyykit, jne joku muu mikä. Mä vaan siellä sohvalla leikin että ei tässä mikään arki ala. Ahdistun ja panikoin ja taannun ja mutisen että en haluuuu. Liioittelen ja dramatisoin isosti. No sitten kun se arki alkaa niin alkukammon jälkeen pystyn taas hengittämään ja sitten alkaa maaninen toiminta. Hosun puolessa päivässä kuntoon parin viikon rästit jotka on odotelleet kun on pitänyt ahdistua siitä tulevasta. Minkä on tiennyt monta kuukautta ja silti se vaan on päässyt yllättämään. Näin kävi taas pari kuukautta sitten, kun päivähoito alkoi.

Jos alat googlaamaan vinkkejä päivähoitoon, tai kyselet niitä lähipiiristä, niin aika usein törmäät niihin samoihin. Kuten esimerkiksi Ei kannata pitkittää sitä jättämistä tai muutama viikko ja se itku lakkaa. Totta molemmat mutta mä vähän kyseenalaistan kumpaakin. Miksi se lapsi pitäisi jättää jostain oven raosta nopeasti? Miksi se tottuminen vaatii muutaman viikon itkemisen? Toki löytyy lapsia jotka on päivähoidossa samantien kuin kotonaan ja huiskivat ihan kaloina vedessä. Mutta toiset tarvitsee aikaa. Mun mielestä ei ole olemassa mitään yksiselitteisiä neuvoja jotka pätee jokaiseen lapseen. Ja on ihan pöljää alkaa edes kertomaan mitään pomminvarmoja vinkkejä. Sensijaan rohkaisisin jokaista vanhempaa luottamaan siihen omaan intuitioonsa. Vanhempi tuntee sen lapsen ja tietää ne yksilölliset kikat. Toki joku päivähoidon aloituskin on vaiheena niin iso juttu, että sen suhteen voi tulla eteen vaikka mitä uutta. Mutta siitä huolimatta, vanhemmat tuntee lapsensa ja tietää miten mikäkin tilanne kannattaa handlata. Tai mitä kannattaa edes kokeilla. Sellaista se elämä on, uusia juttuja tulee eteen.

Kirjoittelin päivähoidosta elokuun alussa, silloin kun oltiin ihan raakileita koko touhun suhteen. Mm. täällä ja täällä. Nyt kun päivähoitoa on takana melkein pari kuukautta, meinasin kirjoitella fiilareita aiheesta ja ennenkaikkea meidän kokemuksista. Ne ei ole neuvoja mutta itse uskon että siihen päivähoitoon voi tottua muutenkin, kuin viikkokausien itkulla.

Meille oli selvää että päivähoidon alkaessa me vanhemmat ei tehdä 100%:sta työaikaa. Että ensialkuun totutellaan uusiin juttuihin vähän pienemmällä voluumilla ja katsellaan sitten että miten jatketaan. Kun perheessä on kaksi koululaista, joiden on pakko herätä ja lähteä viitenä aamuna viikossa niin jotenkin sitä pienintä vaalii viimeiseen asti, että sen ei tarvitsisi hypätä oravanpyörään. Kun ei ole vielä oppivelvollisuutta tai muuta, joka sanelee sen että nyt on mentävä. Meidän tavoite on pitää Kolmosta päivähoidossa niin vähän kuin mahdollista, ainakin toistaiseksi. Hän ei ole vielä missään vaiheessa ilmaissut että kaipaisi lapsista leikki- tai kaveriseuraa tai että haluaisi muihinkin kuin kotiympyröihin. Hän on päivähoidossa, koska me aikuiset ollaan työelämässä.

Mutta en vaan voi lakata ylistämästä lyhennettyä työaikaa. Tämä on ollut ihan paras juttu ikinä ja olen lukemattomia kertoja harmitellut että miksi en tätä tilaisuutta käyttänyt Kaksikonkin kohdalla. Toki lyhennetty työaika näkyy vähän taloudessa mutta parin vuoden hoitovapaan jälkeen se 75% liksa kuulkaa vastaa miljoonia. Eli jos sulla on halua ja mahdollisuuksia niin tee nyt ihmeessä lyhennettyä työaikaa. Se on sitten perhe- ja työpaikkakohtaista että teetkö lyhkäisempiä päiviä vai lyhkäisempää viikkoa. Meille parempi vaihtoehto on ollut lyhkäisemmät viikot. Mutta esim. perheissä, joissa töihin mennään virastoaikana, voi kivempana vaihtoehtona olla se, että tekee lyhkäisempää päivää. Ja hei, jos sulla on mahdollisuus liukuvaan työaikaan niin sekin kannattaa hyödyntää. Mun on pakko rehellisesti sanoa että jos esimerkiksi aamulähdöt ja aamut ylipäätään on vaikeita lapselle, niin miksi se lapsi on pakko saada tottumaan siihen että aamulla on mentävä? Jos puhutaan päiväkoti-ikäisestä, jonka ei oikeasti ole vielä samalla tavalla _pakko_ kuin vaikka kouluikäisten. Miksei voi yrittää keksiä jotain sellaista ratkaisua, jonka myötä ne vaikeat aamut voidaan skipata? Jos se lapsi nyt vaikka kolmevuotiaana on kovasti aamuvastainen niin ei se sitä tarkoita että ne aamut on sen kanssa vaikeita aina. Parin vuoden päästä tilanne voi olla jo ihan toinen. En vaan tajua että miksi sen pitäisi aina olla se lapsi, jonka pitää sopeutua. Ei pidä!

Meillä oli varattuna päivähoidon harjoitteluun kolme viikkoa aikaa. Tästä taisin jo aiemmin kirjoitellakin. Kahta viikkoa suositellaan ja se meidänkin piti ottaa mutta koska osa meistä ei osaa näköjään lukea kalenteria riittävän tarkasti niin tulikin kolme. Näitähän ei etukäteen voi tietää että kuka nyt tarvii mitenkin paljon, sen näkee vasta sitten kun tilanne on päällä. Mutta on ehkä ihan hyvä muistaa että sen lapsen lisäksi myös vanhemmat tarvii aikaa ja myös vanhempien täytyy tottua siihen että lapsi on päivähoidossa. Eikä se aina oo ihan saumatonta. Elokuuhan on se yleisin aika, kun päivähoito aloitetaan ja niin mekin tehtiin. Tosin jälkikäteen mietittiin sitä että onko se kuitenkaan se paras aika aloittaa? Jos samassa ryhmässä aloittaa paljon lapsia päivähoitonsa niin saako se oma lapsi sitten sitä tarvitsemaansa huomiota miten? Meillä tämä nyt ei oikeastaan muodostunut ongelmaksi koska vuoropäivähoidossa lapset on paikalla niin eri aikoihin. Siellä ei totuteltu samaan aikaan. Mutta noin muuten se kävi kyllä mielessä että onko parasta puskea paikalle silloin kun kaikki on uusia. Ja jos oltaisiin tiedetty miten paljon Kolmosen ryhmään tulee uusia lapsia tänä syksynä, niin voi olla että oltaisiin siirretty päivähoidon alkamista kuukaudella. Onneksi ei tiedetty. Ja kuten jo sanoin, ei tuon kanssa ollut mitään ongelmia.

Mä olen sitä mieltä että viemisiin kannattaa varata hyvin aikaa. Jos se vaan on mahdollista ja miksei olisi? Joskus ne viemiset sujuu tosi nopeasti, joskus lapsi taas tarvitsee aikaa. Joo ei sinne tarvitse jäädä vitkuttamaan väkisin mutta oikeasti kaikille jää kivempi mieli, jos lapsi jää hyvällä mielellä hoitoon. Ihan pienten kanssa touhu saattaa katketa kommunikaatio-ongelmiin, he kun ei välttämättä pysty ilmaisemaan sitä senhetkistä oloaan. Mutta tässäkin tulee eteen se että vanhempi tuntee lapsensa. Ja osaa tulkita niitä lapsen viestejä. Joskus se itku loppuu ihan pikkujutulla. Johon kuitenkin vaaditaan vähän sitä vanhemman aikaa. Se voi olla niinkin pieni juttu että lapsi haluaa vanhemman katsovan mitä leluja päiväkodissa on tai että vanhempi katsoo että lapsi keksii sen sopivan touhun itselleen tai että vanhempi on hetken vielä seurana. Mä kirjoitin silloin pari kuukautta sitten kuinka se Kolmosen itku oli ihan kamalaa. Niistä ekoista viikoista sai tekstin muodossa paljon dramaattisemman kuvan, kuin mitä todellisuus oli. Muistan Kolmosen itkeneen neljästi päivähoidossa näiden kahden kuukauden aikana. Ei paha. Kaksi ensimmäistä tapahtui totutteluaikana, kun meistä vanhemmista jompi kumpi oli päiväkodissa mukana, mutta sattui olemaan jossain muualla kuin Kolmosen silmien alla. Ja kaksi viimeistä itkua tuli kun Kolmas jäi ekaa kertaa yksin hoitoon.

Mä olen myös sitä mieltä että sitä ei pidä pitkittää hoitoon jättämistä tärkeämpää on systemaattisuus. Että siinä hoitoonjäämisessä toistuu tietty rytmi. Se itkuhan helpottuu kun lapsi hokaa että siihen päivähoitoon kuuluu myös se että sieltä haetaan pois. Meidän päivähoitoon vieminen toistuu aina samalla kaavalla. Koska Kolmas ei ole päivittäin hoidossa, aloitetaan aina jo hoitopäivää edeltävänä päivänä juttelemaan että hei muuten huomenna on sitten päiväkotipäivä. Mietitään että mikä unikaveri olisi kiva mukaan ja jutellaan että kuka vie ja kuka hakee. Jos on kyseessä aikainen vienti niin siitäkin jutellaan. Että aamupala syödään vasta päiväkodissa ja kotona vain puetaan ja tehdään aamupesut heräämisen jälkeen. Toistaiseksi aikaiset aamuviemiset on olleet ongelmallisia vain meille vanhemmille, Kolmas on handlannut ne täysin ongelmitta.

Päiväkotipäivänä taas ollaan aika iisisti ja annetaan Kolmosen ihan rauhassa heräillä. Meillä ei pueta puoliunisena saatika lähdetä ovesta ulos siinä vaiheessa kun toinen vasta hieroo unihiekkoja pois silmistä. Kolmas on hidas herääjä ja sitä kunnioitetaan. Viemiseen ja päivähoitoon jäämiseen varataan hyvin aikaa. Jokaisen kiven matkalla saa tutkia, jos se aamun onnistuminen nyt on siitä kiinni. Meillä ei yksinkertaisesti toimi se kiirekiirekiire. Mä olen itse ihan allerginen kiireelle ja en halua että lapset joutuu sitä mun osalta kokemaan. Päiväkodilla tavarat viedään rauhassa lokeroon, tutkitaan Kolmosen ryhmän tekemiä taideteoksia ja tsekataan missä ryhmä on. Jos ovat pihalla ja tarvii päälle esimerkiksi kurahousua, ne puetaan rauhassa. Muistellaan vielä että kuka hakee ja missä vaiheessa päivää. Sitten joka kerta katsotaan että lapsi keksii jotain puuhaa tai pääsee touhuihin mukaan. Lähes aina käy nykyään niin että Kolmas itse vilkuttelee meille, halipusuttaa ja huitoo että nyt voisit muuten jo lähteä. Varmaan kukaan perhe ei vietä viedessä niin kauan aikaa päiväkodilla kuin me, mutta tämä on se systeemi joka toimii meillä. Tämä on se metodi, jolla meillä ei itketty viikkokausia. Mä en halua että lapsi tottuu siihen, että päiväkotiin jäädään itkien. Mä en halua että lapsi turtuu siihen itkuun. Mä uskon että siitä itkusta oppii muutenkin pois kuin tottumalla siihen itkuun itsessään.

Me ollaan myös yritetty muistaa jutella päivähoidosta lapsen kanssa. Muutenkin kuin että sinne mennään. On juteltu ääneen ja mietitty yhdessä että mitä kaikkea siellä olisi hyvä olla ja mitä pitää muistaa ottaa. Mä esimerkiksi sanon Kolmoselle aina että meidän pitää yhdessä muistaa jättää rattaat, jos Siippa hakee Kolmosen. Yritetään ottaa lasta mukaan siihen kokonaisuuteen, ei vaan niin että hän on hoidossa ja kaikki muu päätetään hänen puolestaan. On nimikoitu yhdessä kamppeita ja juteltu tietysti sitten siitäkin, mitä siellä päiväkodissa tapahtuu. Millainen päivärytmi siellä on. Kolmas on saanut esim. sadepäivinä itse valita minkä sontsan haluaa mukaan ja sai itse valita millaiset tarhatossut halusi. Ei ne ehkä ole ne käytännöllisimmät mutta ne on hänen itsensä valitsemat. Pikkujuttuja meille mutta isoja hänelle.

Isona apuna koko touhussa on ollut myös ehdottomasti päiväkodin henkilökunta. Tuntuu ihan mielettömältä että tämäkin lapsi sai kohdalleen ryhmän ja hoitajat, jotka on aivan mahtavia. Kaksikon päiväkodistahan meillä on todella lämpimät muistot. Hienoja ihmisiä, jotka tekee duunia ennenkaikkea suurella sydämellä. Ja on ollut kivaa että neuvoja kysyessä, he on aina osanneet kääntää sen tilanteen niin, että me on osattukin itse vastata niihin meitä askarruttaviin juttuihin ja ollaan itse keksitty ratkaisut. Koska me tunnetaan se meidän lapsi parhaiten ja päiväkoti vain tukee sitä, eikä tarjoa meille valmista kuviota sen suhteen, että miten nyt mikäkin tilanne raukeaa. Tottakai paljon kokonaisuudessa helpottaa se, kun sinne päivähoitoon jää tyytyväinen lapsi. Mutta isona tekijänä on myös se, kenen kanssa lapsi sinne jää.

Kuten tässä nyt on tullut jo ilmi, päivähoitoa alkaa olla takana pari kuukautta. Ei vielä ihan varmaksi tiedetä että miten haluttaisiin sitten parin kuukauden päästä jatkaa, kun tämä tämänhetkinen kuvio loppuu. Niitä vaihtoehtoja mietitään ja pyöritellään kaiken aikaa. Tämä olikin nyt lähinnä kirjoitus ja kannanotto päivähoidon alun suhteen. Ja toivonmukaan antoi ajatuksia ja uskoa siihen, että jokainen vanhempi tietää mikä on paras vaihtoehto ja tapa just sille omalle perheelle. Omalle lapselle ja omalle elämälle.

torstai 24. syyskuuta 2015

Vuorotyöläiselämää

Vuorotyö tuntuu olevan aika monelle iso kirosana ja monia mietityttää että miten vuorotyöläisenä ehtii kaiken työn ulkopuolisenkin! Vastaan; helposti! Joskin organisointia ja ennakointia tarvitaan ehkä virastoaikaa enemmän mutta siitä huolimatta, helposti. Kun jokainen tekee jotakin ja osallistuu, ei yhden harteille jää liikaa. Kokosinkin kasaan meidän yhden päivän aikataulut yhdestä oikein tyypillisestä työ-, päiväkoti-, ja koulupäivästä. Ja vaikka tämä esimerkkipäivä ei nyt ole juuri tämä päivä jota eletään, on tänäänkin luvassa aika samanlainen päivä.

Esimerkkipäivän aikana aikataulut näyttää seuraavilta:
Siippa on töissä klo 6.30-14.30
Mä olen töissä klo 13-21
Eka ja Toka on koulussa klo 8.30-15.30
Kolmas on päiväkodissa klo 10.30-15.30

Klo 7
Herään Kaksikon aamutoimiin. Nukuttaisi mutta uni ei enää tule. Nousen ylös ja siirryn sohvalle pötköttämään. Aamuhöpistään Kaksikon kanssa. Totuttelen vasta takaisin työrytmiin joten tuntuu että olen aina vaan koko ajan väsynyt. Helpottaa kuitenkin tosi paljon kun ei tarvitse heti aamusta sykkiä työmoodiin. Aamuvuorot tuntuu toistaiseksi ihan pahimmilta kun valmiina työntekoon täytyy olla jo 7.30. Ilta- ja yövuorot ei tunnu juuri missään vaikka olisikin väsynyt. Koska saan aamusta olla muuta kuin työminä.

Klo 7.30
Kolmas kuuluu heräilevän. Pienin ei todellakaan ole mikään aamuihminen ja heräilee hitaasti. Tykkää olla sylissä pitkät tovit kun on noustu. Käydään yhdessä ovella heipattamassa ja pusuttamassa isot veljet koulutielle. Senjälkeen rapsutellaan kisuja ja heräillään vielä.

Klo 8-10
Aamupalaillaan ja katsellaan muutama lastenohjelma. Kolmas välillä piirtää, välillä leikkii. Mä teen muulle porukalle päivällisen valmiiksi, josta syön itse lounaan. Meillä vähän vaihtelee että miten ruoanteko hoidetaan. Joskus mä teen ruoan ennenkuin lähden töihin, joskus esivalmistelen jotain jonka Siippa sitten tekee loppuun, joskus Siippa tekee ruoan alusta loppuun kun ovat kotiutuneet ja joskus vietetään jämäpäivää eli syödään jääkaappiin jääneitä haja-annoksia pois. Jos ollaan kaikki kotona niin kokataan yhdessä ja jutellaan samalla. Tällä kertaa teen kasvislassua ja Kolmas on mukana auttamassa muutaman hetken.

Nappaan pyykkikoneen päälle mutta sen ihmeempiä en siivoile. Siippa on edellisenä iltana vähän tsekkaillut että mitä pyykkiä pestäisiin minäkin päivänä ja ladannut pyykkikoneen valmiiksi. Jonka mä nyt siis käynnistin. Joskus ajastan valmiiksi pyykkikoneen starttaamaan iltapäivällä niin että kotona on jo joku. Kolmas on joskus parin tunnin ajan päiväkotipäivän jälkeen tosi kiukkuisena ja silloin kaikki ylimääräinen tuntuu hankalalta, jopa se pyykkikoneen käynnistäminen.

Käydään Kolmosen kanssa poimimassa partsilta kypsiä tomaatteja ja kastellaan samalla kaikki partsilla kasvava. Ruokitaan kisut ja mä onnistun taas heittämään osan niiden ruoasta jaloilleni.
Tsekkaan nopsasti että onko Kolmosen päälle menevät vaatteet nimikoitu. Ulkona sataa joten sadevaatteisiin tussitan myös puumerkit. Sadetakissa näkyy olevan sellaisen sukulaislapsen nimi, joka täytti juuri 18. Nostalgisoin hetken ja estän Kolmosta sotkemasta tussilla. Sekin haluaisi nimikoida.

Klo 10.00
Poistutaan himasta. Pikatarkistan ovella että mulla on kotiavaimet (oon viime aikoina unohtanut kotiavaimet kotiin pariinkin kertaan. Niin paljon muistettavaa että nämä itsestäänselvyydet tahtoo unohtua) ja kaikki mitä Kolmas tarvitsee hoitopäivän aikana. Haetaan kellarista rattaat autoon mukaan, koska Siippa hakee Kolmosen ja suuntaavat kotiin julkisilla. Tämä versio päivästä onkin Kolmosen suosikki koska pääsee metron kyytiin. Vien pojan rauhassa päiväkotiin ja juttelen vähän hoitajien kanssa. Vaikka mun työpäivä alkaa vasta kello 13, viedään Kolmas hoitoon jo klo 10.30 mennessä. Tämä sentakia että lapsen päivärytmi pysyisi suht tasaisena. Kolmashan on vuoropäivähoidossa ja siellä on todettu että juurikin vuorohoidosta johtuen ne lapsen päivärytmit on tosi tärkeitä pitää tasaisena ja suht samanlaisina. Kolmas syö siis lounaan päiväkodissa ja nukkuu siellä päiväunet. Olin aluksi vähän tuota vastaan koska olisin halunnut viettää tuon ajan lapsen kanssa mutta pakko myöntää että paremmin toimii näin. Kyllä ne päivähoidon työntekijät tietää mistä ne puhuu ja miten se homma toimii parhaiten.
Tsekkaan että Kolmosella on kaikki ok ja tietää mihin menee ja kenen kanssa. Halipusut ja moimoit!

Klo 10.50
Olen takaisin kotona. Pari tuntia töiden alkuun. Tässä vaiheessa mä käyn silloin tällöin urkkaamassa mutta koska eilen kävin ennen töitä niin tänään on lepopäivä. Jos menen johonkin liikkaamaan niin en ehdi käydä kotona ennen työvuoron alkua ja niistä päivistä tulee aika pitkiä. Montaa peräkkäin ei voi tehdä, ei ainakaan vielä. Ennen iltavuoroa en myöskään suostu hoitamaan ruokakauppaa tms ellei ole ihan pakko. Kahdeksassa työtunnissa on ihan riittävästi, ja koska mä saan niin harvoin olla yksin kotona niin pyhitän sen puolitoistatuntisen ennen töihin lähtöä mielummin johonkin kivaan. Joskus painun hetkeksi takaisin nukkumaan kun pääsen kotiin. Joskus Wilmailen tai hoidan muita juoksevia, nopeasti hoidettavia juttuja.

Pistän pyykit kuivumaan. Kaksikko tsekkaa päivittäin pyykkinaruilta omat vaatteensa. Samaten tyhjentävät astianpesukoneen ja vievät tarvittaessa roskat. Aina se ei lutviudu ihan niin omatoimisesti kuin me aikuiset toivottaisiin mutta osallistuvat kuitenkin, vaikkakin joskus vasta 48754783564387 muistutuksen jälkeen...

Syön lounaan ja tsekkaan eväät mukaan töihin. Iltavuorossa saisin ruoan myös duunin puolesta mutta syön mielummin omia. Laitosruoka on laitosruokaa..
Ennen lähtöä pikasiistin vielä keittiön. En kestä itse yhtään sotkuista keittiötä kun tulen töistä kotiin joten yritän että en itsekään jättäisi sinne kaaosta toisille. Ja silloin varsinkin koen sen aika tärkeäksi, jos Siippa alkaa ruoanlaittoon samantien. Yllättävä ajansäästö siinäkin jos pääsee suoriltaan hommiin eikä tarvitse ekana alkaa raivaamaan jotain aamupala-sössötyksiä pois tieltä.

Klo 12.30
Starttaan töihin. Käyn ilta- ja yövuorot autolla jos se meillä lainassa on, koska silloin saan tikistettyä perheelle vuorokaudesta vähän enemmän aikaa. Aamuvuoroina menen julkisilla töihin ihan mielelläni jo pelkästään ruuhkan takia. Paitsi jos mun täytyy viedä Kolmas. Ne aamut sujuu paremmin jos mennään autolla, Kolmosen päiväkotihan ei ole tässä ihan kävelymatkan päässä.

Klo 13-21
Töitä, töitä, töitä. Muksut pommittelee välillä puhelimella. Ne ei koskaan muista että kumpaan kannattaa minäkin päivänä olla yhteydessä, muhun vai Siippaan. Pommittavat yleensä molempia kunnes saavat jomman kumman kiinni. Me viestitellään Siipankin kanssa työpäivien aikana melko paljon. Joskus käytännön juttuja, joskus lasten juttuja ja joskus puuta heinää.

Mun ollessa töissä muu perhe kotiutuu. Ruokailevat yhdessä, jos Kaksikolla on harkkapäivä niin käyvät harkat. Tai sitten ovat kotona tai näkevät kavereita. Siippa huolehtii mahd pyykki- ym kuvioista yhdessä lasten kanssa. Mitään kovin ihmeitä eivät välttämättä puuhaa. Joskus käyvät uimassa tai ulkoilemassa, riippuen nyt ilmoista ja tyyppien vireystasosta.

Klo 21.30
Oon takaisin kotona! Tällä kertaa kiirehdin saunaan, jossa muu perhe jo on.
Vaikka elellään jo tätä työ-koulu-päivähoitoarkea, niin meidän rytmi on edelleen aika iltapainotteinen. Kolmas on aina hereillä vielä siinä vaiheessa kun tulen iltavuoroista. Toistaiseksi aamuherätyksiä ja ennenkaikkea aamulähtemisiä hoitoon on niin vähän, että ei olla nähty tarpeelliseksi muuttaa sitä rytmiä niin, että Kolmas menisi yöunille aikaisemmin. Meidän yhteinen aika perheenä jäisi aika vähäiseksi, koska Kaksikkokin huitelee iltaisin omissa jutuissaan. Koska tehdään molemmat lyhennettyä työaikaa, on Siippa useimmiten vapaalla silloin kun mulla on aamuvuoro. Eli mun lähtiessä kukonlaulun aikaan, jää Siippa ja Kolmas nukkumaan. Me käytetään päivähoitoa oikeastaan vain silloin kun mulla on ilta- tai yövuoro. Aikaisia aamuviemisiä on ehkä kerran, kaksi kuukaudessa. Eihän tämä nyt toki silkkaa serpentiiniä ole koska mä olen myös paljon viikonloppuja töissä eli koko perheen yhteisiä vapaapäiviä ei ole joka viikko. Tosin Kaksikko viettää omia vapaapäiviään sovitusti myös isällään eli vaikka mä en vuorotöitä tekisikään, ei meillä silti olisi yhteisiä vapaapäiviä joka viikko. Kun on mahdollista niin tähtäilen omia iltavuorojani sellaisille päiville, kun Ekalla tai Tokalla, tai molemmilla alkaa koulu vasta 11.15. Silloin ehditään olla kimpassa hetki siinä aamupäivästä. Kaksikon lukkari vaihtuu lukuvuoden aikana viisi kertaa, joten aina noita 11.15 aamuja ei ole. Mutta silloin kun on niin yritän olla kotona niinä päivinä. Tosin Eka jo selvästi kaipaisi sitä että saisi viettää ne aamupäivät yksin.

Toistaiseksi siis rytmi meillä on se että Kolmosen kanssa mennään nukuttelemaan iltakymppiin mennessä ja yleensä Kolmas nukahtaa joku 22.30 mennessä. Tämä tuntuu kauhistuttavan monia mutta ei olla itse koettu tätä nyt järisyttävän ongelmaiseksi. Toki aikuisten yhteinen aika on tosi vähäistä mutta vaihehan se tämäkin on, ei pysyvää. Useimmiten Siippa nukuttaa iltaisin Kolmosen mutta jos mulla on aamuvuoro ja aikainen herätys niin kömmin pojun kanssa ihan mielelläni sänkyyn samaan aikaan ja käyn itsekin yöunille. Tosin uniongelmaisena en todellakaan aina saa unta lähimainkaan heti mutta joskus sammun paljon ennen Kolmosta. Joskus hyvinhyvin harvoin saatetaan lasten mentyä nukkumaan vielä Siipan kanssa katsella yhdessä telkkarista jotain tai lukea. Mutta vain silloin, jos jommalla kummalla tai molemmilla on seuraavana päivänä vapaapäivä. Tämä meidän sekalainen päivärytmi vuorotöineen ja muineen kuluttaa senverran paljon että uni ja lepo ajaa aika monen asian edelle työpäivinä. Ja niinhän sen kuuluu mennäkin.

Tämä nyt oli yksi versio meidän työpäivästä. On olemassa myös versiot siitä, kun vain toinen aikuinen menee töihin, kun mä menen aamu- tai yövuoroon, kun osalla porukasta on vapaapäivä tai kun kaikilla on vapaapäivä. Toisaalta tämä eriversioinen arki on tosi kivaa kun päivät ei mene ihan samalla kaavalla mutta toisaalta tämä on aika kuluttavaa. Koska oma vuorotyön rytmittömyys on haastava yhdistää lasten säännöllisiin rytmeihin. Mutta nappi puolisovalinta sekä mahtava päivähoito jeesaa kyllä paljon tässä arjessa. Ja myös ne heti alussa mainitut organisointi ja ennakointi.

Nyt mä yritän saada hetken torkuttua tai luettua ennenkuin työt taas kutsuu....

tiistai 22. syyskuuta 2015

Moiccu

Mulla olisi luonnoksissa syntymässä vaikka mitä "asiatekstejä" mutta jostain syystä ne ei vaan valmistu. Ei irtoa sellaisiksi kun tuntuu että haluaisi irrota. Synnytystuskia! Heitetään väliin siis kuulumisia, josko joku kirjotuslukko aukeaisi....

Syksy jatkuu lämpöisenä ja aurinkoisena, onneksi! Illat pimenee kuitenkin ihan tolkutonta vauhtia ja lämmöstä huolimatta tuntuu lähinnä kamalalta tragedialta että kesä on ohi. Mua ei harmita niinkään se helteiden puute vaan kaikki muu. Ja lähinnä se kaikki mikä jäi kokkaamatta. Mitä piti tehdä mutta sitten kuitenkin jäi. Miksi en säilönyt, pakastanut ja hillonnut enemmän? Tein muuten aivan ässähyvää kesäkurpitsa-omenahilloa. Tekisi mieli kauhoa suoraan purkista naamariin... on ollut toimivaa sekä kakun välissä, pannarin päällä että paahtoleivän kyljessä. Miksi meillä on niin pieni jääkaappi että sinne ei edes mahdu kaikki, mitä haluaisin tehdä?

Lämmin syksy on ajanut meidät pihalle etsimään satoa lähiympyröistä. Helsingissä nimittäin on siellä täällä useampikin paikka, jossa kasvaa jos jonkinmoista syötävää jonka kuka vaan saa poimia. Tyrnipensaat huutelivat tyhjää mutta löydettiin maistiaisiksi päärynää, omenaa ja mustaviinimarjoja. Ja ihan tästä kotikulmilta! Jos jotakuta muutakin kiinnostaa niin osoitteesta satokartta.net voi tarkastaa oman kulmakuntansa tilanteen.

Poukkoilua aiheesta toiseen kolmen yövuoron jälkeen. Mä olen monta aikaa haaveillut että opettelisin tykkäämään ginistä. Täytän kohta 35 ja se vaan tuntuu sellaiselta jutulta minkä haluaisin opetella ennenkuin oon virallisesti keski-ikäinen. Gin on ollut ostoslistalla jo vaikka miten monta kertaa. Ja nyt kun sitä rahaa olisi niin arvatkaapa onko vieläkään muistettu!?

Viime viikolla se sitten vihdoinkin koitti. Kauan odotettu hetki. Suurin syy miksi eletään tässä elämäntilanteessa. Nimittäin palkkapäivä. Ja kuulkaa ei ollut itku kaukana kun kaikkien laskujen jälkeen tilille jäi vielä rahaa. Aika montakin rahaa! Ja kun tiesi että Siipankin palkkapäivänä käy sama tilanne. Kun tässä on kolme vuotta eletty aika pitkälti maksupäivästä maksupäivään niin onhan tämä nyt kerrassaan ihmeellistä. Toki ihan vapaaehtoisesti on elelty niin että se rahatilanne oli mitä oli ja edelleenkään en muuttaisi kotona vietettyä aikaa muuhun, mutta pakko sanoa että on aika parasta kun se rahahana virtaa vaihteeksi enempi tänne kotiinpäin eikä aina vaan kodista poispäin. Saatiin monta rahallista juttua hoidettua alta pois heti. Mitä on jouduttu aiemmin siirtämään aikaan parempaan. Ja näyttäisi vähän jopa siltä että säästöönkiin jää rahaa. Mä en edes muista koska olisin säästänyt rahaa johonkin muualle kuin lasten tileille. Ihan käsittämätöntä!!! Ja tässä nyt kuitenkin vielä molemmat tehdään vaan sitä 75%:sta työaikaa. Ihana, ihana palkkapäivä!!

No tässä nyt sitten sitä mainittua Ahvenanmaan pannaria. Maku oli hyvä mutta koostumuksen suhteen täytyy vähän vielä treenata...

Sain kun sainkin aikaiseksi sen toisen verenluovutuksen tälle vuodelle. Ja jos hyvin käy niin kolmannenkin ehtii! Tällä kertaa hb oli sillä ja sillä rajalla että sain luovuttaa eli voi olla että se kolme kuukautta luovutustaukoa on mulle liian vähän. Viimeiksihän mä tankkasin pinaattia ja ties mitä pari viikkoa ennen luovutusta, nyt menin vähän enempi extempore. Olossa ei mitään ihmeempää tuntunut, ei ennen eikä jälkeen luovutuksen, eli meinasin joulukuussa käydä kokeilemassa että huolivatko. Jos silloinkin hb on matala niin sitten ei auta kuin pidentää luovutusväliä. Yhtä kivaa oli tälläkin kertaa, kuin silloin ekallakin. Tosin nyt olen luovutuksesta lähtien taas tankkaillut pinaattia ja lehtikaalia ja vältellyt maitotuotteita. Hb nousuun!

Senkerran kun jaksoin riipiä irti kurpitsasta ne siemenetkin, niin paahtamisen sijaan poltin koko paskan. Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Kolmosella oli joku kukkumisputki tuossa viime viikolla. Se kömpi joka yö viereen mönkimään ja ahdistamaan vanhempiaan sängyn reunoille. Pohjat vedettiin ke-to välisenä yönä, jolloin poju valvoi jostain puolikolmesta melkein aamukuuteen. Luulin ihan tosissaan että se on kipeänä ja Kolmas vähän valittelikin mahaansa. Pari tuntia unta ja aamupala tosin teki sen että tyyppi oli ihan oma itsensä. Kotipäiväiltiin kuitenkin kaiken varalta se torstai, näistä pienistä kun ei aina ota selvää. Enkä kyllä tiedä olisinko itsekään ollut siinä miten työkykyisenä sen valvomisen jälkeen. Torstai olikin ainoa päivä kun se verenluovutus tuntui yhdessä törkeän väsymyksen kanssa. Kolmosen kukkuminen loppui yhtä mystisesti kuin alkoikin. Muuten on oltu ihan terveinä. Joka on musta aika hyvin tällä päämäärällä, ottaen huomioon että koulua ja päiväkotia ja töitä on takana jo monta viikkoa.

Kattokaa miten pieni avocado! Maistui sentään ihan sille miltä pitikin. Ruokalusikka vieressä antamassa vähän mittasuhteita.

Aktivoiduin tuossa hoitamaan itseänikin. Mä aina nalkutan lähiympäristölle ihan kaikesta terveyteen liittyvästä ja sitten ihan huolella laiminlyön itseni. Practise what you preach ja silleen. Varasin nimittäin hammaslääkäriin ajan itselleni. Oon viimeiksi käynyt kolmisen vuotta sitten. Mulla ei itseasiassa mikään ääretön hätä ole suussa mutta kyllähän sitä nyt vähän useammin pitäisi käydä tsekkaamassa että kaikki on kunnossa. Nyt oli ihan asiaakin, nimittäin yksi visuri on vihoitellut enempi vähempi koko vuoden. Ja nyt alkoi kyllästyttää sen oikuttelu. Hammaslääkäri pistikin ajat röntgeniin ja meinasi että sama se on napsia pois nuo kaikki kolme visuria, jotka suussa vielä on. Kuvien jälkeen sitten ihmetellään että tarvitaanko kirurgia vai riittääkö hammaslääkärin taidot riittävään ronkkimiseen. Eräs kaverini oli lähes vuoden saikulla visurien poiston yhteydessä sattuneiden kämmien suhteen joten pikkasen tässä nyt on sellainen jännäkakka ja kusi sukassa. Tokikaan nyt en kuvittele että mulle käy samoin mutta ihan en äkkiseltään muista ketään joka nyt varsinaisesti olisi visurien poiston jälkeen polkkahypellyt innoissaan että olipa ihaninta ikinä!

Ajat lähti myös suuhygienistin puolelle varaukseen. Hammaslääkäri kertoi että ihmisillä on yleensä vikaa tai ongelmia joko hampaissa tai ikenissä. No mä osun tuohon jälkimmäiseen porukkaan, jonka toki tiesinkin. Mulla on tosi mineraalipitoinen sylki, jonka takia hammaskiveä kertyy enemmän kuin yleensä ja se kertynyt hammaskivi sitten tekee sen että ikenet pakenee ja se ikenien pakeneminen taas tekee ientaskuja jotka sitten kerää itseensä kaikenlaista mähmää. Eli mun ikenissä on vähän koko ajan pieni tulehdus päällä. Hammaslääkäri oli tosi hyvä ja pätevä mutta voi jumalauta että teki kipeää kun se tutki! Johtuen juurikin siitä kroonisesta tulehduksesta suussa. Mä olen kyllä putsaillut noita ikeniä ja hammasvälejä mutta en todellakaan päivittäin. Ja koska osun juuri siihen porukkaan, jolla noita ongelmia ikenien kanssa on niin omahoito on nyt tosi isossa osassa. Eli ryhtiliikettä tähän touhuun nyt! Jos en aktivoidu niin pahimmassa tapauksessa multa irtoaa hampaat. Tilanne ei nyt todellakaan vielä ole niin paha mutta jotta siihen pisteeseen ei päädytä niin jotain tarttis nyt tehrä. Eli älkää lintsailko suuhygienian suhteen! Muuten mulla on suussa asiat oikein hyvin. Reikiä ei ole ja jahka nuo visurit saadaan tuolta hittoon niin hammaslääkäriin ei tarvitse mennä neljään vuoteen. Syyhygienistillä sensijaan saa laukata kyllä sitten senkin edestä..

Me ollaan tykästytty tekemään iltapalaksi välillä tämmöisiä lämpöisiä piirakoita. Pohjan tekee supernopeasti ja sisuksiin saa ympättyä kaiken ylimääräisen jääkaapista. Tämä versio pitää sisällään näköjään ainakin korianterin varsia, papuja ja munakoisoa. Sekä kaikki maailman juustoraasteet.

Käytiin Ekan astmakontrollissa. Lapsuusiän astmastakin mulla on ollut teksti tekeillä varmaan jo vuoden... katsotaan saisinko sen kohta jo pihalle, ainakin ennen kuin Ekalta puretaan diagnoosi kokonaan pois. Nimittäin tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki tehdyt testit ei anna enää viitteitä astmasta! Wooohoooo!!! Lääkitys muutettiin päivittäisestä jaksottaiseksi eli käytetään vain tarvittaessa. Voin kertoa että eräs ysiluokkalainen oli aika hitokseen iloinen tästä uutisesta. Ja tokihan Eka on se, joka ansaitsee ne isoimmat fankfaarit. Hän on vuodesta toiseen jaksanut huolehtia ja muistaa lääkkeet, ottanut vakavasti astmansa hoidon ja ymmärtänyt mistä on kyse. Mutta on hienoa että on tultu tähän pisteeseen. Melkoinen muutos siihen pikkulapseen, joka sai järjettömät hengenahdistukset ihan pienistä nuhistakin. Sama tyyppi hutaisi justiinsa 1200m kuudessa minuutissa ja puhalteli senjälkeen ihan törkeän kovat lukemat. Ilman lääkkeitä!

Tässä yksi kappale uunista ulos. Näkyy olevan ainakin tomaattia ja pekonia. 

Muuten lapsilla pyyhkii aika kivasti. Ekalla ja Tokalla vaihtuu kohta kehiin kakkosjakso koulussa ja syyslomakin on ihan kohta. Mä ajattelin tykittää lomatta jouluun asti mutta järkkäsin itselleni vapaapäiviä Kaksikon lomaviikolle. Möllötellään koko Kolmikon kanssa sitten kimpassa. Muutamia toiveita lomaviikon touhuille on jo esitetty, katsotaan mitä toteutuu. Me aikuiset ollaan kyllä jo jotenkin ihan väsyjä ja loman tarpeessa mutta sellaistahan tää arki taitaa nyt olla. Ja ne kuuluisat ruuhkavuodet. Että ei sinänsä mitään uutta auringon alla.
Kolmas vetää uhmat joka viikko aivan uusille kierroksille ja meitä vaan mietityttää että koska tuo oikein laukeaa? Ja mikä laukeaa ensin; vanhempien pää vai pätkän uhma. Ehdottomasti kovin uhmapää meidän pojista, Kaksikosta ei ole mitään vastusta tuolle tällä hetkellä. On se kyllä törkeän söpökin useimmiten. Kuten silloin kun menee pikkuvessan uudelle pehmeälle matolle pötköttelemään ja haluaa että sinne tullaan kaveriksi. Sitten siellä ihmetellään ja halitellaan tovi.

Uskaltauduin viimein kokeilemaan uppomunia sillä kiehuva vesi kattilassa & etikka-tavalla ja tuli tähän mennessä parhaat yksilöt. Huono valotus mutta keltuainen oli juuri oikeasti löllö.

Oon muuten ihan tässä kaiken uuden aallonharjalla ja kokeilin vihdoin ja viimein cakepopseja. Ne on musta aina olleet kovin söpön näköisiä mutta en oo kuitenkaan koskaan inspiroitunut tekemään niitä itse. Nyt jostain muffinssi-hulluttelusta jäi taikinaa senverran yli että ajattelin kokeilla vihdoin, että onko ne cakepopsit mistään kotoisin. Siinä vaiheessa kun kolmas perheenjäsen tuli utelemaan että mitäs lihapullia ne nämä on niin totesin että jäi kertaluontoiseksi kokeiluksi. En viitsinyt ottaa edes valokuvia, aika ankean näköisiä palleroita sain aikaiseksi.

Ennakoiva <3

Mä olen kaivanut esille jo villasukat ja kaulahuivit. Vaikka on vielä lämmintäkin, ainakin välillä. Mutta mä olen kyllä välillä jo vähän palellutkin. Hyvänä kontrastina menee se että naapurin isäntä tulee vastaan joka päivä shortseissa ja t-paidassa. Ei siellä nyt niin lämmintä enää ole! Kynttilät ja suitsukkeet palaa ja kaura-omenapaistosta syödään iltapalaksi vähän väliä. Ne on selviä syksyn merkkejä ne! Enkä mä kyllä valita. Tässä on puolentoista kuukauden sisällä niin paljon kivuuksia edessä että on vaikka mitä mahtavaa, mitä odottaa. Bring it on!

torstai 17. syyskuuta 2015

Paljasta pöytäsi

Puutalobabystä kajahti ilmoille hauska haaste. Paljasta pöytäsi, eli miltä keittiönpöytä näyttää juuri nyt?

Noh, tämä haaste antaa ehkä vähän vääristyneen kuvan meiltä. Keittiö on nimittäin meillä ainoa paikka, joka edes etäisesti näyttää siistiltä. Koska se on mulle tärkeää. Muuten meillä on juurikin sellainen tyypillinen lapsiperheen kaaos. Me syödään vähintään kerran päivässä kimpassa ja haluan että jokainen mahtuu lautasineen istumaan kunnolla. Tai lukemaan syödessään jotain, jos haluaa. Meidän keittiön pöytä on yllättävän kapea, vaikka pituutta kyllä riittää. Siihen ei ihan hirveästi tarvitse tavaraa päätyä kun ei oikeasti enää mahdu syömään.

Joskus muinoin mun mieltä rauhoitti myös se että sänky oli pedattuna, näytti mukamas siistimmältä. Siitä on luovuttu jo aikapäiviä sitten. Ja ne harvat kerrat kun päiväpeitto sänkyyn asti päätyy, näyttää jotenkin tosi oudon kliiniseltä. Ei yhtään meidän kodilta. Mutta toivon että keittiön kanssa ei luovuteta. Että edes siellä olisi olo että ei ole törkeä kaaos.

Meidän keittiön pöytä. Joskus se on ihan täynnä tahroja ja ties mitä epämääräistä smegmaa mutta yritän kuurata sitä muutaman kerran viikossa. En tykkää syödä kädet tahmassa. Kaksikko on myös velvoitettu pyyhkimään keittiön pöytää. Hedelmiä meillä on aina keittiön pöydällä, lapset syö niitä paremmin kun ne on esillä. Muuten yritetään pitää pöytä tyhjänä mutta aina siihen päätyy jotain akkareita tai papereita. Tällä hetkellä ylimääräistä kamaa on ihmeen vähän esillä, ainoastaan Tokan valokuvauslappu. Tarjotin on napattu mukaan mun lapsuudenkodista, yleensä siinä on esillä vitamiinit joita meillä syödään. Tällä hetkellä on kaikki pillerit ja pulverit loppu, mitenhän niitä muistaisi ostaa lisää? Ja esillä toki myös jokaisen lapsiperheen the thing; talouspaperi! Telineen on tehnyt Toka puutöissä.
Toka on joskus vuonna kuokka askarrellut mulle nämä lusikkatulppaanit. Ne on musta niin symppikset että saivat paikan keittiön pöydältä. Lisäksi näin meillä on aina kukkia pöydällä.
Vaikka mä inhoan kaikkia ylimääräisiä pölynkerääjiä, keittiönpöydältä löytyy kaksi sellaista. Nämä sirottimet on ostettu tuliaisena Edinburghista muutama vuosi sitten. Oli niin kivat että oli pakko saada. Tyhjillään ovat koska en raaski ottaa niitä käyttöön.
Nämä söpöläiset sensijaan ovat käytössä. Saatiin joskus tuparilahjaksi.
Pöydästä löytyy myös se lämpöjälki jonka onnistuin taiteilemaan heti uuteen pöytään. Silloin se vitutti ihan älyttömästi ja ihmetytti miten pöydän pinta on niin huonosti käsitelty. Sittemmin pöytään on tullut muitakin, joskin paljon pienempiä, lämpöjälkiä. Nyt pöydän pinta näyttää siltä miltä muukin koti. Täällä asuu lapsiperhe!

Tämä ei nyt ole enää keittiönpöydältä mutta keittiöstä kuitenkin. Näin käy kun päästää Kolmosen keittiöön. Taapero ahkeroi alkuviikosta ja pinosi laseja sisäkkäin. Nämä jämähti niin tiukasti kiinni että ei olla saatu niitä edelleenkään irti toisistaan. Muutama vinkki vitonen vielä odottaa, joita kokeillaan ennenkuin luovutetaan ja nakataan nämä lasinkeräykseen.

Ja jotta oltaisiin vähän lähempänä totuutta kokonaisuudesta, tässä kuva keittiön apupöydästä. Kauppalista, keittokirjoja, kapselikahvia ja lehtiä. Kun keittiönpöytää yritetään pitää siistinä niin sitten käy näin. Johonkin se tavara kuitenkin päätyy.

Miltä teidän keittiön pöydä näyttää? Ei saa siistiä tai siivota ennen!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Lukemista syksyyn

Vinkkailin pari kuukautta sitten muutaman hyvän kesälukemisen, jotka olin itse tahkonnut ja tykännyt. Ongelmana taitaa olla vaan nyt se että nuo kirjat tahtoo ainakin täällä pääkaupunkiseudulla olla aika kovan jonotuksen takana. Jos et bestseller-hyllystä niitä bongannut, niin lukematta jäi, ainakin tältä kesältä. Pitkin kesää ja nyt syksyn puolellakin on tullut luettua paljon, sekä hyvää että huonoa. Ajattelin muutamasta hyvästä, keskenään hyvin erilaisesta kirjasta heittää lukuvinkit tälle syksylle. Ja tällä kertaa kirjoista, jotka saa käsiinsä vähän helpommalla. Hyvällä tuurilla valmiit kappaleet nököttää kirjaston hyllyssä odottamassa.


Luin tuossa reilu puoli vuotta sitten opuksen nimeltä Kirja joka muutti elämäni, josta bongasin muutamankin kirjan, jonka halusin lukea. Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla oli yksi niistä. Lainasin sen heti mutta sain luettua sen vasta kesällä, kun viimeinen palautuspäivä kolkutti jo ihan parin päivän päässä. Käykö teille koskaan niin että uusitte niitä kirjaston kirjoja ihan siihen viimeiseen mahdollisuuteen asti ja sitten luette ne päivää ennenkuin ne on pakko palauttaa ja sitten kun sen kirjan on saanut luettua, tekisi melkein mieli hakata sillä kirjalla itseään päähän kun oli niin tyhmä että vitkutti sen lukemista ja se kirja osoittautuikin olemaan ihan kamalan hyvä. Että sitä vitkutti itseltään sen loistavan lukukokemuksen ihan liian pitkän ajan päähän. Tämän kirjan kanssa kävi juuri noin.

Kirja kertoo kahdesta pojasta, Jonathanista ja Bobbysta, joiden perheitä on kohdannut tragedia. Tapahtumat ovat hyvin erilaisia mutta jotenkin pojat ajautuvat ystävystymään. Ja yhdessä kahdesta rikkinäisestä muodostuu tavallaan yksi kokonainen, täysin ehjä. Yksikkö, jonka on helpompi kohdata yhdessä maailmaa ulkopuolisena. Kirja kulkee ajallisesti läpi lapsuudesta aikuisuuteen.

Vaikka kirjan keskiössä onkin kaksi poikaa (ja myöhemmin myös Clare), tarkastellaan tapahtumia myös muiden hahmojen kautta. Pystyin samaistumaan varsinkin Jonathanin äidin ajatuksiin ja tuntemuksiin hyvinkin voimakkaasti. Ylipäätään kirjan hahmot olivat uskottavia ja jotenkin ajankohtaisiakin, vaikka kirja sijoittuu jo eletyille vuosikymmenille.

Tämä oli hyvin erilainen kirja, mitä yleensä tulee luettua. Kirjassa on järjettömän paljon surua mutta se suru tuntuu kuitenkin sellaiselta toivoa antavalta. Sellaiselta surulta jonka kanssa voi elää. Hyväksyttyä surua. Se luettu suru ei kuitenkaan tee lukijaa surulliseksi vaan pikemminin myötätuntoiseksi. Kirja on niin täynnä surun eri sävyjä että välillä ajattelee että voiko näitä ollakaan näin paljon? Koti maailman laidalla koukuttaa saman tien ja on täynnä ihan mahtavia vertauskuvia! Kirjailijan kerrontatapa on niin poikkeuksellisen ihana, että haluttaisi lukea häneltä muutakin. Mutta mitä jos ne ei ole yhtä hienoja ja tämänkin kirjan taika rikkoutuu liian suurien odotusten takia?

Kirja loppuu tavallaan sekä ennalta-arvattavasti että kesken. Luin viimeisen luvun kolmasti, jotta sain tankattua riittävän syvälle ymmärrykseen mitä tapahtui ja että todella ymmärsin että se loppui nyt. Ja vaikka kuinka sitä loppua tankkasi, niin ei se muuttunut muunlaiseksi. Eikä kirja olisi voinut loppuakaan millään muulla tavalla.




Kaverini jauhoi Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levottomasta ja painavasta sydämestä niin paljon, että kun sen joskus keväällä kirjastossa bongasin, oli pakko napata se mukaan. Vaikka mun eka ajatus oli että äh, ei helvetti, ei Riikka Pulkkista. Mitä vaan paitsi Riikka Pulkkista! En tiedä miksi Riikka tökkii. Onneksi tämä yökötys meni ohi ekan kymmenen sivun jälkeen.

Iiris Lempivaara on täydellinen kirja luettavaksi vuorokaudessa. Lyhyt, kepeä ja hauska. Harvoin miettii lukiessaan että hitto tästä tulisi muuten hyvä leffa tai sarja. Iiris Lempivaaran kohdalla sitä mietti koko ajan. Miksei tätä ole filmatisoitu??? Näin jo kohtauksia silmieni edessä.

Musta ei vieläkään sukeutunut Riikka Pulkkisen ykkösfania tämän perusteella, mutta jäi olo että voisin tarttua Pulkkiseen joskus uudestaankin. Tämä kirja oli senverran kiva. Teksti on hyvin tarkkaa ja tarinankerronta intensiivistä. Mitään ylimääräistä ei rallatella mutta yksityiskohtia kuitenkin annetaan riittävästi. Kirjan lukee vaikka yhdeltä istumalta koska se on niin lyhyt. Ja se on ehdottomasti tarinan kannalta vain hyvä juttu, tämä kirja ei olisi voinut olla yhtään pidempi.

Päähenkilö on aavistuksen neuroottinen, sellainen kuin monesti naisten kirjoittamat stereotyyppiset sinkkuhahmot on. Se neuroottinen ennalta-arvattavuus välillä vähän ärsytti mutta tarjosi se samalla myös hauskoja hetkiä tarinan parissa. Tämä kirja oli ennenkaikkea kertomus naiseudesta.


Kuten olen näiden kirjapostausten yhteydessä kertonut, vuoden mittaan on tullut luettua monta elämänkertaa, jotka kertovat vahvoista johtoasemissa olleista naisista. Tällä kertaa lukuvuoroon pääsi kirja, joka kertoo vahvasta naisesta johtohahmon takana. Maria Romantschuk toimi Tarja Halosen presidenttikaudella Halosen kabinetissa luottonaisena ja lehdistöpäällikkönä vuosien ajan. Ei, rouva presidentti kokoaa nämä vuodet kansien väliin.

Vaikka kirja kertoo Romantschukin ja Halosen yhteistyöstä, on äänessä vain ensin mainittu. Halonen on kyllä ollut tietoinen kirjasta ja vaikka hän on hyvin suuressa roolissa, on tapahtumat kerrottu nimenomaan Romantschukin vinkkelistä. Ja hyvä niin, se tekee kirjan nimenomaan mielenkiintoiseksi.

Tarja Halonen valittiin aikanaan Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Muutos siihen, että presidenttinä onkin nainen, oli todennäköisesti isompi kuin kansa osasi ajatellakaan. Nimenomaan Linnan työntekijöiden vinkkelistä. Kirja tuo esiin juurikin sitä näkökulmaa kulisseista. Kaikki kommellukset ja seikat kun eivät presidentin tietoon koskaan päätyneetkään. Ennen Halosta myös presidentin kabinetin tärkeimmissä tehtävissä työskenteli vain miehiä. Halonen muutti tämän ja toi mukanaan Linnaan muitakin ensikertalaisia naisia. Romantschuk oli yksi heistä.

Naispoliitikko joutuu kamppailemaan uskottavuutensa kanssa ihan eri juttujen kanssa kuin miespoliitikko. Puhumattakaan siitä, jos olet nainen ja valtion päämiehenä. Häntä arvostellaan aina sukupuolen näkökulmasta, ei aseman. Kaikki on ihan toisella tapaa mietittyä naisen kohdalla. Lähtien pukeutumisesta ja siitä, kuka presidentin käsilaukkua pitää. Ihmiset kiinnittää huomiota ihan ihmeellisiin asioihin. Ja osa näistä seikoista tuli yllätyksenä Halosen lähipiirillekin.

Vaikka kirja kertoo lähinnä kokonaisuudesta, päästään yksityiskohtiakin tarkastelemaan läheltä. Vladimir Putinin muutosta vuosien mittaan, George W. Bushin ja Halosen keskinäistä huumoria sekä läheisiä suhteita Ruotsin kuningasperheen kanssa. Skandaaleiltakaan ei vältytty. Muistan paremmin kuin hyvin kohun Anneli Jäätteenmäestä ja tietovuotajasta presidentin lähipiiristä. Olin silloin kuitenkin kahden pienen lapsen äiti, joten en pystynyt perehtymään asiaan silloin kuin satunnaisilla pintaraapaisuilla uutisista. Olikin nyt tosi mielenkiintoista lukea aiheesta sellaisen ihmisen kynästä, joka eli sitä pyöritystä ihan läheltä.

Muitakin hyviä kirjoja on tullut luettua mutta tässä nyt vinkit kolmesta joista tykkäsin ihan mahdottomasti! Mulla alkaa olla vähän alaston olo. Kirjapino kyllä löytyy eteisestä mutta varauksessa ei ole kuin yksi kirja. Yksi!!! Voidaan puhua aika monen vuoden takaisesta ajasta, kun viimeiksi on ollut näin. Olisiko siis heittää hyviä kirjavinkkejä? En vaan suostu hyväksymään sitä että en täällä arjen keskellä ehtisi muka lukemaan. Olen valmis tinkimään jopa bloggaamisesta mutta lukemisesta en! Pakko pitää varausjono aktiivisena! Eli, mikä luettu on iskenyt suhun viime aikoina ja miksi?

perjantai 11. syyskuuta 2015

#omavalinta

Syksyn eka vanhempainilta takana!

Kaksikon koululla on monesti vanhempainiltojen yhteydessä joku ulkopuolinenkin taho puhumassa. Tällä kertaa paikalla oli Nuorten Akatemiasta henkilö puhumassa #omavalinta-projektista, jonka tarkoituksena on edistää nuorten terveellisiä elämäntapoja. Pienen kalvosulkeisharjoituksen perusteella projektille todellakin on kysyntää!

Tiesitkö että
  • yläkouluikäisistä vain joka viides liikkuu riittävästi
  • ysiluokkalaisista vain joka kymmenes liikkuu riittävästi
  • yläkouluikäinen nuori tarvitsee liikuntaa 1-2 tuntia päivässä
  • aivan järjettömän moni yläkouluikäinen jättää aamupalan syömättä (unohdin tarkan prosenttiosuuden kun en ottanut sitä ylös, enkä äkkiseltään löydä sitä hakemalla)
  • turhan moni skippaa myös koululounaan

Meidän nuoriso pyöräilee tällä hetkellä lähes kaikki logistiikkansa, joten tarvittava määrä liikuntaa täyttyy helposti. Ja päälle tietysti vielä liikuntaharrastukset. Tilanne toki muuttuu pian kun kelit viilenee, riittävää liikuntaa murehditaan sitten. Toka tosin olisi halukas fillaroimaan talvellakin. Mä taas en lämpene fillaroinnille talviaikaan, en ainakaan jos on tosissaan pakkasta. Silloin nimittäin täytyy kiinnittää huomiota pukeutumiseen ihan toisella tavalla enkä valitettavasti usko hetkeäkään, että tyyppi malttaisi kiskoa riittävästi taminetta päällensä. Ja toinen juttu on tietysti turvallisuus. Omassa kaveripiirissä suurinosa fillarionnettomuuksista on tapahtunut nimenomaan talvella fillaroidessa. Kypärä on tosin pelastanut niissä tilanteissa joka kerta mutta silti. En ainakaan nyt näin suorilta käsin liputa sitä vaihtoehdoksi.

Erityisen tärkeäksi tuo liikkuminen on huomioitu meillä nyt, kun omatkin lapset on heränneet tajuamaan hyötyliikkumisen tärkeyden. Ekan kavereista muutamalla on mopo ja yksi ensimmäisiä huomioita omilla nuorilla oli se, että näillä mopoilijoilla on jäänyt kaikki hyötyliikkuminen pois. #omavalinta toi muuten esiin myös sen, että lapsia ja nuoria ei kannattaisi kuljettaa harrastuksiin. Vaan siinäkin hyödyntää sitä, että lapsi tai nuori liikkuisi itse. Ja olisihan se fillarilla liikkuminen tosi hyväksi meille aikuisillekin. Liian usein tulee itsekin valittua kulkuvälineeksi auto, koska silloin saa nukkua pidempään tai lähteä myöhemmin. Huonoja tekosyitä!

Liikkumisen lisäksi käsiteltiin myös tovi omaa lemppariani, eli ravintoa. Mun on pakko sanoa että tunnen aika isoa ärtymystä siitä, kun lapsiperheissä lintsataan syömisissä. Suositaan muiden valmistamaa, luotetaan että no eihän meillä täällä Suomessa nyt sellaista myytäisi joka ei syötäväksi kelpaisi jne ne kaikki kootut syyt. Mä ymmärrän sen että on kiire mutta itsetehtyä ja terveellistä saa myös helposti ja nopeasti. Joskus jopa edullisestikin, kun vähän miettii kokonaisuuksia. Hintahan se tuntuu nimittäin monesti näitä syömishommia sanelevan. Mä ymmärrän sen että toiset ei edes tykkää ruoanlaitosta. Mutta tämä ei mun mielestä oikeasti ole valintakysymys. Elämässä joutuu aika useinkin tekemään asioita joista ei tykkää. Mä ymmärrän senkin että kaikki ei osaa laittaa ruokaa. Noh, ei meistä kukaan ole sitä syntyessä oppinut. Jokainen sen on joutunut opettelemaan. Satunnaisia päiviä on varmasti kaikilla kun joutuu vetämään sieltä, mistä on helpointa. Mutta ne ei nyt ole osa tätä kokonaisuutta. Einekset yksinkertaisesti on täynnä sekä piilosokeria että -rasvaa ja ne ei ole hyvää ravintoa kenellekään.

#omavalinta toi isosti esille sitä, että lapset ja nuoret oppivat esimerkistä myös syömisten suhteen. Vanhemmat tekee ison karhunpalveluksen lapsilleen, jos syöttävät heille jatkuvasti eineksiä ja pikaruokaa. Se esimerkki opitaan ihan suoraan. Se, että lapsi tai nuori ei ole silmämääräisesti ylipainoinen, ei vielä tarkoita sitä että elimistö voi hyvin. Tai että lapsi tai nuori saa riittävän monipuolista ravintoa. Se ylipainon puuttuminen ei tarkoita sitä aikuisellakaan. Lapset ja nuoret tarvitsee kasvuun ja kehitykseen ensiluokkaiset ravintoaineet. Lisäksi se kasvava elimistö on aika kovilla siellä koulussa. Oppiminen on rankkaa ja yksi parhaimmista keinoista, joilla me vanhemmat voidaan lastemme oppimista tukea, on se että huolehditaan että ne opeissa muhivat aivot saa kuluttaakseen riittävästi ja riittävän hyviä raaka-aineita.

Kun jälkikasvu näkee että kotona tehdään itse ja syödään monipuolisesti, niin se ei ole enää kynnyskysymys. Ei kenellekään, ei edes aikuisille. Ja sitä ruokaa voi laittaa yhdessäkin. Tai nuori voi vastata silloin tällöin perheen ruokkimisesta. Se on ihan tutkittua että vanhempien kannustus ja esimerkki vaikuttaa nuorten syömiseen! Ja vaikka mä nyt tässä heristelen sormea niin petraamista on täällä meillä himassakin. Nyt on taas lipsuttu ihan liikaa siihen, että leivän päältä löytyy vaan pelkkää juustoa tai makkaraa. Siinä otetaan ryhtiliike nyt. Kuten myös siinä että murot tai mysli ei ole yksistään riittävä aamupala. Nämä on mun mielestä niitä juttuja, minkä suhteen ei pidä joustaa. Aikuiset päättää niistä vaihtoehdoista joita lapset ja nuoret syö, ei alaikäiset.

Nuoret oppii myös toisiltaan! Ja kun niitä esimerkkejä on opittu siellä himassa, niin ne lähtee jalostumaan nuorten kautta eteenpäin. Olen tosi iloinen, että näistä jutuista puhuttiin vanhempainillassa. Ihan tuttua tietoahan nämä oli mutta siitä huolimatta niistä ei voi mun mielestä puhua liikaa, koska niitä lipsumisia tulee jokaisessa perheessä. Eikä se riitä että vain nuorille jutellaan, koska aikuiset useimmiten huolehtii jääkaapin täyttämisestä. Mä jäin ihan tosissani miettimään että miksi se on juuri ravinto, mistä lintsaa niin helposti?

Hirveästi ihmeempiä ei tämä vanhempainilta tällä kertaa käteen jättänytkään. Nää on niin tuttua kauraa jo. Paitsi tiedon ysiluokkalaisten vanhempainillasta koskien yhteisvalinta-asioita. Joka on ihan kohta. KÄÄK!!!

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Rapujuhlissa

Heti harhaanjohdattelin otsikolla! Ei olla oltu rapujuhlissa. Ne rapujuhlat on täällä blogissa! Ja nekin on oikeastaan vaan sellaiset kind of rapukekkerit koska oikeasti on kyse hummereista.

Lempparibloggaajani Anni ja MäSämutsi haastoi hummerihommiin. Rehellisyyden nimissä MäSä haastoi jo kesällä vaan kun minä oon näin saamaton! Mielessä on ollut ja nyt hoidetaan molemmat pois.

Koska MäSä oli eka, aloitetaan hänen kysymyksistään.

1. Millainen olet luonteeltasi?
Tämä on musta kuulkaa yllättävän vaikea kysymys. Koska oon omasta mielestä hyvinkin erilainen kuin ennen. Tai en ehkä suorasti erilainen, mutta kulmistaan pyöristynyt. En oo enää yhtään niin jyrkkä ja tiukka kannassani. Oon nykyään paljon sovittelevampi ja ymmärtäväisempi. Enkä ole enää pitkävihainen, ainakaan samalla tavalla kuin joskus. Aina oon osannut olla empaattinen mutta jotenkin sekin on omasta mielestä lisääntynyt aiemmista vuosista. Haluaisin olla vielä enempi läsnä ja jaksaa olla kivempi. Noita vielä työstetään. En nimittäin suostu ottamaan itseltäni enää kiirettä tekosyyksi mihinkään. Kaikki on järjestely- ja haluamiskysymys. Aina! Vastasinko kysymykseen?

2. Millainen on ihanne viikonloppusi?
Vapaa! Ainakin töistä vapaa. Siinä olisi paljon urheilua ja perhettä ja hyvää syömistä. Kavereita ja kikatusta ja kippistelyä vähän. Musiikkia ja aurinkoa. Sohva ja leffaa. Ja virkeyttä. Ei kiirettä, vapautta spontaaneihin juttuihin. Paljon kaikkea ja samalla sitten ei mitään, ainakaan mitään joka tuntuisi suorittamiselta.

3. Viimeisin matkasi?
Ulkomailla viimeiksi Prahassa, kotimaassa Nokialla.

4. Mitä harrastat tai haluaisit harrastaa?
Tällä hetkellä juoksua, vesilajeja ja monipuolisesti ryhmäliikuntaa. Haluaisin harrastaa savatea tai jotain kamppailulajia. Potkunyrkkeilyssä oon satunnaisesti käynyt, näitä kamppailulajeja on kamalan huonosti tarjolla niin, että voisi mennä silloin kun itselle sopii. Usein ne on sinä-ja-sinä päivänä, siihen-ja-siihen aikaan, joka on mulle vähän huono.

5. Mikä on viimeisin uusi kokeilemasi asia?
Saa nauraa. Kaalilaatikko.

6. Jos saisit/voisit tehdä työksesi mitä vain, niin mikä se olisi?
Mun ammatilliset haaveet vaihtuu usein. Se on ehkä ihan hyväkin mutta toisaalta huono, koska en sitten uskalla hakeutua opiskelemaan koska pelkään että oonko sittenkään kiinnostunut kun on niin monta juttua mitä haluaisin. Mutta tällä hetkellä haaveet huitelee ruokaan liittyvissä töissä ja ammateissa...

7. Kuinka montaa blogia seuraat?
En ole koskaan laskenut. Montaa. Osaa aktiivisemmin ja osaa niin, että luen kerralla postaukset pidemmältä ajalta. Onko kamalaa sanoa että mua ei ole viime aikoina väsyttänyt oma blogi mutta en ole oikein jaksanut lukea toisten blogeja?

8. Mikä tekee mielestäsi hyvän blogin?
Monipuolisuus. Se, että kirjoittaa ennenkaikkea ja ensisijaisesti itselleen. Ajattelematta liikaa sitä mitä lukija tahtoo. Siitä häviää äkkiä se "oma ääni" jos touhu perustuu liikaa sille "mitä te haluaisitte lukea, mistä te haluatte että kirjoitan, anteeksi kun en ole jaksanut kirjoittaa"-hapatukselle.

9. Mitä söit viimeiksi?
Mutakakkua :P Juon vasta aamukahvia (just niinkuin ei pitäisi eli tyhjään mahaan) eli en ole ehtinyt vielä aamupalaan asti. Kaveri kävi illalla kylässä ja toi tullessaan mutakakkua. Se oli sellainen myöhäisen kellonajan kyläily ja mutailut meni tällä kertaa iltapalasta.

10. Aamu vai ilta?
Riippuu onko töitä? Jos kotona niin aamu ei haittaa mutta jos töitä niin sitten ei helvetissä ainakaan aamu!

11. Syksyssä parasta?
Se että tätä kotiväkeä näkyy kotona vähän paremmin. Kynttilät ja suitsukkeet. Maaninen keittiöpuuhastelu. Kirjat ja viltti. Ne hyvin harvassa olevat kuulaat syyspäivät, kun on raikasta mutta ei liian kylmä.

Ja sitten Anni! Anni ei kehitellyt omia kysymyksiä, koska sai vastatakseen tuplahummerit. Mutta mä nappaan Annille esitetyt kyssärit myös itselleni.

1. Mikä on mielestäsi suomen kielen kaunein sana, miksi?
Kiitos. Varsinainen taikasana. Jos sen esittää vilpittömästi niin mä lämpenen ihmiselle samantien.

2. Mikä on se rumin sana,  miksi?
Mä en äkkiseltään keksi yhtä sanaa, jonka kokisin rumaksi. Enempi koen ehkä äänensävyjä rumiksi. Se on melkein ihan sama miten kauniita asioita sanoo, jos ne tulee rumalla äänensävyllä.

3. Leffa vai kirja?
Ei voi hei näiden kahden väliltä valita. En suostu! Molemmat.

4. Onko sinulla asioita, joista et ikinä kirjoittaisi blogiisi?
On, paljonkin. Voi jonkun mielestä kuulostaa hassulta kun sanon näin, mutta perheen ja parisuhteen jutut ei kuulu tänne. Siis tarkasti raportoidut. Omasta mielestä kirjoitan aika ympäripyöreästi. Musta on tärkeää että blogissa ja somessa ylipäätään kirjoittaa muita osapuolia kunnioittavasti. Että vaikka kirjoittaa omasta näkulmasta niin kunnioittaa niitä muita osapuolia ja huomioi siinä tekstin sävyssä ja sisällössä että nyt on kyse vain yhden ihmisen näkökannasta.

5. Onko sinulla unilelua, jos, niin mikä?
Kissat ja lapsi. Ei ole. Mä oikeasti nautin niistä kerroista kun saan nukkua yksin. En halua nukkua aina yksin mutta joskus se on ihanaa.

6. Haluaisitko "julkkikseksi", miksi?
En. Omassa tuttava- ja lähipiirissä on ihmisiä jotka on heiluneet tai heiluu julkisuudessa. Oma näkökanta on että julkisuus ottaa aina enempi kuin antaa. Että se vaakakuppi asettuu loppupeleissä aina sen negatiivisen kannalle. En usko hetkeäkään että enää nykyään kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

7. Oletko koskaan pitänyt paperista päiväkirjaa?
Joo, nuorempana tuli täytettyä useampikin paperinen kirja. Osa on jossain tallessakin. Myötähäpeä...

8. Kaunisteletko asioita blogissasi?
Vaikea kysymys. Yritän kyllä välttää kaunistelua. Mutta ehkä siihen sortuu kaikki joskus? Eikä kyse ole ehkä välttämättä niinkään siitä, että kaunistelisi asioita muille, vaan ennenkaikkea itselleen. Ei vaan ehkä pysty myöntämään juuri sillä hetkellä? Sitten kun asioihin saa vähän etäisyyttä niin huomaa että tuli ehkä vähän kaunisteltua. Vai ymmärsinköhän mä tän nyt jotenkin toisin, mitä kysyttiin?

9. Näetkö toistuvasti jotain tiettyä unta?
Mä en tiedä koska en muista uniani. Joskus, kun yöllä herään kesken unen, muistan mitä unta juuri näin. Mutta sitten kun aamulla herään, oon unohtanut koko jutun. Muistan vaan että muistin nähneeni unta.

10. Onko isovarpaasi pisempi kuin viereinen varvas?
Ensinnäkin ihanaa että joku muukin käyttää sanaa pisempi! Paljon kivampi kuin pidempi. Ja on. Ei paljoa pisempi, mutta on se.

11. Kumman kaa? Stig vai Peter Franzen?
Mullahan on Movemberin aikaan se oma koti-Stig eli sanotaan nyt sitten vaihtelun vuoksi Peter.

Kiitokset haasteesta kummallekin <3 En jatkohaasta ketään mutta kyssäreistä saa ottaa kopin, jos tahtoo!

Nyysin kuvan Annilta kun se oli niin hieno! Sori Anni!


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Keskilöllö kovettuu

Heippa! Sekalaista kuulumislöpinää tiedossa.

Kolmas on edelleenkin enempi kuin mielellään mukana, jos joku meillä menee vessaan. Sama kissat. Oonkin alkanut nyt tuossa miettimään että kokeekohan meidän teinit tuon miten kiusalliseksi. Ei niinkään sitä että veli on mukana kun ovat itse vessassa, mutta sen että meillä on vessan ovet selällään kun meistä aikuisista joku on siellä. Ollaan aina kyllä pidetty sitä periaatetta, että jos aikuiset on kumpikin kotona niin vessassa saa käydä ilman avecia. Eikä meillä tietenkään ne ovet ole levällään jos Kaksikon kavereita (tai meidän kavereita) on käymässä. Mutta noin muuten tuli vaan mieleen. Muistan että itse ainakin inhosin teini-iässä sitä jos olin unohtanut laittaa vessan oven lukkoon ja mutsi paukkasi sinne. Mä en mene mukaan jos Kaksikosta jompi kumpi on kylppärissä mutta eikai sekään nyt teinin silmiä hivele, että ohi kulkiessa saat suoran näytännön perheen aikuisista vessassa. Noniin se niistä vessajutuista. En tiedä mistä tää tuli mieleen mutta tulipahan vaan.

Oon ollut koko vuoden pääsääntöisesti ilman meikkiä joten nyt tuntuu tosi oudolta että "pitäisi" taas meikata töihin. Tuntuu että naama kutisee töissä, oli meikkiä tai ei. Siellä kun on ilmastointi vähän turhankin tehokas. Ei mulla sinänsä ole edes mikään tarve sille, että töihin olisi pakko meikata. Lähinnä huvittaisi peitellä vähän väsymystä ja motivaation puutetta.

Yksi kaveri täytti viisikymmentä tuossa pari viikkoa sitten. Vaikka ihan tässä kykenen sitä faktaa nieleskelemään että kaikki ikääntyy, niin tuntuu kuitenkin jotenkin tosi oudolta että omasta kaveripiiristä löytyy joku, joka on viisikymmentä. Muistan ihan älyttömän hyvin kun mun äiti täytti viisikymmentä. Ekakin oli silloin jo syntynyt! Sitä jotenkin niputtaa omat vanhemmat ja sen heidän ikäluokkansa samanlaisiksi. Että kun ne on tietynikäisiä niin ne on tällaisia ja sellaisia. Omista kavereista kykenee paremmin tajuamaan sen, miten erilaisia ihmiset on vaikka olisivat samanikäisiä. Tämä omakin viisikymppinen kaverini on ihan älyttömän nuorekas ja musta pään sisältä nuorempi kuin moni sellainen, jolla on mittarissa parikymmentä vuotta vähemmän. Ja jos vertaan häntä ja omaa mutsia viisikymppisenä niin... ei mitään samaa. Mutta ehkä sitä omaa äitiä on huono pitää vertailukohtana näissä koska itsellehän äiti on aina äiti. Minkäikäisenä vaan. Ja se äidin identiteetti on itsellä niin vahvasti liitettynä siihen vanhemmuuteen että sen ohi on vaikea nähdä.

Ostettiin Ekalle uusi sänky. Kundi on nukkunut väliaikais-sängyssä muutosta lähtien eli kohta vuoden. Koko ajan on tullut vaan jotain mikä on kiilannut sen uuden sängyn hankkimisen edelle. Ja Eka on itse hokenut koko ajan että se on ihan hyvä niin ei olla hosuttu. No nyt sitten tuossa loppukesästä nukuin itse yhden yön siinä sängyssä (tykkään yörientojeni jälkeen nukkua yksin, jos mahdollista) ja tajusin että ei hemmetti eihän tässä mahdu suoraksi. Eli ei mahdu muuten Ekakaan.
Pienen väännön keskustelun jälkeen päästiin yksimielisyyteen millainen sänky olisi paras. Eka olisi halunnut parven mutta Kaksikon makkarit on sen mallisia että niihin sopii parvet tosi huonosti. Tuli Tokan kanssa se testattua ja Ekan kanssa ei samaa virhettä tehdä. Lisäksi omassa lähipiirissä teinit on aika pian kyllästyneet parviratkaisuihin, joten senkin puolesta se oli nounou. Mä olisin itse halunnut kaikista mieluiten Ekalle 120cm leveän sängyn mutta se ei olisi mahtunut. Sen tyyppi olisi aikanaan voinut sitten napata mukaansa kun muuttaa muihin nurkkiin. Mutta just passeli sänky onneksi löytyi ja Eka on ollut siihen tosi tyytyväinen. Säilytystilaa löytyy patjan alta, leveyttä on 90cm ja mikä tärkeintä, nyt siinä mahtuu nukkumaan. Kokoa ja jykevyyttä on senverran että menee aikuisenakin, jos se Ekalle vaan kelpaa, kun kotipesän jättää.

Harmittelin alkukesästä kun jouduttiin ostamaan auton vaihdon myötä uusi turvaistuin Kolmoselle. Vanha turvaistuin pyöri pari kuukautta eteisessä ja yritin vähän omasta kaveripiiristä kysellä haluttaisiko ketään ostaa. Pari kiinnostunutta olikin mutta päädyttiin kuitenkin siihen ratkaisuun, että vietiin istuin muutama aika sitten Hope-yhdistykselle. Sen olisi varmasti saanut myytyä eteenpäin ihan hyvään hintaan mutta mä jotenkin vierastan sitä, että kaikesta pitäisi aina saada nyhdettyä irti rahaa mahdollisimman paljon. Kierrätys on hyvä juttu ja liputan sitä ihan ehdottomasti, mutta mä en itse koe että jälleenmyyntiarvo olisi aina se kierrätyksen ydin. Uskon että hyvät teot palkitaan. Ja on se huomattukin että kun teet itse hyvää, saat myös takaisin hyvää. Tuntui oikealta antaa istuin paikkaan, jonka kautta se päätyy jollekin perheelle, jolla on tarve istuimelle, mutta ei mahdollisuutta ostaa. Nämä on seikkoja jotka ei aina ole mitattavissa rahassa.

Kirppareista puheenollen, en tainnut kesän aikana käydä yhdessäkään. En edes Siivouspäivänä. Mä olen viime aikoina törmännyt jatkuvasti siihen että kirppareilla yritetään saada suurin mahdollinen rahallinen hyöty ja mä en vain näe sitä sen kaiken ideana. Tottakai on kiva jos käteen jääkin jotain mutta oon ihan hirveän usein törmännyt sellaiseen kyllä tästä pitää saada ainakin sen-ja-senverran-dialogiin että ei enää huvita. Kyse ei ole siitä että ei olisi rahaa maksaa vaan siitä, että esineet ja tavarat saa vielä jatkoaikaa ja jatkumon jossain muualla. Että täysin käyttökelpoiset tavarat, jotka on itselle turhia, ei päädy turhaan jätteeksi jos niitä joku muu voi vielä hyödyntää. Että tulee hyvä mieli pelkästään siitä, että sai itseltään pois tavaraa, jota ei tarvitse. Kaikesta ei aina tarvisi miettiä sitä suurinta taloudellista hyötyä. En muista että olisi koskaan yhdenkään kirpparimyyntipäivän jälkeen ollut yhtä hyvä mieli, kun oli sen jälkeen kun vietiin turvaistuin lahjoitettavaksi. Ja vinkkinä, jono turvaistuimiin on kuulemma pitkä.

Kävin viime viikoloppuna leffassa. Olen odotellut että meidän oma leffateatteri aukeaisi loman jälkeen. Elättelin toiveita koko kesän että näyttäisivät Amyn ja kun tuossa elokuun alussa kyselivät katsojilta toiveita, huikkasin että ehdottomasti haluaisin nähdä dokkarin Amy Winehousesta "meidän" teatterilla. Ja kas, näytäntöön tuli. Leffa oli ihan mieletön. Surullinen ja ahdistava kylläkin, mutta tykkäsin silti tosi paljon. Amy Winehouse on yksi harvoista 2000-luvun artisteista jotka on itselle kolisseet. Muistan ikuisesti sen hetken, kun olin Barcelonassa ja Siippa koodasi Amsterdamista ja kertoi Amyn kuolleen. Se on se mun "missä olit kun JFK ammuttiin"-hetki. Amyn musiikki on ollut mun ihmissuhteiden sountrackina melko monta kertaa ja yhä edelleen iho nousee kananlihalle kun kuulee Amyn äänen. Ja tiettyjen biisien alkusoinnut. Leffa avasi tosi paljon Amyn persoonaa. Ehkä hän ei ollutkaan ihan niin diiva kuin elinpäivinä annettiin ymmärtää. Enempi jäi kuva, että hän oli ahdistunut ja häpeissään julkisuudesta. Oli muuten ensimmäinen kerta koskaan, kun olen leffassa ja mistään ei kuulu mitään rapinaa. Kukaan ei höpise vierustoverin kanssa eikä avaa namipussia tai hiljennä yllättäen soimaan alkanutta kännykkää. Jokainen keskittyi siihen, mitä me oltiin tultu katsomaan. Sitä keskittynyttä hiljaisuutta olisi voinut leikata. Lopputekstitkin katsoi jokainen. Ja leffan jälkeen paikalta poistui kovasti hämmentyneen ja surullisen näköisiä ihmisiä. Vaikuttava, todella vaikuttava!

Leffat on mietityttäneet muutenkin. Tässä arvon että kehtaisiko sitä katsoa Kätilön. Kirjahan on aivan huikea ja jotenkin tuntuu että filmatisointi vesittää koko touhun. Että se ei vaan voi onnistua. Mietityttää että katoaako se kirjan hohto omasta mielestä, jos sen leffan katsoo? Samasta syystä en ole myöskään uskaltanut katsoa Puhdistusta. Lisäksi mulla on jotenkin hankala suhde Krista Kososeen. Se oli Prinsessassa ihan hillitön mutta jotenkin muuten en ole vakuuttunut. Mitä jos Krista pilaa multa koko Kätilön? Toisaalta rrrrrakastan Elina Knihtilää. Rakastan!!!

Ennakoivan tekstinsyötön helmiä
Mulla on työvuorot tiedossa muutamalle viikolle ja muutamalle seuraavalle viikolle niitä juurikin suunnitellaan. Vähän on vielä hahmotushäiriöitä sen työajan suhteen. Että se on nyt todellakin lyhkäisempi. Mutta senverran sitä on jo päässyt kokeilemaan, että on tullut useammankin kerran funtsittua että voisiko aina olla näin. Vapaata on paljon. Että mikä on se taloudellinen tarve. Onko pakko olla 100%:sti töissä? Ja ylipäätään, onko raha riittävä motivaattori? Voin sanoa ihan suoraan että mulle ei ole. Vapaa-aikaani ei voi mitata rahallisesti. Tämä tasapaino tuntuu tällä hetkellä oikealta. Kouluintokin vähän laantui sen myötä, kun tajusi miten paljon sitä vapaa-aikaa nyt oikeasti on. Pitänee tarkistella fiilarit parin kuukauden päästä, kun palkkapäiviäkin on jo useampi takana ja näkee sen taloudellisen todellisuuden. Musta vaan tuntuu että ihmisille tekisi oikeasti tosi hyvää vähän tarkastella näitä juttuja. Työnteko on tärkeää, mutta täytyykö se olla 100%:sta? Riittäisikö vähempikin? Saisiko niitä ammatillisia onnistumisen tunteita vähän vähemmälläkin?

Toka on ollut parina viime viikkona tositosi väsynyt. Poika posotteli yhtenä arkipäivänä tuossa 13 tuntia putkeen unta. Nukahti päivällisen jälkeen ja heräsi seuraavana aamuna. Ja noita torkahteluja on tullut muutenkin. Väkisinkin sitä ekana tietty miettii että onko se ihan kunnossa? Onko se tulossa kipeäksi vai onko tämä nyt jotain teini-ikää vai meinaako migreeni pahentua vai mitä? Ihan kuin vastasyntyneen kanssa. Onko siinä joku vika kun se vaan nukkuu? Seuraamme.

Loppuun vielä mietteitä parin viime viikon eniten kuohuttaneesta. Puhutaan pakolaisista.

No ensinnäkin. Vaikka itsekin olen ulissut täällä vain omia "murheita" niin toki maailmantuska on läsnä omissa ajatuksissa joka päivä. Joskus koko ajan. Myös mun verkkokalvoille on piirtyneet Välimereen hukkuvat perheet ja ihmisten hätä siellä jossain. Vaikka omatkin murheet on surettaneet niin tokihan sitä kaikenaikaa tiedostaa miten etuoikeutettu on, ihan kaikilta osin. Itkettää ja ahdistaa. Vihapuheet surettaa. Tuntuu että ei oikein edes tiedä miten tiettyjä mielipiteitä ja kantoja kohtaisi. Kun ne loukkaa niin räikeästi ihmisoikeuksia. Ylittää oman käsityskyvyn.
Yksi hyvin poliittisesti aktiivinen kaverini teki sen tietoisen päätöksen, että lopetti politiikan puhumisen somessa. Siitä saa kuulemma vain itselleen pahan mielen. Olen aika samaa mieltä tällä hetkellä. Some on huono foorumi tälle keskustelulle tällä hetkellä.

Kuitenkin, olen törmännyt eri blogien ja muiden kommenttikentissä myös siihen, miten turhaa on tällä hetkellä keskustella muusta kuin pakolaistilanteesta. Että miten toisten uutiset tai päivän asut ja muut tuntuu vääriltä. Että muut aiheet olisi pieniä ja mitättömiä. Mä en ihan allekirjoita kyllä tuotakaan. Koen itse ainakin mielekkääksi keskustella juurikin vaikka pakolaistilanteesta jossain ihan muualla kuin somessa. Syytä siihen ei tarvitse kovin kauaa hakea, riittää että hetken surffailee ympäriinsä ja lukee kirjoituksia ja mielipiteitä. Se, että ei ota somessa kantaa muiden mukana, ei tarkoita sitä ettäkö asiat ei järkyttäisi. Ei voi jonkun blogikirjoituksen perusteella vetää niin suoraa linjaa. Joku asia voi järkyttää paljonkin, vaikka siitä ei kirjoittaisi koskaan. Jos ei ole muiden mukana postaamassa kansakuntaa järkyttäneistä jutuista niin eihän se nyt sitä tarkoita, ettäkö ei ottaisi kantaa ollenkaan. Tuo on just sitä suuntaa mun mielestä jossa mennään ihan perse edellä puuhun. Ei siis vedetä turhaan olemattomia johtopäätöksiä, vaan keskitetään sekin energia muuhun. Vaikka sen selvittämiseen, miten voisi itse parhaiten auttaa.

On ihan totta, että Syyriasta päätyy pakolaisia Suomeen hyvin pieni osa. Mutta eihän se sitä tarkoita ettäkö missään muualla ei olisi yhtä kova hätä. Niin kova hätä, että siellä ei voi asua. Se, että rantaan huuhtoutui ja maailman tämän hetkiselle pakolaistilanteelle antoi kasvot pieni Syyriasta kotoisin oleva poika, on vain surullinen sattuma. Veneitä uppoaa ja ihmisiä (lapsia) hukkuu muuallakin. Vaatekaappeja on siis käyty meilläkin läpi. Uskon että pienten lasten vaatteet täyttää vastaanottokeskukset aika pian. Mutta entä teini-ikäiset ja nuoret? Meillä on Kaksikon kanssa käyty viime päivinä aika paljon keskustelua aiheesta pakolaiset. Katsottu yhdessä kuvia ja juteltu siitä, miten meillä on velvollisuus auttaa. Vältelty syyllistämästä ja syyllistymästä siitä omasta hyväosaisuudesta ja painotettu enempi sattuman kauppaa ja realiteetteja.

Omassa kaveripiirissä eritoten tyttärien vanhemmat on olleet huolestuneita pakolaisten tulemisesta. Mun mielestä toi on niin surullista. Että leimataan kaikki. Kirjoitin joku aika sitten integroitumisen ja jälkihoidon tärkeydestä. Ne on taas mietityttäneet tästä aiheesta keskusteltaessa. Kaverini tiesi kertoa että kolmannes pakolaisista on kidutettuja (sori, ei ole tarjota linkkiä. Kuten sanoin, juttelen aiheesta mielummin ihan muilla foorumeilla). En vaan voi lopettaa jankkaamista siitä, miten paljon enemmän pitäisi tehdä.

Kun mä aina kaipailen niitä sosiaalisen median hyviä puolia, niin tässä on yksi sellainen. Että ihmiset on aktivoituneet, heränneet huomaamaan hädän. Mutta sosiaalinen  media ei ole ainoa paikka jossa voi keskustella ja toimia. Muistetaanhan se! Ei vain nyt, kun aihe nousee esille eri feedeillä. Vaan myös sitten vuoden, viiden, kymmenenkin päästä.

Ps. Otsikko ei liity postauksen sisältöön mitenkään. Se on irroitettu mun ja Siipan keskustelusta ja olipahan vaan niin muikea mun mielestä että sopi otsikoksi.