sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Keskilöllö kovettuu

Heippa! Sekalaista kuulumislöpinää tiedossa.

Kolmas on edelleenkin enempi kuin mielellään mukana, jos joku meillä menee vessaan. Sama kissat. Oonkin alkanut nyt tuossa miettimään että kokeekohan meidän teinit tuon miten kiusalliseksi. Ei niinkään sitä että veli on mukana kun ovat itse vessassa, mutta sen että meillä on vessan ovet selällään kun meistä aikuisista joku on siellä. Ollaan aina kyllä pidetty sitä periaatetta, että jos aikuiset on kumpikin kotona niin vessassa saa käydä ilman avecia. Eikä meillä tietenkään ne ovet ole levällään jos Kaksikon kavereita (tai meidän kavereita) on käymässä. Mutta noin muuten tuli vaan mieleen. Muistan että itse ainakin inhosin teini-iässä sitä jos olin unohtanut laittaa vessan oven lukkoon ja mutsi paukkasi sinne. Mä en mene mukaan jos Kaksikosta jompi kumpi on kylppärissä mutta eikai sekään nyt teinin silmiä hivele, että ohi kulkiessa saat suoran näytännön perheen aikuisista vessassa. Noniin se niistä vessajutuista. En tiedä mistä tää tuli mieleen mutta tulipahan vaan.

Oon ollut koko vuoden pääsääntöisesti ilman meikkiä joten nyt tuntuu tosi oudolta että "pitäisi" taas meikata töihin. Tuntuu että naama kutisee töissä, oli meikkiä tai ei. Siellä kun on ilmastointi vähän turhankin tehokas. Ei mulla sinänsä ole edes mikään tarve sille, että töihin olisi pakko meikata. Lähinnä huvittaisi peitellä vähän väsymystä ja motivaation puutetta.

Yksi kaveri täytti viisikymmentä tuossa pari viikkoa sitten. Vaikka ihan tässä kykenen sitä faktaa nieleskelemään että kaikki ikääntyy, niin tuntuu kuitenkin jotenkin tosi oudolta että omasta kaveripiiristä löytyy joku, joka on viisikymmentä. Muistan ihan älyttömän hyvin kun mun äiti täytti viisikymmentä. Ekakin oli silloin jo syntynyt! Sitä jotenkin niputtaa omat vanhemmat ja sen heidän ikäluokkansa samanlaisiksi. Että kun ne on tietynikäisiä niin ne on tällaisia ja sellaisia. Omista kavereista kykenee paremmin tajuamaan sen, miten erilaisia ihmiset on vaikka olisivat samanikäisiä. Tämä omakin viisikymppinen kaverini on ihan älyttömän nuorekas ja musta pään sisältä nuorempi kuin moni sellainen, jolla on mittarissa parikymmentä vuotta vähemmän. Ja jos vertaan häntä ja omaa mutsia viisikymppisenä niin... ei mitään samaa. Mutta ehkä sitä omaa äitiä on huono pitää vertailukohtana näissä koska itsellehän äiti on aina äiti. Minkäikäisenä vaan. Ja se äidin identiteetti on itsellä niin vahvasti liitettynä siihen vanhemmuuteen että sen ohi on vaikea nähdä.

Ostettiin Ekalle uusi sänky. Kundi on nukkunut väliaikais-sängyssä muutosta lähtien eli kohta vuoden. Koko ajan on tullut vaan jotain mikä on kiilannut sen uuden sängyn hankkimisen edelle. Ja Eka on itse hokenut koko ajan että se on ihan hyvä niin ei olla hosuttu. No nyt sitten tuossa loppukesästä nukuin itse yhden yön siinä sängyssä (tykkään yörientojeni jälkeen nukkua yksin, jos mahdollista) ja tajusin että ei hemmetti eihän tässä mahdu suoraksi. Eli ei mahdu muuten Ekakaan.
Pienen väännön keskustelun jälkeen päästiin yksimielisyyteen millainen sänky olisi paras. Eka olisi halunnut parven mutta Kaksikon makkarit on sen mallisia että niihin sopii parvet tosi huonosti. Tuli Tokan kanssa se testattua ja Ekan kanssa ei samaa virhettä tehdä. Lisäksi omassa lähipiirissä teinit on aika pian kyllästyneet parviratkaisuihin, joten senkin puolesta se oli nounou. Mä olisin itse halunnut kaikista mieluiten Ekalle 120cm leveän sängyn mutta se ei olisi mahtunut. Sen tyyppi olisi aikanaan voinut sitten napata mukaansa kun muuttaa muihin nurkkiin. Mutta just passeli sänky onneksi löytyi ja Eka on ollut siihen tosi tyytyväinen. Säilytystilaa löytyy patjan alta, leveyttä on 90cm ja mikä tärkeintä, nyt siinä mahtuu nukkumaan. Kokoa ja jykevyyttä on senverran että menee aikuisenakin, jos se Ekalle vaan kelpaa, kun kotipesän jättää.

Harmittelin alkukesästä kun jouduttiin ostamaan auton vaihdon myötä uusi turvaistuin Kolmoselle. Vanha turvaistuin pyöri pari kuukautta eteisessä ja yritin vähän omasta kaveripiiristä kysellä haluttaisiko ketään ostaa. Pari kiinnostunutta olikin mutta päädyttiin kuitenkin siihen ratkaisuun, että vietiin istuin muutama aika sitten Hope-yhdistykselle. Sen olisi varmasti saanut myytyä eteenpäin ihan hyvään hintaan mutta mä jotenkin vierastan sitä, että kaikesta pitäisi aina saada nyhdettyä irti rahaa mahdollisimman paljon. Kierrätys on hyvä juttu ja liputan sitä ihan ehdottomasti, mutta mä en itse koe että jälleenmyyntiarvo olisi aina se kierrätyksen ydin. Uskon että hyvät teot palkitaan. Ja on se huomattukin että kun teet itse hyvää, saat myös takaisin hyvää. Tuntui oikealta antaa istuin paikkaan, jonka kautta se päätyy jollekin perheelle, jolla on tarve istuimelle, mutta ei mahdollisuutta ostaa. Nämä on seikkoja jotka ei aina ole mitattavissa rahassa.

Kirppareista puheenollen, en tainnut kesän aikana käydä yhdessäkään. En edes Siivouspäivänä. Mä olen viime aikoina törmännyt jatkuvasti siihen että kirppareilla yritetään saada suurin mahdollinen rahallinen hyöty ja mä en vain näe sitä sen kaiken ideana. Tottakai on kiva jos käteen jääkin jotain mutta oon ihan hirveän usein törmännyt sellaiseen kyllä tästä pitää saada ainakin sen-ja-senverran-dialogiin että ei enää huvita. Kyse ei ole siitä että ei olisi rahaa maksaa vaan siitä, että esineet ja tavarat saa vielä jatkoaikaa ja jatkumon jossain muualla. Että täysin käyttökelpoiset tavarat, jotka on itselle turhia, ei päädy turhaan jätteeksi jos niitä joku muu voi vielä hyödyntää. Että tulee hyvä mieli pelkästään siitä, että sai itseltään pois tavaraa, jota ei tarvitse. Kaikesta ei aina tarvisi miettiä sitä suurinta taloudellista hyötyä. En muista että olisi koskaan yhdenkään kirpparimyyntipäivän jälkeen ollut yhtä hyvä mieli, kun oli sen jälkeen kun vietiin turvaistuin lahjoitettavaksi. Ja vinkkinä, jono turvaistuimiin on kuulemma pitkä.

Kävin viime viikoloppuna leffassa. Olen odotellut että meidän oma leffateatteri aukeaisi loman jälkeen. Elättelin toiveita koko kesän että näyttäisivät Amyn ja kun tuossa elokuun alussa kyselivät katsojilta toiveita, huikkasin että ehdottomasti haluaisin nähdä dokkarin Amy Winehousesta "meidän" teatterilla. Ja kas, näytäntöön tuli. Leffa oli ihan mieletön. Surullinen ja ahdistava kylläkin, mutta tykkäsin silti tosi paljon. Amy Winehouse on yksi harvoista 2000-luvun artisteista jotka on itselle kolisseet. Muistan ikuisesti sen hetken, kun olin Barcelonassa ja Siippa koodasi Amsterdamista ja kertoi Amyn kuolleen. Se on se mun "missä olit kun JFK ammuttiin"-hetki. Amyn musiikki on ollut mun ihmissuhteiden sountrackina melko monta kertaa ja yhä edelleen iho nousee kananlihalle kun kuulee Amyn äänen. Ja tiettyjen biisien alkusoinnut. Leffa avasi tosi paljon Amyn persoonaa. Ehkä hän ei ollutkaan ihan niin diiva kuin elinpäivinä annettiin ymmärtää. Enempi jäi kuva, että hän oli ahdistunut ja häpeissään julkisuudesta. Oli muuten ensimmäinen kerta koskaan, kun olen leffassa ja mistään ei kuulu mitään rapinaa. Kukaan ei höpise vierustoverin kanssa eikä avaa namipussia tai hiljennä yllättäen soimaan alkanutta kännykkää. Jokainen keskittyi siihen, mitä me oltiin tultu katsomaan. Sitä keskittynyttä hiljaisuutta olisi voinut leikata. Lopputekstitkin katsoi jokainen. Ja leffan jälkeen paikalta poistui kovasti hämmentyneen ja surullisen näköisiä ihmisiä. Vaikuttava, todella vaikuttava!

Leffat on mietityttäneet muutenkin. Tässä arvon että kehtaisiko sitä katsoa Kätilön. Kirjahan on aivan huikea ja jotenkin tuntuu että filmatisointi vesittää koko touhun. Että se ei vaan voi onnistua. Mietityttää että katoaako se kirjan hohto omasta mielestä, jos sen leffan katsoo? Samasta syystä en ole myöskään uskaltanut katsoa Puhdistusta. Lisäksi mulla on jotenkin hankala suhde Krista Kososeen. Se oli Prinsessassa ihan hillitön mutta jotenkin muuten en ole vakuuttunut. Mitä jos Krista pilaa multa koko Kätilön? Toisaalta rrrrrakastan Elina Knihtilää. Rakastan!!!

Ennakoivan tekstinsyötön helmiä
Mulla on työvuorot tiedossa muutamalle viikolle ja muutamalle seuraavalle viikolle niitä juurikin suunnitellaan. Vähän on vielä hahmotushäiriöitä sen työajan suhteen. Että se on nyt todellakin lyhkäisempi. Mutta senverran sitä on jo päässyt kokeilemaan, että on tullut useammankin kerran funtsittua että voisiko aina olla näin. Vapaata on paljon. Että mikä on se taloudellinen tarve. Onko pakko olla 100%:sti töissä? Ja ylipäätään, onko raha riittävä motivaattori? Voin sanoa ihan suoraan että mulle ei ole. Vapaa-aikaani ei voi mitata rahallisesti. Tämä tasapaino tuntuu tällä hetkellä oikealta. Kouluintokin vähän laantui sen myötä, kun tajusi miten paljon sitä vapaa-aikaa nyt oikeasti on. Pitänee tarkistella fiilarit parin kuukauden päästä, kun palkkapäiviäkin on jo useampi takana ja näkee sen taloudellisen todellisuuden. Musta vaan tuntuu että ihmisille tekisi oikeasti tosi hyvää vähän tarkastella näitä juttuja. Työnteko on tärkeää, mutta täytyykö se olla 100%:sta? Riittäisikö vähempikin? Saisiko niitä ammatillisia onnistumisen tunteita vähän vähemmälläkin?

Toka on ollut parina viime viikkona tositosi väsynyt. Poika posotteli yhtenä arkipäivänä tuossa 13 tuntia putkeen unta. Nukahti päivällisen jälkeen ja heräsi seuraavana aamuna. Ja noita torkahteluja on tullut muutenkin. Väkisinkin sitä ekana tietty miettii että onko se ihan kunnossa? Onko se tulossa kipeäksi vai onko tämä nyt jotain teini-ikää vai meinaako migreeni pahentua vai mitä? Ihan kuin vastasyntyneen kanssa. Onko siinä joku vika kun se vaan nukkuu? Seuraamme.

Loppuun vielä mietteitä parin viime viikon eniten kuohuttaneesta. Puhutaan pakolaisista.

No ensinnäkin. Vaikka itsekin olen ulissut täällä vain omia "murheita" niin toki maailmantuska on läsnä omissa ajatuksissa joka päivä. Joskus koko ajan. Myös mun verkkokalvoille on piirtyneet Välimereen hukkuvat perheet ja ihmisten hätä siellä jossain. Vaikka omatkin murheet on surettaneet niin tokihan sitä kaikenaikaa tiedostaa miten etuoikeutettu on, ihan kaikilta osin. Itkettää ja ahdistaa. Vihapuheet surettaa. Tuntuu että ei oikein edes tiedä miten tiettyjä mielipiteitä ja kantoja kohtaisi. Kun ne loukkaa niin räikeästi ihmisoikeuksia. Ylittää oman käsityskyvyn.
Yksi hyvin poliittisesti aktiivinen kaverini teki sen tietoisen päätöksen, että lopetti politiikan puhumisen somessa. Siitä saa kuulemma vain itselleen pahan mielen. Olen aika samaa mieltä tällä hetkellä. Some on huono foorumi tälle keskustelulle tällä hetkellä.

Kuitenkin, olen törmännyt eri blogien ja muiden kommenttikentissä myös siihen, miten turhaa on tällä hetkellä keskustella muusta kuin pakolaistilanteesta. Että miten toisten uutiset tai päivän asut ja muut tuntuu vääriltä. Että muut aiheet olisi pieniä ja mitättömiä. Mä en ihan allekirjoita kyllä tuotakaan. Koen itse ainakin mielekkääksi keskustella juurikin vaikka pakolaistilanteesta jossain ihan muualla kuin somessa. Syytä siihen ei tarvitse kovin kauaa hakea, riittää että hetken surffailee ympäriinsä ja lukee kirjoituksia ja mielipiteitä. Se, että ei ota somessa kantaa muiden mukana, ei tarkoita sitä ettäkö asiat ei järkyttäisi. Ei voi jonkun blogikirjoituksen perusteella vetää niin suoraa linjaa. Joku asia voi järkyttää paljonkin, vaikka siitä ei kirjoittaisi koskaan. Jos ei ole muiden mukana postaamassa kansakuntaa järkyttäneistä jutuista niin eihän se nyt sitä tarkoita, ettäkö ei ottaisi kantaa ollenkaan. Tuo on just sitä suuntaa mun mielestä jossa mennään ihan perse edellä puuhun. Ei siis vedetä turhaan olemattomia johtopäätöksiä, vaan keskitetään sekin energia muuhun. Vaikka sen selvittämiseen, miten voisi itse parhaiten auttaa.

On ihan totta, että Syyriasta päätyy pakolaisia Suomeen hyvin pieni osa. Mutta eihän se sitä tarkoita ettäkö missään muualla ei olisi yhtä kova hätä. Niin kova hätä, että siellä ei voi asua. Se, että rantaan huuhtoutui ja maailman tämän hetkiselle pakolaistilanteelle antoi kasvot pieni Syyriasta kotoisin oleva poika, on vain surullinen sattuma. Veneitä uppoaa ja ihmisiä (lapsia) hukkuu muuallakin. Vaatekaappeja on siis käyty meilläkin läpi. Uskon että pienten lasten vaatteet täyttää vastaanottokeskukset aika pian. Mutta entä teini-ikäiset ja nuoret? Meillä on Kaksikon kanssa käyty viime päivinä aika paljon keskustelua aiheesta pakolaiset. Katsottu yhdessä kuvia ja juteltu siitä, miten meillä on velvollisuus auttaa. Vältelty syyllistämästä ja syyllistymästä siitä omasta hyväosaisuudesta ja painotettu enempi sattuman kauppaa ja realiteetteja.

Omassa kaveripiirissä eritoten tyttärien vanhemmat on olleet huolestuneita pakolaisten tulemisesta. Mun mielestä toi on niin surullista. Että leimataan kaikki. Kirjoitin joku aika sitten integroitumisen ja jälkihoidon tärkeydestä. Ne on taas mietityttäneet tästä aiheesta keskusteltaessa. Kaverini tiesi kertoa että kolmannes pakolaisista on kidutettuja (sori, ei ole tarjota linkkiä. Kuten sanoin, juttelen aiheesta mielummin ihan muilla foorumeilla). En vaan voi lopettaa jankkaamista siitä, miten paljon enemmän pitäisi tehdä.

Kun mä aina kaipailen niitä sosiaalisen median hyviä puolia, niin tässä on yksi sellainen. Että ihmiset on aktivoituneet, heränneet huomaamaan hädän. Mutta sosiaalinen  media ei ole ainoa paikka jossa voi keskustella ja toimia. Muistetaanhan se! Ei vain nyt, kun aihe nousee esille eri feedeillä. Vaan myös sitten vuoden, viiden, kymmenenkin päästä.

Ps. Otsikko ei liity postauksen sisältöön mitenkään. Se on irroitettu mun ja Siipan keskustelusta ja olipahan vaan niin muikea mun mielestä että sopi otsikoksi.

2 kommenttia:

  1. Musta on hienoa, että ihmiset aktivoituvat tiedostamaan pakolaistilanteen taustoja ja haluavat auttaa. Onneksi auttamisen tapoja on monia. Toivon, että jokainen löytää itselleen ja elämäntilanteeseensa sopivan. Ettei se aktiivisuus jäisi vain somejakojen asteelle, kun voi lahjoittaa varusteita, rahaa tai aikaansa - sen mukaan, mitä sattuu löytymään. Ajatuksista ja sanoista tekoihin, ystävät!

    Ja kuule hei, mun blogissa on sulle kunniamaininta. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Aktivoituminen on ollut hienoa huomata, varsinkin kun hallitus suunnittelee leikkauksia kehitysavusta. Ja onneksi keinoja auttaa on monia, sieltä todellakin löytyy varmasti jokaiselle jotain. Mut just se että ei vaan mölistä netissä että miksi nyt kaikki ei kauhistele ja kirjoita tästä riittävästi. Toki netissäkin aktivoituminen on tärkeä juttu. Tiedon levittäminen, keskustelun käynnistäminen jne. Mutta kun se ei ole ainoa tapa eikä se välttämättä ole kovin konkreettinen tapa. Se mua ärsytti ja ihmetytti. Että oikeasti joku asennoituu niin että mistään muusta ei nyt tohdita kirjoittaa tai että muut asiat on vähäpätöisiä. Ei vain sanoja vaan nimenomaan nyt niitä tekoja!

      Ja kiitos vielä <3

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?