tiistai 15. syyskuuta 2015

Lukemista syksyyn

Vinkkailin pari kuukautta sitten muutaman hyvän kesälukemisen, jotka olin itse tahkonnut ja tykännyt. Ongelmana taitaa olla vaan nyt se että nuo kirjat tahtoo ainakin täällä pääkaupunkiseudulla olla aika kovan jonotuksen takana. Jos et bestseller-hyllystä niitä bongannut, niin lukematta jäi, ainakin tältä kesältä. Pitkin kesää ja nyt syksyn puolellakin on tullut luettua paljon, sekä hyvää että huonoa. Ajattelin muutamasta hyvästä, keskenään hyvin erilaisesta kirjasta heittää lukuvinkit tälle syksylle. Ja tällä kertaa kirjoista, jotka saa käsiinsä vähän helpommalla. Hyvällä tuurilla valmiit kappaleet nököttää kirjaston hyllyssä odottamassa.


Luin tuossa reilu puoli vuotta sitten opuksen nimeltä Kirja joka muutti elämäni, josta bongasin muutamankin kirjan, jonka halusin lukea. Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla oli yksi niistä. Lainasin sen heti mutta sain luettua sen vasta kesällä, kun viimeinen palautuspäivä kolkutti jo ihan parin päivän päässä. Käykö teille koskaan niin että uusitte niitä kirjaston kirjoja ihan siihen viimeiseen mahdollisuuteen asti ja sitten luette ne päivää ennenkuin ne on pakko palauttaa ja sitten kun sen kirjan on saanut luettua, tekisi melkein mieli hakata sillä kirjalla itseään päähän kun oli niin tyhmä että vitkutti sen lukemista ja se kirja osoittautuikin olemaan ihan kamalan hyvä. Että sitä vitkutti itseltään sen loistavan lukukokemuksen ihan liian pitkän ajan päähän. Tämän kirjan kanssa kävi juuri noin.

Kirja kertoo kahdesta pojasta, Jonathanista ja Bobbysta, joiden perheitä on kohdannut tragedia. Tapahtumat ovat hyvin erilaisia mutta jotenkin pojat ajautuvat ystävystymään. Ja yhdessä kahdesta rikkinäisestä muodostuu tavallaan yksi kokonainen, täysin ehjä. Yksikkö, jonka on helpompi kohdata yhdessä maailmaa ulkopuolisena. Kirja kulkee ajallisesti läpi lapsuudesta aikuisuuteen.

Vaikka kirjan keskiössä onkin kaksi poikaa (ja myöhemmin myös Clare), tarkastellaan tapahtumia myös muiden hahmojen kautta. Pystyin samaistumaan varsinkin Jonathanin äidin ajatuksiin ja tuntemuksiin hyvinkin voimakkaasti. Ylipäätään kirjan hahmot olivat uskottavia ja jotenkin ajankohtaisiakin, vaikka kirja sijoittuu jo eletyille vuosikymmenille.

Tämä oli hyvin erilainen kirja, mitä yleensä tulee luettua. Kirjassa on järjettömän paljon surua mutta se suru tuntuu kuitenkin sellaiselta toivoa antavalta. Sellaiselta surulta jonka kanssa voi elää. Hyväksyttyä surua. Se luettu suru ei kuitenkaan tee lukijaa surulliseksi vaan pikemminin myötätuntoiseksi. Kirja on niin täynnä surun eri sävyjä että välillä ajattelee että voiko näitä ollakaan näin paljon? Koti maailman laidalla koukuttaa saman tien ja on täynnä ihan mahtavia vertauskuvia! Kirjailijan kerrontatapa on niin poikkeuksellisen ihana, että haluttaisi lukea häneltä muutakin. Mutta mitä jos ne ei ole yhtä hienoja ja tämänkin kirjan taika rikkoutuu liian suurien odotusten takia?

Kirja loppuu tavallaan sekä ennalta-arvattavasti että kesken. Luin viimeisen luvun kolmasti, jotta sain tankattua riittävän syvälle ymmärrykseen mitä tapahtui ja että todella ymmärsin että se loppui nyt. Ja vaikka kuinka sitä loppua tankkasi, niin ei se muuttunut muunlaiseksi. Eikä kirja olisi voinut loppuakaan millään muulla tavalla.




Kaverini jauhoi Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levottomasta ja painavasta sydämestä niin paljon, että kun sen joskus keväällä kirjastossa bongasin, oli pakko napata se mukaan. Vaikka mun eka ajatus oli että äh, ei helvetti, ei Riikka Pulkkista. Mitä vaan paitsi Riikka Pulkkista! En tiedä miksi Riikka tökkii. Onneksi tämä yökötys meni ohi ekan kymmenen sivun jälkeen.

Iiris Lempivaara on täydellinen kirja luettavaksi vuorokaudessa. Lyhyt, kepeä ja hauska. Harvoin miettii lukiessaan että hitto tästä tulisi muuten hyvä leffa tai sarja. Iiris Lempivaaran kohdalla sitä mietti koko ajan. Miksei tätä ole filmatisoitu??? Näin jo kohtauksia silmieni edessä.

Musta ei vieläkään sukeutunut Riikka Pulkkisen ykkösfania tämän perusteella, mutta jäi olo että voisin tarttua Pulkkiseen joskus uudestaankin. Tämä kirja oli senverran kiva. Teksti on hyvin tarkkaa ja tarinankerronta intensiivistä. Mitään ylimääräistä ei rallatella mutta yksityiskohtia kuitenkin annetaan riittävästi. Kirjan lukee vaikka yhdeltä istumalta koska se on niin lyhyt. Ja se on ehdottomasti tarinan kannalta vain hyvä juttu, tämä kirja ei olisi voinut olla yhtään pidempi.

Päähenkilö on aavistuksen neuroottinen, sellainen kuin monesti naisten kirjoittamat stereotyyppiset sinkkuhahmot on. Se neuroottinen ennalta-arvattavuus välillä vähän ärsytti mutta tarjosi se samalla myös hauskoja hetkiä tarinan parissa. Tämä kirja oli ennenkaikkea kertomus naiseudesta.


Kuten olen näiden kirjapostausten yhteydessä kertonut, vuoden mittaan on tullut luettua monta elämänkertaa, jotka kertovat vahvoista johtoasemissa olleista naisista. Tällä kertaa lukuvuoroon pääsi kirja, joka kertoo vahvasta naisesta johtohahmon takana. Maria Romantschuk toimi Tarja Halosen presidenttikaudella Halosen kabinetissa luottonaisena ja lehdistöpäällikkönä vuosien ajan. Ei, rouva presidentti kokoaa nämä vuodet kansien väliin.

Vaikka kirja kertoo Romantschukin ja Halosen yhteistyöstä, on äänessä vain ensin mainittu. Halonen on kyllä ollut tietoinen kirjasta ja vaikka hän on hyvin suuressa roolissa, on tapahtumat kerrottu nimenomaan Romantschukin vinkkelistä. Ja hyvä niin, se tekee kirjan nimenomaan mielenkiintoiseksi.

Tarja Halonen valittiin aikanaan Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Muutos siihen, että presidenttinä onkin nainen, oli todennäköisesti isompi kuin kansa osasi ajatellakaan. Nimenomaan Linnan työntekijöiden vinkkelistä. Kirja tuo esiin juurikin sitä näkökulmaa kulisseista. Kaikki kommellukset ja seikat kun eivät presidentin tietoon koskaan päätyneetkään. Ennen Halosta myös presidentin kabinetin tärkeimmissä tehtävissä työskenteli vain miehiä. Halonen muutti tämän ja toi mukanaan Linnaan muitakin ensikertalaisia naisia. Romantschuk oli yksi heistä.

Naispoliitikko joutuu kamppailemaan uskottavuutensa kanssa ihan eri juttujen kanssa kuin miespoliitikko. Puhumattakaan siitä, jos olet nainen ja valtion päämiehenä. Häntä arvostellaan aina sukupuolen näkökulmasta, ei aseman. Kaikki on ihan toisella tapaa mietittyä naisen kohdalla. Lähtien pukeutumisesta ja siitä, kuka presidentin käsilaukkua pitää. Ihmiset kiinnittää huomiota ihan ihmeellisiin asioihin. Ja osa näistä seikoista tuli yllätyksenä Halosen lähipiirillekin.

Vaikka kirja kertoo lähinnä kokonaisuudesta, päästään yksityiskohtiakin tarkastelemaan läheltä. Vladimir Putinin muutosta vuosien mittaan, George W. Bushin ja Halosen keskinäistä huumoria sekä läheisiä suhteita Ruotsin kuningasperheen kanssa. Skandaaleiltakaan ei vältytty. Muistan paremmin kuin hyvin kohun Anneli Jäätteenmäestä ja tietovuotajasta presidentin lähipiiristä. Olin silloin kuitenkin kahden pienen lapsen äiti, joten en pystynyt perehtymään asiaan silloin kuin satunnaisilla pintaraapaisuilla uutisista. Olikin nyt tosi mielenkiintoista lukea aiheesta sellaisen ihmisen kynästä, joka eli sitä pyöritystä ihan läheltä.

Muitakin hyviä kirjoja on tullut luettua mutta tässä nyt vinkit kolmesta joista tykkäsin ihan mahdottomasti! Mulla alkaa olla vähän alaston olo. Kirjapino kyllä löytyy eteisestä mutta varauksessa ei ole kuin yksi kirja. Yksi!!! Voidaan puhua aika monen vuoden takaisesta ajasta, kun viimeiksi on ollut näin. Olisiko siis heittää hyviä kirjavinkkejä? En vaan suostu hyväksymään sitä että en täällä arjen keskellä ehtisi muka lukemaan. Olen valmis tinkimään jopa bloggaamisesta mutta lukemisesta en! Pakko pitää varausjono aktiivisena! Eli, mikä luettu on iskenyt suhun viime aikoina ja miksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?