perjantai 25. syyskuuta 2015

Päivähoidosta ja siihen tottumisesta

Nyt oon ollu niin monta aikaa jauhamatta päiväkodista että pistetääs taas tulemaan vähän aiheesta. Silläkin uhalla kirjoitan että meidän systeemit menee ihan sekaisin kun sanon ne ääneen.

Mulla on näköjään tapana reagoida arkipaniikkiin aina samalla tavalla. Hautaudun sohvan kulmaan ja yritän esittää siellä ihan pokkana vaan että ei hei tunnu missään. En kykene tekemään mitään muuta kuin vaan istumaan siellä sohvalla Siipan hoidellessa pakolliset kuten ruoka, lapset, pyykit, jne joku muu mikä. Mä vaan siellä sohvalla leikin että ei tässä mikään arki ala. Ahdistun ja panikoin ja taannun ja mutisen että en haluuuu. Liioittelen ja dramatisoin isosti. No sitten kun se arki alkaa niin alkukammon jälkeen pystyn taas hengittämään ja sitten alkaa maaninen toiminta. Hosun puolessa päivässä kuntoon parin viikon rästit jotka on odotelleet kun on pitänyt ahdistua siitä tulevasta. Minkä on tiennyt monta kuukautta ja silti se vaan on päässyt yllättämään. Näin kävi taas pari kuukautta sitten, kun päivähoito alkoi.

Jos alat googlaamaan vinkkejä päivähoitoon, tai kyselet niitä lähipiiristä, niin aika usein törmäät niihin samoihin. Kuten esimerkiksi Ei kannata pitkittää sitä jättämistä tai muutama viikko ja se itku lakkaa. Totta molemmat mutta mä vähän kyseenalaistan kumpaakin. Miksi se lapsi pitäisi jättää jostain oven raosta nopeasti? Miksi se tottuminen vaatii muutaman viikon itkemisen? Toki löytyy lapsia jotka on päivähoidossa samantien kuin kotonaan ja huiskivat ihan kaloina vedessä. Mutta toiset tarvitsee aikaa. Mun mielestä ei ole olemassa mitään yksiselitteisiä neuvoja jotka pätee jokaiseen lapseen. Ja on ihan pöljää alkaa edes kertomaan mitään pomminvarmoja vinkkejä. Sensijaan rohkaisisin jokaista vanhempaa luottamaan siihen omaan intuitioonsa. Vanhempi tuntee sen lapsen ja tietää ne yksilölliset kikat. Toki joku päivähoidon aloituskin on vaiheena niin iso juttu, että sen suhteen voi tulla eteen vaikka mitä uutta. Mutta siitä huolimatta, vanhemmat tuntee lapsensa ja tietää miten mikäkin tilanne kannattaa handlata. Tai mitä kannattaa edes kokeilla. Sellaista se elämä on, uusia juttuja tulee eteen.

Kirjoittelin päivähoidosta elokuun alussa, silloin kun oltiin ihan raakileita koko touhun suhteen. Mm. täällä ja täällä. Nyt kun päivähoitoa on takana melkein pari kuukautta, meinasin kirjoitella fiilareita aiheesta ja ennenkaikkea meidän kokemuksista. Ne ei ole neuvoja mutta itse uskon että siihen päivähoitoon voi tottua muutenkin, kuin viikkokausien itkulla.

Meille oli selvää että päivähoidon alkaessa me vanhemmat ei tehdä 100%:sta työaikaa. Että ensialkuun totutellaan uusiin juttuihin vähän pienemmällä voluumilla ja katsellaan sitten että miten jatketaan. Kun perheessä on kaksi koululaista, joiden on pakko herätä ja lähteä viitenä aamuna viikossa niin jotenkin sitä pienintä vaalii viimeiseen asti, että sen ei tarvitsisi hypätä oravanpyörään. Kun ei ole vielä oppivelvollisuutta tai muuta, joka sanelee sen että nyt on mentävä. Meidän tavoite on pitää Kolmosta päivähoidossa niin vähän kuin mahdollista, ainakin toistaiseksi. Hän ei ole vielä missään vaiheessa ilmaissut että kaipaisi lapsista leikki- tai kaveriseuraa tai että haluaisi muihinkin kuin kotiympyröihin. Hän on päivähoidossa, koska me aikuiset ollaan työelämässä.

Mutta en vaan voi lakata ylistämästä lyhennettyä työaikaa. Tämä on ollut ihan paras juttu ikinä ja olen lukemattomia kertoja harmitellut että miksi en tätä tilaisuutta käyttänyt Kaksikonkin kohdalla. Toki lyhennetty työaika näkyy vähän taloudessa mutta parin vuoden hoitovapaan jälkeen se 75% liksa kuulkaa vastaa miljoonia. Eli jos sulla on halua ja mahdollisuuksia niin tee nyt ihmeessä lyhennettyä työaikaa. Se on sitten perhe- ja työpaikkakohtaista että teetkö lyhkäisempiä päiviä vai lyhkäisempää viikkoa. Meille parempi vaihtoehto on ollut lyhkäisemmät viikot. Mutta esim. perheissä, joissa töihin mennään virastoaikana, voi kivempana vaihtoehtona olla se, että tekee lyhkäisempää päivää. Ja hei, jos sulla on mahdollisuus liukuvaan työaikaan niin sekin kannattaa hyödyntää. Mun on pakko rehellisesti sanoa että jos esimerkiksi aamulähdöt ja aamut ylipäätään on vaikeita lapselle, niin miksi se lapsi on pakko saada tottumaan siihen että aamulla on mentävä? Jos puhutaan päiväkoti-ikäisestä, jonka ei oikeasti ole vielä samalla tavalla _pakko_ kuin vaikka kouluikäisten. Miksei voi yrittää keksiä jotain sellaista ratkaisua, jonka myötä ne vaikeat aamut voidaan skipata? Jos se lapsi nyt vaikka kolmevuotiaana on kovasti aamuvastainen niin ei se sitä tarkoita että ne aamut on sen kanssa vaikeita aina. Parin vuoden päästä tilanne voi olla jo ihan toinen. En vaan tajua että miksi sen pitäisi aina olla se lapsi, jonka pitää sopeutua. Ei pidä!

Meillä oli varattuna päivähoidon harjoitteluun kolme viikkoa aikaa. Tästä taisin jo aiemmin kirjoitellakin. Kahta viikkoa suositellaan ja se meidänkin piti ottaa mutta koska osa meistä ei osaa näköjään lukea kalenteria riittävän tarkasti niin tulikin kolme. Näitähän ei etukäteen voi tietää että kuka nyt tarvii mitenkin paljon, sen näkee vasta sitten kun tilanne on päällä. Mutta on ehkä ihan hyvä muistaa että sen lapsen lisäksi myös vanhemmat tarvii aikaa ja myös vanhempien täytyy tottua siihen että lapsi on päivähoidossa. Eikä se aina oo ihan saumatonta. Elokuuhan on se yleisin aika, kun päivähoito aloitetaan ja niin mekin tehtiin. Tosin jälkikäteen mietittiin sitä että onko se kuitenkaan se paras aika aloittaa? Jos samassa ryhmässä aloittaa paljon lapsia päivähoitonsa niin saako se oma lapsi sitten sitä tarvitsemaansa huomiota miten? Meillä tämä nyt ei oikeastaan muodostunut ongelmaksi koska vuoropäivähoidossa lapset on paikalla niin eri aikoihin. Siellä ei totuteltu samaan aikaan. Mutta noin muuten se kävi kyllä mielessä että onko parasta puskea paikalle silloin kun kaikki on uusia. Ja jos oltaisiin tiedetty miten paljon Kolmosen ryhmään tulee uusia lapsia tänä syksynä, niin voi olla että oltaisiin siirretty päivähoidon alkamista kuukaudella. Onneksi ei tiedetty. Ja kuten jo sanoin, ei tuon kanssa ollut mitään ongelmia.

Mä olen sitä mieltä että viemisiin kannattaa varata hyvin aikaa. Jos se vaan on mahdollista ja miksei olisi? Joskus ne viemiset sujuu tosi nopeasti, joskus lapsi taas tarvitsee aikaa. Joo ei sinne tarvitse jäädä vitkuttamaan väkisin mutta oikeasti kaikille jää kivempi mieli, jos lapsi jää hyvällä mielellä hoitoon. Ihan pienten kanssa touhu saattaa katketa kommunikaatio-ongelmiin, he kun ei välttämättä pysty ilmaisemaan sitä senhetkistä oloaan. Mutta tässäkin tulee eteen se että vanhempi tuntee lapsensa. Ja osaa tulkita niitä lapsen viestejä. Joskus se itku loppuu ihan pikkujutulla. Johon kuitenkin vaaditaan vähän sitä vanhemman aikaa. Se voi olla niinkin pieni juttu että lapsi haluaa vanhemman katsovan mitä leluja päiväkodissa on tai että vanhempi katsoo että lapsi keksii sen sopivan touhun itselleen tai että vanhempi on hetken vielä seurana. Mä kirjoitin silloin pari kuukautta sitten kuinka se Kolmosen itku oli ihan kamalaa. Niistä ekoista viikoista sai tekstin muodossa paljon dramaattisemman kuvan, kuin mitä todellisuus oli. Muistan Kolmosen itkeneen neljästi päivähoidossa näiden kahden kuukauden aikana. Ei paha. Kaksi ensimmäistä tapahtui totutteluaikana, kun meistä vanhemmista jompi kumpi oli päiväkodissa mukana, mutta sattui olemaan jossain muualla kuin Kolmosen silmien alla. Ja kaksi viimeistä itkua tuli kun Kolmas jäi ekaa kertaa yksin hoitoon.

Mä olen myös sitä mieltä että sitä ei pidä pitkittää hoitoon jättämistä tärkeämpää on systemaattisuus. Että siinä hoitoonjäämisessä toistuu tietty rytmi. Se itkuhan helpottuu kun lapsi hokaa että siihen päivähoitoon kuuluu myös se että sieltä haetaan pois. Meidän päivähoitoon vieminen toistuu aina samalla kaavalla. Koska Kolmas ei ole päivittäin hoidossa, aloitetaan aina jo hoitopäivää edeltävänä päivänä juttelemaan että hei muuten huomenna on sitten päiväkotipäivä. Mietitään että mikä unikaveri olisi kiva mukaan ja jutellaan että kuka vie ja kuka hakee. Jos on kyseessä aikainen vienti niin siitäkin jutellaan. Että aamupala syödään vasta päiväkodissa ja kotona vain puetaan ja tehdään aamupesut heräämisen jälkeen. Toistaiseksi aikaiset aamuviemiset on olleet ongelmallisia vain meille vanhemmille, Kolmas on handlannut ne täysin ongelmitta.

Päiväkotipäivänä taas ollaan aika iisisti ja annetaan Kolmosen ihan rauhassa heräillä. Meillä ei pueta puoliunisena saatika lähdetä ovesta ulos siinä vaiheessa kun toinen vasta hieroo unihiekkoja pois silmistä. Kolmas on hidas herääjä ja sitä kunnioitetaan. Viemiseen ja päivähoitoon jäämiseen varataan hyvin aikaa. Jokaisen kiven matkalla saa tutkia, jos se aamun onnistuminen nyt on siitä kiinni. Meillä ei yksinkertaisesti toimi se kiirekiirekiire. Mä olen itse ihan allerginen kiireelle ja en halua että lapset joutuu sitä mun osalta kokemaan. Päiväkodilla tavarat viedään rauhassa lokeroon, tutkitaan Kolmosen ryhmän tekemiä taideteoksia ja tsekataan missä ryhmä on. Jos ovat pihalla ja tarvii päälle esimerkiksi kurahousua, ne puetaan rauhassa. Muistellaan vielä että kuka hakee ja missä vaiheessa päivää. Sitten joka kerta katsotaan että lapsi keksii jotain puuhaa tai pääsee touhuihin mukaan. Lähes aina käy nykyään niin että Kolmas itse vilkuttelee meille, halipusuttaa ja huitoo että nyt voisit muuten jo lähteä. Varmaan kukaan perhe ei vietä viedessä niin kauan aikaa päiväkodilla kuin me, mutta tämä on se systeemi joka toimii meillä. Tämä on se metodi, jolla meillä ei itketty viikkokausia. Mä en halua että lapsi tottuu siihen, että päiväkotiin jäädään itkien. Mä en halua että lapsi turtuu siihen itkuun. Mä uskon että siitä itkusta oppii muutenkin pois kuin tottumalla siihen itkuun itsessään.

Me ollaan myös yritetty muistaa jutella päivähoidosta lapsen kanssa. Muutenkin kuin että sinne mennään. On juteltu ääneen ja mietitty yhdessä että mitä kaikkea siellä olisi hyvä olla ja mitä pitää muistaa ottaa. Mä esimerkiksi sanon Kolmoselle aina että meidän pitää yhdessä muistaa jättää rattaat, jos Siippa hakee Kolmosen. Yritetään ottaa lasta mukaan siihen kokonaisuuteen, ei vaan niin että hän on hoidossa ja kaikki muu päätetään hänen puolestaan. On nimikoitu yhdessä kamppeita ja juteltu tietysti sitten siitäkin, mitä siellä päiväkodissa tapahtuu. Millainen päivärytmi siellä on. Kolmas on saanut esim. sadepäivinä itse valita minkä sontsan haluaa mukaan ja sai itse valita millaiset tarhatossut halusi. Ei ne ehkä ole ne käytännöllisimmät mutta ne on hänen itsensä valitsemat. Pikkujuttuja meille mutta isoja hänelle.

Isona apuna koko touhussa on ollut myös ehdottomasti päiväkodin henkilökunta. Tuntuu ihan mielettömältä että tämäkin lapsi sai kohdalleen ryhmän ja hoitajat, jotka on aivan mahtavia. Kaksikon päiväkodistahan meillä on todella lämpimät muistot. Hienoja ihmisiä, jotka tekee duunia ennenkaikkea suurella sydämellä. Ja on ollut kivaa että neuvoja kysyessä, he on aina osanneet kääntää sen tilanteen niin, että me on osattukin itse vastata niihin meitä askarruttaviin juttuihin ja ollaan itse keksitty ratkaisut. Koska me tunnetaan se meidän lapsi parhaiten ja päiväkoti vain tukee sitä, eikä tarjoa meille valmista kuviota sen suhteen, että miten nyt mikäkin tilanne raukeaa. Tottakai paljon kokonaisuudessa helpottaa se, kun sinne päivähoitoon jää tyytyväinen lapsi. Mutta isona tekijänä on myös se, kenen kanssa lapsi sinne jää.

Kuten tässä nyt on tullut jo ilmi, päivähoitoa alkaa olla takana pari kuukautta. Ei vielä ihan varmaksi tiedetä että miten haluttaisiin sitten parin kuukauden päästä jatkaa, kun tämä tämänhetkinen kuvio loppuu. Niitä vaihtoehtoja mietitään ja pyöritellään kaiken aikaa. Tämä olikin nyt lähinnä kirjoitus ja kannanotto päivähoidon alun suhteen. Ja toivonmukaan antoi ajatuksia ja uskoa siihen, että jokainen vanhempi tietää mikä on paras vaihtoehto ja tapa just sille omalle perheelle. Omalle lapselle ja omalle elämälle.

2 kommenttia:

  1. Voi miten kivaa kuulla, että päiväkotihommat ja uusi arkikin alkaa sujua. Meillä esikoinen on aina mennyt mielellään päiväkotiin ja alun itkujen jälkeen ei perään katsellut, mutta kuopus on jotenkin herkempi ja ollaan onneksi voitu kanssa hengailla päiväkodilla ihan kiireettä. Meillä on vielä tämän vuoden molemmat muksut samassa päiväkodissa ja ollaan pystytty yhdessä miehen kanssa viedä lapset aamulla. Joskus toinen vaan saattaa siihen ovelle ja antaa halipusut jos on kiire, mutta yleensä molemmat on voineet saattaa muksut omiin ryhmiin ja vähän jutskata henkilökunnan kanssa. Kun joskus iltapäivisin on ruuhka niiden hoitajien luo kun kaikki hakee yhtäaikaa. Ja huomattiin, että herkkä kuopuskin jää tosi hyvillä mielin jos odottaa sen kanssa, että aamupala tuodaan koska tyyppi rakastaa ruokaa :-D sinne se jää syömään voisilmää puurostaan eikä itketä yhtään. Ajallisesti toi aamupalan odottelu on jotain kymmenen minuutin luokkaa eli ei mitään, mutta toiselle se on iso juttu. Toki se on selvä, että kaikilla ei oo mahdollista odotella, mutta ei se kiire oo itellekään kivaa ja aikaisin lähteminen on tottumisjuttu varmaankin. Semmosta mulla oli syrämmellä :-D t. Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Sanna!

      Hei just tota mä tarkoitan! Että niiden hoitoonjäämisten kanssa voi selvitä jollain ihan pikkukikalla. Jos jotain ongelmia jäämisen suhteen on, eihän kaikilla ole. Toisethan menee hoitoon aina iloisesti ja ainoa joka kipuilee on vanhempi. Mutta just se että kuunnellaan herkästi niitä oman lapsen viestejä eikä vaan ajatella että kyllä se itku muutamassa viikossa loppuu. Voihan sitä yrittää jos on joku kikka mikä tiputtaa sen itkun kokonaan pois. Musta siihen itkuun ei tarvitse tottua. Ja ajan järkkääminen on aina vaan järjestelykysymys eli siinä mielessä kyllä väitän että se on ihan jokaiselle mahdollista :P Kiva kun tulit purkamaan syräntäsi ;)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?