sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Jos mä kuolen nuorena

Aloitin kesällä kirjoittamaan postausta kaveristani. Jonka kuolemasta tuli kesällä kuluneeksi kolme vuotta. Yritin kirjoittaa hautajaisista ja siitä, miksi niitä vietetään. Ja ajatuksista, että mitä jos ei haluaisikaan itselleen hautajaisia.

Kirjoitus ei kuitenkaan koskaan valmistunut, monestakin syystä. En vaan jotenkin saanut näppikselle niitä asioita, jotka päässä pyöri. Nyt Roosa nauha-päivänä postaus nousi taas kumpuilemaan mieleen. Kaverini nimittäin kuoli rintasyöpään. Yritän siis uudestaan.

Mulla on vähän kaksijakoiset ajatukset aina näistä teemakuukausista ja -tempauksista. Ne ON tärkeitä. Mutta joku mulla vähän tökkii. En ehkä osaa ihan purkaa ulos sitä mikä tökkii mutta joku kuitenkin. Ehkä se että ihmiset sairastaa muulloinkin kuin yhden kuukauden aikana? On kuitenkin hyvä että puhutaan. Mä kaipaan kuitenkin ehkä sellaisia puheita, jotka johtaa asioihin muinakin kuukausina, kuin vain yhtenä vuoden aikana. Suomessa asuessa ollaan siitä onnellisessa asemassa että oikeasti hyvää hoitoa on saatavilla. Pitää kuitenkin muistaa se että syöpä on vakava sairaus, tappavakin. Kaikki ei parane tai selviä. Vaikka hoito on hyvää, se ei aina auta.

Tuntuu että kaverini kuolemasta olisi jo ikuisuus ja toisaalta tuntuu että vastahan se tapahtui. Huomaan aina tietyssä vaiheessa kesää miettiväni kuolemaa ja hautajaisia. Ja se tapahtuu näköjään aina niin, että huomaan yhtäkkiä olevani tosi surullinen ja vähän ahdistunut ja sitten huomaan miettiväni kuolemaa ja hautajaisia ja vasta sitten yhdistän sen siihen ajankohtaan. Että elellään sitä pätkää, joka oli silloin muutama vuosi sitten täynnä kuolemaa ja hautajaisia.

Sekä kirkosta eroamisen jälkeen, että tuon kaverini kuoleman myötä mua on alkanut ahdistamaan hautajaiset. Eihän ne toki koskaan ole helppo tapahtuma mutta mua jotenkin ahdistaa nykyään se kaavamaisuus. Tavallaan se uskonnollinen tapakulttuuri tulee musta esiin kaikista voimakkaimmin hautajaisissa. Ristiäisiä, naimisiinmenoa ja muita tapauskonnollisia juhlia on muokattu sieltä kirkosta poispäin tai haettu jotain keskitietä sen suhteen, että minkä verran uskonto mukana touhussa on vaikka oma elämänkatsomus lähentelisikin enempi tapauskovaista. Hautajaiset taas tuntuu olevan musta kaikista eniten se joko tai. Toisaalta ketä varten hautajaiset on? Pitääkö niistä tehdä vainajan näköiset vai sellaiset, että osallistujat saa lohtua? Mitä se lohtu edes on? Tuoko sitä se hautaaminen vai se, että on joku paikka jossa käydä rauhassa muistelemassa?

Tunnistan tuon ahdistuksen osittain työperäiseksikin. Oon aikanaan tehnyt saattohoitoa aika paljonkin, ylipäätään ollut kuolevien ihmisen kanssa. Ja liian moni kuoleva on yksin. Missä ne hautajaisissa itkijät on silloin? Moni on myös aika peloissaan silloin, kun se lähtö on lähellä. Toisilla kun se lähtö ei aina ole kivuton ja kaunis. Ei siinä voi ihmeitä tehdä, mutta monesti jo pelkkä läsnäolo saattaa rauhottaa. Se on aivan sama millaista kukkapuskaa tai seppelettä sinne hautajaisiin kannat, tai miten harrasta siellä esität tai kuinka monta kaunista sanaa muistelet, jos et kuitenkaan ole ollut läsnä silloin kun siihen oli mahdollisuus ja tarve. 

Kirkkoon kuuluessanikaan mä en koskaan hakenut uskosta lohtua tai vastauksia tai apua. Kirkosta eroamisen jälkeen mulla on ollut olo että pystyn tekemään kompromisseja kirkon ja uskon kanssa kaikessa muussa paitsi hautajaisissa. Niissä sellaisissa perinteisissä hautajaisissa on niin paljon kaikkea mitä mä en vaan ymmärrä. Miksi hautajaisissa luetaan ääneen esimerkiksi niitä seppeleiden tekstejä? Itkuisena tyrskitään ja yritetään saada jotain tolkkua siihen ääneen. Musta tuo on nöyryyttävää. Eikö niitä voisi lukea jokainen rauhassa, hiljaa itsekseen? Miksi adresseja luetaan? Miksi se sellainen hartausmainen tapa on muka se ainoa oikea tapa surra? Miksi lasten pitäisi malttaa olla hiljaa ja paikallaan?

Painotetaan nyt toki sitä vielä, että jos mä en ymmärrä jotain asiaa niin se ei ole yhtäkuin sanoisin jonkun jutun olevan väärin. En vaan ole vielä koskaan ollut hautajaisissa, joista kokisin että ovat olleet vainajan näköiset. Vaan on tullut tunne että perinteitä noudatetaan niiden perinteiden vuoksi ja siksi että odotetaan että näin tehdään. Koen itseasiassa sen hautajaisista johtuvan ahdistuksen jopa aika pelottavaksi tunteeksi. Sellaiseksi en halua mennä-oloksi. Mä koen hautajaiset osittain ehkä vähän tekopyhänä tapahtumana. En vaan osaa ymmärtää.

Ihmisille on tärkeää että on joku paikka johon edesmennyttä läheistä voi mennä muistelemaan. Mustakin se tuntuu tärkeältä ja itseasiassa nyt kun viime vuosina hautausmaalla on tullut käytyä useammin (Siipan äidin haudalla) niin se tuntuu paikkana rauhoittavalta. Ja mä koen sen tärkeäksi. Mutta ne hautajaiset, mikä niiden funktio on? Onko ihmisellä pakko olla hautajaiset jos ei halua?

6 kommenttia:

  1. Onneksi hautajaiset ovat vähän muuttumassa, toivotaan, että suunta jatkuu. Itse en halua hautajaisia enkä oikeastaan hautakiveä. Aika paljon saisivat omaiset päättää, jos haluavat jotain. Hautakin on sellainen paikka, että siitä voi tulla velvollisuus. Nykyihminen taitaa haluta yksilöllisen haudan, ja varmaan ne yksilölliset hautajaisbileetkin. Joku lehti-ilmoituskin... En halua sellaistakaan.

    Kukat pitää antaa elämässä, sanoi joku viisas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu että hautakiven kyllä haluaisin. En oleta että siellä kukaan kävisi mutta olisi joku paikka jos joku haluaisi että sellainen löytyisi. Polttohautauksen haluan ehdottomasti, yksi vaihtoehto olisi tietty että ne tuhkat sirottelisi johonkin. Vaan mihin? Joskus mietin että pitäisiköhän näitä tämmöisiä juttuja miettiä tarkemminkin, ettei tarvitse sitten toisten arpoa. Mutta toisaalta kun mulle on ihan sama. Ainoa minkä suhteen oon ehdoton niin mitään harrasta tunnelmaa en halua. Tai uskontoa mukaan.

      Ja oon ihan samaa mieltä tuosta että juhlitaan nyt kun eletään ja ollaan täällä pallolla. Se on ihan sama mitä kukin sanoo tai tekee sitten kun se aika on musta jättänyt.

      Poista
  2. Hautaaminen on hirveetä bisnestä. Kauheella kituuttamisella saa ehkä pidettyä menot tonnissa tai parissa, jos ei vietä mitään syöminkejä tai kahvitteluja. Se siinä vituttaa eniten. Viedään rahat hyväntahtosilta ihmisiltä (tai perinnöstä, jonka olisivat saamassa, tai henkivakuutuksesta) kun ei muka voi valita järkevintä ja halvinta vaihtoehtoa kun oli niin spesiaali ihminen nyt kyseessä tämä, joka kuoli. Ettei vaan loukkaannu siellä pilven reunalla, ja mitä ne tuttavatkin ajattelisivat. Mutta oon silti sanonu mun avomiehelle, että jos kuolisin nuorena niin antaa vanhempien pitää mulle sellaset hautajaiset kuin kokee itselleen tärkeäksi. Toivon vaan, että kukaan ei pidä mitään puheita, joissa oletetaan minun ajattelevan jotakin enää kuolemani jälkeen. Lisäksi mua vituttaa kaikki mahdollinen "henkisyys" muutenkin nykyään. Mutta toisaalta hautajaiset on ihan jees, kaikki missä oon ollu on ollu pohjimmiltaan hyväntuulisia ja iloisia ja niissä on ollut ihan hauskaa, ja hyvää ruokaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hitto, mä en muuten tuota puolta edes ajatellut. Onhan se tosiaan ihan älytön summa rahallisesti mitä hautajaisiin menee, vaikka olisi miten vaatimattomat geimit tahansa. Pitää varmaan unohtaa joku eläkesäästäminen kokonaan ja pistää pystyyn hautajaistili?

      Mä luulen kanssa että mutsille ne hautajaiset olisi se isoin juttu. Siis jos nyt kuolisin ennen sitä. Mutsi ja Siippa ei ikinä pääsisi yhteisymmärrykseen millaiset hautajaiset mulla pitäisi olla. Tiedän että Siippa luovuttaisi kyllä, tosin toivon että se senverran pitäisi mun puolia että ei anna mutsin tehdä niistä mitään uskonnolla mässäilevää tilaisuutta. Mutsillehan usko on tosi tärkeä ja iso juttu. Josta päästään sitten siihen että sen hautajaisten järjestely tulee olemaan jonain päivänä tosi tuskaista ja ahdistavaakin. Ellen sitten tee niistä enempi meidän surijoiden näköisiä. En tiedä, toivon että se on jättänyt tarkat ohjeet johonkin mitä ja miten pitää tehdä.

      Mä oon ollut sitten pääsääntöisesti vaan ahdistavissa hautajaisissa. Jossa oikein kukaan ei ole osannut olla kun paikalla on nekin, jotka ei ole sitä vainajaa edes nähneet ties koska. En tajua tollaista yhtään, ihan turha tulla paikalle esiintymään siinä vaiheessa kun hiekkaa heitetään niskaan, jos ei kuitenkaan sitten vainajan eläessä ole ollut juurikaan tekemisissä. Saa surra jne mut jotenkin ehkä se et mille on missäkin aikansa ja paikkansa? Oisko ne hautajaiset kuitenkin enempi lähipiirin juttu? Tässäkin on varmaan kiinni vähän sukupolvista, että miten tähän suhtautuu.

      Poista
  3. Mielenkiintoista pohdintaa, jota en ole ennen tullut ajatelleeksi.

    Selvästi muistan itse vain kahdet hautajaiset, isäni isän ja äidin. Molemmat olivat lyhyitä ja pienieleisiä tilaisuuksia, joissa pappi puhui jotain rauhallista poismenosta, laulettiin kuolleiden lempivirsi/-virsiä ja lastenlapsista jotkut esittivät musiikkinumeron. Pitkää paatosta tai adressien ääneen tavaamista en muista, mutta ovat arkun luona käydessään ihmiset saattaneet ne lukeakin. Parhaiten mieleen on molemmista jäänyt muistotilaisuuden lämmin tunnelma, ruoka ja yhdessä olo suvun kesken, pöydistä toiseen kertoillut tarinat vainajista, lempeästi vähän pilke silmäkulmassa, piikitellenkin.

    Jälkikäteen on molemmilla kerroilla tuntunut, etteivät hautajaiset ole vainajalle vaan läheisille. Isäni sisaruksineen on käynyt jättämässä jäähyväiset pestylle ja puetulle ruumiille ennen varsinaisia hautajaisia. Kirkossa arkun äärellä kuolema konkretisoituu, että yksi on poissa, raavainkin mies saa luvan kanssa itkeä. Jälkeenpäin yhdessä hellitään muistoja poismenneistä, muistutetaan kollektiivisesti toisiamme ettei kuollut katoa elämästämme, koska oli iso osa sitä.

    Silti itseni olisi vaikea kuvitella, minkälaiset hautajaiset itselleni suunnittelisin, jos nyt pitäisi niin tehdä. Ei pönötystä kirkossa, ei virsiä vaan rakastamaani musiikkia, ei kokomustaa pukukoodia, jotain itseni näköistä. Mutta kenties ne bileet eivät ole vastuullani eikä tehtäväni ollenkaan, vaan saavat suunnitella ne, jotka juhliin osallistuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen sattunut vaan niihin missä on adressit luettu ja jokainen muistoseppele ja ihan kaikki. Kamalan ahdistavaa musta, hyvä kuulla että ne voi skipata. En todellakaan halua niitä omiin hautajaisiini! Musta on kamalaa katsoa kun ihmiset yrittää sieltä itkun seasta lukea jotain värssyjä!

      Mä en myöskään haluaisi virsiä, musiikkia kyllä mutta ei virsiä. Ei myöskään välttämättä mustaa vaan väriä. Itkua ei varmaan voi kieltää keneltäkään mutta kuitenkin tykkäisin jos sen musiikin ja ruoan ja muun kautta saataisiin enempi välitettyä iloa. Mutta luulen kanssa että jos näistä ei nyt tarkkoja ohjeita jättäisi niin ne juhlat olisi enempi surijoiden näköiset. Mä en tosiaan välttämättä hautajaisia edes halua. En tiedä.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?