perjantai 16. lokakuuta 2015

Kasvukipuja

Tuossa kesällä, kun tuli vietettyä enempi aikaa muksujen kanssa, tuli paljon pohdittua tätä omaa vanhemmuutta. Että miten sitä haluaisi olla mutsina samanlainen jokaiselle lapselle, mutta ei se oikeasti mene niin. Mä olen Kolmoselle aika erilainen äiti, mitä olin taaperoikäisille Ekalle ja Tokalle. Enkä voi sille mitään, vaikka miten haluaisin. Ja onhan se ihan tutkittuakin, että vaikka vanhemmat miten haluaisi olla samanlaisia vanhempia jokaiselle lapselle niin se ei mene niin.

Toki meistä jokainen kasvaa vanhempana, puolisona, siskona, ihmisenä, jne koko ajan. Eihän me pysytä samanlaisina, oltiin millaisessa roolissa tahansa. Ja ehkä se on vaan hyväkin juttu. Mä olen kasvanut aikuiseksi ollessani samalla jo vanhempi. Jonkun äiti. Olin niin hurjan nuori silloin Ekan syntyessä että en ollut ehtinyt kamalan kauaa asumaan poissa lapsuudenkodista. Väkisinkin ajan myötä eteen tuli juttuja, jotka oppi siinä hetkessä ja vasta kun oli omillaan. Oon sinänsä hirveän tyytyväinen siihen, että sain lapsia nuorena koska se pakotti mut tietynlaiseen vastuunottoon. En nyt todellakaan liputa mitää teiniäitiyttä (mähän en ollut teiniäiti, vaikka nuori äiti olinkin) mutta koen että mulle se vanhemmuuden vastuu oli vain hyvä juttu nuorena. Oli pakko kasvaa ja ottaa vastuuta. Luulen että ilman lapsia mun elämä näyttäisi kovastikin erilaiselta tänä päivänä. Toivon kyllä että omat lapset ei lähde sille tielle yhtä nuorena kuin mä. Tietyt asiat kun on helpompi elää ilman vastuuta toisesta ihmisestä.

Kolmosen syntyessä mulla taas oli takana niitä aikuisiakin vuosia jo. Toki ne vuodet olin samalla myös vanhempi mutta olin ollut omillani jo pitkään. Ihan eri tavalla ja ihan eri tilanteessa kuin silloin joskus Ekan syntyessä. Vastaan oli tullut paljon juttuja, joista piti osata aikuisena selviytyä. Oikeastaan tuntui ja tuntuu, että ei sellaista juttua olekaan mitä ei saisi selvitettyä. Sormi on suussa ja mieli solmussa vähän väliä milloin minkäkin jutun takia, mutta kuitenkin on sillä lailla aikuinen olo, että tietää miten pitää toimia. Ja mitä pitää tehdä.

Kaksikon kanssa olin putkeen kotona nelisen vuotta. Nyt olen ollut välillä se töissäkäyvä vanhempi joten samanlaista mun on pakko päästä pois-oloa ei ole päässyt syntymään. Silloin polte töihin oli niin kova että sitä ei sammuttanut edes pelko päivähoidon aloituksesta. Mutta kun tässä oli aika pitkä aika, kun lapsina oli vain Kaksikko, niin oli aika järkkyäkin huomata mikä kaikki pelotti sitten Kolmosen myötä. Jutut joita ei Kaksikon kanssa koskaan osannut pelätä tai kyseenalaistaakaan. Vaikka sitä kuvitteli olevansa jo ihan "valmis vanhempi" pienimmän syntyessä niin kyllä vaan sitä joutui käymään läpi jonkun vanhemmuuden identiteettikriisin. Ei sitä ollutkaan enää sellainen pienen vauvan äiti, kuin luuli olevansa. Ja itseasiassa, kun katseli taaksepäin sitä millainen vanhempi sitä oli ollut, niin sen identiteettikriisin myötä oli tosi vaikea ymmärtää tiettyjä juttuja siitä aiemmasta vanhemmuudesta. Millainen oli ollut ja millaisia ratkaisuja oli tehnyt. Tuo käynnisti melkein uuden kriisin.

Lisäksi 24-vuotias minä oli hyvin erilainen kuin 34-vuotias minä. Ihmisenä mutta erilainen äitinäkin. Mä olen paljon miettinytkin sitä. Että olenko parempi äiti kolmannelle taaperolle kuin olin kahdelle aiemmalle. Nyt kun on kontrastia ihan toisella tapaa ja kun ihan konkreettisesti sen on nähnyt miten äkkiä aika hujahtaa ja tietyt kehitysvaiheet on ohi. Niin sitä miettii että olisi voinut joskus toimia toisinkin. Toisaalta tuntuu pöljältä potea huonoa omaatuntoa. Koska tottakai siinä vanhemmuudessakin kasvaa ja kehittyy. En mä ole ihmisenäkään enää täysin samanlainen kuin silloin. Lisäksi mua mietityttää sekin että miksi pitäisi olla parempi? Kyllä sen pitäisi riittää että on jo hyvä. Toki sellainen tietynlainen inventaario elämän osa-alueilla ja oman itsensä suhteen tekee varmasti ihan hyvää aina silloin tällöin. Mutta jos kuitenkin tuntuu että jää plussan puolelle niin mitä turhaan synkistelemään ja syyllistymään?

En tiedä tapahtuiko siinä vähän reilu kolmekymppisenä se viimeinen järkiintyminen vai tekikö Kolmosen syntymä mulle sen, että tajusin voivani olla nuori ilman että mun tarvitsee olla "parikymppinen". Tätä on nyt vähän hankala avata mutta tunnistan omissa aiemmissa toimissani paljon sellaista, joka nyt tuntuu tosi vieraalta. Sekä ihmisenä, että äitinä. Mä olen esimerkiksi vielä tuossa muutama vuosi sitten ollut ihan hullunrohkea. Ajattelematon ja varomaton. Heitetään nyt esimerkkinä vaikka se että kiivennyt katolle, jotta näkisin Proteuksen keikan paremmin. Nykyinen minä on ihan kauhuissaan tuosta. Se ei ollut tuttu talo ja kaikenlisäksi liukastuin ja meinasin tippua. Mitä ihmettä mä ajattelin?

No nyt kun olen vihdoin tässä järkiintynyt ja oppinut vähän ennakoimaan ennenkuin toimin niin oon alkanut pelkäämään että mitä jos omat lapset on samanlaisia? Yhtä ajattelemattomia ja hullunrohkeita? Pitääkö se vaan hyväksyä että mennä huiskivat ja sitten ehkä voi käydä kuten mullakin, että aika kasvattaa sitä järkeä päähän. Jännä muuten miten yksiä isoimpia vanhemmuuden pelkoja on ne seikat, joita on itsekin tehnyt. Pelko astuu mukaan kun tarkasteleekin niitä juttuja vanhemman vinkkelistä.

Vaikka mä haluaisin olla jokaiselle lapselle samanlainen vanhempi, niin huomaan kyllä itsekin miten erilailla heihin suhtautuu. Vaikka jokaista rakastaa yhtä paljon niin ei se rakkaus ole kuitenkaan samanlaista. Henkilökemiat vaikuttaa ihan älyttömästi ja on jotenkin tosi pysäyttävää jatkuvasti huomatakin miten erilaisia tyyppejä nuo on keskenään. Kun niin helposti meinaa itse lokeroida ne sinne "mun lapset"-tägin alle. Ja onhan ne mun lapsia mutta kun se leima itsessään ei tee heistä samanlaisia lapsia keskenään. Huomaan että lapsista Eka on mulle läheisin. Toka taas on se ehdottomasti ärsyttävin mutta myös rakkain. Kolmatta taas haluaisin aina pitää lähellä. On jotenkin tosi hassua miten eri tavalla sitä voi rakastaa ihan yhtä paljon.

Sitäkin mietiskelin että jos kaikki lapset olisi syntyneet ihan perätysten niin huomaisiko näitä eroja. Tajuaisiko sen näin selvästi? Toisaalta tuntuu että pelaa tämä homma kyllä molempiin suuntiin. Kun tuossa oli se pitkä väli, että lapsia oli vain Kaksikko, pystyn ihan toisella tapaa näkemään tätä omaakin vanhemmuutta. Ja sitä kasvua ja kehitystä. Sekä näkemään sen eron. Että ei se vanhemmuus ole samanlaista vuodesta toiseen. Vanhemmuutta on takana nyt melkein viisitoista vuotta. Enpä olisi silloin aikanaan arvannut millaista tämä on. Ja parasta on kun nytkään ei tiedä mitä esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua on edessä. Silloinkin perheessä on teini-ikäinen. Mutta myös kaksi jo aikuista lasta. Jotka ovat senikäisiä, että saattavat itsekin olla jo vanhempia. Olinhan mäkin. Apua!

5 kommenttia:

  1. Ihanaa lukea pohdintaasi! Itsellähän ei omakohtaista kokemusta vanhemmuudesta ole, niin en osaa samaistua sillä tasolla. Mutta jollain tapaa joka tapauksessa sitä katsoo taaksepäin omaa elämäänsä ja miettii, mitä kummaa mielessä liikkui. Tuo katollekiipeämisepisodi toi hyvin mieleeni erään oman samanlaisen tapauksen, lukioikäisenä kiipesin alas erään padon rakenteita eräänlaisen seuraa johtajaa -leikin tuoksinassa. Jo viisi vuotta sen jälkeen saman paikan ohi kulkiessani mietin joka kerta, mitä hulluutta se oli. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Kaikilta näitä tarinoita löytyy, luulen, ja jokaisen nuoruudesta jonkin mittainen ajanjakso, jolloin on elänyt täysin vailla huolta huomisesta ja tehnyt kokeiluja suuntaan taikka toiseen. Uskon silti, että perusturvallisen ja vastuullisen kasvatuksen vaikutus näkyy taustalla. Että vaikka kokeilisi tyhmiäkin, ei kaikkein järjettömimpiin lähde. Ja on kehittynyt omatunto, joka alkaa kyllä piinata, jos tuleekin menneeksi mukaan vääryyksiin.

    Varmaan saat kyllä erilaista perspektiiviä vanhemmuuteen, kun lapsilla on noin iso ikäero. Mutta kyllä se muutamankin vuoden ikäerolla tuntuu esim. omille vanhemmille kirkastuneen, ja voin nähdä heidän suhteensa meihin sisaruksiin olevan erilaiset. Ei mitenkään ikävällä tavalla, sen vaan huomaa. Myös meille hetki sitten oman sisareni kanssa keskusteltiin siitä, miten meillä on kaikilla ollut eri vanhemmat. Samat, mutta kuitenkin erilaiset, kun perheen kokoonpano ja kunkin elämäntilanne oli eri kohdissa vähän erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja musta on ihanaa jos joku kommentoi näitä mun tosi sekavia pohdintoja :) Ja vielä kivempaa on jos ne herättää ajatuksia ja keskustelua!

      Mullahan ei taas ole kokemusta sisaruksista joten noiden omien muksujen seuraamisesta saa jatkuvasti kaikenmaailman ahaa-elämyksiä, joita ei ole osannut ajatellakaan. Mut hei lukioikäisenä saakin vähän sekoilla ;) ei toki niin että henki lähtee mutta silloin on vielä kuitenkin TOSI nuori. Mä taisin olla 28 kun sinne katolle kipusin :P mutta onneksi se järki nyt kuitenkin munkin päähän päätyi, myöhemmin kuin ennemmin tällä kertaa. Moni varmaan hirveän mielellään makustelisi sillä ajatuksella että vastaavantyyppiset mulla johtuisi siitä että sain lapsia niin nuorena. Että jäi nuoruus elämättä ja nönönöö. Mä taas näkisin että kyse oli juuri tosta sun mainitsemasta perusturvallisuudesta ja vastuullisesta kasvatuksesta. Mun lapsuudenkodissahan kaikki kapinointi ja rajojen rikkominen oli ihan nounou. Ei nähty että ne olisi osa sitä kasvamista. Ihan pieniäkin juttuja kauhisteltiin hyvin suurieleisesti. Ylipäätään vähän kaiken suhteen se eka reaktio oli kauhistelu. Kun ei "valvotuissa olosuhteissa" saanut rikkoa rajojaan niin tein sitä sitten kun olin virallisesti sen ikäinen että kukaan ei voi puuttua, toki siinä kävi sitten niin että tuli noita isojakin ylilyöntejä. Mä yritän olla kauhistelematta, ainakaan heti ensimmäiseksi :)

      Mulla kun ei niitä sisaruksia ole niin tuokin on ollut mulle ihan uusi ajatus että tosiaan ei vanhemmat ole samanlaisia lapsille. Vaikka samaa perhettä ollaan. En mä ole tollaista osannut koskaan edes ajatella tai en ole tiennyt että se on noin. Koska ei ole ollut ketään kenen kanssa jakaa niitä kokemuksia vanhemmista. Ja nyt kun itse elää nimenomaan tota vanhemman roolia niin se tuntuu toisaalta hirveän luonnolliselta, että se on niin ja toisaalta hirveän väärältä ja epäreilulta.

      Poista
    2. Sisaruksista saa kyllä varmaan ainokaiselta puuttuvaa peilauspintaa nimenomaan siihen oman perheen dynamiikkaan. Ikäero sisareni kanssa on melko pieni, mutta silti olemme kokeneet tiettyjä tilanteita tai ajanjaksoja aika eri tavalla. Mutta ei sitä kovin nuorena ole osannut katsoa siltä kantilta, vasta vähän yli parikymppisenä alkoi kirkastua, että niiden samojen vanhempien kanssa on meillä kaikilla ollut vähän eri kipupisteemme ja toisaalta kosketuspintamme. Syntymäjärjestyskin yksinkertaisesti vaikuttaa, eikä sille voi mitään. Onko se viimeisenä kotona kolmistaan (tai meidän perheemme tapauksessa kaksistaan) asuva kuopus vai esikoinen, jonka taaperoiässä vanhemmat vielä vähän treenaavat. Tai mihin kohtaan lapsen elämää (leikki-, koulu- vai teini-ikään) osuvat perhettä koskettavat isot kriisit ja elämänmuutokset.

      Näitä on mielenkiintoista pohtia, kiva kun kirjoitit aiheesta!

      Poista
  2. Niin tuttuja ajatuksia taas. Ja (taas) ihan samalla tavalla menee mun tunteet meidän ykköstä, kakkosta ja kolmosta kohtaan kuin mitä sä tuossa kuvailit omalta osaltasi. Esikoinen on selkeästi jotenkin läheisin ja monin tavoin "minun kuvani". Kakkosen kanssa on ollut kaikkein vaikeinta ja häntä kohtaan mun rakkaus onkin kaikkein riipaisevinta jotenkin. Olen antanut itsestäni ehdottomasti eniten juuri hänelle. Ja pienin taas - häntä kohtaan on jokin sellainen suojeluvietti ja hellyys suurin, ja varmaan paljon suurempi kuin oli kahta ensimmäistä kohtaan edes silloin kun he olivat pikkuisia. Jotenkin mustakin tuntuu, että olen vasta kolmosen myötä kasvanut sellaiseksi aikuiseksi ja äidiksi, jolla ylipäänsä voi olla näin suuria hellyyden tunteita.

    Jokaisen lapsen kanssa on niin omanlaisensa suhde, mutta tietenkään rakkauden määrässä ei ole mitään eroa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hassua. En ole jotenkin koskaan tämmöisistä jutellut omien kavereiden kanssa, joilla on lapsia. Jännä että menee noin samalla tavalla. Toisaalta lohduttavaa, koska mä olen ainakin pyöritellyt paljonkin synkkiä ajatuksia ja huonoa omaatuntoa esimerkiksi juurikin tuosta keskimmäisen lapsen ärsyttävyydestä. Että kun se on kuitenkin oma lapsi ja älyttömän rakas niin miten se voikaan välillä tuntua niin maailman raskaimmalta tyypiltä. Ja se rakkaus on just nimenomaan riipaisevaa!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?