torstai 8. lokakuuta 2015

Sellainen se vaan on

Oon ennenkin miettinyt miten näitä muksuja ei voi kasvattaa samalla sabluunalla (täällä ja tavallaan myös vähän täällä). Että samat keinot ei tepsi vaikka saman perheen tenavia ovat.

Viime aikoina lasten luonteiden erot on jotenkin eskaloituneet. Ja on ollut aika väsyttävää hokata että vie tosi paljon energiaa itseltä bongailla sieltä luonteista niitä nyansseja ja sitten kaivaa kehiin se sopivin kasvatusmenetelmä just siihen yksityiskohtaan. Ja erityisen paljon oon miettinyt sitä, että kun nämä nyt on tietynlaisia luonteeltaan niin missä kohtaa on se piste kun pitäisi vaan myöntää että tuo on tuollainen ja piste. Eikä yrittää "kasvattaa" johonkin tiettyyn suuntaan. Koitan avata tätä vähän.

Eka on aivan järjettömän hajamielinen. Siis aivan hatarapää. On ollut oikeastaan aina tai ainakin koko kouluikänsä. Tavarat on useammin hukassa kuin tallessa. Poika on kuitenkin tosi älykäs ja tunnollinen. Ja on tarkka sitten niiden juttujen suhteen, jotka on tyypille itselleen tärkeitä ja kiinnostavat. Mutta sellainen perusproffa sieltä luonteesta löytyy, niiden yleisesti tärkeiden juttujen kohdalla. Kotiavaimia etsittiin taas vaihteeksi päivänä eräänä kissojen ja koirien kanssa, tällä kertaa ne onneksi löytyi eikä tarvinnut taas sarjottaa lukkoja. Mutta tuolta tyypiltä on ihan turha alkaa kyselemään että koska olet käyttänyt avaimiasi viimeiksi koska se ei todellakaan tiedä. Se vastaa että saattaa olla tai mä luulisin. Ei se muista koska ei se pidä niitä kotiavaimia niin isona asiana. Mä en todellakaan ole mikään järjestyksenvalvoja itsekään mutta mun tekisi mieli melko usein mieli huutaa vittusaatanaperkelettä tuon muistihäiriöisen kanssa. En vaan tajua miten oikeasti kaikki asiat voi valua päästä pois, ainakin ne sellaiset tärkeät ja oleelliset. Kellonajat ja muut sovitut. Mutta sellainen se vaan on. Ne ei ole sille tärkeitä tai oleellisia asioita. Sen luonne on sellainen. Mikä minä sitä olen muuttamaan muunlaiseksi?

Toka taas on vähän sellainen töykeä. Töksäyttelee ja puhuu ennenkuin ajattelee. On kuitenkin todella lojaali ja todella uskollinen mutta loukkaa helposti. Samoista asioista ja siitä, miten asioita voisi ilmaista, keskustellaan tämän kaverin kanssa viikosta ja kuukaudesta toiseen. Oon alkanut ottaa keskusteluihin mukaan fraasia me on tämä keskusteltu läpi jo aika monta kertaa ja en aio enää toistaa itseäni uudestaan koska musta tuntuu että mä muuten räjähdän. Jos sen miljoonatta kertaa taas väännän rautalankaa. Toka kyllä monesti tajuaa suunsa avattuaan että nyt taisin mokata, mutta tosiaan ei ajattele ennenkuin ne sanat on jo päässeet ilmoille. Kyse nyt ei todellakaan ole mistään huoritteluista tai huuteluista, ei meillä lapset ole koskaan sellaisia harrastaneet. Mutta noin muuten Toka on aika teräväkielinen ja kärkäs sanomaan mielipiteensä, ne sellaisetkin jotka voisi pitää mölyinä mahassa. Ja on vielä senverran ylpeä että anteeksipyytäminen tekee joskus tosi tiukkaa. Tuntuu että hänelle se olisi merkki heikkoudesta vaikka oikeastihan se on just päinvastoin. Mutta sellainen se vaan on. Meidän Toka. Uskoisin että sekä anteeksipyytäminen että asioiden ajattelu ennen suun avaamista kyllä helpottuu kasvun myötä. Toka kyllä on tosi empaattinen kaveri jo nyt mutta sitten hänellä on se tämäkin puoli. Mutta jotenkin huomaan saavani itseni tosi usein kiinni siitä ajattelusta, että onko se parempi antaa ajan kasvattaa ja hioa tuota piirrettä? Minkä verran mun tarvitsee polttaa omia päreitäni tämän kanssa? Koska niille seikoille, joiden kanssa tarvitaan ensisijaisesti aikaa, en voi mitään.

Kolmas taas on vielä niin pieni että hänestä ei tämmöisiä juttuja vielä pysty erottamaan. Ja kun kaikki on niin uhmalla höystettyä niin sieltä on aika mahdotontakin bongata että mikä on luonteenpiirrettä ja mikä ikäkauteen kuuluvaa. Mutta noiden kahden isomman kanssa oon ihan tosissaan tässä miettinyt että minkä suhteen heitän lapaset tiskiin ja totean että tuollaisia ne on ja minkä suhteen sitten vaan yritetään vielä kasvattaa.

En todellakaan tarkoita että täällä alettaisiin elää ihan pellossa ja vailla rajoja.  Että ei enää kasvatettaisi ollenkaan. Mutta meinaan sitä, että on seikkoja jotka nyt vaan on osa luonnetta ja jotka ei varsinaisesti kasvattamalla muutu mihinkään suuntaan. Piirteitä, joita meistä jokaisella on ja jotka tekee meistä just meitä ja jotka ei nyt mistään ulkoisista seikoista ainakaan lähde muuttumaan. En muuten myöskään nyt tarkoita sitä että ajattelisin että muksujeni pitäisi muuttua tai olla toisenlaisia. Ehkä te saatte kiinni siitä langasta mitä yritän metsästää? Aika perusjuttuhan nuo tuommoset on. Että avaimet pidettäisiin tallessa ja vähän mietittäisiin miten puhutaan. Mutta just se, että jos nämä mun metodit ei pelaa ja osu yhteen niiden juttujen kanssa jotka on enempi luonteenpiirteistä kiinni, niin onko se vaan enempi oikein hyväksyä ja luovuttaa? Hengittää pari kertaa syvempään ja antaa sen tyypin itse selviytyä ajan kanssa niistä jutuista. Ja sitäpaitsi kun tässä nyt puhutaan jo melkoisen isoista lapsista. Jotka kyllä tietää miten pitäisi. Ehkä se vaatii enempi sitä Siperian opetusta kuin sitä että me tapellaan samoista asioista ajasta toiseen? Ehkä se kasvatus ilmeneekin joskus kasvattamatta? Että kun ei puutu ja sitten sattuu jotain niin se tyyppi saa jotain ahaa-elämyksiä itsestään (jos saa) ja ryömii luokse vain hakemaan lohtua.

Musta tuntuu useammin ja useammin kun lapset kasvaa ja on jo tosi isoja, että tähän toisistamme erilleen kasvamiseen kuuluu myös sekin että mä osaan joskus pitää suuni kiinni. Mokaavat tai eivät. Joskushan ne opit täytyy siirtyä myös sinne käytäntöön asti. Eikä ne ainakaan jankkaamalla osu oikeisiin kohtiin. Joskus se hetki tulee eteen, kun on pakko tavallaan myöntää että se varsinainen kasvatus alkaa olla loppusuoralla. Ja sitten nähdään konkreettisesti mitä niillä tyypeillä on jäänyt käteen kaikesta näiden vuosien aikana. Se hetki voi olla käsillä nopeammin kuin mä luulenkaan.

4 kommenttia:

  1. Samoja aatoksia täälläkin. Ja hyvin samantapaisesti menee meilläkin nuo piirteet. Ja tilanteet.

    Kyllähän se on aika huima ajatus, että jossain vaiheessa ne isot lapset on jollakin tapaa pakko nakata tuonne maailmaan selviytymään. Omina persooninaan. Apua. Mutta vääjäämättömästi ainakin joltain osin on pakko päästää irti ja antaa elämän ja muiden ihmisten hioa lisää sitä, mikä itseltä omassa kasvatustyössä on "jäänyt kesken" - tai ei vain tule valmiiksi. Ymmärrän kyllä tosi hyvin sun mietteitäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekin on muuten tosi hämäävää, kun sitten yrität puskea niitä muksuja omille siivilleeen, niin ne yhtäkkiä heittäytyykin sitten takaisin sinne "mamman helmoihin" :D Meillä vanhimman kanssa käydään tällä hetkellä aika paljon keskusteluja ysiluokan jälkeisestä ajasta. Että mihinkäs jatko-opiskelemaan. Ja tämmöisissä tilanteissa se nuori onkin sitten yhtäkkiä että "mitä sä haluat että mä teen, mitä mun pitäisi tehdä, mitä sä tekisit?". Ja on yllättävän hankalaa yrittää sitten tukea että se lapsi tekee ne omat päätökset, eikä niin että mä syötän sille mitä sen mun mielestä pitäisi tai kannattaisi tehdä.

      Helpottaisi niin paljon kun olisi joku selkeä virstanpylväs tai ajankohta jolloin se kasvatustyö on valmista :D Mä huomaan ainakin itse esimerkiksi Tokassa ihan hirveästi samoja luonteenpiirteitä kuin mulla on, jotka on omalla kohdalla hioutuneet helpommaksi vasta joskus ehkä viisi vuotta sitten. Ja mä täytän kohta 35. Miksei tämmösistä seikoista puhuta koskaan missään?

      Poista
    2. Sanos muuta. Isojen lasten vanhemmuudesta puhutaan noin ylipäänsä aivan liian vähän. Se on aina vaan sitä vauva- ja pikkulapsiläppää. Puhukaamme enemmän aikuistumisesta ja siitä, miten vanhemmuus siinä kohtaa muuttuu. Ja toisaalta siitä, miten vanhempien harjoittama kasvatus jossain kohtaa vaihtuukin siihen, että ihmisen pitää kasvaa ihan ite. Mä olen tässä viime aikoina esim. seurannut nelikymppisten ihmisten erilaisia kasvukipuiluja, ja ihan samojen teemojen äärellä siellä tunnutaan olevan kuin itse on ollut noiden pilttiensä kanssa...

      Että ei tule ihmisestä valmista, ei. :-)

      Poista
    3. Joo mähän itse tässä ahdistun ja panikoin jatkuvasti omiakin jatko-opintojani. Ja on tosi outoa että niitä samoja ajatuksia pitää nyt käydä läpi lapsenkin kanssa. Mä olen jotenkin tosi paljon vähemmän "aikuinen" kuin kuvittelin olevani siinä vaiheessa, kun mun lapset on teini-iässä. Sittenhän tässä samaan saumaan reflektoi tosi paljon noita omiakin vanhempia. Että millaisia ne oli kun itse oli teini-ikäinen tai minkälaisia ne oli (mun muistikuvien mukaan) keski-iän kynnyksellä. Ja SE se vasta kuule kriisin paikka onkin. Huh huh. Ei ole valmis ihminen tässä, ei todellakaan :D

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?