maanantai 30. marraskuuta 2015

Nippelitietoa

Mä tykkään lukea kaikenmaailman infopostauksia, joissa on kerrottu jotain pikkujuttuja tai vähän yksityiskohtiakin bloggaajasta. Osittainhan blogien lukeminen perustuu uteliaisuuteen jota ruokkii mahdottoman hyvin postaukset, joissa bloggaaja avaa lukijalle joitakin juttuja jotka ei aiemmin ole esiin tulleet. En muista että oisin itse koskaan tehnyt vastaavaa postausta vaan nytpä teen! Helkerin tärkeetä faktaa tulossa minusta ja vähän meistä.

  1. Mulla on oma kotihurri. Siippa on nimittäin isänsä puolelta suomenruotsalainen. Siipan isä ei kyllä koskaan lapsilleen puhunut ruotsia, joka on musta tosi harmillista ja Siipankin ruotsintaito on melko onneton. Musta olisi hienoa jos omille lapsillekin olisi saanut toisen kotimaisen vähän vahvempana. En oo koskaan ymmärtänyt sitä että ruotsinkieli pitäisi poistaa peruskoulujen opetuksesta. Päinvastoin, musta sitä pitäisi opiskella enemmän! Siippaa hurrittelen aina kun siihen on tilaisuus.
  2. Eka on perinyt tavaroiden jatkuvan hukkaamisen multa. Mä olin teininä ihan samanlainen. Hukkasin kerran jopa silmälasini, lähes suoriltaan päästä. Mulla on myös edelleen aina kaikki hukassa, tosin nykyään hukutan tavarat kotiin enkä kylille kuten silloin teininä. Meillä onkin ihan tyypillistä se että mä kuljen ympäri kämppää kysellen että missä on mun lompakko tai puhelin tai avaimet tai jotain ja Siippa kulkee mun perässä vastaamassa missä mikäkin on. Se tietää kaikkien tavaroiden sijainnin jopa ärsyttävän tarkasti.
  3. Meidän arki pelasi kaikista parhaiten niin, että mä olin töissä ja Siippa oli hoitovapaalla. Toki rahallisesti oli tiukempaa mutta jos nyt unohdetaan se ja mietitään muita juttuja. Mä inhoan esimerkiksi kotitöitä. Ja sluibailen niistä itseni irti aina kun mahdolllista. Siippa taas piti huolta kodin siisteydestä tosi tarkasti, meillä ei ikinä ollut likaista. Toisin kuin silloin kun mä olin himassa. Ja se otti muistakin mun inhoamista jutuista kopin. Uskon ihan vilpittömästi että sekin kaipaa niitä aikoja.
  4. En malta odottaa että Kaksikko kasvaa ja ovat nuoria aikuisia. Kun heidän kanssaan voi tehdä "aikuisten" juttuja. Käydä kaljalla, valvoa aamuun asti vaikka arkena. Jutella asioista. En malta odottaa että heillä on mielipiteitä politiikasta, ilmiöistä, kulttuurista, ihan mistä vaan. Kun vielä kaikki on pitkälti sitä emmä tiiä, iha sama. Tykkään kun heillä on nytkin myöhäisiä kouluunmenoja koska silloin voidaan arkenakin mennä vaikka myöhään leffaan ja kotiutua vasta yöllä. Kun nukkumaanmenoa voidaan venyttää. Kolmas sitten taas ei saisi kasvaa yhtään.
  5. Rakastan ruokaa. Päivä päivältä enemmän. Rakastan tehdä sitä, rakastan syödä sitä ja rakastan puhua siitä. Ei sitä pysty edes selittämään miten paljon mä käytän aikaa perehtyen uusiin juttuihin, kehitellen ja ideoiden vanhoihin jotain uutta tai inspiroituen muiden jutuista. Ruoka on mun juttu!
  6. Oon ihan koukussa Instagramiin. Välttelin sitä tosi pitkään ja meinasin ennen liittymistä että ei ole tämä tämmöinen minun juttu sitten kyllä yhtään. Selailin pitkään kuvia ilman omaa profiilia, mutta silloin ei pääse kommentoimaan ja se oli välillä tylsää. Kolmosen kummitäti on saanut nakattua muhun sekä Twitterin että Instagramin, vaikka aluksi olin tosi skeptinen kumpaakin kohtaan. Twitter ei ole koukuttanut, se on yksinkertaisesti liian aktiivinen mulle. En ehdi enkä halua viettää koko aikaa seuraamassa mitä ihmiset twiittaa. Tahdon hitaampaa menoa. Mutta Instagram vei mukanaan. Vihdoin väylä johon mä kehtaan postata kaikki ruokakuvat! Suukkoja sinne Kolmosen kummitädin suuntaan, älä tartuta muhun mitään Snapchattejä, mä en ihan oikeasti enää ehdi koukuttua mihinkään!
  7. Mulla on aivan helvetin huono muisti. Muistan kyllä kaikkea epäoleellista ja turhaa, mutta kaikki tärkeä valuu välittömästi pois päästä. Huomaan jatkuvasti bloganneeni jo jostain, jota olen kirjoittanut ihan liekeissä ja kuvitellut olevani nyt jotenkin tosi kekseliäs. Mulla on käytössä kaksi kalenteria (perhekalenteri himassa, henk.koht kalenteri kassissa), joihin koitan muistaa synkata keskenään ja joihin koitan muistaa laittaa kaikki menot. Synkkaus toimii tosi huonolla menestyksellä koska aina jää jommasta kummasta joku juttu laittamatta ja sitten tupla- tai triplabuukkaan itseni. Harrastan myös erilaisia listoja. Ei ne välttämättä mitään auta mutta saanpahan ainakin itseäni huijattua että olisin muka jotenkin paremmin kartalla.
  8. Inhoan hiustenpesua. Siis omieni. Tykkään kyllä siitä puhtaasta olosta joka tulee hiustenpesun jälkeen, mutta inhoan niitä liukkaita hiuksia jotka on pari päivää pesun jälkeen aina silmillä. Lisäksi tähän vuodenaikaan voidaan lisätä myös jatkuva hiusten sähköisyys. Joskus on ikävä rastoja. Eipä ollut näitä ongelmia niiden kanssa.
  9. Mä inhoan lastenkutsuja ja -synttäreitä. Vaikka tykkään tehdä ruokaa ja leipoa. En tykkää synttäreiden liveilmiöistä tai siitä, millaiset odotukset ja oletukset synttäreistä on istutettu lapsiin. Ja osittain aikuisiinkin. En myöskään ymmärrä miksi synttäreinä pitäisi saada lahjoja. Kenenkään. Musta läsnäolo on tärkeämpää. Perhepiirissä bilettäminen sensijaan on parasta.
  10. Mulla on takana urkkataukoa melkein kolme kuukautta. Luulin että kyse on siitä, että mä olen niin väsynyt arjen alkamisesta, että en oo jaksanut. Mutta kyse onkin siitä että lajit on olleet ihan vääriä. En mä näköjään enää kaipaakaan sitä että pulssi on pilvissä ja jokapaikassa tuntuu että on tehnyt jotain. Keho kaipaa nyt selvästi enempi helliviä ja huoltavia juttuja kuten joogaa, pilatesta tai venyttelyä. Keho suorastaan huutaa noiden perään! Tämä oli aikamoinen ahaa-elämys itselle, koska oon aina kuvitellut että mun liikunnan täytyy olla sitä missä pulssi on korkealla ja kalorit palaa. Tai ehkä mä vaan olen tullut vanhaksi ja tykkään enempi kehoa hellivistä kuin hakkaavista lajeista,

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Marraskuiset morottelut

Siis mikä on nyt hei tämä ainakin miljuunatta päivää kestävä myräkkä? Päivällä jo vähän paistoi eikä ollut kamalan kylmäkään mutta jo taas tuuli meuhuaa ja vettä vihmoo. En tykkäis.

Mun ei enää kahvia aamuisin tyhjään mahaan uusi elämä on kestänyt nyt joku parisen kuukautta. En itseasiassa ole mitään mullistavia muutoksia huomannut olossa. Mutta kahvia kuluu kyllä aamuisin varmaan puolet vähemmän. Ilmeisesti aiemmin täytin sitä tyhjää mahaa kahvilla. Ja ehkä mulla jollain tapaa on vähän parempi olo. Muutos ei ole niin iso että osaisin varmaksi sanoa mutta ehkä, varma ehkä. Ja vaikka olossa ei ihmeempiä muutoksia tunnu niin meinasin nyt jatkaa jatkossakin näin. Eihän se oikeasti ole kovin fiksua kaataa tyhjään viemäristöön akkuhappoa ekana.
Lämpimällä sitruunamehulla aloitan aamut edelleen. Ja se itseasiassa kyllä tuntuu, kroppa tuntuu paremmalta kun päivät alkaa sitruunaa hörppien. Suurimmat erot huomaa yövuorojen aikana. Se sitruuna ihan oikeasti virkistää ja herättelee siitä yövuorokoomasta. Ja tuntuu tyhjässä mahassa tosi miellyttävältä. Suosittelen kokeilemaan!

Musta tuntuu että nämä kuulumiset on multa aina yhtä rutkutusta ja marinaa mutta ihan sama. Rutkutan ja marisen vähän lisää! Here goes.

Mun lempparityövuorot eli yövuorot on muuttuneet jotenkin tosi vaikeiksi. Ensinnäkin on tosi iso ero, että valvonko arkena vai viikonloppuna. Arkisin haen Kolmosen hoidosta iltapäivästä ja sepä ei aina ihan näpsäkkä temppu olekaan. Liekö ikävän purkautumista vai mitä mutta Kolmas melko usein saa ihan järkyttävän slaagin siinä vaiheessa kun häntä haetaan. Monesti hurahtaa puoli tuntia, joskus tuntikin päiväkodilla ennenkuin päästään lähtemään. Se ei normaalisti nyt ihan älyttömästi haittaa mutta yövuorodarrassa imee kyllä energiaa aivan helvetisti. Vaihtoehtona toki olisi että Siippa nappaisi Kolmosen kotimatkallaan töistä mutta se tarkoittaisi taas pidempiä hoitopäiviä Kolmoselle ja ylipäätään mulle vähemmän aikaa lapsen kanssa yövuorojen välissä. Että enempi toivotaan että tämä nyt on joku ohimenevä juttu. Joskus sen saa huijattua ja se huuto ei ala mutta harvemmin onnistuu. Sitten kun kotiudutaan pitäisikin alkaa saman tien tekemään ruokaa, joka ei sekään normisti ole ongelma, vaan kun tosiaan yövuorojen välissä jos noita raivareita tulee niin mun jaksut menee siinä että saan lapsen kotiin. Onneksi mulla on ens viikolla vikat yövuorot ennen lomaa. 

Muutenkin yövuorot tuntuu nyt syövän tosi paljon. En meinaa ehtiä nukkumaan missään välissä kun on noita hirmun huutokohtauksia ja sitten sitä perusarkea ja nyt on joka yövuoron väliin osunut jotain kokouksia ja ties mitä härpäkkeitä jossa mun on pakko ollut olla paikalla. Varmaan tosi hyviä päätöksiä tullut taas tehtyä! Vaikka aina ei saisi niin hyvin nukuttuakaan niin jo pelkästään möllöttelyllä ja sillä, että ei tarvitse tehdä mitään kovin ihmeitä, saa levättyä sen että yövuoroista selviää. Mutta jos yövuorojen välissä pitää hiihtää siellä ja täällä niin väsyttää kahta enemmän. Eikä ne Siipallekaan arkisin ihan helppoja nakkeja ole koska hänen kotiutuessa töistä mä yritän nukkua lisää siihen asti että pitää lähteä taas töihin. Ylipäätään mä kestän väsymystä ja univelkaa nyt tosi huonosti. Harmittaa että ne lempparityövuorot tuntuu nyt vaikeilta, vaikuttaa motivaatioon tosi paljon.

Mulle on muutenkin tullut vähän yllärinä se, että miten vielä nytkin arki on tosi hakusessa. Vaikka tässä on eletty tällä lailla jo se reilu kolme kuukautta. Koska me opitaan ja totutaan? Tuntuu että oikein millekään työpäivälle ei ole syntynyt sellaista pomminvarmaa toimintamallia vaan kaikki on sellaista arvailua ja hakemista. Että toimiskohan tällä kertaa näin tai näin. En jotenkin osannut yhtään ajatella että tämä olisi näin stressaavaa. Tiesin että varmasti on rankka syksy mutta että näin rankka? Kun kuitenkin kaikesta alkujännityksestä ja -paniikista huolimatta sitä uutta arkea odotti tosi paljon. Eikä se nyt tunnukaan niin kivalta kuin kuvitteli, Ainakaan vielä. Ja jos ei vielä niin koska sitten?

Viikko sitten vietettiin onneksi ihanaa voimaviikonloppua. Ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään menoja, ei mitään aikatauluja. Syötiin hyvin, tehtiin mitä huvitti ja oltiin myös tekemättä mitään. Loppuvuoden viikonloput on ihan täynnä, pitkälti myös arkipäivät. Isoksi osaksi kalenteri on täynnä vaan kivoja juttuja mutta kyllä musta tuntuu että jaksaakseen tarvitsee myös niitä ihan tyhjiä päiviä. Kun ei ole mitään. Ja nimenomaan päiviä perheen kanssa. 

Vapaiden päivien takia odotan tosi kovasti sekä joulua että lomaa. Vaikka töitä ei älyttömästi takana olekaan niin ollaan kyllä kaikki aivan loman tarpeessa. Kolmen viikon päästä näihin aikoihin oon ollut jo muutaman tunnin lomalla. Mulla on jotenkin niin ikävä mun perhettä vaikka näen niitä tyyppejä päivittäin ja istutaan päivittäin alas saman pöydän ääreen. Niin jotenkin sitä sellaista ajattomuutta ja vapautta spontaaneihin juttuihin. Me ei olla loman ajaksi suunniteltu mitään. Syödään, möllötellään ja lautapelaillaan. Riittää että ollaan vaan himassa, kunhan ollaan yhdessä. Varmastikaan ei tule olemaan niin harmonista kuin mä mielessä maalailen mutta ihan sama. On meillä tilaa sille kiristelyllekin sitten, kunhan vaan ollaan yhdessä himassa.

Teini ja hampurilaismallin hyödyntäminen viestissä
Jos mä olen aivan kypsä lomalle niin sitä on myös Kaksikko. Onneksi molemmilla vaihtui juuri jakso ja kummallakin on pari myöhäisempää aamua arkisin. Ja lyhkäisempiä päiviä. Tuntuu että Kaksikko on taas jo niin väsyneitä että eivät ehdi palautumaan ja lepäämään pelkän viikonlopun aikana. Josko nyt tämä viimeinen kolmisen viikkoa saadaan sitkutettua sillä että molemmilla on mahdollisuus nukkua pitkään useampana päivänä viikossa, kuin on pakko herätä ajoissa. Unta ja lepoa ne molemmat tarvii, useamman päivän. Wilman kautta tuleva palaute, varsinkin Tokasta alkaa olemaan sitä tasoa että saa nähdä miten jannu jaksaa nämä vikat viikot. Joka joulukuu on ihan sama juttu. Toka on jo niin väsynyt että ei jaksa ja se purkautuu sitten perseilynä. Ja vaikka sen itse ymmärtää niin ei ole ihan helppoa koittaa ohjailla jannua oikeaan suuntaan. Kun ei se loma sieltä yhtään aikaisemmin tule vaikka kuinka törppöilisi. Ja kun tähän väsymykseen kuuluu myös ihan aina Ekan ylenpalttinen kiusaaminen ja ärsyttäminen niin tahtoo välillä vanhempanakin olla jaksut vähissä.

Tämä viesti mua jo nauratti aika reippaasti. Meidän oma Matti Pikkuvanhanen.
Jouluakin on vähän alettu miettimään. Mä varasin eilen kalkkunan ja pikkuhiljaa on mietitty muitakin syötäviä. Pitänee haastattaa lapsiltakin toiveet. Meillähän jouluun panostaminen tarkoittaa ensisijaisesti ruokia ja syömisiä. Meillä ei vaihdeta jouluverhoja, tuoda joulukukkia eikä todennäköisesit meille tule joulukuustakaan. Mutta meillä syödään, voi jehna että meillä syödäänkin. Siippa suorittaa vielä ennen jouluja ruoanhakumatkan Tallinnaan ja mä yritän sykkiä niin monet joulumarkkinat läpi kuin kykenen. Tänä viikonloppuna olisi ollut kotikulmilla kolmet mutta työt osui kellonajallisesti niin huonosti että väliin jäi. 

Mietin aluksi että olisinko toteuttanut blogin kaikkien aikojen ekan joulukalenterin mutta lihattomasta lokakuusta ja päivittäisestä postailusta on vielä niin lyhyt aika että nyt ei irtoa. Varmasti tuon joulua kyllä lähiviikkoina esille. Ajattelin vinkkailla muutamia reseptejä, osa tuttuja juttuja pienillä twisteillä ja osa sitten itse kyhäiltyjä ja hyväksi todettuja. Katsellaan sitä joulukalenteria sitten vuoden päästä. Huomennahan toiset meistä lähtee laukkaamaan lähimyyntipaikkoja läpi että josko vielä jostain saisi partiolaisten joulukalenterin. Jotenkin oon taas ihan kalenterisolmussa ja tuli ihan yllärinä että se joulukuu alkaa tosiaan nyt alkavalla viikolla...

Satuin muuten tuossa olemaan perjantaina vapaalla ja siinä oli muutama hetki luppoaikaa joten ajantapollisesti aloin sitten surffaamaan läpi Black Friday-tarjouksia vähän sieltä ja täältä. Ja pakko sanoa, vaikka en yleisesti liputa mitään hallitsematonta kerskakuluttamista saatika arvosta jotain alennuspäiviä niin nyt tuli kyllä tehtyä oikeasti tarpeellisia löytöjä edullisesti. Oon tosi tyytyväinen että nielin vähän omia ennakkoluuloja ja tutkin ja vertailin. Koska säästettiin oikeasti pitkä penni ja saatiin hankittua useampi oikeasti pakollinen juttu. Sellaista mieli tekis ostelua en liputa harrastamaan Black Fridayn tyyppisinä ajankohtina mutta oikeasti tarpeellisia juttuja on näköjään aika näppärä hankkia noinkin.

Nyt mä lähden metsästämään niinkin pakollisia asioita kuin teatterilippuja. Sekä Billy Elliotista että Mamma Miasta menee viimeiset näytökset ja kumpaakin haluttaisi nähdä...

perjantai 27. marraskuuta 2015

Uusia Ystäviä

Joko bongasitte tämän viikon someilmiön? Nainen postasi paikalliseen kirppisryhmään kavereiden kaipuustaan ja löysi satoja kohtalotovereita.

Yksi aikuisisiän isoimmista jutuista mulle on aina ollut kaverisuhteiden muuttuminen. En oikeasti koe että vanhemmuuskaan olisi ollut mulle niin iso kriisi, kuin muuttuneet kaverisuhteet on olleet. Ja mähän olen koko blogin olemassaolonkin ajan tasaisin väliajoin kipuillut aihetta täällä. Mulla on ollut aina tarve iskeä ihmisiin sellaisia me ollaan kavereita aina-leimoja koska saan siitä itselleni lohtua. Että on jotain lopunelämää kestävää. Ja sitten kun hommat ei menekään niin, otan sen tosi raskaasti. Oletan että se johtuu siitä että mulla ei ole sisaruksia ja multa puuttuu sentakia elämästä se sellainen suhde, joka olisi lopunikää mukana. En laske parisuhteita tuohon kategoriaan kuitenkaan. Mutta just siksi mä koinkin tämän kavereiden perään huutelu-ilmoituksen äärimmäisen lohdullisena. Mä en olekaan ainoa?!

Mun mielestä yksi ihmeellisimpiä asioita elämässä on se, että miksi osa ystävyys-suhteista kestää lähes kaiken ja osa sitten taas ei juuri mitään. Ja miten ne on juurikin ne ystävyys-suhteet jotka rakoilee, joiden kuvitteli kestävän about kaiken? Tietysti erilaiset kokemukset ja tapahtumat vaikuttaa. Siltikään mun tajuntaan ei jotenkin uppoa se, että miksi toiset suhteet kestää ja toiset ei. Koska en ole huomannut mitään sellaista yhdistävää tekijää, joka varmistaisi sen kestävyyden. Tuntuu että se on enempi sattuma joka näitä sanelee. Miksi toisten kavereiden kanssa ei haittaa vaikka ei olisi vähään aikaan jutuissa, tarina ja tohina jatkuu siitä mihin se viimeiksi jäi, vaikka välissä hurahtaisi vuosikin. Ja miksi taas toisia kaverisuhteita saisi olla vaalimassa lähes päivittäin?

Lisäksi musta on jollain tapaa outoa pohtia ja tarkkailla sitä miten erilailla tässä on vuosien varrella kasvettu. Osaa lapsuudenkavereista ei tahdo enää tunnistaa samaksi ihmiseksi. Ei meistä tietenkään kukaa ole enää mikään räkivä teini. Mutta silti, mä ainakin toivon että mussa säilyisi aina se sellainen perusminä. Ne sellaiset piirteet, jotka mussa on ollut aina. Iloisuus, luotettavuus, huumori, sinnikkyys jne. Kaikista kavereista, varsinkaan heistä jotka on tuntenut sieltä jostain lapsuudesta asti, ei voi sanoa samaa. Mikä saa ihmisen perustan muuttumaan? Eikai sillon voi enää puhua pelkästään aikuiseksi kasvamisesta?

Mä innostuin tuosta kaveriryhmästä välittömästi ja olenkin buukannut itselleni jo parit "kaveritreffit". Voi olla että niistä ei irtoa mitään pidemmällä juoksulla mutta onpahan ainakin yritetty. Se nyt on jo niin kolmen lapsen myötä todettu että lasten kautta mä en osaa ystävystyä. Toki on jotain yksittäisiä tyyppejä jotka on peräisin lasten kautta mutta noin yleisesti. Ja vaikka käteen ei jäisikään mitään loppuelämän kavereita niin toivon ainakin että oppisin kohtaamaan uusia ihmisiä helpommin enkä vetäisi itseäni välittömästi sosiaaliseen lukkoon. Ja haluaisin että ryhmän kautta saisin myös mahdollisuuden vähän spontaanimpiin juttuihin. Nykymenollahan se on monesti sitä että kun jotain ket-tu-ketöriä yrität miettiä niin se on aikaisintaan kahden viikon päähän kun onnistuu. Hyvänä herätteenä hetkeen tarttumisesta sainkin jo maailmankaikkeudelta merkin kun Etna pyysi extemporena leffaan. Mentiin ja oli niin kivaa!

Kaveriryhmä paisui aika äkkiä ihan mahdottoman kokoiseksi mutta musta se ei haittaa. Sieltä on aika näppärä poimia ne itselle sopivat jutut. Tai huikata omista jutuista. Säikähdin aluksi että onko tämä nyt vaan sitten parikymppisten baariseuran metsästystä mutta onneksi ei. Kaikenikäisiä löytyy. Ja mikä hassuinta, sieltä löytyy myös tosi paljon mun lapsuudenkavereita. Niitäkin, joista luulin että heillä on ne omat porukkansa ja systeeminsä mihin ei pääse mukaan.

Lisäksi tämä sai mut taas aktivoitumaan niiden olemassa olevien kavereiden suhteen, joiden kanssa ei ole ollut jutuissa vähään aikaan. Se ei ole keneltäkään pois että kyselee kuulumisia. Ja ehkä näkisikin. Mun olisi hyvä muistaa että jos koen oman arkeni kiireiseksi niin muut kokee myös varmasti sen oman arkensa ihan yhtä kiireiseksi. En usko että mikään kaveriryhmittymä saa mut koskaan lopettamaan pohtimista ja ihmettelyä. Mutta on vaan tosi helpottavaa kuulla että nämä jutut on ihan yhtä kovia kipupisteitä muillekin. Ja muutkin kokee että haluaisivat tehdä asialle jotain. Ei yksin vaan yhdessä.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Materialisti kohtaa ensimmäisen maailman

Mä sain synttärilahjaksi työkavereilta lahjakortin Stockalle. Summalle jolla saa sopivasti ostettua jotain kalliimpaa, koska lahjakortin avulla hintaa saa hilattua pienemmäksi ja voi hyvällä omalla tunnolla sijoittaa sen puuttuvan summan koska tää oli nyt näin halpa. Summalle, jolla voisi ostaa myös kivasti jotain johon ei tarvitsisi sijoittaa yhtään omia rahoja.

Mutta mitä? Kirjoja? Keittiökamppeita? Musiikkia? Herkkuja? Aloin eräänä sadepäivänä selaamaan Stockan nettisivuja ja voi elämä. Tästä tuu mitään. Vastaan tulee kaikkea ja ei mitään, oikeasti tarpeellista että sellaista mitä ei todellakaan tarvisi mutta joka olisi ihan kivaa. Jäätelökone hajosi eli sellainen uusi tarvittaisiin (meillä ihan oikeasti käytetään tätä laitetta joka muilla tuppaa keräämään pölyä kaapissa). Pastakoneesta ja lihamyllystä on jauhettu (hehe) ehkä ikuisuus. Mä olen ainakin vuoden jo jatkanut kuivahtanutta ripsariani vedellä. Ei huonoin sijoituskohde sekään. Tosin sudin silmiini ripsaria ehkä kerran kuussa joten en vaan oikein saa itselleni vakuuteltua että uutta tarvitaan. Jos opettelisi käyttämään huulipunaa? Tarvittaisiin myös sellainen pata, jota voi käyttää sekä liedellä että uunissa. Muutama vuokakin kaipaisi uusimista. Eikä meillä ole sitä leipävuokaa edelleenkään jossa mä voisin myöhäisherännäisesti tehdä pataleipää. Tai edes jotain leipää.

Mutta mitenhän noiden oikeasti tarpeellisten ohi tahtoo ajaa kaikkea totaalisen turhan tärkeää? Patonkipelti! Paistinaruteline! Lusikkavaaka! Kalansuomustaja! Hampurilaispuristin! Pihvinmureuttaja! Espressokone JA tyhjennysastia espressokoneelle. Tahtootahtootahtoo!!! Mitään näistä ei tarvita vaan tuossa surffatessa iski välitön mä haluuuuuuuun. Sain synttärilahjaksi myös rahaa eli periaatteessa voisin heittää sen tuohon lahjakortin kylkeen. Mutta mitä isompi summa on käytettävänä, sen useampi sormi on suussa.

Mä tiedän mitä kaikkea me tarvitaan mutta en todellakaan tiedä mitä mä haluan. Ja ehtona oli nimenomaan että pitää hankkia jotain mitä haluan. Tai tiedän mä ehkä mitä haluan mutta en pysty valitsemaan niistä kaikista haluttavista. Ja sijoittaako tosiaan yhteen isompaan vai useampaan pieneen? En tiedä, päätä särkee ja närästää henkisesti! Ei meillä edes ole tilaa millekään, ihan aluksi pitäisi ostaa lisää säilytystilaa. Saako sitä Stockalta ja mihin hintaan?

Tykkään lahjakorteista ja eritoten tykkään lahjoista. Mutta vuosi vuodelta on hankalampaa löytää sellaisia hyviä sijoituskohteita. Joskus kymmenen vuotta sitten osasi olla paljon spontaanimpi eikä miettinyt päätänsä puhki että onko tämä nyt varmasti sellainen tarpeellinen ja tuleeko käyttöön. Sinänsä eihän siinä mitään väärää ole että yrittää miettiä tavarat mahdollisimman pitkällä juoksulla kestämään. Mutta musta tuntuu että meinaa vähän lähteä se ilo siitä asiasta siinä samalla. Kai niitä summamutikoita ja hutihankintoja saa tehdä kolmevitosenakin? Kai edes joskus voi hankkia vaan hankkimisen ilosta? Pitääkö kaiken olla aina niin... harkittua. Jos sitten jouluna lupaan olla ihan aikuinen ja hankkia sekä pyytää vain tarpeellista.

Ehkä mä sijoitan joka euron KonMariin ja opettelen hankkimaan vain ehdottoman tarvittavaa. Tai sitten meen lahjakortin vikana voimassaolopäivänä paniikissa Stockalle ja nappaan käteen ekan asian joka käteen sattuu. Tai jouluruuhkissa, silloinhan sinne kannattaisi tähdätä. Paniikissa pyörimään porukkaan. Jos näette nyyhkivän naishenkilön Stockalla lahjakortti kädessään, alahuuli vipattaen ja hätäinen katse silmissään niin antakaa sille sokeria ja ohjatkaa kohti lähintä uloskäyntiä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Hei me hillotaan! Eli persimonia purkkiin

Vuosi sitten, ostaessani kauden kolmatta viikunahillopurkkia, mietin että jatkossa teen viikunahilloni kyllä itse. Että ei voi olla niin vaikeaa ja kun kerran sitä meillä menee. No, jääkaapissa on edelleen viime vuoden viikunahillot ja vaikka olen pitkin syksyä lähes maanisesti hillonnut lähes kaikkea, ei viikuna lukeudu näihin. Nyt ei viikunat huvita.

Mä olen syyskuusta lähtien iltasyöpötellyt erilaisia juustoja. Ei ole tainnut mennä iltaakaan etten olisi hiipinyt jääkaapille nakertamaan jostakin kannikasta pientä siivua itselleni. Jos oikein oon halunnut herkutella niin olen koonnut lautaselle muutamaa erimakuista juustoa, parit vesikeksit ja vähän hedelmiä, sekä ison nokareen hilloa. Yksi iso syy miksi odotan joulua, on se että silloin vedetään nää juustoilut ihan nextille levelille. Nämä alkukuukaudet maistellaan ja haetaan niitä parhaita yksilöitä, jotka kelpuutetaan sitten joulupöytään.

Pataan ja soossiksi vaan!

Viikunahillo on ollut se tyypillisin, mitä mä juustoni kylkeen isken. Vaan kun sitä muutaman kuukauden napostelee, niin alkaa vähän tökkimään. Tällä hetkellä pelkkä ajatus viikunahillosta tuntuu aika kiitos eiltä. Lisäksi se ei oikein sovi musta muuhun kuin juuston kylkeen. Kehitinkin sitten hillon persimonista. Se on hedelmänä meidän juustolautasilta löytynyt jo kotvan aikaa, nyt kun sattuu nimittäin olemaan persimonin satokausi. Ja se sopii toki ihan hedelmämuodossaankin juuston kylkiäisiksi, mutta mä olen tuohon hilloon niin fiksoitunut että jotain piti kehitellä. Aika monesta paikasta olen bongannut ohjeita kumkvattihilloon, mutta mä halusin purkittaa ehdottomasti nimenomaan juuri persimonin.

Persimon on kypsänä ihanan mehukas ja makea. Oikeastaan jopa vähän imelä. Tämä aiheuttaa vähän haasteita hillotessa koska säilömisen kannalta sokeri on ihan ehdoton juttu. Kuitenkin persimon on niin makea että sinne ei oikeasti haluta heittää kilotolkulla sokeria sekaan. Laitoinkin makupariksi kokonaisen limen kuorineen ja mehuineen antamaan vähän happamuutta sekä inkivääriä antamaan pientä potkua ja kirpeyttä. Ylipäätään oon tykännyt näihin hilloihini piilotella joitakin jujuja antamaan sellaista hei mitä täällä on-säväystä. Päärynä ja omena sai makuparikseen vaniljan, luumu kokonaisia kanelitankoja ja persimon nyt siis inkiväärin. Lisäksi tein nyt tarkoituksella pienen määrän, vain yhden purkillisen, jotta se tulee kanssa syötyä parin lähikuukauden aikana. En tiedä kauanko tämä säilyisi, koska sokerimäärä on niin pieni. Täytin toki hillopurkin piripintaan asti, joka myös pienentää homehtumisen riskiä, ainakin siihen asti kunnes purkki avataan.

Seuraavaksi mun tekisi mieli ottaa työn alle granaattiomena tai papaija. Ja keksiä laventelille joku muukin makupari kuin mansikka...

Saisipa näihin postauksiin lisättyä myös tuoksuja...

Yhteen purkilliseen Persimon-inkiväärihilloa tarvitset:

pari, kolme persimonia. Jos ovat kovin isoja niin kaksi riittää
parin, kolmen sentin palan inkivääriä. Se saa sieltä maistua ihan reippaasti, mutta jos et halua että se hyökkää sieltä niin pistä pienempi pala
pari limeä kuorineen ja mehuineen. Mulla oli vaan yksi mutta seuraavaan satsiin laitan ehdottomasti kaksi
1/3 paketillista hillo-marmeladisokeria
puolisen desiä vettä

Kuori ja pilko persimon ja laita palaset kattilaan. Sen voi kuoria kuorimaveitsellä kuten omenan. Kuori inkivääri ja pilko sitä vähän pienemmäksi. Pese limet hyvin, raasta kuoriraaste ja purista limestä mehut ja nakkaa nämä inkiväärin ja persimonin perään kattilaan. Nappaa vesi ja sokeri myös kattilaan ja laita liedelle. Kuumenna kiehuvaksi ja hauduttele sitten hiljalleen niin kauan, että inkivääri ja persimon on pehmenneet riittävästi. En huomannut katsoa kelloa koska touhusin samalla kaikkea muuta, mutta sanoisin että enemmän kuin 15 minuuttia mutta vähemmän kuin puoli tuntia.

Mä en tykkää sattumista joten surautan meidän hillot aina sileäksi. Tämän voisi kyllä ihan hyvin vaan survoakin hillomaiseksi ja jättää vähän purupintaa. Silloin kyllä kannattaa raastaa inkiväärikin siinä limen kuoren ohella, inkivääriä kun ei saa survottua. Soseuttaessa tästä tulee vähän vauvansosemainen. Mutta tykkäsin silti. Nyt tätä voi juustojen kylkiäisten lisäksi käyttää myös vaikka täytekakun täytteenä.


Valmis! Purkkiin sopisi sekaan koristeeksi vaikka tähtianikset mutta mulla ei niitä nyt tähän hätään ollut.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Rutku. Auto sekä kirjoitus

Mä inhoan nykyään autolla ajamista. Myönnän että se helpottaa arkea monelta osin mutta silti inhoan sitä ratin takana istumista. Tokihan mä olen sitten meidän perheen ainoa ajokortillinen. Luopuisin tuosta tittelistä kyllä ihan kernaasti.

Ajoin siilin yli muutama viikko sitten. En oo koskaan ajanut minkään elävän päältä joten tuo tuntui oikeasti aika kamalalta. Takana ajava auto vielä viimeisteli mun murhan. Ehdin nähdä siiliparan vilaukselta mutta siinä vaiheessa en enää ehtinyt reagoimaan riittävästi jotta olisin ehtinyt toteuttaa riittäviä väistöliikkeitä. Nyt on niin poskettoman pimeää. Ihan kuin säkin sisällä liikkuisi. Musta tuntuu että heijastimetkaan ei riitä, vaikka toki ovat parempi kuin ei mitään. Koska se päivä alkaa taas pitenemään?

Auton suhteen on ollut muutakin harmia kuin kohtaamisia viattomien luontokappaleiden kanssa. Viikko sen jälkeen kun talvirenkaat vaihdettiin, alkoi kojetaulussa palaa joku outo valo. Äkkiseltään en osannut päätellä mitä symboli tarkoitti ja meni pari päivää ennenkuin jaksoin kahlata läpi auton ohjekirjan, joka muistuttaa paksuudeltaan raamattua. Elättelin toiveita että se valo vaan sammuisi mutta ei, kyllä se vaan vielä sitkeästi mollotti. Ohjekirja kertoi sen tarkoittavan rengaspaineiden valvontajärjestelmän varoitusta. Katsokaas, kun meidän autossa on sellainen järjestelmä joka valvoo rengaspaineita. Että ne on optimaaliset. Mitenhän on koskaan pystynyt ihmiskunta autoilemaan ilman tätä laitteistoa? Ihan on itse pitänyt käydä paineita tarkistelemassa. Koska talvirenkaat oli juuri vaihdettu niin järkeiltiin että nyt on varmaan jäänyt pajan pojilta ilmat pitelemättä. Tai ainakin paineet tarkistamatta. Köröteltiin lähimmälle huoltoasemalle, josta rengaspainemittari löytyi, vain toteamaan että kyllä joo on toisessa eturenkaassa paineet kaikkea muuta kuin optimaaliset. Ensin toki selviteltiin pitkä tovi sitä samaa raamattua selaillen, että miten monta baria ne paineet pitäisi olla. Ja ihan ensin toki jonoteltiin melkein puolituntia että edes päästiin touhuihin koska pari muutakin oli paineitansa tarkistelemassa. Alkoi aika äkkiä siintämään mielessä ihan toisenlaiset baarit.

Renkaat ilmattiin ja ajella köröteltiin ja niin vaan sitkeästi rengaspainejärjestelmän varoitusvalo paloi. Ärsyttävä, keltainen symboli. Mulla oli juuri yövuorot alkamassa eikä todellakaan ihan hirveästi innostanut mikään huollossa kökkiminen kun pitäisi ehtiä nukkumaan vaikka väkisin ja nälkäkin olis ja tikku sormessa ja ensimmäisen maailman murheet yyääääää. Soittelin parit paikat läpi että onko tämä mitenkä akuutti vaiva vai sopisiko jos toisin potilasta näytille vasta sitten valvomisteni päätteeksi. Pajan pojat vakuutteli että jos paineet on ok niin eipä hätiä mitiä. Että valvoppa mikä täytyy ja käytä kärry sitten siellä missä renkaat vaihdettiin, kytkevät siellä sen sitten pois. Tämä selvä.

Tässä vaiheessa puikkoihin (ei auton, mutta asiainhoidon) hyppäsi äitini, joka auton virallinen omistaja on. Mun leikkiessä tarhapöllöä hän soitteli ja selvitteli että renkaidenvaihtopisteessä eivät ilmaiseksi tee mitään. Mutta että siellä mistä auto on keväällä ostettu tekevät. Että sinne vaan sitten. Kukuin kukkumiseni ja köröteltiin erääseen nimeltä mainitsemattomaan autokauppaan. Siellä ottivat peltilehmän tutkittavaksi ja meinasivat että paineet on kaikissa renkaissa perseellään. Että ei siellä päinkään mitä pitäisi. Että se rengaspainejärjestelmä on niin herkkä että se reagoi heti jos paineet laskee vähänkään liian mataliksi. Että melkeinpä parempi pitää ne vähän liian korkealla. Ja että huoltoasemien ilmanpainemittareita ei kuulemma välttämättä kalibroida ja ne saattaa näyttää väärää. Kiva. Missäs helvetissä niitä paineita sitten pitäisi käydä tarkistamassa jos niihin mittareihin ei voi luottaa? Pumppasivat sitten ilmanpaineet kohdilleen ja päästiin lähtemään. Muutaman kilometrin päästä valo sammuikin ja ongelma poistui. Woopwoop!

Kunnes viikon päästä se valo syttyi uudestaan. Tässä vaiheessa teki mieli jo pureskella rattia ja tunkea antennia silmämunan läpi. Mitä vittua nyt oikeasti?!?! Onneksi yksi autokaupan setistä ensitöikseen oli tunkenut mulle käyntikorttinsa joten soitin sitten rutkutuspuhelua hänelle. Aika järjestyikin, tokikin mun ainoan vapaapäivän aamuun. Ihan helvetin aikaisin. Voisi toki kuvitella että näin kolmivuorotyöläisenä ja sitä myötä täysin rytmittömänä se ei niin haittaisi jos aamulla pitää jossain olla. No kyllä vaan haittaa. Kiltisti kuitenkin kärryttelin kattilani korjaamolle. Istuin odottamaan tuomiota. Pian selvisikin että vika oli siinä hienossa rengasvalvontalaitteistosysteemissä. Että jonkun renkaan joku anturi jostain on kuollut. Luvattiin tunnissa valmista.

Istuskelin ja odottelin. Odotustilassa näytti olevan ihan samat tyypit kuin silloin viikkoa aikaisemminkin. Vähän jännitti että mitenkä pitkät ne odotusajat oikeasti onkaan. Mutta niin vaan tunnin päästä tultiin huutelemaan. Tosin mulla kesti hetki herätä, koska huutelivat auton rekkarilla. Kuka niitä oikeasti ulkoa muistaa? Vähän aikaa istuin ja sitten alkoi pää pyörimään hyrränä ja tajusin että aijjoo siis minä. Anturi oli vaihdettu, potilas kotiutuskunnossa ja siinä toivoteltiin puolin ja toisin jatkoja ja toivomisia ettei taas viikon kuluttua tavata. Ei sillä, ihan mukavat nojatuolit mutta ei nyt oikeasti viikon välein jaksais. Starttasin pihasta ja valo sammui. Toistaiseksi.

Eli oikeastaan loppu hyvin. Vika selvisi ja vaiva hoidettiin ja potilas toipui. Että mitä minä tässä nyt sitten valitan? No en varsinaisesti mitään, tulipahan vaan taas huomattua että mitenkä hankalaa se elämä oikeasti auton kanssa on. Kun on tehnyt siitä muka korvaamattoman. Vaikka oikeasti me pärjättäisiin periaatteessa vallan hyvin ilmankin, ainoa missä se on aika ehdoton apu on kauppareissut. Älytöntä alkaa riippuvaikseksi jostakin ei pakollisesta. Vaikkakin se helpottaa arkea ja suo esimerkiksi perheelle enemmän aikaa yhdessä. Silti. Autot on saatanasta.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Maailmaa, meiltä ja muualta


Hohhoijakkaa. Ihana pitkä kaunis ja lämmin syksy vaihtui sitten... noh, tähän kissanoksennukseen. Joka näkyy samantien sekä mussa että muksuissa. Ja varsinkin se näkyy noissa koululaisissa.

Ylipäätään muksujen vaiheethan menee sykleissä. Mä olen kuukausitolkulla hehkuttanut miten meidän teinit on aivan mahtavia ja miten en olisi koskaan ikinä uskonut että teinien vanhempana on näin kivaa. Että taapero on meillä se hankala, ei teinit. Nuoriso ilmeisesti ammentaa sitä mahtavuuttaan ja yhteistyökykyisyyttään valosta, lämmöstä ja auringosta. Koska samantien kun tuo keli vaihtui pilkkopimeäksi tiskirätiksi, muuttui Kaksikolla ääni kellossa. En tajua miten meillä kestää päät kasassa vielä viisi viikkoa ennen lomaa.

Otettiin kovat keinot käyttöön Kolmosen kuivaksiopettelussa. Hän valitsi tarrat huolellisesti ja hartaasti. Kotona ne ei sitten kiinnostaneet enää pätkääkään.
Kolmas ei ole tällä hetkellä onneksi ihan niin kokovartaloisesti EI, kuten oli oikeastaan koko kesän ja syksyn. Uhmaa kyllä on mutta jotenkin nyt onnistuu taas harhauttaminen ja muihin juttuihin johdattelu, mikä ei toiminut tuossa yhtään moneen aikaan. Hänen kanssaan pyyhkii aika kivasti (mitä nyt päivähoitoon lähteminen ja sieltä hakeminen on vähän... noh, haasteellista mutta en uskalla kirjoittaa niistä yhtään mitään just nyt koska näköjään pelkkä luonnoksiin kirjoittaminen kutsuu paikalle Mr. Murphyn). Mutta teineistä mä tarvisin nyt ihan oikeasti konkreettisesti vähän lomaa. Ne kinaa keskenään ihan joka helvetin hetki. Ne puhuu toisilleen ihan kamalalla tavalla. Ne saa riitaa aikaiseksi ihan kaikesta. Ne perseilee vaan koko ajan. Ne nukkuu pommiin ja myöhästelee koko ajan. Ja mulle ei nyt syyksi ihan riitä se että toi on maailman ärsyttävin. Tai ehkä mä en niinkään tarvitse lomaa teineistä vaan ne tarvitsee lomaa toisistaan. Kai me ollaan taas jo kaikki loman tarpeessa.

Kolmas rakastaa piirtämistä. Nykyään se piirtää onneksi jo muuallekin kuin seiniin. Ja se jaksaa touhuta esimerkiksi tämän piirtotaulunsa kanssa tuntikausia. Ehkä paras kirppariostos ikinä,
Otin taas jokavuotisen influenssarokotuksen duunissa. Mähän otan sen joka syksy koska omatunto ei anna olla ottamatta. Pyörin työpäivät pitkälti tyyppien kanssa, joilla on syystä tai toisesta vastustuskyky alentunut tai käytännössä kokonaan poissa. Nukun oikeasti yöni paremmin kun tiedän että rokotus löytyy. No, ei siitä enempää. Jokatapauksessa, tällä kertaa homma ei mennyt ihan putkeen. Pistos sattui ihan törkeästi, tuntui että se on suoraan hermossa tai jotain. Teki mieli huitoa tyyppi neuloineen hemmetisti kauemmas. Seuraavana päivänä käsivartta komisti iso mustelma ja viikonloppuna sain flunssan. Tästä lähtien mun rokotukset hoitaa vain tutut ihmiset. Mun mielestä se pistäjä ei katsonut yhtään mihin se sen neulansa survaisi. Sama olisi ollut itse hoitaa tuokin.

Tässä pimenevinä iltoina ja syksyisessä säässä oon taas hurahtanut hörppimään teetä. Jos viime vuonna haalin meille kaikki maailman suitsukkeet, niin tänä vuonna yritän näköjään täyttää meidän kaapit erilaisia kahveilla, kaakaolla ja teellä. Yritän ihan tosissaan vähentää kahvinjuomista ja oon hokannut että juju tässä ei ole niinkään kofeiinissä vaan siinä, että juon jotain lämmintä. Ihan sama mitä, kunhan se on lämpöistä. Ja isona plussana on tietty hyvä maku. Suklai-chaiteestä oon seonnut aivan totaalisesti ja vanhaa luottokumppania kamomillaa freesasin hunajalla ja johan taas toimii.

Tämä aika vuodesta <3 pipareita ja cheddaria!

Kolmas rikkoi mun rillit tovi sitten. Niitä ei saa enää korjattua, sanka pitäisi vaihtaa kokonaan eikä tuon mallin sankoja enää saa. Tällä hetkellä mulla keikkuu päässä 15 vuotta vanhat kakkulat jotka on tosi kuluneet ja pysyvät juuri ja juuri päässä. Uusia oon himoinnut jo kauan ennenkuin ne mun käyttörillit edes hajosi mutta nyt kitsastelen. Haluan just ne täydelliset mutta en halua maksaa ihan älyttömiä. Tää on just tätä. Ostin kahvia, teetä ja kaakaota eilen joku viidellä kympillä mutta uusiin rilleihin sitten en raaski sijoittaa. Saisikohan nuo kotivakuutukseen...

Tätä valmistettiin eilen tuntikausia hartaudella ja rakkaudella. Ja oli muuten joka palan arvoista! Chili con carneen resepti täällä
Maailmalla on taas sattunut ja tapahtunut. Ikäviä isoksi osaksi. Aika monesta paikasta olen lueskellut että miten näistä jutella lasten kanssa. Mistään en ole löytänyt yhtä konkreettisia ohjeita sille, miten näistä jutellaan teinien kanssa, kuin löysin pikkulapsille. Teineille kun ei oikein voi sanoa että älä lue lehtiä tai älä mene nettiin tai älä katso uutisia. Kyllä ne lukee ja menee ja katsoo. Me ollaan aika paljon juteltu maailman epäkohdista vuosien aikana joten tällä kertaa kysyin vain että pelottaako sua. Ei kuulemma pelota kumpaakaan. Kovin syväluoteista keskustelua ei nyt käyty koska tuntui että kummallakaan ei ole kysymyksiä just mielessä. Sen sanoin ihan suoraan että kaikkia videoita ja kuvia ei tarvitsisi sitten katsoa. Että ei aikuistenkaan tarvitsisi. Mä ymmärrän sen että asioita uutisoidaan reaaliajassa mutta en ymmärrä miksi pitää ladata jotain kännykkävideoita tapahtumapaikalta nettiin. Ei se oikeasti helpota yhtään mitään että me kotisohvalta katsotaan miten ihmisiä ammutaan. Ja vaikka Kaksikkoa ei pelota niin mua kyllä vähän pelottaa. Enkä voi luvata että me täällä ollaan ihan varmasti turvassa.

Ylipäätään tämä maailman pahuus saa mut pikemminkin vaikenemaan verkossa aiheesta kuin kommentoimaan. En ymmärrä syyttelyä tekopyhyydestä. Se, että Ranskan tapahtumat sai ihmismassat sähköisesti liikkeelle, ei tarkoita sitä ettäkö muut vastaavat tapahtumat eivät hetkauttelisi ja heilauttaisi. Ettäkö Beirut ja Syyria ei tuntuisi yhtä pahalta. Mutta ainakin näin omalla kohdalla kun lauantaina selvittelin omien Pariisissa asuvien ystävien kohtaloa ja katselin työkaverin helpottunutta olemusta kun Pariisissa asuva tytär poikaystävineen oli kunnossa, tuntuu kieltämättä aika ikävältä se syyttely, että olisi jotenkin väärällä tavalla järkyttynyt. Kuolema surettaa samalla tavalla aina, tapahtuu se viattomille missä vaan. Mutta kun se konkreettisesti vilahtaa vähän lähempää, tottakai se itse järkytys on käsinkosketeltavampaa. Jostain syystä ihmisillä on kova tarve olla neuvomassa miltä pitäisi tuntua. Tekopyhää ei ole reagoida maailman tapahtumiin, tekopyhää on syytellä siitä että reagoi niihin.

Pariisin tapahtumat on ainakin omalla somefeedillä paljastaneet sen, että ihmiset ei ihan osaa ilmaista itseään tekstin välityksellä siten kuten haluaisivat. Sitä itseilmaisua ilmeisesti hämmentää shokki, järkytys mutta myös puutteelliset kirjoitustaidot. Moni on antanut kirjoituksillaan rasistisemman kuvan, kuin oikeasti on ollut tarkoituskaan. Tämän vuoksi musta tuntuu entistä paremmalta vaihtoehdolta jättää tietyt aiheet pois sosiaalisesta mediasta ja jutella niistä kasvotusten. Hiljeneminen ei ole aina huono juttu. Eikä hiljeneminen ole sama asia kuin hiljaa oleminen.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Haastetta perjantaihin

Kinttupolkujen Marika nappasi haastella! Woop woop! Tykkään haasteista ja vaikka olenkin joskus laiska niihin vastaamaan niin aina toivon että niitä saisin. Ja nyt nalli napsahti, jee. Kiitos Marika!



1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Mun on pakko olla rehellinen. Mun on ollut tosi vaikea löytää viime aikoina elämästä asioita joista olen kiitollinen. Toki perhe ja terveys on ne perus. Mutta olen jotenkin tosi hukassa monen muun asian suhteen ja se sellainen umpisolmussa oleminen tekee tällä hetkellä sen että on tosi vaikea löytää tai nähdä kiitollisuutta. Sitä kyllä on ja yritän sen muistaa, muttakun mielellä pyörii niin monta muuta ahdistavaa asiaa niin ne tahtoo sitten haukata ison siivun kaikesta. Kaikesta hyvästäkin. Koen tämän superharmilliseksi lähinnä sentakia, että ne elämäni kiitollisuudet (eli perhe) joutuu tässä nyt sitten vähän väistämättä kiukkujeni kohteeksi. Joka on vaan ja ainoastaan mun luonteen pienuutta että en osaa kohdistaa asioita oikeisiin kohteisiin. Koska olen niin solmussa enkä saa itsekään ihan kiinni kaikista punaisista langoista. Palautetta on alkanut tulemaan ja kieltämättä eihän se kivalta tunnu kuulla että mä olen kiukkuinen ja kärttyinen kaiken aikaa.

Vaikealta tuntuu myös tavallaan se, että poden vähän huonoa omaatuntoa siitä että en osaa olla täysin kiitollinen siitä mitä mulla on. Toki siis siitä perheestä ja terveydestä olen joo kiitollinen mutta noista muista elämään kuuluvista jutuista. En osaa olla täysin tyytyväinen nykytilanteeseen ja sitä myötä en myöskään pysty olemaan kiitollinen. Toisaalta koen nämä ihan ekan maailman itkuaiheiksi ja turhasta nillitykseksi muttakun. Tämä on mun elämä. Mä elän tätä. En pysty enkä osaa enkä kai haluakaan rinnastaa omia "ongelmiani" mihinkään nälänhätään. Turhauttaa että en muka saisi olla harmissani omista mitättömistä jutuista ennenkuin maailmassa on kaikki raiteillaan. Olenpas! Saanpas!!!

Kaiken tämän keskellä hautaudun keittiöön. Soppakauhan varteen ja tuoksujen keskelle. Kävin tuhlaamassa Hakaniemen kauppahallissa oikein urakalla erilaisiin mausteisiin ja herkkuihin. Viritän viikonloppuna duunin ohella aisteille semmoiset ilotulittelut että ei voi olla kuin kiitollinen. Eli keittiöstä, ruoanlaittotaidosta sekä haju- ja makuaistista olen ainakin kiitollinen. Vituttaa silti.

Että tämmöinen Pandoran lipas sitten tuli tästä haasteesta.

2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?
Varmaan urapolkuni. Tämäkin itseasiassa vähän harmittelee ja ahdistaa, koska Eka pyörittelee juurikin jatko-opintoajatuksia. Ja jotenkin kun on itse tehnyt niitä vikavalintoja niin toivoisi että lapsi säästyisi niiltä. Olin jo silloin omana aikana sitä mieltä että ihan liian nuorena pitää tehdä niin isoja päätöksiä. Ja nyt kun katselen tuota omaa polkua taaksepäin ja sitten niitä lapsen hataria askelia jatko-opintoihin niin olen kahta enempi sitä mieltä että aika ankeaa että pitäisi jo tietää. Musta alkaa tuntumaan että mä alan ehkä nyt tietämään mitä haluan.

3. Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Yolo. ehe ehe. No, ihan vakavissaan vastattuna. Sanoisin että elämän tarkoitus on se, että pystyy aamuisin katsomaan itseään peilistä silmiin ja ajattelemaan samalla kosolti hyviä ajatuksia ja tuntemaan lasteittain rakkautta.

Haastan samoihin hommiin fellow teinin äidin MäSäMutsin, meno-paluu Millan eli comeback  PeNan sekä aktivoimisyrityksenä Elsa-Aalian ja Nunjun. Eikä tarvitse antautua angstin valtaan, niinkuin mulla kävi.

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Hyppää beibi hyppää

Mulla on eräs ystävä, joka on jo vuosikausia siinä syys-lokakuun vaihteessa pistänyt kämpän vuokralle, pakannut rinkan ja suunnannut seuraavaksi puoleksi vuodeksi maailmalle. Jos nyt en ihan omiani puhu niin löytyy vain yksi manner, jolla kaverini ei ole käynyt. Tyyppi tekee tiliä Suomessa sen puoli vuotta ja elelee sitten maailmalla vähän vaatimattomammin. Hän on vuosien varrella luonut itselleen ympäri maailmaa aivan hillittömän verkoston. Kuukaudet ulkomailla menee lähes poikkeuksetta aina kaverin tai kaverin kaverin tai samana aamuna tavatun tyypin sohvalla. Kaikki tämä vaatii toki aivan poikkeuksellisia sosiaalisia taitoja, sopeutumiskykyä sekä vilpittömän halun kohdata ihmiset sellaisena kuin ovat. Tämä vaatii myös ehkä hieman naiivin maailmankuvan ja vahvaa luottoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Sekä tietysti sen taidon että osaat markkinoida itseäsi ja antaa itsestäsi aivan vastustamattoman kuvan. Ei varmaan tule kenellekään yllärinä jos kerron että kaveri tekee sekalaisesti myynnin ja markkinoinnin hommia leipätyökseen. Hän ei ole kuitenkaan miltään osin kiero tai tuppautuva vaan vilpitön ja rehellinen. Niin maailmalla kuin työssään. Ehkä juuri siksi hänelle löytyykin aina majapaikka lähestulkoon pelkällä facebookissa huutelulla, aina sieltä Nepalin perimmäisestä kylästä kuin myös maailman metropoleista. Musta alkaa tuntumaan enempi ja enempi että just tuossa on ne salaisuudet mitä onneen ja hyvään elämään tarvitaan. Uskalla vilpittömästi.

Tänä syksynä oli itseasiassa eka kerta kun kaveri tokaisi että vuosi vuodelta lähteminen on vaikeampaa. Että nyt jos lähtisi ekaa kertaa niin varmaan jäisi tekemättä. Perhe sitoo meitä monia ja antaa tavallaan syyn sille että "ei tarvitse" uskaltaa. Että kun ei ole ihan varma niin on helpompi vedota siihen perheeseen ja turvaan ja jättää uskaltamatta. Musta tuntui hirveän hyvältä kuulla perheettömän suusta että vuosi vuodelta se rohkeus muuttuu. Että se meneminen ja tyhjän päälle hyppääminen ei ole niin itsestäänselvä vaihtoehto. Koska mä olen just niitä, jotka hakeutuu sinne varmimman vaihtoehdon ääreen, jotka hakee perheestä niitä tekosyitä ja jotka haluaisi kuitenkin uskaltaa enemmän. Jokatapauksessa, yritän ottaa tyypistä esimerkkiä. Edes noiden sen verkostojen luomistaitojen suhteen. Koska kun ne on kunnossa niin uskaltaa hypätäkin. Vilpittömyyttä ja avoimuutta!

Mutta ei mun pitänyt itseasiassa kaveristani kertoa. Tuli vaan mieleen kun katselin juuri tyypin kuvia Boliviasta. Hän tuli mieleen koska mun oli tarkoitus kirjoittaa viharakkaudestani syksyyn. Hän tuli mieleen koska toisaalta ymmärrän ihmisiä jotka kokee tarpeelliseksi oman mielenterveytensä kannalta viettää tämän pimeimmän ja kylmimmän ajan jossain muualla kuin Suomessa. Ja toisaalta en sitten ymmärrä yhtään.

Mulla on tosi ristiriitaiset fiilarit syksystä. Toisaalta en tykkää siitä harmaasta ja sateesta yhtään. Siitä syksyn kosteudesta joka on niin helvetin kylmä että sitä et pääse millään pukeutumisella karkuun. Inhoan sitä kun oikeasti alkaa olla jo niin kylmä että kämpässä saisi olla lämmitys päällä mutta patterit on aina vaan ihan jääkylmät. Kun on ihan pilkkopimeää ja se katujen pimeys nielaisee kaiken sisäänsä. Kun ei vaan voi pukeutua kuin väärin. Kun kumppareissa on reikä.

Ja sitten toisaalta tykkään hirveästi kun voi taas vetää villasukat jalkaan. Keittää iltaisin teetä ja polttaa suitsukkeita. Hautautua viltin alle ja sytyttää partsille valot. Kaivaa kynttilät esiin ja lukea kirjaa niiden valossa. Kotoilla hyvällä omalla tunnolla ja kutsua kavereita meille makoilemaan. Syksy on ihan yhtä kiireinen vuodenaika kuin muutkin, mutta silti silloin on ehkä jotenkin näennäisesti muka enempi aikaa. Mä ainakin pysähdyn syksyllä enemmän. Rauhoitun ja kai keskitynkin paremmin asioihin. On olo että kiireisen kesän jälkeen on taas aikaa.

Että niin. En tiedä mihin suuntaan se vaaka tässä kallistuu. Että mitä se syksy on. Kivaa vai tyhmää. Ei se ainakaan ihan perseestä ole. Toisin kuin talvi. Sitä mä kyllä ihan vilpittömästi inhoan. Lumella tai ilman.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kun täti täytti vuosia

Huh huh. Jokohan sitä olisi neljä päivää juhlien jälkeen saanut nollattua univelat. Viime viikkohan oli meillä silkkaa juhlaa koska synttärit oli sekä mulla että Kolmosella ja sunnuntaina oli vielä isänpäivä. Blogataanpa kaikki tähän samaan!

Perjantaiset synttärihulinoinnit oli ihanat ja oli aivan poskettoman hauskaa. Tuossa loppukesästä, kun aloin kavereitten kalentereihin rummuttaa tiettyä perjantaista päivää marraskuulta, mietin monta kertaa että pitäisikö sittenkin perua koko roska. Että en mä haluakaan. Mutta kuulkaa onneksi en hannannut. Harvoin kun juhlii, niin se kannattaa aina! Varsinkin sillä metodilla että haalii kotiinsa lauman tärkeitä henkilöitä ja viettää illan sen suurempia suunnitelmia. Tällä kaavalla saatiin aikaan hurjan hauska ilta, joka tuntui piristävän kaikkia. Kaikesta hauskuudesta huolimatta toivon että ihan hetkeen ei tarvitse jaksaa vastaavaa hulinointia... nämä jälkipelit kun on aina mitä on.

Väänsin kaksi päivää ruokaa kahdellekymmenelleviidelle hengelle ja googlasin sitä kaikista parhaimman sangrian reseptiä. Keittiöstä irtosi ruokapöytään kaksi erilaista kvinoa-pohjaista salaattia (toinen sai raikkautensa mintusta ja limestä, toinen tulisuutta massaman-currysta ja chilistä), paria erilaista focacciaa, suolaisia tuulihattuja, mini-juustokakkuja, hedelmävati kauden hedelmistä sekä iso kulho sipsejä. Sekä sitä sangriaa. Siinä vaiheessa, kun aloin nakkaamaan jääpaloja kulhoon, huomasin että meidän oma boolikulho onkin haljennut mutta onneksi saatiin uusi tilalle. Ruokaa meni toai reippaasti ja vuosi vuodelta on kyllä aika selviö että suolaisiin kannattaa panostaa.

Näiden bileiden hitti oli ehdottomasti suolaiset tuulihatut. Jäljellä oli vain tyhjä vati siinä vaiheessa kun suunnattiin baariin.
Jo heti kättelyssä, ennen bileitä meinasi pieni stressintynkä hiipiä. Mä yritän ottaa aina suht rennosti kaikki juhlat, varsinkin kun olen itse varsinainen viime tinkaan jahkailija. Mutta kun tätä nykyä nämä harvakseltaan juhlitut juhlat ei ole enää mitään B.Y.O.B-mallisia niin helpottaahan se hirveästi kun ihmiset huikkaa tulevatko vaiko eivät. Ja ne avecit... voi että kun niistäkin olisi kiva tietää. No ei nämä onneksi niin vakavat geimit olleet mutta jokainen mitään järkännyt ehkä tietää että siinä on vähän eroa että onko paikalle tulossa kymmenen vai kaksikymmentäviisi henkeä.

Toinen salaateista, se tulisempi versio
Vuorokautta ennen juhlia yksi kaveri oli tulossa kahden avecin kanssa, Siipan kavereita halusi tulla kuokkimaan plus Ekan kummitäti luuli että bileet on lauantaina. Oli järkännyt lastenvahdit ja kaikki sinne väärälle päivälle. Onneksi kaikki kuitenkin järkkääntyi ja meidän koti veti juuri sopivan ihmismäärän itseensä. Olin naapureita varoitellut juhlista jo alkuviikosta ja vaikka täällä asuu maailman ymmärtäväisintä väkeä niin melutaso oli ainakin omiin korviin pariin otteeseen aika messevä. Onneksi me ei juhlita usein.

Hauskaa oli myös se että vieraista löytyi vähän reilu parikymppisiä kuin jo yli nelikymppisiäkin. Eikä kenestäkään pystynyt päättelemään kuka on minkäkin ikäinen vaan kaikki istui samaan porukkaan paremmin kuin hyvin. Ja koska osalla mun kavereista on pienempi ikäero Kaksikkoon kuin muhun, oli melko hämmentävää kuulla nuorten naisten suusta miten hyvännäköisiä ja komeita Kaksikko on. Hei ne on mun lapsia!!!!

Älyttiin kerrankin viedä Kolmas hoitoon jo valmistelujen ajaksi. Oli ihanaa höseltää keittiössä, sitten käydä ottamassa pienet päikkärit, jatkaa höseltämistä ja tehdä ylipäätään kaikki omaa tahtia. Mulla pettää aikataulut ihan aina koska en vaan osaa mitoittaa hommia kohilleen ja aika paljon sitä aikataulusekoilua helpottaa kun mukana ei ole yksi minikokoinen avustaja. Joka on tottunut siihen että yleensä saa olla apuna.

Sain ihania lahjoja, luvassa on teatteria ja kylpylää ainakin. Ja ihan kaikkia lahjoja en ole vielä edes saanut, aika kivaa sekin kun on vielä ylläreitä tulossa. Ehkä kuitenkin koko viikonlopun ihanimman yllätyksen tarjosi Kolmosen kummitäti, joka meidän suunnatessa baariin oli siivonnut pois kaikki juhlinnan jäljet. Oli ihaninta herätä lauantaina (jos nyt krapulaista heräämistä voi sanoa ihanaksi) kun ei ensimmäisenä tarvinnut alkaa siivoamaan. Kaikki oli jo hoidettu. Ihan yhtä parasta oli sekin että Kolmosen kummitäti oli meillä koko viikonlopun, suunnattiin lauantaina vielä Tavastialle katsastamaan Mustan Paraatin koko vuoden ainoaa klubikeikkaa. Kakkospäivään ei sentään enää taivuttu vaan köröteltiin keikkailemaan autolla.

Koska isänpäivä osui tuohon samalle viikonlopulle, juhlittiin meillä vielä sunnuntainakin. Tänä vuonna ulkoistin isänpäivän syömiset ihan tarkoituksella, oli aika vahva etiäinen sen suhteen että ehkä isänpäivän herkkuihin en enää taivu. Bongasinkin hurjasti kehutun Treffipubin isänpäiväbrunssin ja käytiin syömässä siellä. Vähän aikaa pohdin tuota brunssivaihtoehtoa, niiden sisältö kun ei aina mun mielestä ihan kohtaa hinnan kanssa. Mulla on viime vuosina muutenkin ollut vähän kypsyminen brunssien kanssa, Helsingissä ainakin tuntuu että brunssipaikat on tungettu ihan täyteen pöytiä ja liikkuminen on lähes mahdotonta. Ja koska valtaosa brunsseista on buffa-periaatteella, saa koko ajan pelätä että koska saa jonkun ruoat niskaansa tai koska onnistuu itse kippaamaan tarjottimensa sisällön jonkun raukan päälle. Treffipubin ruoka oli tosi hyvää ja oltiin tyytyväisiä sen suhteen mutta Treffipubissakin oli tuo edellä mainittu ongelma. Pöytiä oli ahdettu saliin ihan liikaa, liikkuminen oli kaikkea muuta kuin esteetöntä ja helppoa. Mutta ehkä ohjaan tämän kritiikin suoraan ravintolaan. Jokatapauksessa Treffipubissa näkyy olevan vähän väliä erilaisia teemabrunsseja ja ainakin isänpäivän syömisten perusteella voin suositella. Tsektsek täältä

Treffipubin brunssin alkupaloja.
Kaikesta brunssikriittisyydestä huolimatta mä olen tosi halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja meillä oli esimerkiksi varaus Murun jenkkibrunssiin toissa viikonlopulle, mutta koska se osui juuri mun valvomisten keskelle, niin peruttiin se kuitenkin. Mä olen niin fiksoitunut siihen, miten yövuorojen välissä eletään, että jos tulee jotain ylimääräistä niin menen ihan sekaisin. Tyydyin sitten kadehtimaan kavereiden kuvia sieltä ja sekoilemaan univeloissani päiväkodille tämän viikon hoitovuorot aivan päin helvettiä.

Viimeisetkin juhlien jäljet on siivottu, jääkaapissa on enää viimeiset herkut syömättä ja Kaksikkokin roudasi juuri kolme säkillistä pulloja ja tölkkejä kauppaan. Hyvä oli vanhentua mutta onneksi sitä ei tarvitse ihan joka vuosi juhlia. Ja ilta oli just sitä mitä odotinkin. Ihania ihmisiä, hyvää ruokaa ja paljon naurua! Höpöttelyä ja mää rakastan teitä kaikkia-hetkiä. Aika kului ihan liian nopeaa. Siipalla tulee 35 täyteen tuossa keväällä, saa nähdä millä voluumillä silloin mennään...

Isänpäiväkakku sensijaan taiteiltiin Kolmosen kanssa, vaikka muusta luistettiinkin. Onneksi Siipan suosikkeja on maailman nopein ja helpoin Puoloffee.

perjantai 6. marraskuuta 2015

35

Kuten olen aika monessa mediassa viime ajat toitottanut; mulla on tänään syntymäpäivä. Täytän 35. Kolmekymmentäviisi. Noin, eihän se ihan niin pahalta tuntunut.

Tänään on myös ruotsalaisuuden päivä sekä nenäpäivä. Mun kisakunnon kestämisen lisäksi jännitetään myös hallituksen kaatumista. Tunnen muuten ihan älyttömän monta synttärikaimaa. Lisäksi tosi monen lähipiiriin tuntuu kuuluvan ihmisiä, jotka ovat syntyneet 6.11. Siltä musta ainakin tuntuu koska senverran usein sitä kuulen.

Telkkarista tuli yhtenä iltana Pretty Woman. Julia Roberts oli siinä näytellessään nuorempi, kuin mä olen nyt. En tiedä miten te muut suhtaudutte Juliaan tai tuohon elokuvaan mutta mä olen nähnyt sen aika monta kertaa (vaikkei se edes mikään lemppari ylitse muiden ole). Julia ei näytä musta siinä mitenkään vanhalta mutta kyllä mä olen omasta mielestäni nuoremman näköinen kuin Julia samanikäisenä. Tai siis ollessaan mua nuorempi. Julialle menee pointsit kyllä siitä että se on paremmassa kunnossa tuossa kuin mä. En vetäis päälleni sitä hamosta, joka Julialla on päällä kun Richard Gere nappaa sen kadulta kyytiin.

Ollessani nyt kolmekymmentäviisi, on aika tehdä erinäisiä huomioita itsestäni. Tässä kypsässä iässä mulla on näköjään alkanut kasvamaan viikset. Tosi kiva. Olisin pärjännyt ilmankin. Hiusmalli ei sentään onneksi näytä Matti Pikkuvanhaselta, siitä piti kampajaani huolen. Sadesäällä käsivarsia kolottaa. Ja joskus vähän muulloin. Kylmällä varsinkin. Ja kylmästä puheenollen sitä en siedä yhtään. Vuosi vuodelta huonommin. Kuljen suurimman osan vuodesta villasukat jalassa ja olen just niitä mummoja jotka motkottaa pattereista ja siitä että niitä ei laiteta päälle riittävän ajoissa. On ihan totta että ihmisten pitää säästää energiaa. Kunhan sitä ei tehdä mun kodin lämmityksen kohdalla.

Muistan kun nuorempana teki vaikka kärrynpyörän tai arabialaisen, niin miltä se tuntui kun kropan jokainen lihas on hallinnassa sen liikkeen aikana. Yritin tuossa päivänä eräänä tehdä kärrynpyörää ja siinä kyllä tapahtui vaikka mitä mutta hallinta ei ollut yksi niistä tapahtumista. Vaikka liikunta kuuluukin elämäntapoihin niin vuosi vuodelta kropan hallinta karkaa kyllä jonkun muun hallinnoitavaksi. Varmaan sen saman tyypin käsiin joka päättää myös siitä että nykyään ei voi enää syödä ihan mitä sattuu koska vaan. Jos joskus sattuu hairahtumaan niin varmasti rankaistaan. Turvotus, jumitus, närästys, pahoinvointi. You name it, I got it.

Kolmekymmentäviisivuotiaana viihdyn kaikista parhaiten kotona. Ja kotona keittiössä. Varmasti ympärillä olevilla ihmisillä on tähän myös suuri vaikutus mutta itse pistän ison siivun myös ikääntymisen piikkiin. En jaksa enää riekkua. Energiamäärät vähenee vuosi vuodelta. En vaan vielä aina oikein tajua sitä. Pusken kyllä kalenterini täyteen kaikkea mutta sitten en jaksakaan. Mieli on vielä jossain kaksikymmentäviisivuotiaan jaksuissa, kroppa taas ei todellakaan.

Illalla saan kodin täyteen ihania ystäviä ja ihmisiä. Muutaman tapaan itseasiassa ihan ensimmäistä kertaa. Hellin vieraita herkuilla ja tarkasti viilatulla soittolistalla (mitä nyt Kaksikko näkyy heittäneen sinne muutaman yllärin). Toivon jaksavani keikkua ainakin huomisen puolelle ja ihan erityisesti toivon että tästä illasta ei tarvisi kärsiä kovin montaa päivää. Mutta en mieti sitä nyt. Vai olisiko tämäkin hei niitä juttuja että mitä enemmän kärsii niin sen kirkkaamman kruunun saa? Toivon paljon naurua ja iloisia naamoja. Kippistelyjä ja kuulumisten vaihtoa.

En vielä yhtään tiedä mitä laitan illalla päälle, tarjottavien menyy on sensijaan ollut valmiina jo monta viikkoa. Senverran tiedän että korkkareita en laita ainakaan, tai muuten itketään kivikovia pohkeita pitkälle ensi viikkoon. Vähän jännittää onko ripsari kuivunut kokonaan ja ehtisikö sitä nyppimään pahimmin rehottavat kulmakarvat pois katseen tieltä. Niille viiksille en aio tehdä mitään.

Hyvää syntymäpäivää siis minulle! Ja kaksikymmentäkaksivuotiaan (huh....) ystäväni sanoin; joko saa avata viinin?? Anna anteeksi jo etukäteen rakas tomumaja mutta tänään mamma krebaa!!

täältä

torstai 5. marraskuuta 2015

Pikamoit hellan ja jääkaapin välistä

Voihan loppuvuosi! Meinaat kiireilläsi ja täydellä kalenterilla niskalenkittää mut ihan täysin. Tällä hetkellä vietän viikon verran vapaata ja jokainen päivä on aika haipakkaa. Ja päälle kaikki yllärinä tulleet kuviot. Tokihan olen ihan itse kalenterini kiireiseksi kirjoitellut mutta silti väitän, että menoilla on tapana kasaantua. Ne ei vaan mene tasaisesti vaikka miten haluaisi yrittää.

Mun pitäisi itseasiassa olla leipomassa hullun raivolla ja koota soittolistaa mutta ehtiihän sitä sitten.. yölläkin.

Kolmas siis otti ja täytti alkuviikosta kolme. Sen myötä meidän työ- ja hoitokuviot taas muuttui hintsusti. Mä jatkan lyhennettyä työaikaa edelleen mutta Siippa palaa takaisin täysiaikaiseksi työntekijäksi. Hän on joka toinen viikko jonkun arkipäivän vapaalla ja Kolmosen kanssa kotona. Pienimmän hoitoaika siis hieman lisääntyy mutta edelleen mennään aika pienillä tuntimäärillä. Näillä mennään nyt sitten ainakin loppuvuosi, toivottavasti kesään asti.

Pari mun kaveria on lähiaikoina alkanut seurustelemaan. Heistä molemmat kolkuttelee jo neljääkymmentä, joten nämä seukkailukuviot ei mene ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi vielä kymmenisen vuotta sitten. Lapsia tavataan puolin ja toisin ja kaveripiirin ja perheen tapaaminen ei ehkä mene ihan samoja kuvioita kuin nuorempana. Tunteet ja se höpsähtäminen uudesta rakkaudesta sensijaan näkyy menevän aina samalla tavalla, oli minkä ikäinen tahansa. Se rakkaus ja onnellisuus oikein huokuu toisista ja ei malttaisi yhtään pitää näppejä erossa uudesta kumppanista. Söpöä seurattavaa. Ja ennenkaikkea tuntuu niin hyvältä seurata moista kun on nähnyt sitä toistakin ääripäätä, sitä miten romuna on suhteen päättyessä. Yksi uusi kumppani tavattiin tuossa jokunen aika sitten ja toinen uusi tavataan perjantaina.

Kun seurailee näitä uusia ihastumisia vierestä niin on jännä tehdä huomioita omista fiilareista asian suhteen. Toisaalta se tunteiden palo tuntuu kadehdittavalta mutta sitä tutustumisrumbaa en kyllä kadehdi yhtään. Musta on ihanaa kun ollaan tämmöinen valmis yksikkö ja toisen tavat ja tuttavat on itselle ihan tuttua kauraa. Yhteenmuuttojakin on luvassa, sekin on jotenkin kiva seurata vieressä kun rakennetaan uutta yhteistä kotia. Ja koska mä edelleen omaan sen vinoutuneen piirteen, että tykkään koota huonekaluja, niin ihan tosissaan odotan pyyntöjä muuttoavuksi! Onko epäkohteliasta tyrkyttää itseään muuttamaan? Tai jos vaan pelmahtaisi muuttopäivänä paikalle?

Tässä syksyn myötä on taas vanhempainyhdistystouhutkin aktivoituneet taas. Jatkan mukana yhtä innokkaasti kuin menneet pari vuotta. Mutta nyt meinasi mennä sormi suuhun vähän sen suhteen, että kanssa-aktiivit ovat viimeistä vuotta mukana toiminnassa. Lapset jatkaa sitten muihin opinahjoihin joten kutsumus päättyy. Mä jään ainoaksi. Mä olen aikanaan tullut valmiiseen porukkaan mukaan, nyt olen sen edessä että pitää kasata uusi porukka. Ei onneksi sentään yksin mutta kuitenkin. Koitan ottaa touhun enempi haasteena kuin painajaisena. Nää on just niitä sosiaalisia tilanteita joissa mä menen ihan solmuun. Onneksi muutama innokas on löytynyt mukaan, täytyy toivoa että ekojen kokousten jälkeen ovat yhtä innokkaina ja että saadaan homma pelittämään yhtä hyvin kuin tähänkin asti.

Muutenkin jotenkin tosi älytöntä että vuosi on kohta taas ohi. Vastahan mä leivoin uudenvuodenaattona Kolmosen kanssa mustikkapiirakkaa. Ja nyt on jo marraskuu??? Ensi vuonna on tiedossa aika isoja juttuja. Ekan oppivelvollisuus päättyy ja jatko-opinnot on edessä. Mäkin toivonmukaan palaan koulunpenkille. Aika moni asia on vielä ihan auki mutta jo pidemmän aikaa on tuntunut siltä että mä haluan uutta ja että tämä nykyinen tie ei ole se mitä mä pidemmän päälle haluan. Ei ole sellainen olo että poltetaanpa sillat kokonaan ja tähän paskaan en enää koske, mutta on olo että haluan tehdä muutakin. Jos jatkan näin niin se päivä tulee, kun oon niin kypsä että räjähdän.

Kävin muuten värjäämässä tukkani ekaa kertaa moneen moneen moneen aikaan. Muistelisin että edellinen kerta menee jonnekin 3,5 vuoden taakse. Kolmosen odotusaikana iskin päähän rastat, joiden jälkeen tukka oli niin lyhkäisenä että eipä ollut paljon pituutta mitä värjätä. En muutenkaan koe jotenkin yhtään omaksi jutuksi sitä, että hiuksia värjäisi odotus- ja imetysikana. Ihan turhia kemikaaleja kuormittamaan elimistöä, ei ollenkaan pakollisia. Leikittelinkin sitten eri leikkausmalleilla (oikeasti, ihan kaiken pohja ihan aina kaikille hiustouhuille on hyvä leikkaus. Aina!!) kunnes tuossa kesällä aloin haaveilla että joku värijuttukin alkaisi olla kivaa. Mulla on onneksi maailman paras kampaaja joka tietää mitä voi toteuttaa (en kyllä muista mitään mitä se ei olisi pystynyt toteuttamaan eli menee varmaan ammattitaidonkin alle paljon) ja vilautin sitten visiotani ja nyt se on päässä. Sanon vain yhden sanan; laventeli. Rakastan!!!

Nyt takaisin juhlavalmisteluihin, synttärit on the go!

Lapsen piti sitten alkaa pätemään jonkun salaatin kanssa kun mulla oli hampurilaishimo. Pah!!

maanantai 2. marraskuuta 2015

3

Aika tarkalleen kolme vuotta sitten tähän aikaan ihmeteltiin vastasyntynyttä Kolmosta. Pientä, kohduntuoksuista, viisasta katsetta. Lämpöistä myttyä siinä omaa ihoa vasten. Vasta kolme vuotta sitten. Jo kolme vuotta sitten.

Tänä päivänä kuopuksemme on aika tyypillinen kolmevuotias. Uhmainen, herttainen, hupsutteleva, opetteleva, oppiva, havainnoiva, kekseliäs, utelias, niin pieni mutta kuitenkin jo niin iso pikkulapsi. Vielä kuitenkin taapero.

Synttäreitä  juhlittiin lähipiirin kanssa jo tuossa reilu viikko sitten. Jos kahtena aikaisempana vuonna Kolmas ei ymmärtänyt kynttilöiden puhaltamisesta mitään, niin tänä vuonna kynttilät piti saada puhaltaa edellistenkin vuosien edestä. Niitä puhalleltiin vielä seuraavanakin päivänä.

Kulunut vuosi on ollut mullistuksia täynnä pienen pojan elämässä. Vuodenvaihteessa kotiin jäi kaveriksi taas äiti ja syksyllä alkoi päiväkoti. Kolmas on löytänyt pian paikkansa ryhmässä mutta nauttii selvästi eniten niistä päiväkotipäivistä, kun paikalla on vain vähän lapsia. Viikonloppuisin on kivointa olla hoidossa koska silloin voi yleensä laskea yhdellä kädellä hoidossa olevien lasten määrän. Juuri tällainen Kolmas on aina ollutkin. Nauttii kyllä kun ympärillä on ihmisiä, kunhan niitä ei vaan ole liikaa.

Late Lammas on ollut Kolmosen lemppari jo parin vuoden ajan.
Kakku onnistui tällä kertaa täydellisesti. Vaikkakin päästelin kirosanan
jos toisenkin Laten hampaiden kanssa. Välissä itsetehtyä
kesäkurpitsa-omenahilloa sekä valkosuklaa-kermavaahtoa.
Neuvolassakin käytiin. Mitään sen erityisempää ei sillä reissulla ilmennyt. Lähete puheterapiaan tuli ihan odotetusti. Kolmas ei ihmeemmin puhu, sanoja kyllä tulee jonkinverran ja omaa puhetta sitäkin enemmän. Mutta vaikka Kolmas ei varsinaisesti puhu, hän kommunikoi sitäkin enemmän. Käytössä on pojan omia viittomia, eleitä ja äänenpainoja. Kolmas saa aina asiansa selitettyä, joskaan ei verbaalisesti. Lisäksi hän ymmärtää ja kykenee suorittamaan annetut ohjeet. Näin äidin vinkkelistä tuntuu vähän hassulta suunnata puheterapiaan, meidän mielestä kun Kolmas kyllä kommunikoi aivan riittävästi. Toki on hyvä tarkistaa että mitään rakenteellista vikaa ei suussa ole, mutta hetkeäkään emme epäile että pojassa olisi varsinaisesti mitään "vikaa". Kommunikoida voi muutenkin kuin puhuen. Hän puhuu sitten kun kokee sen ykköskeinoksi kommunikoimiseen. Emme ole huolissamme. Eikä ole ollut toistaiseksi muutkaan.

Ei-sana on ahkerasti käytössä, nimenomaan Kolmosen itsensä käyttämänä. Ihan kaikki on ei, se tosin täräytetään topakasti ruotsalaisittain eli nej.

Kolmas on ollut jo pitkään hyvin kiinnostunut sekä numeroista että väreistä. Hän tunnistaa värejä aivan julmetullisen määrän. Tällä hetkellä hän osaa laskea sormilla kymmeneen ja myös tunnistaa numerot. Ovikoodit hän osaa painella kun vain luettelee numerot joita pitää painaa. Tällä hetkellä hän opettelee numeroita 11-20 ja on ollut aika huikeaa seurata lapsen hahmotuskykyä ja ajatuksen juoksua oppimisen suhteen. Esimerkiksi numeron 20 Kolmas näyttää niin että toisella kädellä pitää kahta sormea pystyssä ja toista kättä pitää nyrkissä. Aivan selkeää! Ja näin vanhemman vinkkelistä hurrataan vielä huikealle mielikuvitukselle!

Vahva minä ite-kausi on alkanut. Aikaa täytyy varata kaikkeen vähintään tuplasti, jos ei halua kohdata pienen hirmun raivoa. Kun toimitaan riittävän aikahaarukan sisällä, kaikki sujuu. On ollut myös hauska seurata Kolmosen ihmissuhteiden kehitystä. Isällä ja äidillä on aivan selvät roolit, joihin he kelpaavat. Tiettyihin juttuihin halutaan aina mukaan isä, toisiin taas aina äiti. Veljien kanssa jako ei ole ihan niin selvä, mutta selvästi veljienkin kanssa Kolmosella on ihan omat juttunsa. Tokan kanssa omat tohinat ja Ekan kanssa omansa.

Tarjoilupöydästä löytyi tällä kertaa Late-kakun lisäksi hedelmäkuppeja, suolaista pannaria, mokkapaloja
ja sipsejä. Kuvasta puuttuvat suolaiset kuppikakut, joka taisi olla se isoin hitti tänä vuonna.
Lapsille kehitelty mehubaari ei ollut ihan niin suuressa suosiossa kun me aikuiset ajateltiin,
mutta aikuisille kyllä maistui! Kuvassa myös päivänsankarin kädet napsimassa luvatta Raffeleita.
Kolmas tykkää auttaa keittiöjutuissa ja hän on todella kiinnostunut sekä ruoanlaitosta että leivonnasta. Pikkuhiljaa opit menevät perille ja kolmevuotiaamme suoriutuu jo aika monesta eri työvaiheesta vain muistuttelulla ja ohjaamisella. Hän myös laskee tarkasti esimerkiksi kuinka monta desilitraa jauhoja laitetaan sekä osaa laittaa mikron päälle juuri tasan niin moneksi minuutiksi kuin pyydetään. Äitinsä tavoin Kolmas tykkää katsella ruokakuvia ja selata keittokirjoja. Tätä tehdään yhdessä todella paljon. Keittiössä auttamisen lisäksi Kolmas leikkii todella paljon omassa leikkikeittiössään ja jaksaa touhutan keittiölelujensa kanssa pitkään.

Tiedä sitten johtuuko rakkaus ruokaan keittiössä kasvamisesta, mutta kuopuksemme on todella utelias maistelija ja hyvä syömään. Toki on kausia kun maistuu huonommin mutta nirso hän ei missään nimessä ole. Hän on selvästi perso makealle ja omaa arvostusta ruokaa kohtaan. Hän nautiskelee ruokapöydässä ja tykkää syödä pitkän kaavan mukaisesti, ruokapöydästä ei ole koskaan kiire pois.

Tällä hetkellä kuopuksemme luulee olevansa pikkukissa. Tai ainakin toivoo olevansa pikkukissa. Kotona pyörivät kissaveljekset toimivat esikuvana lähes kaikelle ja joudumme kieltämään Kolmosta useita kertoja päivästä nuolemasta meitä muita. Edelleen meillä hoetaan päivittäin sinä et ole oikeasti kissa vaan ihminen. Leikisti toki voi olla kissa. Mutta kun kissat nuolee toisiaan... Pikkukissamme myös rakastaa silittelyjä ja niitä hän tulee pyytämään monta kertaa päivässä.

Kolmosella on olemassa oma huone mutta hän nukkuu edelleen yönsä vanhempien makuuhuoneessa. Joskus omassa sängyssään ja joskus vanhempien välissä. Sitten kun häntä itseään kiinnostaa, niin voi alkaa nukkumaan omassa huoneessaan. Ylipäätään oma huone ei vielä Kolmoselle ole mikään juttu eikä varmasti ole vielä vuosikausiin. Hän viihtyy siellä missä toisetkin, ei omissa oloissaan.

Toisaalta tekisi mieli kertoa hirmuisesti pienimmästämme, toisaalta haluaa pitää kaiken omana tietonaan. Ne piirteet, seikat ja asiat, jotka tekevät hänestä hänet. Ehkä siis tallennan asiat tällä kertaa vain sydämen sopukoihin. Hyvää syntymäpäivää meidän kolmevuotias!