torstai 5. marraskuuta 2015

Pikamoit hellan ja jääkaapin välistä

Voihan loppuvuosi! Meinaat kiireilläsi ja täydellä kalenterilla niskalenkittää mut ihan täysin. Tällä hetkellä vietän viikon verran vapaata ja jokainen päivä on aika haipakkaa. Ja päälle kaikki yllärinä tulleet kuviot. Tokihan olen ihan itse kalenterini kiireiseksi kirjoitellut mutta silti väitän, että menoilla on tapana kasaantua. Ne ei vaan mene tasaisesti vaikka miten haluaisi yrittää.

Mun pitäisi itseasiassa olla leipomassa hullun raivolla ja koota soittolistaa mutta ehtiihän sitä sitten.. yölläkin.

Kolmas siis otti ja täytti alkuviikosta kolme. Sen myötä meidän työ- ja hoitokuviot taas muuttui hintsusti. Mä jatkan lyhennettyä työaikaa edelleen mutta Siippa palaa takaisin täysiaikaiseksi työntekijäksi. Hän on joka toinen viikko jonkun arkipäivän vapaalla ja Kolmosen kanssa kotona. Pienimmän hoitoaika siis hieman lisääntyy mutta edelleen mennään aika pienillä tuntimäärillä. Näillä mennään nyt sitten ainakin loppuvuosi, toivottavasti kesään asti.

Pari mun kaveria on lähiaikoina alkanut seurustelemaan. Heistä molemmat kolkuttelee jo neljääkymmentä, joten nämä seukkailukuviot ei mene ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi vielä kymmenisen vuotta sitten. Lapsia tavataan puolin ja toisin ja kaveripiirin ja perheen tapaaminen ei ehkä mene ihan samoja kuvioita kuin nuorempana. Tunteet ja se höpsähtäminen uudesta rakkaudesta sensijaan näkyy menevän aina samalla tavalla, oli minkä ikäinen tahansa. Se rakkaus ja onnellisuus oikein huokuu toisista ja ei malttaisi yhtään pitää näppejä erossa uudesta kumppanista. Söpöä seurattavaa. Ja ennenkaikkea tuntuu niin hyvältä seurata moista kun on nähnyt sitä toistakin ääripäätä, sitä miten romuna on suhteen päättyessä. Yksi uusi kumppani tavattiin tuossa jokunen aika sitten ja toinen uusi tavataan perjantaina.

Kun seurailee näitä uusia ihastumisia vierestä niin on jännä tehdä huomioita omista fiilareista asian suhteen. Toisaalta se tunteiden palo tuntuu kadehdittavalta mutta sitä tutustumisrumbaa en kyllä kadehdi yhtään. Musta on ihanaa kun ollaan tämmöinen valmis yksikkö ja toisen tavat ja tuttavat on itselle ihan tuttua kauraa. Yhteenmuuttojakin on luvassa, sekin on jotenkin kiva seurata vieressä kun rakennetaan uutta yhteistä kotia. Ja koska mä edelleen omaan sen vinoutuneen piirteen, että tykkään koota huonekaluja, niin ihan tosissaan odotan pyyntöjä muuttoavuksi! Onko epäkohteliasta tyrkyttää itseään muuttamaan? Tai jos vaan pelmahtaisi muuttopäivänä paikalle?

Tässä syksyn myötä on taas vanhempainyhdistystouhutkin aktivoituneet taas. Jatkan mukana yhtä innokkaasti kuin menneet pari vuotta. Mutta nyt meinasi mennä sormi suuhun vähän sen suhteen, että kanssa-aktiivit ovat viimeistä vuotta mukana toiminnassa. Lapset jatkaa sitten muihin opinahjoihin joten kutsumus päättyy. Mä jään ainoaksi. Mä olen aikanaan tullut valmiiseen porukkaan mukaan, nyt olen sen edessä että pitää kasata uusi porukka. Ei onneksi sentään yksin mutta kuitenkin. Koitan ottaa touhun enempi haasteena kuin painajaisena. Nää on just niitä sosiaalisia tilanteita joissa mä menen ihan solmuun. Onneksi muutama innokas on löytynyt mukaan, täytyy toivoa että ekojen kokousten jälkeen ovat yhtä innokkaina ja että saadaan homma pelittämään yhtä hyvin kuin tähänkin asti.

Muutenkin jotenkin tosi älytöntä että vuosi on kohta taas ohi. Vastahan mä leivoin uudenvuodenaattona Kolmosen kanssa mustikkapiirakkaa. Ja nyt on jo marraskuu??? Ensi vuonna on tiedossa aika isoja juttuja. Ekan oppivelvollisuus päättyy ja jatko-opinnot on edessä. Mäkin toivonmukaan palaan koulunpenkille. Aika moni asia on vielä ihan auki mutta jo pidemmän aikaa on tuntunut siltä että mä haluan uutta ja että tämä nykyinen tie ei ole se mitä mä pidemmän päälle haluan. Ei ole sellainen olo että poltetaanpa sillat kokonaan ja tähän paskaan en enää koske, mutta on olo että haluan tehdä muutakin. Jos jatkan näin niin se päivä tulee, kun oon niin kypsä että räjähdän.

Kävin muuten värjäämässä tukkani ekaa kertaa moneen moneen moneen aikaan. Muistelisin että edellinen kerta menee jonnekin 3,5 vuoden taakse. Kolmosen odotusaikana iskin päähän rastat, joiden jälkeen tukka oli niin lyhkäisenä että eipä ollut paljon pituutta mitä värjätä. En muutenkaan koe jotenkin yhtään omaksi jutuksi sitä, että hiuksia värjäisi odotus- ja imetysikana. Ihan turhia kemikaaleja kuormittamaan elimistöä, ei ollenkaan pakollisia. Leikittelinkin sitten eri leikkausmalleilla (oikeasti, ihan kaiken pohja ihan aina kaikille hiustouhuille on hyvä leikkaus. Aina!!) kunnes tuossa kesällä aloin haaveilla että joku värijuttukin alkaisi olla kivaa. Mulla on onneksi maailman paras kampaaja joka tietää mitä voi toteuttaa (en kyllä muista mitään mitä se ei olisi pystynyt toteuttamaan eli menee varmaan ammattitaidonkin alle paljon) ja vilautin sitten visiotani ja nyt se on päässä. Sanon vain yhden sanan; laventeli. Rakastan!!!

Nyt takaisin juhlavalmisteluihin, synttärit on the go!

Lapsen piti sitten alkaa pätemään jonkun salaatin kanssa kun mulla oli hampurilaishimo. Pah!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?