perjantai 20. marraskuuta 2015

Rutku. Auto sekä kirjoitus

Mä inhoan nykyään autolla ajamista. Myönnän että se helpottaa arkea monelta osin mutta silti inhoan sitä ratin takana istumista. Tokihan mä olen sitten meidän perheen ainoa ajokortillinen. Luopuisin tuosta tittelistä kyllä ihan kernaasti.

Ajoin siilin yli muutama viikko sitten. En oo koskaan ajanut minkään elävän päältä joten tuo tuntui oikeasti aika kamalalta. Takana ajava auto vielä viimeisteli mun murhan. Ehdin nähdä siiliparan vilaukselta mutta siinä vaiheessa en enää ehtinyt reagoimaan riittävästi jotta olisin ehtinyt toteuttaa riittäviä väistöliikkeitä. Nyt on niin poskettoman pimeää. Ihan kuin säkin sisällä liikkuisi. Musta tuntuu että heijastimetkaan ei riitä, vaikka toki ovat parempi kuin ei mitään. Koska se päivä alkaa taas pitenemään?

Auton suhteen on ollut muutakin harmia kuin kohtaamisia viattomien luontokappaleiden kanssa. Viikko sen jälkeen kun talvirenkaat vaihdettiin, alkoi kojetaulussa palaa joku outo valo. Äkkiseltään en osannut päätellä mitä symboli tarkoitti ja meni pari päivää ennenkuin jaksoin kahlata läpi auton ohjekirjan, joka muistuttaa paksuudeltaan raamattua. Elättelin toiveita että se valo vaan sammuisi mutta ei, kyllä se vaan vielä sitkeästi mollotti. Ohjekirja kertoi sen tarkoittavan rengaspaineiden valvontajärjestelmän varoitusta. Katsokaas, kun meidän autossa on sellainen järjestelmä joka valvoo rengaspaineita. Että ne on optimaaliset. Mitenhän on koskaan pystynyt ihmiskunta autoilemaan ilman tätä laitteistoa? Ihan on itse pitänyt käydä paineita tarkistelemassa. Koska talvirenkaat oli juuri vaihdettu niin järkeiltiin että nyt on varmaan jäänyt pajan pojilta ilmat pitelemättä. Tai ainakin paineet tarkistamatta. Köröteltiin lähimmälle huoltoasemalle, josta rengaspainemittari löytyi, vain toteamaan että kyllä joo on toisessa eturenkaassa paineet kaikkea muuta kuin optimaaliset. Ensin toki selviteltiin pitkä tovi sitä samaa raamattua selaillen, että miten monta baria ne paineet pitäisi olla. Ja ihan ensin toki jonoteltiin melkein puolituntia että edes päästiin touhuihin koska pari muutakin oli paineitansa tarkistelemassa. Alkoi aika äkkiä siintämään mielessä ihan toisenlaiset baarit.

Renkaat ilmattiin ja ajella köröteltiin ja niin vaan sitkeästi rengaspainejärjestelmän varoitusvalo paloi. Ärsyttävä, keltainen symboli. Mulla oli juuri yövuorot alkamassa eikä todellakaan ihan hirveästi innostanut mikään huollossa kökkiminen kun pitäisi ehtiä nukkumaan vaikka väkisin ja nälkäkin olis ja tikku sormessa ja ensimmäisen maailman murheet yyääääää. Soittelin parit paikat läpi että onko tämä mitenkä akuutti vaiva vai sopisiko jos toisin potilasta näytille vasta sitten valvomisteni päätteeksi. Pajan pojat vakuutteli että jos paineet on ok niin eipä hätiä mitiä. Että valvoppa mikä täytyy ja käytä kärry sitten siellä missä renkaat vaihdettiin, kytkevät siellä sen sitten pois. Tämä selvä.

Tässä vaiheessa puikkoihin (ei auton, mutta asiainhoidon) hyppäsi äitini, joka auton virallinen omistaja on. Mun leikkiessä tarhapöllöä hän soitteli ja selvitteli että renkaidenvaihtopisteessä eivät ilmaiseksi tee mitään. Mutta että siellä mistä auto on keväällä ostettu tekevät. Että sinne vaan sitten. Kukuin kukkumiseni ja köröteltiin erääseen nimeltä mainitsemattomaan autokauppaan. Siellä ottivat peltilehmän tutkittavaksi ja meinasivat että paineet on kaikissa renkaissa perseellään. Että ei siellä päinkään mitä pitäisi. Että se rengaspainejärjestelmä on niin herkkä että se reagoi heti jos paineet laskee vähänkään liian mataliksi. Että melkeinpä parempi pitää ne vähän liian korkealla. Ja että huoltoasemien ilmanpainemittareita ei kuulemma välttämättä kalibroida ja ne saattaa näyttää väärää. Kiva. Missäs helvetissä niitä paineita sitten pitäisi käydä tarkistamassa jos niihin mittareihin ei voi luottaa? Pumppasivat sitten ilmanpaineet kohdilleen ja päästiin lähtemään. Muutaman kilometrin päästä valo sammuikin ja ongelma poistui. Woopwoop!

Kunnes viikon päästä se valo syttyi uudestaan. Tässä vaiheessa teki mieli jo pureskella rattia ja tunkea antennia silmämunan läpi. Mitä vittua nyt oikeasti?!?! Onneksi yksi autokaupan setistä ensitöikseen oli tunkenut mulle käyntikorttinsa joten soitin sitten rutkutuspuhelua hänelle. Aika järjestyikin, tokikin mun ainoan vapaapäivän aamuun. Ihan helvetin aikaisin. Voisi toki kuvitella että näin kolmivuorotyöläisenä ja sitä myötä täysin rytmittömänä se ei niin haittaisi jos aamulla pitää jossain olla. No kyllä vaan haittaa. Kiltisti kuitenkin kärryttelin kattilani korjaamolle. Istuin odottamaan tuomiota. Pian selvisikin että vika oli siinä hienossa rengasvalvontalaitteistosysteemissä. Että jonkun renkaan joku anturi jostain on kuollut. Luvattiin tunnissa valmista.

Istuskelin ja odottelin. Odotustilassa näytti olevan ihan samat tyypit kuin silloin viikkoa aikaisemminkin. Vähän jännitti että mitenkä pitkät ne odotusajat oikeasti onkaan. Mutta niin vaan tunnin päästä tultiin huutelemaan. Tosin mulla kesti hetki herätä, koska huutelivat auton rekkarilla. Kuka niitä oikeasti ulkoa muistaa? Vähän aikaa istuin ja sitten alkoi pää pyörimään hyrränä ja tajusin että aijjoo siis minä. Anturi oli vaihdettu, potilas kotiutuskunnossa ja siinä toivoteltiin puolin ja toisin jatkoja ja toivomisia ettei taas viikon kuluttua tavata. Ei sillä, ihan mukavat nojatuolit mutta ei nyt oikeasti viikon välein jaksais. Starttasin pihasta ja valo sammui. Toistaiseksi.

Eli oikeastaan loppu hyvin. Vika selvisi ja vaiva hoidettiin ja potilas toipui. Että mitä minä tässä nyt sitten valitan? No en varsinaisesti mitään, tulipahan vaan taas huomattua että mitenkä hankalaa se elämä oikeasti auton kanssa on. Kun on tehnyt siitä muka korvaamattoman. Vaikka oikeasti me pärjättäisiin periaatteessa vallan hyvin ilmankin, ainoa missä se on aika ehdoton apu on kauppareissut. Älytöntä alkaa riippuvaikseksi jostakin ei pakollisesta. Vaikkakin se helpottaa arkea ja suo esimerkiksi perheelle enemmän aikaa yhdessä. Silti. Autot on saatanasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?