torstai 17. joulukuuta 2015

15

Ei pitäisi ikinä näitä synttäripostauksia tehdä niin, että olen ihan kypsä kaikkeen ja kaikkiin. Vaan sillä lailla että kirjoittelisi valmiiksi kaikessa rauhassa ja ajan kanssa ja keskellä seesteistä arkea. Eikä silloin kun tekisi mieli myydä lapset. Tosin Ekaa tämä nyt ei sillä lailla koske, koska hän on mun suosikki, jos nyt näin voi sanoa. Ja tämä synttäripostaus koskee nyt nimenomaan Ekaa. Ne kaksi muuta lasta voisinkin sitten rykäistä maata kiertävälle radalle... (rakastan, rakastan. Ja jos yhtään lohduttaa niin uskoisin että ne lapsetkin olisi ihan valmiita nappaamaan mut pää edellä hankeen)

Eka täyttää tänään viisitoista. En voi ymmärtää. Ei mene päivääkään etten mä mieti sitä että miten tuo poika on jo noin iso. Ja se tuntuu ihan mahtavalta! Miten hienoa että mun esikoinen on just tuommoinen tyyppi. Mä olen väsymyksiin asti hokenut täälläkin miten yhtäkään lasta ei saisi suosia yli muiden mutta valehtelisin jos väittäisin että Eka ei olisi mun suosikki. Tuon ensimmäisen kautta sitä kokee itsekin asiat jotenkin eri tavalla, kuin muiden lasten kohdalla. Kaikki on niin uutta itsellekin. Sentakia Eka tuntuu tietyiltä osin mulle kaikista läheisimmältä. Ja oon niin vilpittömän iloinen että oon osannut kääntää tämän kuvion niin päin että se on kivaa, kuin että ahdistuisin pojan kasvamisesta. Toki alahuuli vähän vipattaa, ja jopa ehkä enemmän kuin muiden lasten kohdalla mutta se mulle suotakoon.

Vaikka iloitsen Ekan kasvusta, tuo esikoinen väistämättä mukanaan isoja virstanpylväitä. Otsalohkossa hakkaa jatkuvasti se että tuon peruskoulu on kohta ohi. Jos lapsen koulun aloitus oli jännittävää ja kamalaa ja ties mitä niin koulun lopettaminen se vasta ihan hirveää onkin! Kuitenkin lapsen mennessä kouluun siinä on yhdeksäksi vuodeksi tietoa tulevasta. Itseasiassa se yhdeksän vuotta tuntuu ihan loputtomalta ajalta koska lapsi on koulun alkaessa niin pieni. Yhdeksän vuotta on siinä vaiheessa ihmisikä. No nyt se yhdeksän vuotta on Ekalla kohta takana. Ja koko tulevaisuus tuntuu mun vinkkelistä ihan kysymysmerkiltä.

Ekan toiveet jatko-opiskelun suhteen tuntuu vaihtuvan päivittäin. Yritetään kannustaa ja pysytellä taka-alalla mutta selvästi teini kaipaisi selkeää ohjausta johonkin suuntaan. Mistä sitä tietää mikä suunta on se oikea? Ei me aikuisetkaan tiedetä. Yhdessä sitten koitetaan pohtia tätä elämän kulkua ja sitä että ei vielä tarvitsekaan tietää mikä on se oikea juna itselle. Matkan varrella voi hypätä toiseenkin jos siltä tuntuu.

Kovin isojahan nuo tuonikäiset jo miettii. Itsenäistymistä ja omaa kämppää ja kaikkea. Toivon että se nyt ei ajankohtaista ihan lähivuosina olisi, mutta jos on niin toivon että osaan päästää irti ja tukea. Ja tarvittaessa sitten kopata tyypin takaisin kotikoloon kasvamaan, jos maitojuna onkin se oikein kyyti sillä hetkellä. Se on jotenkin ehkä vähän hassuakin miten sitä on vähän aina esikoisen kohdalla hukassa ja raakileena vanhempana. Ensimmäisen lapsen syntyessä kaikki vauvaan liittyvät jutut pitää opetella. No, ei se muutu mihinkään tässä vuosien varrella. Kaikki on aina uutta esikoisen kanssa, itsenäistyminenkin. Ehkä muiden lapsen kohdalla sitä osaa kohdata senkin sitten paremmin?

Sensijaan että jauhaisin vain omasta viisitoistavuotisesta vanhemmuudestani, voisin yrittää kertoa vähän itse synttärisankarista.

Eka omaa aivan hillittömät sosiaaliset taidot. Hän ei mun mielestä pyri miellyttämään väkisin ketään mutta selvästi osaa hakea sieltä omista supliikeistaan ne keinot, mitkä kenenkin kohdalla on ne toimivimmat. Ihailen vilpittömästi tuota taitoa. Koen myös että juuri tämän takia mun lapsista mulla ja Ekalla kohtaa henkilökemiat kaikista parhaiten. Hän ei selvästikään nauti konflikteista ja on valmis itse mukautumaan, miellyttämättä kuitenkaan, jotta turhan kinat vältetään. Mähän olen itse just niitä tyyppejä jotka kiukuttelee ja yrittää provosoida ja saada riitaa mutta Eka ei lähde ollenkaan mukaan noihin mun kotkotuksiin. Hän osaa ohjailla mut ihan eri raiteille ja saada mun kylvämän katkun hälvenemään. Mua joskus jopa naurattaa, kun seuraa miten hyvin hän lukee tilanteita ja ihmisiä ja sitä, että millä taktiikalla kannattaa milloinkin lähestyä. Ja haluaisin uskoa että tässä ei ole nyt kyse mistään esikoisen roolista vaan siitä, että tuo nyt vaan on hänellä luonteenpiirteenä. Se on osa häntä, ei osa esikoisuutta.

Esikoisemme on myös senverran supliikki kaveri, että hän juttelee aika varauksetta myös meidän kavereille, sukulaisille, vanhemmille ihmisille jne. Häneltä puuttuu se sellainen teinin jurotus kokonaan. Toki meille perheen aikuisille häneltäkin saadaan huonona päivänä niitä yksitavuisia vastauksia ja jurottamistakin mutta noin yleisesti hän tykkää jutella ihmisten kanssa. Hänestä ei tarvitse nyhtää irti kuulumisia ja juttuja vaan hän vastaa hyvin omatoimisesti ja kyselee myös vastavuoroisesti muiden kuulumisia. Hän ei kuitenkaan ole mikään turhanjauhaja ja tyhjänpäiväisten lätisijä mutta ehkä kuitenkin keskivertoteiniä sosiaalisempi.

Kaikesta sosiaalisuudestaan huolimatta Eka ei viihdy yhtään parrasvaloissa. Eikä halua huomiota itseensä. Moni mun mielestä hyödyllinen juttu on mennyt Ekalta "sivu suun" koska hän itse kokee että ei halua mukaan asioihin, jossa pitää tuoda itseään esiin tai esimerkiksi käyttää kielellisiä lahjojaan. Uskon kyllä että jonain päivänä, riittävän vanhana ja itsevarmana, hän oppii hyödyntämään myös sitä, että osaa lukea ihmisiä ja tulee toimeen monenlaisten tyyppien kanssa.

Hän on ehdottomasti perheemme unikeko ja hankalin herääjä (kirjoitan tätä puoli seiskan pintaan aamulla ja tähän mennessä Ekan kello on soinut jo kolmesti mutta itse poikaa ei näy vielä missään). Mutta jollakin ihmeellä hyvin harvoin kuitenkaan myöhästyy mistään. Eka saattaa sujuvasti nukkua soiva puhelin kädessään. Toka sitten tulee viereisestä huoneesta herättämään veljen. Mä niin kadehdin noita unenlahjoja!!!

Eka harrastaa edelleen Parkouria. Jossain vaiheessa hän mietiskeli salilla käymistä ja mä yritän edelleen tasaisin väliajoin markkinoida sirkusta ja erityisesti jongleerausta. Mutta toistaiseksi Parkour on se joka pysyy. Eka on tosi lahjakas sekä diabolon että akryylipallon kanssa. Uskon että hän hyötyisi opetuksesta tosi paljon. Tähän asti hän on itseoppinut youtuben avulla, mutta motivaatioon vaikuttaa selvästi se, että kaikkea ei opi vain videon kautta, vaan tarvisi ns. kädestä pitäen-opetusta.

Toistaiseksi Ekan teini-ikä on osoittautunut melko helpoksi. Ei kivuttomaksi mutta helpoksi. Toki haastavia tilanteita on ollut ja on vähän väliä, mutta tyyppi on jotenkin niin järjellä toimiva tapaus että useimmiten ensin miettii ja sitten toimii. Unohtaa ja hukkaa toki kaiken mutta noin yleisesti ei anna tunteiden viedä mukanaan liikoja. Tuntuu tajuavan että tulevaisuus on tietyiltä osin nyt hänen omissa käsissään ja että on hänestä itsestään kiinni millaiseksi se tulevaisuus rakentuu. Vanhempana mua mietityttää että alkaako se varsinainen kapinointi sitten vasta täysi-ikäisenä. Kun vielä toistaiseksi Ekan teini-ikä ei ole sen ihmeempiä kapinoita sisältänyt. Ehkä se johtuu siitä, että Eka on se ensimmäinen lapsi, mutta ihan jatkuvasti huomaan miettiväni itseäni samanikäisenä. Eka on jo niin iso, että muistan tosi hyvin millainen olin itse samassa iässä. Muistelen jatkuvasti miten kamalan kapinallinen mä olin ja mitä kaikkea olin tuohon ikään mennessä tehnyt ja kokeillut ja kyseenalaistanut. 

Mä en osaa jotenkin ajatella että apua, kolmen vuoden päästä se on täysi-ikäinen. Kolme vuotta on ihan älyttömän lyhyt aika. Se hurahtaa ihan hetkessä. Kerran kun vetää syvempää henkeä niin se on siinä. Sitten se on vastuussa asioista ja itsestään ihan toisella tapaa. Mua ei itseasiassa ehkä se täysi-ikäisyys niinkään ahdista. Mutta se mua ahdistaa että Eka täyttää viiden vuoden päästä 20. Vain viiden vuoden. Itsehän olin äiti sen ikäisenä.

Tänään meillä juhlittiin ihan vaan perheen kesken. Eka sai synttärilahjaksi kokovartalopeilin (ihan itse toivoi, kyllä on toiveet muuttuneet sitten omien teinivuosien) ja Siippa vei pojan illalla leffaan katsomaan Star Warsia. Muulla porukalla taiteiltiin valkosuklaa-mokkapaloja kakuksi, Ekahan rakastaa valkosuklaata. Hän ei koskaan toivo kakkuihinsa muuta kuin valkosuklaata. Mä ostin vielä pieneksi yllärilahjaksi pojalle kumpparipantoja ja ponnareita, Eka kun kasvattaa pitkää ananasta ja pitää hiuksia välillä myös kiinni. Olivat mieluisia.

Eka säästää tällä hetkellä rahaa ja on aika kivasti onnistunutkin. Kohde vaihtelee kyllä viikoittain, milloin se on uusi kone, milloin mopokortti ja milloin joku konsoli ja telkkari. Eka ei välttämättä aina ole se pitkäjänteisin kaveri mitä tulee raha-asioihin, mutta tällä kertaa hän ajatteli säästää kevääseen/kesään asti ja sitten katsoa mihin sijoittaa.

Mä en ole enää moneen aikaan uskaltanut ostaa Ekalle mitään kysymättä. En vaatteita, en hiustuotteita, en dödöjä, en edes pesuaineita koska poika on tosi tarkka mitä haluaa. Tykkään ihan älyttömästi käydä Ekan kanssa kahdestaan ostoksilla koska hän on jotenkin tosi kulutuskriittinen ja ylipäätään tykkää tutkia tarkkaan. Monesti jutellaan samalla kaikenlaista ja käydään jossain syömässä. Kummallakin on näiden reissujen jälkeen aina tosi hyvä mieli.

Jos tästä nyt ei vielä paistanut läpi niin sanottakoon se vielä erikseen. Olen aivan järjettömän ylpeä esikoisestani ja iloinen siitä millainen hänestä on kasvanut. Hän on ehdottomasti mun päivieni ilo ja kirkas valaisija elämässä. Hyvää syntymäpäivää, sinä iso, mutta kuitenkin aina se mun Eka Vekara.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?