torstai 10. joulukuuta 2015

Yövuorotalk eli diippiä shittiä

Mulla oli tuossa vika yövuoroputki vähään aikaan. Seuraavat on vasta kuukauden päästä. Vika yövuoro oli niin kamala että en muista koska viimeiksi olisi noin vaikeaa ollut. Olin nukkunut tosi huonosti siinä vuorojen välissä koska mulla oli iltapäivällä yksi kokous ja lisäksi mulla alkoi menkat. Mä reagoin nykyään ihan kaikkeen mahallani. Ei tarvitse olla kuin vähän kovempi stressi tai päänsärky tai univelka tai mitä nyt vaan niin mä nieleskelen oksennusta. Sama homma menkkojen aikana. Parina päivänä on ihan todella huono olo ja oksettaa. Nyt toinen niistä päivistä osui sinne yövuoroon.

Siinä maksimoidessani kurjuutta (ja yrittäessä pitää mahan sisältöä ihan omanani) aloin jostain syystä miettiä synnytystä. Ja eritoten Kolmosen synnytystä. Vaikka se oli pitkälti ahaa-elämystä ja mulle jäi siitä olo että hei NYT mä osaan synnyttää, niin onhan se synnyttäminen oikeasti paikoin jotenkin tosi alentavaa hommaa. En tarkoita nyt mitään kätilöitä joiden kanssa ei henkilökemiat kohtaa tai komplikaatioita tai mitään. Vaan sitä että siellä alasti heilut ja esittelet alapäätäsi jokaiselle joka vaan ovesta sisään sattuu tulemaan. Sitä että sun itsemääräämisoikeus sun vartaloa kohtaan säilyy sulla itselläsi. Mä en ole millään lailla häveliäs ihminen eikä alastomuus ole mulle ongelma. Mutta oman kehon kontrollointi on mulle iso juttu ja se, että päätän itse kehostani. Synnyttäessähän se ei aina ihan noin mene.

Kolmosen synnyttyä mun kohtu ei oikein jaksanut supistella riittävästi. Hyytymät jäi kohtuun ja niitä alkoi kertyä sinne lisää ja lisää kun sitä verta vaan valui sinne kohtuonteloon mutta se ei tullut pois. Mulla oli tosi mahtavat kätilöt jotka onneksi tekivät useammankin kikan jotta kaavintaan ei päädytä. Mutta vaikka olivat mahtavia ja tiesivät mitä tekivät, niin mä koin sen tilanteen jotenkin tosi ristiriitaisena. Koin sen kohdun kovakouraisen runtelemisen todella alistavana, jopa väkivaltana. Tiedostin ja tiedän toki miksi niin piti tehdä. Järki tajuaa. Mutta tunnepuoli viestitti silti muuta. Kaikista nöyryyttävimpänä koin sen että kohdun supistelemattomuuden takia mulle laitettiin kolme cytotecia. Ja koska ne oli saatava vaikuttamaan äkkiä ja täydellä teholla, ne laitettiin takapuoleen. Siippa seisoi viistosti mun jalkopäässä lavuaarin luona pesemässä vastasyntynyttä Kolmosta. Karjuin sille vaan henkihieverissä että älä katso tänne!! Se alentuneisuuden tila oli jotenkin sellainen että sitä kuvitteli että tätä ei tapahdu jos se toinen ei katso ja näe mitä nää tässä nyt tekee mulle.

Jälkikäteen oon miettinyt että mitä jos vaan olisin heittänyt liinat kiinni. Sanonut että nyt loppu se murjominen ja ette tasan laita mulle perseeseen mitään. Että mun henkilökohtaisen koskemattomuuden rajat menee nyt tässä ja piste. En osaa tätä ihan edes selittää tai pukea sanoiksi mutta vaikka järki leikkasi ja sitä tiedosti että miksi näin, niin oikeasti tunnepuoli karjui täyttä häkää että tässä toimitaan nyt väärin mua kohtaan. Vaikka ei edes toimittu. Mutta ne mun rajat on piirtynyt niin, että jotkut hälytyskellot kilkatti noin. Mitä olisi tapahtunut jos mä olisin kieltäytynyt? Kyettäisiinkö tollaisessa tilanteessa tajuamaan että mulla ei ole tarkoitus olla hankala henkilö siinä vaan yksinkertaisesti koen tilanteen liian traumaattisena.

Se on jännä homma että miten erilailla nämä asiat kokee, riippuen millä puolella joukkoja seisot. Tuo edellä kuvaamahan on kätilöille vain työtä. He tekevät siinä kaikkensa sen eteen, että mä en joudu kaavintaan ja että vältetään tietyt komplikaatiot. He tekevät vastaavaa todennäköisesti viikoittain. Ei ole oikein vaihtoehtoja että mitenkä ne asiat tehtäisiin vähemmän synnyttäjää häpäisemättä. Välttämättä ei ole edes aikaa mihinkään neuvotteluihin tai vaihtoehtoihin. Kokeeko kaikki synnyttäjät edes sitä tilannetta niin että ovat alistettuina? Vaikka synnyttäminen miten on maailman luonnollisinta niin muuttuvista tekijöistä ei kyllä kukaan missään valmennuksissa tai muissa puhu mitään. Ei niihin pysty varautumaan tai valmistautumaan jos ei edes tiedä. Eikä se, että on jo aiemmin synnyttänyt, tee ihmisestä ammatikseen synnyttäjää. Tai takaa sitä että tietää.

Vähän samantyyppistä puitiin mun töissä joku aika sitten. Mun töissä kun ihmiset (toim huom ei me työntekijät!) on useimmiten lähes alasti. Mä näen lukuisia alastomia vartaloita aina ollessani töissä. Miehiä, naisia, nuoria, vanhoja. Ryppyisiä, kimmoisia, tummia, vaaleita. Ihan kaikkea. Yksikään kropan kuhmura tai poimu ei järkytä tai yllätä mua enää. Ja kun siinä on se alaston vartalo niin ei sitä työtilanteessa mieti koskaan että hei tossa on muuten perse. Ei ikinä. Vaikka työtä ei tee liukuhihnamaisesti niin mieli on tavallaan tietynlaisella liukuhihnalla. Vartalo toisensa perään. Ei tunnu missään. Sieltä bongaa ne työhön liittyvät jutut ja se siinä. Sitä ei kiinnitä huomiota että onko tissit tai millanen muna tai onko siinä nyt sellainen vartalo joka mun silmää hivelee. Ne ei liity siihen mistä mä palkkani saan. Mutta kun kuvitteleekin itsensä siihen toiselle puolelle, siihen alastomaksi osapuoleksi, sitä ei enää suhtaudukaan ja ajattele ihan samalla tavalla. Hassuja juttuja. Mitenhän noissä tilanteissa sitä objektin ja subjektin eroa saisi vähän kavennettua?

2 kommenttia:

  1. Mä oon miettinyt tätä samaa. Kerran kävin gynellä kun mulla oli menkat - halusin vaan jutella pillereistä ja jotenkin ajattelin, ettei se mitään sisätutkimusta tee. Teki kuitenkin. Kuulemma oli hoitanut päivystyksessä naisia, jotka oli tulleet paikalle jonkin vuodon kanssa eikä ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

    Hyvä sille. Mä olin. Tuntui vaikealta.

    Ja synnytyksessä eri toten: vaikka halusin puolison olevan mukana, en halunnut sen näkevän sitä kaikkea. Esim. ehdottomasti kielsin sitä kiertämästä katsomaan kun vauva ihan oikeasti tulee ulos. Se oli siellä mun takia, ei näkemässä asioita, joita mä en halunnut sen näkevän.

    Synnytys ehkä vielä tilanteena on niin raskas ja sitä on niin väsynyt, että tunnepuoli saattaa kirkua ihan hädissään homman jälkeen vaikka järki sanoisi mitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen joutunut lukemattomia gynejä ja papoja ja kaikkea alapäähommia siirtämään ja arpomaan koska mulla on niin järjettömän epäsäännölliset kuukautiset ja aina toki ne on sitten osunut siihen ajankohtaan kun joku tutkimus olisi. Ja itsestä tuntuu että mielummin peruu sen ajan kuin menee kuukautisissaan ronkittavaksi. Joskus ennen Kolmosta kun olisin halunnut kuparikierukan, ärsytti ihan sikana kun ne ei vaan ehkäisyneuvolassa mitenkään jaksaneet tajuta sitä että me voidaan kyllä tuijotella sitä mun kuukautiskalenteria ihan loputtomiin, mutta ajanvarausta tai mitään kierukan laittoja sen perusteella on ihan turha yrittää sopia.

      Hassua sinänsä muuten nyt kun tätäkin miettii eri vinkkeleistä, niin miksikä nyt kuukautisten aikana ei voisi mennä gynelle tai muuten alatutkimukseen. Eiköhän noita tekevät tyypit tosiaan ole nähneet vaikka mitä. Miksi se tuntuu itselle niin vaikealta ja oikeastaan nimenomaan nöyryyttävältä?

      Sitten jos mietin tätä hommaa taas nyt oman duunin puolesta niin välillä törmää sellaisiin tyyppeihin ketkä puhuu kyllä ihan mistä vaan ruumiintoiminnasta tai -vaivasta ihan vaivatta. Tyyliin samaan sävyyn kuin juteltaisiin säästä. Siinä meinaa välillä itse sitten hämmentyä ja myötänolostua, mä en voi kovin tarkkoja esimerkkejä tässä kertoa vaikka mieli tekisi :D Mutta toiset on ihailtavan avoimia, joka sitten taas nimenomaan helpottaa kun seisot siellä työntekijäpuolella. Mutta sitä vaan välillä pysähtyy miettimään että nolottaako tota ihmistä mikään?

      Mä luulen kanssa että synnyttäessä just kun et itse hallitse sitä sen etenemistä etkä niitä tilanteita mitenkään, niin haluat edes hallita edes sitä mitä se tukihenkilö siellä tekee ja näkee.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?