lauantai 17. joulukuuta 2016

16

Eka täyttää tänään kuusitoista vuotta. Jotenkin hurjaa että ensimmäinen synttäripostaus hänestä taisi olla blogissa silloin kun kundi täytti kaksitoista. Siitä ei ole kuin neljä vuotta, mutta muutos tuosta on hurja. Silloin poika oli ihan lapsi, nyt taas jo nuori, aikuisuutta lähestymässä. Nyt ei enää jatkuvasti ihmetytä se hänen isoutensa. Vaan pikemminkin se aika, kun hän oli pieni. Hän on ollut iso jo niin kauan että ei meinaa uskoa sitä että hänkin on ollut joskus niin pieni kuin esim. Kolmas on nyt.

Eka on ollut aina mulle varsinainen ilon aihe. Toki hänenkin kanssa on ollut huolta ja murhetta mutta ne tuntuvat pieneltä verrattuna siihen, miten paljon hän tuottaa mulle iloa. Olen hänestä päivittäin aivan käsittämättömän ylpeä, millainen upea persoona hän onkaan. Totean täysin vilpittömästi että en tunne maailmassa montaakaan ihmistä, jolla olisi yhtä vahva tunneäly kuin Ekalla on. Toivon että mikään kyynisyys maailmassa ei ikinä poista sitä hänestä.

Vuosi vuodelta Eka tuntuu löytäneen oman tyylinsä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Hänellä on monta ystävää ja kaverisuhteet on tyypille todella tärkeitä. Ja vaikka ei tuosta jatkuvasta kähyämisestä ja kinaamisesta uskoisi niin myös pikkuveljet ovat Ekalle aivan kaikki kaikessa. Tämä on seikka jonka hän on myöntänyt itsekin ääneen.

Eka teki musta aikanaan äidin ja hän tulee omaamaan erityisen paikan mun maailmassa sen vuoksi aina. Puolin ja toisin on hänen kanssaan kokeiltu ja opittu, yhtä sun toista. Mä olen ehdottomasti Ekalle ensisijaisesti äiti mutta mulla on ollut ilo huomata myös se että meidän henkilökemiat pelaa niin hyvin yhteen että ollaan myös kavereita. Me voidaan jutella keskenämme aivan kaikesta. Samaten on ollut jännä huomata millaisia kaverisuhteita hän on muodostanut esimerkiksi mun kavereiden kanssa. On ollut muutama opintoihin liittyvä juttu, jotka Eka on hoitanut mun ystävien kanssa. Ilman että mä olen mukana tai puutun mihinkään mitenkään. Ja poikkeuksetta kaikki ovat vain kehuneet miten älyttömän fiksu tyyppi Eka on ja miten hieno tulevaisuus hänellä on edessään. Mannaa!!!!

Syksyllä alkaneet toisen asteen opinnot heitti pojan maailmaan, jossa hänen täytyy itse kantaa vastuuta eri tavalla kuin aiemmin. Ja on ollut ilo huomata että vastuu ja paine ei ole ollut liikaa vaan Eka selviää ongelmitta ja kykenee kohtaamaan haasteet. Hän oikeastaan suorastaan janoaakin haasteita ja haluaa oppia. Koulu on pääsääntöisesti kivaa ja ei mene viikkoakaan ettäkö hän ei hehkuttaisi esimerkiksi sitä miten mukavia opettajia hänellä on.

Täysi-ikäisyyteen on nyt siis kaksi vuotta aikaa. Pikkuhiljaa Ekan puheissa on alkanut ilmestymään viitteitä esimerkiksi dokaamisesta. Sinänsä hän ei tunne tällä hetkellä viehätystä päihteisiin mutta ne ovat selvästi yksi syy miksi hän odottaa täysi-ikäisyyttä. Että sitten voi. Tosin on juteltu siitäkin että mitäpä jos hän ei tykkääkään päihteistä tai päihtymisestä. Toistaiseksi hän ei siis ole ainakaan jäänyt kiinni että olisi mitään käyttänyt tai kokeillut. Mutta kukapa tietää... ihan fiksuja tuntuu onneksi juttelevan aiheesta.

Tuntuu että vuosi vuodelta on jollain tapaa aina vähemmän ja vähemmän kirjoitettavaa näistä isoista pojista. Asiaa kyllä olisi paljon mutta kaikkea on vaikeaa pukea riittävän kuvaileviksi lauseiksi, sen verran huikeina persoonina pidän näitä nuoriani. Ja se onkin juttu jonka toivon muistavani aina, miten huikeita he ovat tässä vaiheessa!

Hyvää syntymäpäivää rakas!

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Lukuhaaste: Harry Potter ja kirottu lapsi

12. Näytelmä


Mä olen aikanaan löytänyt Harry Potterin maailman elokuvien kautta. Kävin babybiossa katsomassa Eka-vauvan kanssa sen ihan ensimmäisen Potterin ja sitten se olikin menoa. Muistaakseni siinä vaiheessa Pottereita oli ilmestynyt kirjana kaksi ja kolmas oli ilmestymässä. Kirjojen myötä rakkaus velhomaailmaan vaan kasvoi ja olenkin jokaisen kirjan että elokuvan lukenut ja nähnyt mahdollisimman pian heti ilmestymisen jälkeen.

Mulla on hieman kaksijakoinen olo viimeisten Pottereiden suhteen. Harryn ja muiden hahmoen kasvaessa ja tullessa teini-ikään kirjat selvästi synkistyivät. Niissä oli edelleen se satumainen maailma ja miljöö mutta kuitenkin aika synkkä vire. Ei se kokonaisuus nyt varsinaisesti lopahtanut mutta Kuoleman varjelusten jälkeen mä ainakaan en juurikaan jäänyt kaipaamaan Tylypahkaa ja sen maailmaa. Tuntui että nyt tämä on nähty. Siksi en nyt mitenkään kovin odottavainen ollut kun kuulin Kirotusta lapsesta.

Heti ensimmäisenä huomasi että näytelmämuotoon kirjoitettua kirjaa on aika erilaista lukea. Sulla on siinä suoraan se plari kädessä. Piti vähän aikaa asetella omia palikoita päässä oikeisiin asentoihin, ennenkuin lukeminen sujui niin että tarinaa sisäisti. Sinänsähän näytelmän lukeminen on hyvin nopeatempoista ja jopa helppolukuista.

Kirottu lapsi jatkaa siitä mihin Kuoleman varjelukset loppui. Eli aiemmat Harry Potterit pitää olla luettuna jos tästä jotain meinaa irti saada. Ja vaikka tämän menisi katsomaan näytelmänäkin niin luulen että enemmän ymmärtää jos tietää jotain valmiiksi tästä velhomaailmasta. Viittauksia menneeseen on tarinan aikana niin paljon.

J.K. Rawling on luonut velhomaailman tietynlaiseksi. Se on täynnä huikeita, mielikuvituksella kuorrutettuja asioita ja tämä välittyi lukijalle hyvin vahvasti niistä aiemmista kirjoista. Kirotussa lapsessa kaikki on toisin, johtuen juurikin siitä että tämä on kirjoittu näytelmäksi. Koska tarina oli suoraa jatkumoa niistä aiemmista Pottereista, mä olisin halunnut lukea Kirotun lapsen samanlaisena formaattina kuin ne aiemmatkin tarinat. Näytelmä nimittäin ei sisällä samanlaisia kirjailijan mukaan kirjoittamia yksityiskohtia, kuin kaunokirjallisessa muodossa oleva tarina. Niitä yksityiskohtia joita sitten lukiessa rakentaa ja hahmottaa siellä omassa mielessään. Näytelmässä nämä toteuttaa lavastaja ja rekvisitööri. Mutta lukiessa näytelmää ne vielä puuttuvat koska lopputulos nähdään vasta sitten lavalla. Omaa mielikuvitusta sai toki käyttää nytkin reippaasti mutta sitä ei tavallaan ruokkinut mikään, johtuen juurikin yksityiskohtien kuvailun puutteesta. 

No itse tarina sitten.... mä en hirveästi vakuuttunut. Kuten jo aiemmin sanoin niin Kuoleman varjelusten jälkeen mulla oli hyvin vahvasti olo että tämä on nyt nähty. Että tätä ei vaan voi enää rakentaa mielenkiintoiseen suuntaan näillä samoilla hahmoilla ja kokonaisuuksilla. Ja sama olo vain vahvistui Kirotun lapsen jälkeen. Ei se nyt huono ollut mutta kyllä musta vähän tuntuu että pyörää yritettiin keksiä uudestaan. Jotain uutta oli yritetty tuoda mukaan mutta ei se vienyt tarinaa riittävästi eteenpäin. Tarinassa palataan kuitenkin vanhaan koko ajan, mulla tuli välillä jopa olo että taasko tässä käsitellään tätä samaa mikä on käsitelty jo ainakin kolmessa kirjassa aiemmin läpi. Lisäksi Kirottu lapsi oli mun mielestä hyvin ennalta-arvattava. Mä en oikein tiedä mitä tältä kirjalta odotin mutta kyllä ehkä hieman yllätyin että jäi vähän pettynyt olo. Onnistuakseen tämä olisi vaatinut sen että tarina olisi kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon. Näytelmäksi olisi voitu taivutella jokin kokonaan uusi tarina.

Myönnän että olen hyvin skeptinen sen suhteen että miten velhomaailma sopii näytelmäksi. Sekä kirjat että elokuvat kun ovat olleet niin vahvasti visuaalisia kokemuksia (kirjatkin siinä mielessä että tarina on kirjoitettu hyvin visuaaliseksi) että vastaavaa on hyvin vaikea tuoda näyttämölle. Pelkät vahvat roolihahmot ja taitavat näyttelijäsuoritukset ei yksinkertaisesti riitä.

Mutta. Tulipahan luettua.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Gilmore Girls - A year in the life

Nyt kun uudet Gilmore Girlsit on olleet katseltavissa jo parin viikon ajan, lienee turvallista sanoakin niistä jo jotakin. Jos et ole vielä katsonut uusia jaksoja lopeta tämän postauksen lukeminen välittömästi! En sinänsä paljasta mitään juonenkäänteitä mutta kirjoitan omista fiilareista sen verran seikkaperäisesti että ne voi paljastaa jotain tietämättömälle..


Mä olin heti perjantaina uusien jaksojen ilmestyessä valmiudessa katsomaan, mutta aloinkin sitten siinä kalkkiviivoilla epäröimään ihan tosissaan. Mitä jos en tykkääkään yhtään? Olisiko parempi vaan pitää mielessä se olo, joka seitsemästä kaudesta jäi? Tovin siinä pohdiskelin, tein jättimäiset eväät ja totesin että what the heck, menköön. Eka jakso pyörimään! Jo etukäteen olin miettinyt että en katso kaikkia neljää jaksoa putkeen, vaan jakso per päivä. Puolitoista tuntia on kuitenkin verrattain pitkä ja halusin imeä jokaisen yksityiskohdan. Tuntui että jos yritän ahmia heti kaiken, ei kokonaisuudesta saa niin paljoa irti. Tätä kirjoittaessa olen katsonut uudet jaksot kahdesti.

Uusissa jaksoissahan seurataan Gilmoren tyttöjä vuoden verran. Yksi jakso vastaa yhtä vuodenaikaa. Heti ensimmäisessä jaksossa pureuduttiin Lorelein isän kuolemaan ja muisteltiin Richard Gilmorea, kuten olin toivonutkin. Ylipäätään musta Richard oli ihan mahtavasti mukana uusissa jaksoissa ja itkeskelinkin varmaan eniten häneen liittyvissä kohtauksissa.

Ensimmäisenä mun silmään pisti se, että Lorelei on kyllä ikääntynyt tosi mahtavasti. Hän ei näytä enää samallalailla simpsakalta, eikä tarvitsekaan! Just hyvä että ikääntyminen näkyi. Muutamassa kohtauksessa musta näytti vähän siltä että onko Lauren Grahamille pursoteltu kerta pari Botoxia liikaa mutta muuten tykkäsin sellaisesta iän mukana tuomasta pehmeydestä, joka näkyi. Ja myös Emily Gilmorea näyttelevä Kelly Bishop oli ihan huikean rautaisessa kunnossa!

Roryn hahmoon olin tosi pettynyt. Mulla on aina ollut hänen kanssaan vähän uskottavuusongelmia ja olin toivonut että josko se hänen seitsemän kautta mukana kulkenut pikkutyttömäisyytensä olisi karissut pois, mutta ei. Tuntui että tietyllä tapaa sitä oli vahvistettu. Muut hahmot olivat kasvaneet mutta Rory on edelleen jotenkin kiukuttelevaksi heittäytyvä. Ei ikinä uskoisi että Rory oli uusissa jaksoissa samanikäinen, kuin Lorelei aikanaan sarjan alkaessa. 32-vuotias Rory tuntuu todella kaukaiselta verrattuna 32-vuotiaaseen Loreleihin.
Lisäksi en tykännyt Roryn löyhästä moraalista yhtään. Satunnaiset "olenpa kamala ihminen"-heitot ei poistaneet sitä faktaa että Rory oli melko mulkku Paulia kohtaan. Poikaystävän olemassaolon unohtelu oli hauskaa, jatkuva pettäminen sen sijaan ei. Joku keittiöpsykologi varmaan löytäisi Roryn käyttäytymisestä jotain yhtymäkohtia ja syy-seurauksia Lorelein menneisiin parisuhteisiin mutta eipä mennä ollenkaan niin syville vesille.

Alkuperäisen sarjan aikana nähtyjä hahmoja näkyi melkoinen liuta pitkin uusia jaksoja. Mm. kaikki Roryn entiset poikaystävät oli saatu mukaan. Loganista en ole tykännyt oikein koskaan, joskin seiskakaudella hän nosti mun silmissä osakkeitaan reippaasti mutta nyt näissä uusissa jaksoissa hän oli se sama vanha kultalusikka suussa syntynyt mulkku. Ei jatkoon! Sen sijaan Team Jess on edelleen se, johon mä asetun. Jessiä näyttelevä Milo Ventimiglia kyllä vain paranee vuosi vuodelta.. Moni muukin on huomannut Logan-Rory-Jess yhdistelmän olevan Christopher-Lorelei-Luke toisintoa. Musta ihan hauska vivahde, tosin soisin että Roryn kuvio saisi yhtä onnellisen lopun kuin Lorelei sai.

Monen muun tapaan Emily Gilmore oli näissä uusissa jaksoissa se, joka vakuutti mut eniten. Hänen kasvutarinaansa oli ilo seurata ja hahmosta oli tehty jotenkin inhimillisempi. Joskin onneksi tutun ärhäkkää Emilyä ei oltu kokonaan korvattu. Mutta tykkäsin siitä, että aika monesti keskiöön nousi nimenomaan se hänen muutoksensa. Miten nyt pitäisi olla kun onkin leski?

Nämä neljä jaksoa olivat onnistunut kokonaisuus kyllä, mutta kesäjakso oli musta jotenkin turha. Ja kaukana alkuperäisestä Gilmore Girlsistä. Sitä jotakin Stars Hollowmaista satua ja hassua sanailua hahmojen kesken oli selvästi yritetty hakea mutta ei mennyt sinnepäinkään. Jaksoon oli haettu yhteisöllisyyttä musikaalin avulla mutta sen yhteisöllisyyden sijaan mun mielestä kokonaisuus oli pikemminkin naurettava. Ei hauskalla tavalla. Toisaalta mä en tiedä kuinka iso riippakivi se nyt on, jos jatkuvasti vertaa näitä uusia niihin seitsemään tuotantokauteen. Ja kaipaa sitä vanhaa. Mutta sitähän me haluttiin ja odotettiin. Tuttua ja turvallista tuotuna tähän päivään. Miksi muuttaa jotain hyväksi havaittua? Why fix it, if it isn't broken?

Sinänsä olisi hauska tietää miten alkuperäinen tekijäkaksikko Sherman-Palladino olisi lopettanut sarjan, jos olisivat saaneet olla vaikuttamassa kutos- ja seiskakausiin. Toki tiedämme nyt #lastfourwords kuvion, mutta varmasti kokonaisuuteen olisi vaikuttanut muukin. Luin itseasiassa Sherman-Palladinon haastattelun jossa Amy Sherman-Palladino sanoi että ei olisi alunperin tehnyt Lanesta nuorta äitiä. Vaan nimenomaan Rorysta. Ja mua on jäänyt mietityttämään tämä tosi paljon. Entä miten olisi käynyt esimerkiksi Lorelein vanhemmille? Nythän Emily Gilmoren kasvutarina oli paljolti sitä mitä oli, koska Richard Gilmoren hahmo oli pakko kirjoittaa sarjasta pois. Entäs jos Sherman-Palladino olisi saanut lopettaa jo seiskakauden viimeisessä jaksossa kaiken? Paljon kysymyksiä ja ajatuksia siis jäi. Sinänsä kyllä sain näistä uusista jaksoista sen mitä toivoinkin. Nyt tiedän mitä hahmoille kuuluu.

No sitten se #lastfourwords. Mun täytyy sanoa että pidin lopetuksesta todella paljon. Toisaalta jäin kaipaamaan lisää mutta loppupeleissä toivon kuitenkin että tämä oli nyt tässä, tämä oli ihana ja riittävä kokonaisuus. Syysjakso oli aivan täydellinen lopetus yhdelle suosikkisarjalleni. Ja toivon todella että se olisi sitä, lopetus. Kaikki oli valmista mutta jotain jäi kuitenkin ilmaan. Uudet jaksot kestävät monta katselukertaa, samalla lailla kuin ne aiemmat seitsemän kauttakin. Joka tuntuu tosi lohdulliselta. Sarjaa oli tuotu nykyaikaan hienosti, esim Luke's Dinerin uusi kyltti oli hulvaton!

Kuten tuolla ylhäällä kirjoitin niin Rory ei vaikuta juurikaan aikuistuneen. Vikan jakson loppuminuuteilla jotain aikuistumista alkoi kuitenkin näkymään. Eli ehkäpä tarina saa vielä jatkoa?


lauantai 10. joulukuuta 2016

Lukuhaaste: Syysprinssi

34. Keskustelua herättänyt kirja

Syysprinssi on vuonna 1996 ilmestynyt tositarina Anja Kaurasen ja Harri Sirolan traagisesta rakkaudesta. Puheenaiheeksi kirja nousi viimeistään vuonna 2001, kun Sirola teki itsemurhan hyppäämällä metron alle.

En oikein tiedä miksi lainasin tämän kirjan. Mulla on yleensä aina joku juttu mielessä tai joku syy, miksi haluan lukea just sen kirjan jonka luen. Syysprinssistä en tiedä miksi valitsin sen. Ehkä elokuvan takia? Jota en ole tosin nähnyt ja kirjan luettuani en ole ihan varma haluanko edes nähdä.

Tiedän että mun oma mielentila vaikutti nyt tällä kertaa lukukokemukseen todella paljon. Luulen että jossain toisessa elämäntilanteessa en olisi kokenut kirjaa ihan näin raadolliseksi, vaan olisin nähnyt siinä enemmän kaunista. Kirja on lyhyt ja luin sen yhdeltä istumalta. Ja oikeastaan koko sen ajan alahuuli vähän vipatti.

Kirjaa on kuvattu tarinana nuoruudesta, rakkaudesta ja hulluudesta. Ja sitä se juurikin on. En saanut kovin kummoista otetta kirjan hahmoista mutta pakahduttava rakkaus kyllä välittyi muhun jokaisesta lauseesta jossa sitä kuvattiin. Tuntuu uskomattomalta että noin voimakasta rakkautta on joku kokenut, noissa määrin ja tuolla lailla. Että se menee ihan siinä terveen ja sairaan rajamailla.

Sirola kärsi pahoista mielenterveysongelmista ja nämä välittyivät myös suhteeseen. Mietinkin useampaan kertaan kirjaa lukiessa että tarvitseeko näin hullu rakkaus sen, että on ihan oikeastikin hullu? Valitettavasti kaikesta siitä hullun pakahduttavasta rakkaudesta huolimatta mulle jäi olo että tarina oli pääsääntöisesti surullinen. Ennenkaikkea surullinen.

Tarinaan ja tapahtumiin oli paikoin vaikea päästä sisään, vaikka lukiessa erottikin helposti aikamuodot joissa kulloinkin oltiin. Sirola itse on lukenut Syysprinssin ja ollut kiitollinen Kauraselle siitä miten kauniisti hän Sirolasta kirjoitti. Myönnän että kirjaa lukiessa mullakin iski halu kirjoittaa omasta nuoruudenrakastetustani. Se meidän tarina. Joka oikeasti vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin puhututtaa silloin tällöin yhteistä kaveripiiriä. Mutta, se olisi tarina jonka mä näen eri tavalla kuin muut. Syysprinssi on samanlainen Anja Kauraselle. Rakkaustarina, joka ei välity muille samanlaisena kuin se on kokijalle. Ja se ehkä oli mun mielestä tämän kirjan ongelma. Mutta sellaisia suuret rakkaustarinat ovat. Maata järisyttäviä ja henkilökohtaisia. Jos kirjoitetaan faktaa niin ei sitä kaikkea täysin pystykään välittämään muille koska se täytyisi elää ja kokea.

Jostain syystä mun mieli seikkaili Syysprinssiä lukiessa vahvasti jossain Timo K. Mukkamaisissa maisemissa. Johtui varmasti aikakaudesta johon Syysprinssi sijoittuu, mutta ehkä mun mieli myös löysi Mukassa ja Sirolassa jotain yhteistä. En tiedä. 

Syysprinssi jää kyllä mieleen mutta nyt täytyy saada väliin jotain kevyempää luettavaa. Sen verran raskaisiin vesiin päädyttiin tämän rakkauden myötä.

Lukuhaaste täällä

torstai 8. joulukuuta 2016

Virta loppu

Vuosi sitten toivoin että vuosi 2016 olisi hyvä. Toisin kävi. Oma mieli laahaa jossain maapallon syvimmässä pisteessä. Jos tekisin nyt jonkun masennustestin niin saisin varmaan aika korkeat pisteet. Melankolia tulee varmasti näkymään myös blogissa mutta en pyytele sitä anteeksi. Tämä on nyt tällainen vaihe. Kun itkettää koko ajan, on koko ajan vähän surullinen ja ahdistunut, kun ei jaksa.

Tuntuu jopa vähän katkeralta että toivomani hyvä vuosi on puolittain ollut melko perseestä. Tuntuu epäreilulta että ne omat elämän piristyspisteet, kuten joulu, tuntuu lähinnä välttämättömältä pakolta. Joulu on ehdottomasti ollut mulle aina se, joka auttaa jaksamaan. Nyt ei tunnu yhtään siltä ja se surettaa. Kun kuitenkin haluaisi piristyä ja olla muuta kuin nyt on. Toisaalta, suru pitää surra pois. Tai ainakin sille tasolle että se ei sanele arkea. Vielä toistaiseksi tuntuu että ei ole päivää jolloin ei vituttaisi ja itkettäisi mutta ehkä se tästä pikkuhiljaa, gettin' there. Siihen saakka otan lasillisen punaviiniä vaikka seuraavana aamuna olisi aamuvuoro, korvaan aamupalan suklaalla ja nukun päiväunet tarvittaessa joka päivä.

Koska tiedostan mistä mikäkin johtuu, yritän nyt ennenkaikkea antaa aikaa omalle päälle. En kuitenkaan koe että asiat kohentuu tai menee ohi vain olemalla, joten olen mietiskellyt itselleni pieniä juttuja joilla pusken itseäni eteenpäin ja jaksamaan. Ajattelin jakaa ne juttuni myös tänne. Tänä vuonna pimeyttä karkoitetaan seuraavin keinoin:

Hedelmät
Melankolia vaikuttaa mulla aina ruokahaluun. Syön kyllä säännöllisesti mutta esimerkiksi herkut ei maistu yhtään. Ainakaan mikään makea. Onneksi hedelmät maistuu ja nyt onkin kaikkien mun suosikkien sato. Mandariinit, granaattiomenat, appelsiinit, persimonit. Aurinkoa suuhun!


Valot
Meillä on parvekkeella ympäri vuoden valopallot. Ei niitä tietenkään valoisana vuodenaikana pidetä päällä mutta hämärällä ja pimeällä kyllä. Värikkäät valot näyttää kivalta väripilkulta säkkipimeässä. Ja valo ylipäätään, vaikka se keinovaloa onkin. Kynttilöitä meillä poltetaan lähes joka ilta ja joulukuusikin on jo koristeltuna. Valoa, valoa, lisää valoa!!

Lumi
No sitähän nyt ei tällä hetkellä ole ja yleensä inhoan sitä mutta tänä vuonna aion asennoitua toisin. Jos sitä valkoista kultaa nyt ikinä lisää saadaan. Tänä vuonna ajattelen lumesta kuten Lorelei; lumi tekee kaikesta taianomaista ja mitä vaan voi tapahtua kun sataa lunta.


Lukeminen
Aivan sama mitä lukee, kunhan lukee. Kun on jumissa, lukeminen auttaa.

Lämpimät juomat
Jouluinen kahvi, glögi, minttukaakao, mausteinen tee. Ihan parasta. Suosikiksi tälle vuodenajalle on noussut Hans Välimäen vuosikertaglögi (glögin lisäksi mukana maistuu raparperi ja kesä. Aika moni vuosikertaglögi näkyy tänä vuonna ottaneen vaikutteita kesästä, mutta Hansin versio on ainoa josta olen bongannut raparperin maun), se vaan yksinkertaisesti on aivan järjettömän hyvää. Odottelemassa on myös Annalan joulutorilta ostettu chiliglögi. Saa nähdä onko hitti vai huti.


Joululaulut ja musiikki ylipäätään
Jouluradio aukesi marraskuun lopulla ja tänä vuonna uutuutena näkyy olevan Jazzjoulu. Mä olen edelleen kuunnellut eniten Rouheaa joulua, mutta tuo Jazz on iskenyt myös. Lisäksi kaivoin Spotifysta Gilmore girls soittolistan, joka on myös soinut reippaasti viime päivinä.

Ystävät
Mulla alkaa loma ihan just kohta ja olen tuupannut pariksi viikoksi aika monta tapaamista kavereiden kanssa. Ilman mitään sen suurempaa suunnitelmaa, ajatuksena ainoastaan se että kunhan nähdään.



Hyvä ruoka
Ei varmaan ole toista ajankohtaa, jolloin ruoalla voi iloitella yhtä paljon kuin tähän aikaan vuodesta. Pari joulubuffaa on jo varattuna ja toivon mukaan ennen joulua ehtisi käydä pari muutakin ruokareissua.

Joulumarkkinat
Oon itsekin vähän järkyttynyt siitä että en ole vieläkään käynyt Tuomaan markkinoilla, vaikka ovat olleet auki jo monta päivää. Mutta pian, pian! Haluaisin myös ehtiä pyörähtämään Porvoossa vielä ennen joulua. Mun mielestä Porvoon joulumarkkinat ei mitenkään hirmuisen ihmeelliset ole mutta kokonaisuutena Porvoo on ihana joulukaupunki.

Musta tuntuu että aina kun rustailen näitä omia varaventtiileitäni tänne, niin ne ei juurikaan eroa toisistaan. Harvoin tulee mukaan mitään uutta. Mutta toisaalta ehkä se on vaan hyvä. Että tiedostaa ne omat juttunsa, joista saa virtaa. Jankkaan siis todennäköisesti jatkossakin aina samat läpät.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Teinien lahjontaa

Joulu lähestyy ja voi alkaa taas stressaamaan joululahjoista. Itse en ole yhtäkään vielä hankkinut eikä oikein ole hajuakaan mitä hankin mutta ehtiihän tuota. Melkein viikon päästä alkaa loma.

Joka vuosi kuulee vähän sieltä ja täältä ihmisten ahdinkoa, että mitä nuorille lahjaksi. Mitään varsinaista abc-ohjeistusta ei ole olemassakaan mutta muutaman vinkin voin heittää. Nämä on käypiä sekä synttäreinä että jouluna. Tai muina lahjuksina. Ja näitä saa aika kivasti muunneltua suuntaan jos toiseenkin.

Moni nuori toivoo lahjaksi useimmiten rahaa. Joka ei olekaan musta ollenkaan huono vaihtoehto. Saapahan varmasti sitten jotain mieluista. Mutta itse tykkään antaa sitä lahjaksi vain silloin, jos sille lahjarahalle on joku konkreettinen kohde. Itsehän teininä käytin kaikki lahjarahat aina tupakkaan eli ehkä tässä nyt on vähän sellainen omakohtaisuus joka sanelee. Mutta ei se raha ole ollenkaan huono vaihtoehto jos tosiaan on joku  ihan konkreettinen kohde olemassa. Esimerkiksi vanhin kummipoikani säästää kevariin ja sen ylläpitoon. Mutta sitten ihan ehdasti lahjalahjoja voisi olla nämä seuraavat:

Lahjakortit
No okei, tämäkin lahja on käytännössä rahaa. Mutta kuitenkin vähän personoidumpaa rahaa. Koska lähes mihin vaan saa nykyään lahjakortin ja sitä myötä lahjaa voi tehdä saajansa näköiseksi. Meillä suurinta hittiä on olleet lahjakortit vaatekauppoihin tai Verkkokauppaan.

Sarjaliput leffaan
Nämä toimii aina. Hankitaan meidän nuorisolle yleensä sekä meidän korttelikinoon sarjaliput että sitten Finnkinolle.

Elektroniikka
Kännykät, konsolit ja tietokoneet taitaa olla kestona nuorien toivelistoilla. Mä en ole koskaan suostunut moisia kustantamaan vaan meillä nuoret on saaneet säästää rahaa niihin itse ja ostaa. Ekat kännykät toki aikanaan hankittiin mutta nyt siis kun ovat jo isompia ja toivovat ties mitä, niin itse saavat säästää ja hankkia. Sensijaan mä olen suosinut pienelektroniikkaa. Hyvänä lahjana on olleet esimerkiksi kuulokkeet, matkalaturit, ulkoiset kovalevyt, kaiuttimet ym. Toki nämäkin saattavat olla aika hurjissa hinnoissa mutta hyviä ja kestäviä vaihtoehtoja on löytynyt sieltä edullisimmistakin.

Lautapelit
Me ostetaan joka vuosi perheen yhteiseksi joululahjaksi joku uusi peli. Ja se on joka vuosi hitti. Ylipäätään pyhinä kannattaa pelata nuorten kanssa, oli se sitten konsolilla tai tietokoneella tai noita perinteisempiä. Pelaaminen on kivaa ajanvietettä yhdessä. Meillä suosikkeina vuodesta toiseen on Uno ja Scrabble. Sekä huojuva torni! Joka muuten on musta kaikista paras peli jos halutaan löytää sellainen ehta "vauvasta vaariin"-vaihtoehto.

Harrastuskamppeet
Jos nuori harrastaa jotain, niin kannattaa kysyä myös olisiko lahjatoiveena jokin harrastukseen liittyvä. Kummipojalle ostin joskus uuden fudispallon kun sellaiselle oli tarve, sama kaveri sai multa myös joskus fudissukkia. Ja vaikka ei nyt aktiivisesti jotain lajia harrastaisi, niin voihan tuota vähän nuorta ja lähipiiriä haastattaa että huvittaisiko esimerkiksi hokkarit?

Vaatteet
Meidän junnuille en ole uskaltanut enää vuosikausiin ostaa omatoimisesti yhtään mitään vaatteita. Niin tarkkoja ovat sen suhteen mitä päällensä laittavat. Mutta kaikki ei ole ihan niin tarkkoja, toisille uskaltaa ostaa ilman että lahjansaaja on mukana. Tai, jos nyt ei haittaa ettei lahja ole paketissa niin nappaa se nuori matkaan ja vie se ostoksille lahjaksi.

Tukkatökötit
Näitä kuluu meillä aina ja niille on tarvetta aina. Siksi myös oikein käypä lahjana. Silloin kun Ekan tukka oli pidempi niin myös pompulat, pinnit ja pannat oli kovassa huudossa.

Huonekalut
Nyt en tarkoita mitään sohvia tai muita ehdasti isoja huonekaluja. Vaan pienhuonekaluja. Nuoret on yllättävän kiinnostuneita sisustuksesta ja siitä miltä se oma huone näyttää. Toki ne isoimmat huonekalut nyt pitää olla eikä niitä tarvitse minään joululahjana antaa mutta lahjana voi sitten antaa sitten sitä huoneen hienosäätöä. Esimerkiksi vuosi sitten Eka sai synttärilahjaksi toivomansa kokovartalopeilin. Kivana lahjana voisi toimia myös joku vaikka joku erikoisempi lamppu. Tai taulu tai juliste.

Kirjat
Mä olen itse aika himolukija. Jos nyt ette ole sattuneet huomaamaan. Lapsiini tämä lahja ei ole juurikaan välittynyt mutta hankin heille kyllä silloin tällöin kirjojakin lahjaksi. Nykyään on onneksi tarjolla kirjoja monestakin eri aihepiiristä ja kiinnostuksenkohteesta. Eli aika kivasti kyllä löytää kirjoja myös heille, jotka eivät konkreettisesti kirjoja lue.

Tässä nyt muutama mieleen tullut vinkki. Eikun ostoksille!

tiistai 29. marraskuuta 2016

Lukuhaaste: Sieppari ruispellossa

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja



Maailma on täynnä klassikoita, jotka mulla on vielä lukematta. Jotka haluaisin ihan ehdottomasti lukea. Mulla oli haaveena yrittää saada myös lukuhaasteeseen mukaan mahdollisimman monta klassikkoa. Ei niitä ehkä ihan niin paljoa tarttunut, kuin olisin halunnut, mutta edes muutama.
Sieppari ruispellossa on kirja jonka olen halunnut lukea varmaan parikymmentä vuotta, mutta sain aikaiseksi lukea sen vasta nyt.

J.D. Salingerin kirja oli pitkään kielletty tai suurilta osin sensuroitu mm. Yhdysvalloissa. Ei ole kai enää, mutta sijoitin sen nyt kuitenkin lukuhaasteen kiellettyyn kohtaan. Ehkä se on edelleenkin jossain päin maailmaa kielletty kirja.

Sieppari ruispellossa kertoo teini-ikäisestä Holdenista. Tarina sijoittuu 40-luvulle, mutta kirja on ihanan ajaton kuvaus. Tuli olo että kautta aikojen teini-ikäiset on olleet samanlaisia. Huolimatta yhteiskunnan tilasta, huolimatta ympäröivästä maailmasta, huolimatta siitä mitä odotetaan. Samalla lailla se epävarmuus jyllää, elettiin mitä aikaa vaan. Ja kukat ja mehiläiset.

Holden on aikansa kapinallinen ja kai häntä voisi tituleerata jopa ongelmanuoreksi. Teinin tapaan Holdenilla ei ole vielä selvää visiota omasta tulevaisuudestaan. Hänen on vaikea sopeutua muiden odotuksiin, paikoin jopa omiin odotuksiinsa. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta Holdenin ääni on kuitenkin vahva ja päättäväinen. Hän elää hetkessä ja ainakin silloin tietää suurinpiirtein mitä haluaa.

Ajattomuutensa lisäksi Salingerin kuvaus teini-ikäisestä Holdenista oli musta jopa pelottavan realistinen. Miten hän onkaan osannut uida noin vahvasti Holdenin nahkoihin. Hahmo on naiivi, hyökkäävä, spontaani, raisu ja jopa äkkipikainen. Ei aikuinen mutta ei enää lapsikaan.

Tykkäsin että miljöö oli kirjoitettu siihen sen hetkiseen Holdenin elämään. Muisteluita tuli jonkinverran, mutta pääsääntöisesti liikuttiin samassa hetkessä kuin Holden. Tämä korosti entisestään sitä tarinan spontaania ja äkkipikaista puolta. Kirjahan ei kovin pitkää pätkää kerro meille, mutta muutama päivä oli aivan riittävästi. Ihan erityisen paljon pidin kirjan lopusta. Juuri näin kirjojen pitäisikin loppua. Kesken, mutta kuitenkin niin että tarina tulee kerrotuksi.

Mulla tuli tästä jollain tapaa olo että tämä on oman aikansa Häräntappoase. Yhtä ajaton kuvaus nuoresta mielestä. Tykkäsin! Onneksi tämä ei kaikesta sensuroimisesta ja kielloista huolimatta ole unohtunut teos.

Lukuhaaste täällä


perjantai 25. marraskuuta 2016

Avaruussynttärit

Meillä vietettiin tuossa kuun alussa Kolmosen synttäreitä avaruusteemalla. Mä en itseasiassa ihan hirveästi lämpeä teemasynttäreille, mutta toisaalta on sitä touhua ihan hauskaa kuroa vähän jonkun aiheen ympärille. Kun kerran juhlitaan. Tosin mä vedän rajan kyllä kaiken maailman Autoihin tai Pipsa Possuun ja Frozeneihin. Kiimaillaan niitä sitten muuten mutta ei synttäreiden teemana.

Ohjelmaa mä en myöskään suostu järjestämään mutta koristelut ja syötävät voidaan kehitellä aiheen ympärille. Siinä on toistaiseksi ohjelmaa ihan riittävästi että kakarat heiluu sokerihumalassa pari tuntia. Instan puolella vilauttelinkin jo kuvia mutta ajattelin tehdä touhusta nyt vielä blogipostauksenkin. Pinterestistä löytyi kyllä vinkkiä ja ideoita, mutta koska mä halusin päästä tosi helpolla (ja halvalla), sai omaakin mielikuvitusta rassata jonkun verran. Mun mielestä googlatessa löytyi yllättävän vähän sellaisia helposti toteutettavia juttuja. Eli jos joku muukin kehittää synttäreitä avaruuden ympärille, niin tässä vinkkinä meidän jutut.

Kolmas ilmoitti jo kauan ennen juhlia että kakkua hän ei sitten halua. En tiedä mistä tämä kakkukielteisyys, mutta kun päivästä toiseen tyyppi hoki samaa laulua, totesin että ollaan sitten kakutta. Ja oikeastaan sepä olikin mulle vaan helpoke. Mietiskelin jo kaavoja rakettikakulle mutta koska en sinänsä ole mikään oman elämäni Koko Suomi leipoo niin parempi näin. Sen sijaan juhlakalu lämpesi muffinsseille. Pinterest vinkkasi maapallomuffinsseista, jotka sitten toteutin oman mieleni mukaisesti.

Ihan perusmuffaritaikina pistetään puoliksi.
Toinen puoli värjätään vihreäksi ja toinen
siniseksi. Ja sitten vaan kuppeihin sekaisin
vuorotellen. Jos osaa tehdä muffinsseja,
osaa tehdä nämä.
Lopputulos tässä. Itse muffinssi on siis maapallo ja kuorrutus
taivasta. Jos oikein olisi halunnut hifistellä niin puolet
kuorrutteesta olisi kannattanut jättää valkoiseksi ja napata
pursotuspussiin sinistä ja valkoista kermavaahtoa sekaisin,
jolloin näyttäisi vielä enemmän taivaalta. Mutta
keksin touhun vasta siinä vaiheessa kun jo ripottelin noita
tähtiä pinnalle.


























Muffinssit olivat just sopiva kakunkorvike eikä niitä jäänyt älyttömästi yli vieraiden jäljiltä. Helpon ja halvan lisäksi myös se nimittäin oli mun toive. Että syömisiä ei jäisi aivan tolkuttomasti yli. Meillä oli mietinnässä mm. voileipäkakku ja oikeastaan jälkikäteen todettuna olisi sille riittänyt kysyntääkin. Näköjään suolaisia syötäviä ei ikinä voi olla liikaa. Mutta mietintävaiheessa ajateltiin että se olisi liikaa.

Riisisuklaa on helppo tehdä ja se uppoaa sekä aikuisiin että lapsiin. Nämä murkulat saivat pintaansa suihkauksen pronssinväristä elintarvikesprayta ja voilá, niistä tuli meteoriitteja!
Tällä kertaa meidän vieraissa ei ollut kuin pähkinäallergikkoja ja yksi kasvissyöjä. Yritin mietiskellä kaikki syötävät sen mukaan, että ne on helppo muuttaa myös erityisruokavalioihin sopivaksi. Mutta tällä kertaa en tehnyt kaikkea gluteenittomana ja vegenä, kuten aiemmin. Koska halusin päästä helpolla. Oman maitorajoittuneisuudenkin unohdin ja totesin että ollaan sitten kipeinä pari päivää.

Paahdetut mantelit upposi parhaiten aikuisille. Ne on oikeasti tosi hyviä ja sai helposti ängettyä mukaan teemaan. Ja ohjehan niihin löytyy täältä

Suolaiset tarjottavat on mun lempparit. Vaikka rakastan makeaa niin jostain syystä vuosi vuodelta ne maistuu vähempi ja vähempi. Koska kuitenkin vieraaksi oli tulossa melkolailla lapsia, piti suolaisetkin miettiä sen mukaan että ne maistuu myös kohderyhmälle. Kolmosella oli siinä synttäreiden tienoilla joku nirsoiluvaihe taas päällä joten se rajoitti entisestään. Mietinnässä oli kaikenmaailman raketti-vartaita ja tähdenlentoja ja ties mitä, mutta päädyttiin loppupeleissä sitten voileipiin, jotka olin leikannut tähden mallisiksi sekä pieniin valmispizzoihin jotka nimettiin ufoiksi. Ja kaikki meni! Pizzaa olisi saanut olla itseasiassa enemmänkin...

Tähtivoileivissä täytteenä kinkku ja cheddar-koskenlaskija,
vegeversioissa kinkun tilalla tomaatti
Pizzoista oli vain lihaversio.
Tiedän että näitä myydään mozzarellanakin,
mutta ei löydetty niitä tarjolle tällä kertaa.























Aiempina vuosina mä olen tehnyt vain synttärikakun jonkun teeman mukaisesti ja muut tarjottavat sitten sen mukaan mikä huvitti. Mutta nyt kun survoi suurimman osan tarjottavistakin koko idean alle niin eipä tämä mahdoton homma ollut. Kunhan piti tietynlaiset realiteetit mielessä sekä sen, mitä oikeasti osaa tehdä ja mitä ei. Tarjolla oli myös ne perinteiset sipsit ja namit. Haaveilin myös kaikenmaailman hedelmähommista mutta nyt tällä kertaa ei jaksanut askarrella. Ei niitä vuosi sittenkään kukaan syönyt.

Mokkapalat on kanssa aina hitti. Nämä muuttui linnunradaksi syötävien hopeapallojen ja tähtiströsselin avulla.
Tänne loppuun on hyvä piilottaa lause jos parikin. Nimittäin mä inhoan lastenjuhlia. Voi jumankauta miten mä inhoan niitä! Voin myöntää ihan ääneen että oon ollut todella kiitollinen Tokalle, joka halusi aina viettää synttärinsä ihan vaan perheen parissa. Vaikka yritin vuosikausia tyrkyttää hänelle kaverisynttäreitä ja -juhlia.

Inhoan osittain juhlia lahjapolitiikkansa takia. Pääsääntöisesti meidän lähipiiri aina kysyy mille olisi tarvetta ja se onkin mahtavaa. Mutta, sitten löytyy myös heitä jotka ei kysy. Jotka tuovat lahjoja, joista ajattelevat että saaja tykkää. Tai jotka antavat lahjan lauseella olisin itse halunnut tällaisen lapsena. Vaikka lahjahevosen suuhun ei saisi katsoa niin en häpeile sanoessani että itse arvostan enempi laatua kuin määrää. Mun mielestä itseasiassa lapsia voi totuttaa ihan hyvin siihenkin, että lahjoja ei välttämättä tule. Ei synttärit ole mikään joulu, jolloin nyt ehkä sitä "kiltteyttä" mitataankin sillä että saatko lahjoja. En sano että kiltteys olisi mikään lahjojen mittari mutta ehkä nyt hoksaatte sen punaisen lankani tässä. Synttäreinä tärkeintä on ihmiset sun ympärillä ja muistaa voi muutenkin kuin lahjoin. Se on se mitä mä ajan takaa. Pieni lapsi toki varmasti arvostaa kaikkea mitä saa, koska se hänen kykynsä arvioida esimerkiksi lelujen tarvetta ei vielä toimi ja koska pakettien avaaminen nyt vaan on kivaa. Se on meidän aikuisten homma tehdä se arvio tarpeesta. Ja mun mielestä myös aikuisten homma on kunnioittaa kunkin perheen tarpeita. Musta on jotenkin niin ristiriitaista tämä ihmisten suhtautuminen materiaan. Toiset konmarittaa ja toiset taas kahlaa krääsässä.

On jotenkin tosi inhaa kun nämä tilanteet sitten tapahtuu siinä lahjoja avatessa. Kun ei oikein voi antaa siinä tilanteessa sitä palautetta saatika aiheuttaa lapselle pettymystä. Mutta mitenkä se voi olla niin järjettömän hankalaa ymmärtää että krääsällä tai ylipäätään tavaralla ei osteta lapsen kiintymystä. Ja miksi sitä krääsää, josta on suoraan ilmaistu että pliis ei kiitos, pitää silti tuoda?

Onneksi kaikenkaikkiaan meillä oli ihan superkivat synttärit. Pitänee vaan vuoden päästä alleviivata vielä tarkemmin näitä lahjahommeleita. Vaikka olisi sitten miten niuhoileva kukkahattu.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Fanityttö hekumoi; Gilmore girls palaa!

Marraskuu on aina ollut mulle tärkeä kuukausi. Kaikessa harmaudessaan ja mörönperseilyssään. Isoksi osaksi tietysti mun synttäreiden takia. Muutaman vuoden ajan myös Kolmosen synttäreiden ja isänpäivän takia. Tänä vuonna on kuitenkin vähän toisin. Toki nuo aiemminkin tärkeät jutut on edelleen tärkeitä, mutta tänä vuonna marraskuuta on odotellut ihan eri syistä.

Mä olen sitä ikäkuntaa, joka on kasvanut Frendien parissa. Olin teini-ikäinen kun sarja tuli telkkarista ja muistan yhä edelleen että tiistaisin klo 22.30 liimauduttiin aina maikkarin ääreen. Ja seuraavana päivänä koulussa juteltiin pääsääntöisesti Frendeistä. Se oli eka sarja, josta jotenkin sai omaankin elämään jotain tarttumapintaa. Vaikka tyypit oli vanhempia, elivät metropolissa ja ylipäätään tulivat toisentyyppisistä perhetaustoista. Mutta samoja elämän kiemuroita sitä kipuilee kun kurottelet sinne aikuisuuteen. Huolimatta mistä ja millaisena tulet.

Frendien loputtua tuli vähän ontto olo. Elämästä puuttui jotain. Kirjat on toki aina olleet iso osa mun elämää, mutta ne ei kuitenkaan sitten ole ihan sama. Nekin alkaa ja loppuu mutta se kokonaisuus lukiessa on niin erilainen kuin katsoessa. Yhtä sun toista sarjaa tuli yritettyä mutta mikään ei herättänyt sitä samaa. Kunnes löysin kaverin suosituksesta Gilmore girls-nimisen sarjan. Jäin koukkuun samantien.

Vaikka mä en telkkaria katsokaan mitenkään järisyttävän paljon, multa löytyy ne muutamat jutut joita jaksan tahkota tuntikausia, tuotantokaudesta toiseen. Oon nähnyt Gilmore girlsien kaikki seitsemän tuotantokautta lukuisia kertoja. Se on yksi lämminhenkisimmistä ja luokseenkutsuvista sarjoista jota tiedän. Yksi niistä harvoista, joiden tiedän uppoavan lähes kenelle tahansa. Vauvasta vaariin. En äkkiseltään keksi toista sarjaa joka olisi yhtä ajaton, hauska ja kestävä. Ei tällaisia sarjoja tehdä enää.

Siksi voinkin myöntää itkeneeni ilosta kun kuulin, että Gilmoret valtaa elämäni vielä neljän jakson verran. Odotusaika on ollut todella pitkä, mutta nyt viimein, ihan kohta se on täällä. Sain päähäni tuossa lokakuun alussa että haluan vielä katsoa aiemmilta tuotantokausilta ne kaikki itselleni merkittävät hetket. Kävikin niin että en osannut valita joten katsoin kaikki tuotantokaudet. Kova homma muutamassa viikossa, mutta tulipahan tehtyä. Kiitokset vaan perheelle pitkästä pinnasta!


Tuntuu ihan siltä kuin vanhat ystävät palaisivat kotiin pitkän matkan jälkeen. Valehtelematta tämä on ainoa sarja, jolle olen toivonut jatkoa. Ei se kesken loppunut mutta nimenomaan on jäänyt kutkuttelemaan mitä hahmoille kuuluu. Näitä uusia jaksoja on onneksi palanneet tekemään ne ihan alkuperäiset tekijät. Gilmoren kutos- ja seiskakausi oli mun mielestä aika vaisuja ja tuota viimeisintä kauttahan teki taustoissa eri tyypit kuin aikaisempia. Toivottavasti uusien jaksojen myötä siis palataan jonnekin sinne juurille, mistä se kaikki Gilmore girlsien taika aikanaan alkoi. Sarjan Facebook-sivu on tiputellut jo monen viikon ajan todella kutkuttavia klippejä ja ruokkinut riippuvuuttani. Vaikuttaa todella lupaavalta!

Sehän on jo tiedossa että Lorelein isää näytellyt Edward Herrmann ei sarjassa ole mukana. Näyttelijä kuoli muutama vuosi sitten aivosyöpään eikä häntä ole lähdetty korvaamaan sarjaan. Ja hyvä näin, Richard oli ehdottomasti yksi mun suosikkihahmoista koko sarjassa ja tuntuisi suoranaiselta rienaukselta jos joku muu yritettäisiin sujauttaa Edwardin rakentamaan hahmoon. Toivon että Richardia kuitenkin muistellaan uusissa jaksoissa oikein urakalla, mulla on suoranainen Edward Herrmann-ikävä.


Odotan tosi innolla mitä sarjan lapsihahmoille kuuluu. Heitä näkyi aikanaan sarjassa todella vähän, mutta esimerkiksi Aprilin hahmo olisi oikein potentiaalinen uusia jaksoja ajatellen. Kiinnostuneena odotan myös näkyykö Sookien ja Lanen lapset laisinkaan. Entä G.G?

Monet tv-sarjathan tuppaavat lässähtämään aina vähän loppua kohden. Moni sarja on vain jatkunut ja jatkunut, vaikka kuolinisku on saatu jo monta kautta sitten ja enää sitkutellaan vain henkitoreissa. Vaikka Gilmore girls vähän uuvahti loppua kohden, tykkään kuitenkin siitä ihan viimeisimmästä jaksosta. Ja jännitän nyt todella paljon sitä että mitä jos uudet jaksot ovatkin ihan paskoja? Mä olen aika moneen ystävääni saanut myös tartutettua Gilmore girls-riippuvuuden, joten koen melkeinpä vastuuta siitä että uusien jaksojen on oltava kaiken tämän odotuksen arvoista.

Olen vienyt tämän odotukseni jo siihen pisteeseen, että suunnittelin jo syötäviäkin mitä aion napostella kun katson uusia jaksoja. Lumimantelit ja marsipaani on jo haettuna, Behnfords'ille teen täsmäiskun heti kun saan nämä yövuoroni lusikoitua loppuun. Pizzaa tilataan sitten juuri ennen ja punaviini korkataan alkutunnarin soidessa. Voi, se alkutunnari!! Frendien alkumusan lisäksi myös tämä lähtee ulkomuistista koska vaan.


Joten perjantaina keitän pannullisen hyvää kahvia, asetun sohvalle hyvään asentoon ja toivotan vanhat tutut rakkaat tervetulleiksi pitkästä aikaa. (Toistaiseksi) kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni koko sarjasta on muuten tämä. Naurattaa joka kerta. Vielä muutama päivä pitäisi jaksaa odottaa.

Ps. Team Jess!!

lauantai 19. marraskuuta 2016

Lukuhaaste: Maman finlandaise

43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135v.)


Lukuhaasteessa on ollut pari kohtaa, joihin oon suhtautunut pienellä ärtymyksellä. Tämä Pablo Picasso oli toinen ja se kohta, jossa kirjassa piti mukana olla Marilyn Monroe oli toinen. Helpollahan pääsisi, jos lukisi molemmista vaikka elämäkerrat. Mutta kun en halunnut, haasteessa on jo riittävän monta elämänkerrallista kohtaa. Toivoinkin, että olisi sattunut eteen kirjat, jossa molemmat olisivat jotenkin sivuhahmoina. Luulinkin löytäneeni pari sellaista, mutta aina kävi niin että "vaaditut" hahmot olivatkin mukana vain muutaman lauseen verran. Luovutin ja kuittasin lukuhaasteen kohdat sitten oman mittapuuni mukaan vaillinaisesti. 

Pablo Picasso löytyy ihanasta Maman finlandaise-kirjasta Rivieran entisenä asukkaana. Haastekohdan sai kyllä pukattua mutta itse tarinassa Pablo ei ole. Toisaalta, mitäpä sitten. 

Pimeänä vuodenaikana mun yhtenä ehdottomana varaventtiilinä toimii lukeminen. Ja erityisen paljon tykkään silloin lukea iloisia kirjoja, jotka tulvivat aurinkoa sekä tekstinä että ympäristönä. Maman finlandaise oli juurikin sellainen. Musta aivan parasta on aloittaa pimeä ja kylmä päivä lukemalla muutama kymmen sivua jotain lämmintä. Luin Maman finlandaisen puoleen väliin asti eräänä aamuna muun perheen nukkuessa. Seurana mulla oli kynttilät ja kahvikuppi. Koko loppupäivä rullasi kuin unelma.

Maman finlandaisen takaa löytyy Helena Liikanen-Renger, joka pitää myös Chez Héléna-blogia. Kirja onkin syntynyt osittain blogitekstien pohjalta. Kirja kertoo suomalais-ranskalaisen perheen elämästä. Haasteista, iloista, arjesta. Sopeutumisesta uuteen ja kaipauksesta vanhaan. Etelä-Ranskasta, joka tuntuu kaukauselta paratiisilta. Kirja on tavallaan blogi kansien välissä.

Maman finlandaisesta tuli äärettömän hyvä mieli. Kirja on kirjoitettu realistisesti mutta kuitenkin ihanan vaaleanpunaisen filtterin läpi. Ja juuri sitä filtteriä mä tarvitsen nyt näin harmaana vuodenaikana. Haasteet ja vaikeudetkin tarkastellaan positiivisen kautta joten tämä kirja oli todella hellivä. Tykkäsin!

Aina silloin tällöin saa lukea internetsistä erinäisiä soraääniä siitä, että bloggaajalta ilmestyy kirja. Mä en ihan ymmärrä sitä koska ainakin tähän asti kaikki kirjat, joita mä olen bloggaajilta lukenut, on olleet ihan mahtavia. Ihan sama onko kyseessä ollut keittokirja vai omaelämäkerrallinen teos. Toivottavasti saamme jatkossa lukea myös lisää kirjoja, joiden takaa löytyy bloggaaja. Täältä löytyy ainakin yksi lukija.

Lukuhaaste täällä.

torstai 17. marraskuuta 2016

Somemutsi ei provosoitunut

Viime päivinä on eri medioissa kohistu siitä eräästä kampanjasta. Missä on korppi ja äiti ja lapsi ja "väkivalta". Ihan tietoisesti jätän nyt kaivamatta kaikki linkit, kyllä te tiedätte mitä mä tarkoitan. Kampanja yrittää nivoutua somekäyttäytymisen ja ilmeisesti someriippuvuudenkin ympärille. Erinäisistä teknologian jutuista mä kirjoittelinkin jo aiemmin täällä. Ja jos nyt viittaan tuohon linkittämääni postaukseen, niin johan on taas löydetty näkökanta kampanjalle. Ei sitten taaskaan mitään positiivista tai kivaa. Ei taaskaan mitään hyötyjä, pelkkiä haittoja vaan. Kun sehän on se ainoa näkökanta tässä.

Mä en kuitenkaan jaksanut provosoitua. Varmasti olisi pitänyt mutta en nyt kuitenkaan viitsinyt. Koska mun mielestä kyse on aina kokonaisuudesta ja sitä tämä kampanja ei kyllä näe. Mä ymmärrän kyllä hyvin miksi tämä suututti. Ja miksi ihmiset provosoitui. Ymmärrän oikein hyvin. Ajattelin tässä muutamalla ranskalaisella viivalla kertoa millainen vanhempi mä olen. Ja koska tämä kampanja on hyvin mustavalkoinen, myös mä kirjoitan mustavalkoisesti itsestäni. Ilman disclaimereita.
Mä olen vanhempi joka

  • surffailee huoletta netissä jos siltä tuntuu
  • ei laske ruutuaikaa. Omaa eikä lapsien
  • pyytää joskus lapsia keksimään tekemistä ihan itse
  • juo kahvinsa aina rauhassa, eikä suostu sen aikana leikkimään tms.
  • on ulkoistanut viikkosiivouksen perheen teineille
  • ohjaa myös kuopusta kohti kotitöitä
  • juo silloin tällöin lasin viiniä, enkä aina edes ilta-aikaan
  • osti tänä vuonna lapsille talvikengät kauan ensilumen jälkeen
  • haluaa joskus olla rauhassa
  • istuu joskus pitkiäkin aikoja kännykkä tai kirja kädessä
  • pyytää lasta odottamaan jos joku asia on kesken
  • ei välttämättä vie lapsia ulos joka päivä

Näistä kaikista seikoista huolimatta mä pidän itseäni aivan helvetin hyvänä vanhempana. Nämä luetteloidut seikat kun on vain yksi osa totuutta, ei kokonaisuus. Tästä puuttui kokonaan se toinen puoli, joka kuitenkin on olemassa.

Lapset ei ole eikä tule koskaan olemaan mun elämän ainoa keskipiste. Se on mun tapani olla vanhempi. Lisäksi mä koen aivan äärimmäisen tärkeäksi myös itsenäistää lapsia. Se ei ole kuitenkaan sama asia kuin liian aikaisin katkennut lapsuus. Lapset on lapsia, tietenkin.

Tämän kampanjan myötä olen törmännyt moniin kommentteihin, jossa todetaan että "ihan hyvä mustakin tuli vaikka vanhemmat kasvatti ja teki näin ja näin". Mä en sinänsä usko tuohonkaan, varmasti jokainen löytää sekä omasta vanhemmuudestaan että omista vanhemmistaan parantamisen varaa. Mutta joku totuus tuosta lauseesta löytyy koska edelleen, kyse on kokonaisuudesta. Riittävän hyvä riittää, oikeasti. Ei vanhemmuus ole virheetöntä, eikä sen tarvitsekaan olla. Virheet ei automaattisesti ole sama asia kuin vahingoittava. Miksi aina on niin kova tarve provosoida ja provosoitua?

En sano ettäkö tästä kampanjasta ei olisi saanut provosoitua. Mutta sanon että se on turhaa. Koska tämä kampanja ei kerro kokonaisuudesta yhtään mitään. Se ei ole kokonaisuutta nähnytkään. Se on surkeasti toteutettu ja osuu täysin väärään kohderyhmään. Sääli että näitä viestejä tässä maassa pyritään ajamaan läpi aina sen ääripään ja negaation kautta. Mä kun uskon että tämän tyyppisellä kampanjoinnilla tehdään enempi haittaa kuin hyötyä. Muitakin tapoja puhua tärkeistä aiheista löytyy. Käsitteiden sotkeminen kun on vahingollista. Tälläkin kertaa keskustelua herätti lähinnä epäonnistunut kampanja, eikä itse asia.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Paahdetut mantelit

Tyypit hei, kohta on joulu!!

Mähän olen aivan jouluihminen. En nyt mikään täysin höyrähtänyt, mutta tykkään ottaa kaiken irti joulukaudesta. Joka alkaa mulla lokakuussa, jotta ehdin oikein marinoitua kaikessa jouluisessa. Tämän kauden Blossa on maisteltu (en tykännyt, liian hehkuviinimäinen. Sen sijaan Hans Välimäen kausiglögi oli sikahyvää!), ekat joulutortut paistettu, parhaat joululaululistat kaivettu Spotifysta (kaikki jazzahtavat toimii) ja tämän vuoden herkkuhurahduskin löydetty. Nimittäin paahdetut mantelit.

Mä olen aina erinäisiltä joulumarkkinoilta ostanut valmiiksi paahdettuja manteleita, ne on niin ihania. Varsinkin jos saa ostettua vastapaahdettuna.  Mutta en ole koskaan ajatellut että tosiaan niitä voi tehdä itsekin. Lainasin tuossa kuukausi takoperin Olga Temosen Joulukirjan, josta bongasin ohjeen myös paahdettuihin manteleihin. Ja olipahan muuten niin helppo, että tuli vähän pöljä olo että miten näitä nyt ei ole koskaan aiemmin ajatellut tehdä itse.

Tykkään tehdä jouluviemisiksi jotain syötävää ja tänä vuonna esimerkiksi päiväkodin työntekijöiden kahvihuoneeseen viedään näitä. Kavereille myös varoituksen sana, jokavuotinen fudge korvataan näillä. Niin on helppo ja vaivaton, eikä mun mielestä vie järjettömän paljon aikaakaan.

Mä vähän mylläsin ohjetta munlaiseksi alkuperäisestä. Ja tämä alla oleva on nyt siis se mun versio ohjeesta. Tästä määrästä tulee aika iso satsi mutta nämä kyllä säilyy. Että vaikka ei heti söisikään niin ei haittaa, ei mene huonoksi. Tosin uskoisin että ongelmaksi muodostuu pikemminkin se, että nämä loppuu kesken. Näihin iskee nimittäin himo!

Tarvitset:
yhden kananmunan valkuaisen
400g kuorellisia manteleita
2 dl inkkarisokeria
vaniljajauhetta puolikkaasta teelusikallisesta puolet
1,5 tl kanelia
1 tl suolaa

Vatkaa kananmunanvalkuainen niin, että siitä tulee saippuavaahdon näköistä. Ei siis missään nimessä miksikään kovaksi vaahdoksi! Lisää sekaan mantelit ja sekoita. Nakkaa matkaan kaikki loput aineet ja sekoita hyvin.
Levitä mantelit leivinpaperin päälle uunipellille yhdeksi kerrokseksi ja paahda 125 asteisessa uunissa tunnin ajan. Käännä manteleita vähän puolessa välissä.

Pääsi taas käymään se perinteinen, eli unohdin ottaa valokuvia. Korjaan asian ensi kerralla kun näitä tehdään ja lisään kuvia sitten vähän jälkijunassa. Vuoden ruokablogi tässä taas moi!

lauantai 12. marraskuuta 2016

Tunnustettu

Sekä Marika että Milla muisti mua tunnustuksella. Kiitos molemmille!


Tässä tuli mukana ihan virallista ohjettakin eli nakataan ne nyt tähän eetteriin ensin:

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Mä aloin bloggaamaan reilut neljä vuotta sitten. Äippärillä ennen Kolmosen syntymää oli aikaa joten ihan ensin homma toimi itselle ajantappona. Pian blogi muuttui rutiiniksi ja nimenomaan juuri ehkä sen takia itselle tärkeäksi. Että on joku paikka mihin voi suoltaa sitä tärkeää ja ei niin tärkeää silloin kun siltä tuntuu.

Mulla ei koskaan ole ollut mitään muuta blogia kuin tämä blogi ja niin myös toivonmukaan on jatkossa. En ole koskaan halunnut iskeä itseäni minkään kategorian alle vaan kirjoittaa tai olla kirjoittamatta siitä mikä nyt milloinkin kiinnostaa. Mun mielestä blogi saakin elää. Tänään kiinnostaa vaan kirjat ja bloggaan niistä ja huomenna sitten taas saattaa kiinnostaa vaan yhteiskunnalliset jutut ja sitten turistaan niistä. Ja ensi viikolla saattaa agendalla olla taas ihan eri jutut. Minä muutun ja blogi sen mukana. Välillä toki mietin joitakin postauksiani lukiessa että mitähän sitä taas tuli ajateltua. En kuitenkaan ikinä ole kokenut että lähtisin poistamaan mitään tai että aloittaisin kokonaan uuden blogin. Kyllä tänne mahtuu!

No ohjeita sitten.... hmm. En mä varmaan osaa sanoa mitään mitä ei olisi jo sanottu. Ylipäätään musta ohjeistaminen on hirmu vaikeaa koska en itse ole mitään ihmeellisiä linjauksia ikinä tehnyt. Mutta yritetään!

Ihan ensimmäiseksi sanoisin että kirjoita itsellesi. Kirjoita tekstiä jota tykkäät itse lukea. Sellainen väkisin puserrettu ja muita miellyttäväksi kirjoitettu on todella läpinäkyvää ja tylsää. Kirjoita mistä itse haluat kirjoittaa. Kirjoittamisessakin nimittäin voi kehittyä ja se tapahtuu vain kirjoittamalla. Ei heti tarvitsekkaan osata tai olla hyvä. Etsi ihan rauhassa sitä omaa ääntä, kokeile vaikka pariakin suuntaa jos ei heti tunnu omalta. Kunhan et heti lopeta ja luovuta, jos kuitenkin haluja on. Kyllä se oma tapa blogata sieltä löytyy.

Mun vinkki olisi myös että ei välttämättä kannata iskeä kovin ihmeellisiä kategorioita ympärilleen. Miksi tarvitsisi? Mutta toisille bloggaaminen on toki helpompaa kun selkeät rajat on vedetty joten miten vaan koet itse asian parhaaksi. Ja voihan niitä sitten tarpeen mukaan muutella.

Mun mielestä blogista ei saa missään vaiheessa ottaa mitään paineita. Siinä vaiheessa se ei enää palvele jos blogi muuttuu stressinaiheeksi. Musta on hienoa että on ihmisiä jotka ovat saaneet bloggaamisesta ammatin. Kaikista maailman blogeista ammatikseen bloggaa kuitenkin hyvin pieni porukka, eli sitä omaa blogiaan ei kannata verrata esimerkiksi ammatillisiin blogeihin. Ylipäätään vertailut kannattaa kokonaan unohtaa.

Hyväksy myös se että joskus bloggaaminen tökkii. Tai huvittaisi kirjoittaa mutta mitään ei vaan irtoa. Sellaista elämä joskus on. Edelleen, tämä ei ole elämässä se josta kannattaisi ottaa suorituspaineita. Ja tämän takia ei kannata hätiköidä tai poistaa blogiaan, kyllä se into sieltä taas jossain vaiheessa nousee. Toki lukijan vinkkelistä on kivaa jos blogi päivittyy edes kerran viikossa, mutta tässä tullaan mun mielestä juuri siihen kirjoita itsellesi-neuvon tärkeyteen. Jos ei kirjoituta niin sitten ei kirjoituta. Elämä saa näkyä blogissa, iloineen ja suruineen. Tai motivaatio-ongelmineen.

Blogin lukijoista taas sanoisin sellaisen vinkin että musta lukijoilta saa odottaa jonkinmoista lukuälyä. Toki hyvin tyhjentävät postaukset on monesti tosi hyviäkin, mutta mun mielestä on kamalan ideaköyhää kommentointia jos kommenttiboksi on täynnä pelkkää oon ihan samaa mieltä tai just näin. Herätä mielummin keskustelua, herätä mielipiteitä. Ruoki muiden älyä ja ajatuksia. Tämä ei oikeasti edes ole kovin vaikeaa.

Tiedän monta ihmistä, joilta haluaisin lukea blogia (esim. Kolmosen kummitäti joka tekee duunia joka ei ihan jokaisen unelmahomma ole, mutta josta irtoaisi varmasti paljon mielenkiintoista tekstiä. Lisäksi tyyppi on niin hyvä suustaan että saisi varmasti aikaan huikeita postauksia. Että vink ja vink!) ja sanoisinkin että jokaisen elämä on blogin arvoinen. Jokaisen jutut on mielenkiintoisia. Ei tarvitse elää toisella puolella maapalloa tai olla jotenkin extreme-henkinen perustaakseen blogia tai ollaakseen mielenkiintoinen. Loppupeleissä ihmiset haluaa lukea paljon myös ihan arkisia juttuja. Joista saa tarttumapintaa.

Viimeiseksi sanoisin että vastaa aina blogihaasteisiin koska ensinnäkin se on hauskaa ja siitä tulee haastajallekin hyvä mieli. Ja toisekseen, se on yksi keino olla sosiaalinen blogimaailmassa.

Sitten pitäisi vielä haastaa kymmenen kohtalotoveria.... nyt yhtään perehtymättä että oletteko jo saaneet tätä haastetta vaiko ette, here goes

Päikkärit
Pikku Kepponen
Taikasaappaat
Sininen keskitie
Lapinlahden muuttolintu
Neljäntienristeys
Rullallei
Olennaisen epäluonteenomaista

Kräp, en saa nyt kasaan kuin kahdeksan. No hei tässä myös sitten vielä yksi tärkeä vinkki, bloggaamista ei tarvitse ottaa niin kamalan vakavasti. Se riittää, mihin pystyt.

Lukuhaaste: Mies, ja hänen asiansa

33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja


Lukuhaastetta miten sattuu soveltava osallistuja tässä taas moi! Oon toki hyvin tietoinen että tällä haasteen kohdalla ehkä haettiin enempi sellaista ihan oikeasti viimeiseksi jäänyttä kirjaa. Että kirjailija on joko kuollut tai lopettanut kirjojen kirjoittamisen jostain toisesta syystä. Ja tiedän että tämä tuskin on Pirkko Saision viimeiseksi jäänyt kirja. Mutta tämä on Saision tällä hetkellä viimeisin ja niin hiien hyvä että siksi se on nyt tässä.

Mä rakastan Pirkko Saision kirjoja. Ja olikin ihan mahtavaa tarttua tähän kun tiesi että tämä on takuuvarma helmi. En ole ikinä koskaan lukenut Pirkko Saisiolta huonoa kirjaa. Jos joltain kirjailijalta pitäisi suositella koko tuotantoa, olisi mun valinta ehdottomasti Pirkko Saisio. Tykkään älyttömästi hänen kirjoitustyylistään. Se on suorastaan huumaava. Kyllä, olen ehdottomasti fanityttö.

Mies, ja hänen asiansa kertoo arvostetusta miehestä. Jolla näyttäisi ulkoisesti olevan kaikki hyvin. On nuori vaimo ja rahaa ja tärkeä työ ja muita status symboleja. Mutta kuolinilmoitus lehdessä pistääkin miehen sekaisin. Miehellä on nimittäin salaisuus. Ja pieni ilmoitus lehdessä nostaa tämän salaisuuden pintaan ja työntää miestä kohti..... enpäs kerrokaan, tiedät sitten kun luet.

Saisio itse on kertonut että kirjan teemana on syyllisyys. Ja sen saakin napattua helposti kirjasta. Mutta mun mielestä toinen kirjan kantava teema oli suru. Se pomppasi esille vähän väliä. Ja nimenomaan tähän päähenkilön surumaailmaan mä pystyin samaistumaan helposti. Suru kun on saanut mutkin viime aikoina vähän sekaisin.

Kirja oli Saisiomaiseen tapaan kirjoitettu aika näytelmämäisesti. Mutta tykkäsin siitä, musta on virkistävää lukea Saision tyylillä kirjoitettuja kirjoja. Ne toimii aukottomasti. Ja vaikka tyyli on viiltävän yksityiskohtainen, jää lukijankin mielikuvitukselle roimasti tilaa. Tässä kirjassa sai ihanan vapaasti mielikuvitella esimerkiksi henkilöhahmojen ulkonäön. Niihin ei liian tarkasti puututtu, sensijaan tunnetilat oli kuvailtu niin reippaan tarkasti että ne pystyi elämään itsekin.

Pidän Saision huumorista. Se menee jonnekin yli sarkasmin ja ironian. Älykästä ja suoraviivaista. Ihailtavaa ja ainutlaatuista. Sellaista mikä naurattaa vaikka ei välttämättä pitäisi. Koska mistä vaanhan voi vitsailla, tärkeää on muistaa se että kuka vaan ei voi vitsailla mistä vaan. Ja tätä ajatusta Saisio osaa pyörittää hyvin taitavasti.

Tarinassa tuli pari suvaintovaihetta, joiden kohdalla mietin että eihän tämä nyt vaan lässähdä. Mutta ehei, taas kiihdytettiin ja kirjan loppua kohden tarina vain tiivistyy ja muuttuu jopa jännittäväksi. Ja kun se loppui, olo oli jossakin sellaisissa tunnetiloissa joita on vaikea kuvata.

Pirkko Saisio, nostan hattua neroudellesi!

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Rocky horror show

Kulthuuria tuli taas nautiskeltua muutama päivä sitten, kun suuntasimme ystävän kanssa Helsingin Kulttuuritalolle katsomaan Rocky Horror Show'ta. Elokuva on silkkaa kultaa ja oon nähnyt sen keskimäärin jotain kymmenensataatoista kertaa. Mutta, lavalla esitettynä kerta oli meille molemmille ensimmäinen. Tai näin muistelen, kaveri korjatkoon jos muistan vaan omat katseluni.

Kyseinen show lähtee rullaamaan ensi vuoden puolella muutaman näytöksen verran sekä Turussa että Tampereella. Ja pakko sanoa että tämä näkyi kokonaisuudessa. Sekä lavastus että miehitys nimittäin olivat helposti siirreltävissä. Mä sinänsä tykkään kun touhu perustuu puhtaasti näyttelemiseen ja pääpaino ei ole esimerkiksi lavasteissa. Mutta mulle jäi kyllä olo että olisin ehkä kaivannut lavastukselta jotain lisää. Se oli nyt jotenkin liian silmiinpistävän riisuttu. Ja vaikka itse leffassa henkilöhahmoja ei järjettömästi ole, niin ehkä esimerkiksi kuoro olisi ollut nyt musikaaliversiossa paikallaan?

Erityismaininta täytyy kyllä antaa sekä maskeeraukselle, valaistukselle että puvustukselle, ne olivat enemmän kuin kohdillaan. Tykättiin hurjasti esimerkiksi siitä, miten vesisade ja myrsky oli lavalla toteutettu.

Itse tarina on pitkälti sama kuin leffassa. Nuori pariskunta päätyy syrjäiseen linnaan, jossa kaikki ei olekaan ihan niinkuin luulisi vaan muurien takaa paljastuu yhtä sun toista. Pariskunnan miespuolista pääosaa näyttelee Roope Salminen ja pakko kyllä sanoa että tykkäsin. Tosin koin hyvin lohdulliseksi sen, että tanssi ei sujunut Roopelta yhtään. Tai siis oli hyvin silmiinpistävää että tanssi ei ole Roopen leipälaji. Mutta koen tämän siis vain ja ainoastaan positiivisena, se on meille muille ihan reilua että Roopen kaltainen multitalentti ei sittenkään hallitse ihan kaikkea.

Naispääosan Janetina vetäisi Ilona Chevakova, joka oli mulle ihan uusi tuttavuus. Ja josta kyllä tykkäsin myös tosi paljon. Ylipäätään jokainen naisnäyttelijä vetäisi musta homman täysin kotiin. Frankina nähtiin koko musikaalin myös ohjannut Sami Saikkonen. Hänestä mä en nyt oikein saa sanottua mitään. Saikkonen ei ollut huono mutta ei nyt mitenkään mieliinpainuvakaan. Frank on mun mieleen syöpynyt ehdottomasti Tim Curryna, joten epäilen voiko kukaan muu olla mulle riittävä Frank.

Rockya esittänyt Eino Heiskanen jää mieleen lähinnä upean pitkistä jaloistaan. Tyyppi oli korkkareissa aivan huikea! Sitä olisi oikeasti katsonut kernaasti pidempäänkin, harva nainen osaa kävellä yhtä upeasti korkkareilla kuin Eino. Ja kun varsi on vielä noin huikean pitkä niin, WOW! Mieskarkki!

Musikaali oli pitkälti interaktiivinen, eli tietynlaista vuoropuhelua ja toimintaa käytiin yleisön ja näyttelijöiden välillä. Mun mielestä tästä saavat eniten irti musikaalin himofanit. Noin kun itse oli ensimmäistä kertaa katsomassa, niin koin homman paikoin enempi häiritseväksi. Vaikka oli oikeasti hienoa nähdä miten paljon ja millä intensiteetillä yleisö oli mukana, niin halusin itse kuitenkin keskittyä pääsääntöisesti katsomaan ja nauttimaan esityksestä. Enkä vahtimaan missä vaiheessa mun pitäisi reagoida mitenkin. Vaatisi useamman katselukerran, jotta homma rutinoituisi katsojalle niin että siitä interaktiivisuudesta saisi kaiken ilon irti. Hauska idea kyllä, se on pakko myöntää.

Jokaisessa näytöksessä on eri juontaja. Meidän iltana tuon homman hoiti Sampo Marjomaa. Tykkäsin, ei tullut mieleen Hauskat kotivideot. Ja Sampo korkkareissa, stay-upeissa sekä glitteripöksyissä jo yksistään oli jokaisen euron arvoinen! Pikkasen jäi mietityttämään että mitenkä esimerkiksi Turussa sinä iltana kun juontajana on Jethro Rostedt? Jos joku on menossa niin raportoikaa, pliis!! Entä miten korkkarit istui Jone Nikulan jalkaan?

Erityismaininta myös yleisöstä heille, jotka olivat nähneet vaivaa omaan pukeutumiseensa. Näimme aika huikeita asukokonaisuuksia sekä miehillä että naisilla. Rocky horror show toimiikin musta ehkä parhaiten kaveriporukan illanviettona. Jolloin elämyksen luomisen voi aloittaa jo siitä, että lähdetään miettimään yhteinen teema pukeutumiselle.

Kulttuuritalo toimi musikaalin areenana erityisen hyvin, paremmin kuin musikaaliteatteristaan tunnettu Peacock. Toivottavasti älyävät Kultsalla hyödyntää musikaalia konseptina jatkossakin. Itsellä ei nyt toistaiseksi ole tiedossa teatterireissuja, mutta pitääpä viritellä jotain. Senverran taitavaa osaamista nimittäin suomalaisellakin musikaalikentällä nykyään löytyy.


maanantai 7. marraskuuta 2016

36

WTF??!!! Joko se on vuosi taas vierähtänyt? Pientä henkistä hyperventilointia je eikun eteenpäin. Mulla oli eilen synttärit.

Tänä vuonna ei megabileilty kuten vuosi sitten (nyt kyllä tuntuu siltä että olisi pitänyt, varsinkin kun tasaisin väliajoin saan kuulla kavereilta siitä miten mun pitäisi taas pitää jotkut kotibileet meillä) mutta sain onneksi rakkaan laajennetun perheen ympärilleni. Kolmosen kummitäti nimittäin suuntasi meille viikonlopuksi lapsinensa, juhliakseen meidän neljävuotiasta sekä tietty sitten mua siinä ohella.

Lauantaina juhlittiin Kolmosen synttäreitä. Juuri sopivalla porukalla, sopivassa mittasuhteessa. Oli ihanaa nähdä ihmisiä mutta myös ihanaa ettei itse tarvinnut tänä vuonna olla se jota juhlitaan. Marraskuu on täynnä menoa joten näitä välivuosia ei jaksa juhlia kovin isolla voluumilla. Lauantai-illaksi suunnattiin Kolmosen kummitädin kanssa Kulttuuritalolle Rocky horror show'hun, josta taidan kirjoitella oman postauksensa. Siippa vahti suvereenisti sillä aikaa viittä lasta ja siivosi synttärien jälkiä.

En kaipaa ikävuosia jotka alkoi kakkosella. Mutta tämä ajan pikajuoksu saa mut hieman rytmihäiriöilemään. Vuosikymmen kolmen- ja neljänkympin välissä jäänee historiankirjoihin siitä, että ei muista mitään koska aika kului niin nopeasti että ei ole ehtinyt tapahtua mitään ja sitä myötä ei ole mitään muistettavaakaan.

Nyt kun tämä sukupuolien korostamattomuus on ollut taas esillä, niin mä olen miettinyt että minkälainen sitä itse olisi jos olisi saanut kasvaa sellaisessa kulttuurissa, jossa vaikkapa nyt juuri sukupuolia kohtaan ei olisi ollut tiettyjä odotuksia. Nimittäin jatkuvastihan mä täälläkin pohdin sitä että "millainen pitäisi olla" ja että "en kuulu mihinkään". Miten paljon kivuttomampaa kaikki voisi olla, jos tietynlaisia odotuksia ei olisi ollut. Jos ne odotukset saisi luoda ihan itse itselleen. Enkä tarkoita vain sukupuoleen liittyviä odotuksia vaan muitakin. Toivottavasti meidän lapset saavat jo kasvaa sellaiseksi kuin ovat, eikä sellaisiksi kuin odotetaan. Ettei sitten tarvitse aikuisiällä kipuilla vaan voi senkin energian käyttää toteuttamaan niitä omia intohimon kohteita.

Huomaan olevani kyllä vuosi vuodelta varmempi siitä mitä mä haluan. Mutta jos miettii että mä olen ollut "virallisesti" aikuinen jo kahdeksantoista vuotta, niin aika kauan tätä päämäärätöntä haahuilua on kestänyt. En koe että aika olisi mennyt hukkaan tai että nyt varsinaisesti katuisi mitään, mutta koen että sitä omaa epävarmuutta on ruokkinut ne ulkopuolelta tulleet turhat odotukset. Ja ne muiden odotukset on saaneet sitä omaa mieltä niin isoon solmuun että ei ole pystynyt ihan täysin hahmottamaan mitä haluaa nyt vaikka tehdä työkseen. Musta on pöljää että pitää ensin kipuilla pois muiden asettamia odotuksia ennenkuin voi nähdä kirkkaasti mihin suuntaan haluaa mennä. ihan turhaa ajanhukkaa.

Mutta. Nyt taas vuotta vanhempana. Eikä edes vielä keski-ikäisenä, vaikka niin aiemmin luulin. Perkele.

Maailman parhaat teinit yllätti lahjoilla <3 

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Räpätäti

"Minä oon iso tyttö
Oon isin pieni poika
Minä oon kaikkien kulta
Äiti tykkää minusta
Aikuiset on ihan söpöjä
Haisee vähän tonnikalalle (sanoo näin kaikesta)
Se on muumiäiti (=muumimamma)
Jos ei harjaa hampaita, tulee hammaspeikko
Jos ei nuku päiväunia, tulee nukkupeikko
Missä äitin pippeli on? Oho, äitillä ei ole. Pitää ostaa äitille pippeli.
Ei mitään hätää äiti, nämä on vain karvoja sun jalassa
Ei mitään hätää äiti, se oli vain pieru
En minä kuule mitään, ole hiljaa ja älä puhu
Häpihäppi (=hämähäkki)
Äitin pahvi (=kahvi)
Minä rakastan sinua
Söpö äiti
Ota pokki (=koppi)
Joko se kuumemittari kuumetti minut
Tule auttamaan näitä muroja minun suuhun
Haista vittu"



Kolmas täyttää tänään neljä vuotta. Olen kaikista lapsista kirjoittanut joka vuosi jotakin synttäripäivänä, eikä Kolmas ole poikkeus. Koen kuitenkin että tässä kolmannen ja neljännen ikävuoden aikana mitään isompia ja ihmeempiä juttuja ei ole tapahtunut. Ei samanlaisia kuin vaikka toisen ja kolmannen ikävuoden välillä. Sellaisia joista olen aiempina synttäreinä kirjoittanut. Poika kasvaa ja kehittyy. On tosin yksi juttu, joka on ollut Kolmoselle todella iso juttu kehityksen kannalta. Nimittäin puhuminen. Hän on alkanut puhumaan kunnolla tämän vuoden aikana. Ja kun se sanainen arkku aukeni, ei hiljaisia hetkiä ole juurikaan ollut. Ajattelinkin tämän synttäripostauksen paneutua juurikin Kolmosen puhumiseen ja juttuihin.


Elämä pienen räpätädin kanssa on ihanaa, mutta todella uuvuttavaa. Hän nimittäin ei ole sekuntiakaan hiljaa. Sitä tarinaa tulee nyt ensimmäisen hiljaisen kolmen vuoden edestä. Ja samaan aikaan kun puhuminen alkoi, alkoi myös se loputon kysely. Ja jostain syystä valtaosa kysymyksistä ajoittuu aina siihen kun mä olen ollut yövuorossa. Tai siltä musta ainakin tuntuu. Nyt onneksi pikkuhiljaa häneltäkin voi kysyä asioita tai pyytää kaivelemaan muistista selityksiä. Tuntuu nimittäin että maailmassa ei voi olla juttuja joita me ei oltaisi yritetty hänelle selittää. Niin paljon kysymyksiä on tämän vuoden aikana tullut.



Päiväkodista on myös pikkuhiljaa alettu saamaan hämmästynyttä palautetta että sehän puhuu??!! Ja tarinaa tulee sielläkin kuulemma niin paljon että välillä joutuu pyytämään että olisitko hetkisen hiljaa. Asiaa kun olisi niin paljon esimerkiksi kesken lukuhetken.
Kolmosella meni aika pitkään että hän rohkaistui puhumaan myös hoidossa eli tämä on ihan mielettömän hyvä juttu. Hän on puheen myötä päässyt osaksi porukkaa ja saanut päiväkodista kavereita. Kivointa hoidossa onkin kuulemma lapset ja leikkiminen.


Kolmas on aina ollut hyvin huumorintajuinen veikko ja tämä on tullut enempi ja enempi esille kun kommunikaatio lisääntyi. Kolmas kutsuu Siippaa toiseksi äidiksi ja mua hoitajaksi. Ei ole kerta eikä ensimmäinen kun jostain päin kuuluu että tulisko joku hoitaja auttamaan. Huumorin lisäksi hän omaa todella hyvät käytöstavat. Kiittää, pyytää kauniisti ja on kohtelias. On toki välillä myös aivan helvetin uhmainen mutta se on vaihe, hyvät tavat toivottavasti pysyviä.

Ihan kaikki kirjaimet eivät vielä tule puhtaasti, mutta kuitenkin senverran selkeästi että sanat ymmärtää. Jonkinverran myös kirjaimet on joskus väärillä paikoilla mutta sekin selvästi karisee koko ajan enempi ja enempi pois ja sanat tulevat ihan oikeassa muodossa.


Kolmas puhuu paljon kirjakielellä tai sitten kymenlaakson murteella. Otatsie, haluutsie. Näitä on aivan hillitön kuunnella. Vaikka elo räpätädin kanssa on välillä raskasta, on tämä puhelu vain ja ainoastaan ehdottoman palkitsevaa. Puheterapiakin loppui tuossa keväällä, joskin se nyt tuntui olevan enempi harmin paikka koska Kolmas tykkäsi siellä käydä. Kyselee vieläkin välillä että josko voitaisiin mennä. Kuvataulut puheentukemiseksi on edelleen esillä, mutta ei niitä ole käytetty enää kuukausiin. Kolmas osaa sanoittaa kaiken mitä hän haluaa sanoa.

Pienin on myös varsinainen rakkauden lähettiläs, ei mene päivääkään etteikö hän kertoisi jokaiselle perheenjäsenelle 58475489739 kertaa miten paljon rakastaa.



Puhumisen myötä tuntuu että myös mielikuvitus on ottanut ison harppauksen eteenpäin. Ja puheen mukana tuli myös laulu. Kolmas voisi koska tahansa mennä tuuraamaan Fröbelin palikoiden solistia. Koko tuotanto on hallussa. Musiikki on aina ollut pojalle tärkeää ja nyt hän pystyy ilmaisemaan sitä muutenkin kuin tanssimalla.

Kolmas on aina osannut koiranpentumaisuuden, kun jotakin pitäisi pyytää, mutta nyt ilmeiden lisäksi repertuaariin on myös tulleet erilaiset puheen sävyt ja äänenpainot. Kuulisittepa miten vetoavasti hän osaa pyytää, kun jotain oikein tahtoo. Ei kiukuttelemalla, ei vaatimalla, vaan tavalla ja sävyllä joka osuu kohteen jokaiseen soluun niin että ei vaan voi kieltäytyä.

Vaikka olen ehdottoman kiitollinen siitä, että saimme apua puheenkehityksen kanssa ja asiaa tutkittiin, tiesin kaiken aikaa että kyllä se alkaa puhumaan. Sitten kun haluaa. Ja  niinhän siinä kävikin että Kolmas ei juurikaan opetellut, vaan sitten kun aloitti puhumisen, niin hän aloitti sen samantien täysillä. Puhui samantien paljon ja pitkillä lauseilla.



Joku saattoi kiinnittää huomiota tuonne postauksen alussa näkyneeseen haista vittu-heittoon. Kyllä, tämä lentävä lause kuultiin kesällä muutaman viikon ajan. Me ei Siipan kanssa olla mitään ruususuita mutta me ei haistatella. Eli tämä koppi osui nyt tällä kertaa meidän teineihin ja erityisesti Ekaan. Haistattelu onneksi loppui kun siihen ei kiinnitetty ihmeemmin huomiota ja Ekakin siisti suunsa. Oli nimittäin tosi kova pala esikoiselle että se oppi oli häneltä peräisin. Mutta sinänsä pointsit kotiin, muuta vastaavaa kiroilua tai ärräpäitä ei pienimmän suusta olla kuultu. Nyt kun sanon näin niin se on muuttunut varmaan merimieheksi.

Kuvat on kaappauksia mun ja Siipan viesittelyistä. Jos toinen ei ole paikalla niin pitäähän sitä jotenkin kertoa mitä hassua se lapsi taas sanoi. Olen tallettanut niitä omaan puhelimeen pitkin vuotta ja tässä postauksessa näkyy nyt siis osa.

Hyvää syntymäpäivää neljävuotias!

maanantai 31. lokakuuta 2016

Lihaton lokakuu; sum it up

Jauhetaanpa vielä hetki lihattomasta lokakuusta ja tehdään pieni yhteenveto.

Otin tänä vuonna lihattoman lokakuun täällä blogin puolella vähän vakavammin. Ja itseasiassa kyllä se ylettyi blogin ulkopuolellekin, senverran tuli käytettyä perhettä koekaniineina. Mietin ihan tosissani meidän lihankäyttöä ja sitä, minkä verran meillä lihaa syödään. Kaksikkohan syö joka päivä koulussa (pääsääntöisesti lihaa) ja Kolmas päiväkodissa niinä päivinä kun hoitopäivä on. Me kuljetetaan Siipan kanssa eväät töihin eli pystytään vaikuttamaan paljon siihen mitä syödään.

Mä en ole koskaan ollut huolissani lasten proteiinintarpeesta.  Tai b-vitamiinista. Kun he syövät koulussa ja päivähoidossa lihaa, he saavat aivan varmasti sen viikoittaisen lihasuosituksen verran kodin ulkopuolelta. Ollaankin pyritty kotosalla syömään pääsääntöisesti kasvisruokaa, mutta toki petrattavaa olisi meilläkin. Kuitenkin, musta tässäkin joku tasapaino on se mielekkäin reitti. Että tekee sen minkä pystyy ja vähäkin on parempi kuin ei ollenkaan. Baby steps. Kasvisruokaa meillä on syöty kuitenkin enempi vähempi aina, joten kovin uutta se ei perheelle ole. He syövät, joskus narinaa on enempi ja joskus vähempi.

Tuossa muutama vuosi sitten mä jätin joksikin aikaa maitotuotteet kokonaan pois ruokavaliostani. Voin silloin todella hyvin. Mutta silloin ei vielä ollut niin hyvin tarjolla kasviperäisiä vaihtoehtoja kuin nykyään on, varsinkin kun en tykkää soijapohjaisista hommeleista. Muita kasviperäisiä vaihtoehtoja oli silloin vielä tosi vähän. Ja nekin vähät piti aina hakea Ruohonjuuresta tms. kaupasta. Esimerkiksi hyviä kahvimaitoja ei vaan löytynyt. Niitä ei vielä ollut. Oma mukavuudenhalu ajoi silloin takaisin eläinperäisten maitotuotteiden käyttäjäksi. Joka on tuntunut omassa olossa kaikenaikaa. Mä olen vuosikausia kärsinyt epämääräisistä nivelkivuista. Ja sellaisesta oudosta ruoansulatuksellisesta nuutuneisuudesta. Kun juo maitoa, tuntuu että vatsaan ja suolistoon valuisi akkuhappoa. Oireet ei kuitenkaan täsmää mihinkään allergioihin tai muihin ja pieniä määriä esim. juustoa siedän ihan hyvin.

Tänä vuonna päätin spontaanisti kokeilla lihattoman lokakuun myös maidottomana. Tai siis, kasviperäisiä maitotuotteita käyttäen. Ihan täysin ehdoton en ole ollut, jos jokin on ollut vaikea korvata niin sitten on menty vanhalla kaavalla. Mutta kokonaisuutena pyrin korvaamaan ne isoimmat jutut ruokavaliosta kasviperäisillä maitotuotteilla. Ja voi hyvää päivää mikä ero on omassa voinnissa. Maha toki ei enää tunnu ydinvoimalalta mutta suurin ero tuntuu juurikin nivelissä. Ei särje, ei ole jähmeä olo. Tuntuu siltä että tällä systeemillä myös jatketaan. Mahaongelmia on muistakin syömisistä satunnaisesti, oon huomannut että esimerkiksi vehnäjauho ja valkosipuli on ihan järjettömän huono yhdistelmä. Mutta toistaiseksi tuntuu että maidon radikaali vähentäminen on riittänyt ja muiden vaivojen kanssa pärjää. Maidottomuus on riittävä apu mulle.

Mulle on ollut todella posiviitinen yllätys huomata miten laajasti nykyään on vaihtoehtoja. Ihan normaalissa ruokakaupassa. Ei tarvitse enää juosta erilaisia erikoiskauppoja läpi löytääkseen vaihtoehtoja tai korvaavia tuotteita. Mä ainakin koen että vaikka miten olisi halua, niin ei onnistu jos toteutus tökkii siihen että tuote löytyy ehkä neljännestä kaupasta josta sitä haen. Mulla ei ole aikaa eikä energiaa liian hankalaan. Ei ole aina kohtuutonta haluta helppoa.

Mä rakastan juustoja mutta olen jättänyt ne nyt pääsääntöisesti sellaisiin herkutteluhetkiin. En ole syönyt juustoa enää päivittäin, hyvä jos edes viikoittain. Hyvää kasviperäistä korvaajaa en ole löytänyt mutta en oikeastaan koe että tarvitsisikaan. Kun kyse on herkkuhetkistä niin olkoon tavallisesta maidosta peräisin olevaa. Suklaa on toinen, jota en ole mitenkään aktiivisesti yrittänyt korvata. Siitä kyllä löytyy ihan älyttömän hyviä vegaanisiakin vaihtoehtoja, jotka siis ovat maidottomia. Mutta en ole tähtäämässä vegaaniksi joten tämä tasapaino saa nyt olla se mun tapa.

Mä kammoan kaikkea fanaattista saarnaamista syömisten suhteen. Ja myönnän että sellainen olo mulla on ollut esimerkiksi vegaaneista. Ehkä se johtuu siitä että vegaanisen ruokavalion takana on useimmiten eettisyys, joka on kuitenkin melko vaikea keissi. Koska puhutaan asioista, joihin on vaikea suhtautua neutraalisti vaan useimmiten mylvitään ääripäissä. Toisaalta, nyt kun vegaanisia ruokia on kokeillut itsekin, ymmärtää ehkä paremmin sitä mylvintääkin. Ei kaikki vegaanit mölise eettisyydestä, vaan siitä miten hyvää ja helppoa vegaaninen ruoka on. Ja nyt kun sen on huomannut itsekin niin tajuaa eri tavalla.

Vegaania tai vegetaristia musta ei varmasti saa mutta oli hyvä huomata että tässä kotikeittiössä on kyllä verrattain helppo toteuttaa täysin kasviperäistä ruokavaliota. Vaihtoehtoja on nykyään niin runsaasti tarjolla. Eikä se ollut yhtään niin vaikeaa kuin alunperin ajattelin. Uskon että vegaaniset ruoat jää osaksi meidän ruokaympyrää jatkossakin. Niin hyviä kokemuksia lokakuun aika saatiin. Ulkona syödessä en edes yrittänyt valita vegaanista vaihtoehtoa. Niin pitkälle en halunnut kokeilua laajentaa. Ehkä ensi vuonna?

Hesarissa oli juttua muutama päivä sitten siitä, että ruokahifistely on elitismiä. Kirjoittaja lähestyi asiaa vähän eri näkökulmasta, mutta mäkin olin ajatellut blogata vähän vastaavasta aiheesta. Nimittäin nyt kun lokakuun aikana pyrki etsimään mahdollisimman monelle asialle kasviperäisen vaihtoehdon, mulla heräsi väkisinkin ajatus että miten elitististä se on että meillä on varaa valita. Että meillä on vaihtoehtoja joista me voidaan napata se meidän näkövinkkelistä eettisin. Ei ole kyse vain siitä että me syötäisiin jotta ei olisi nälkä, vaan me voidaan ihan oikeasti myös hifistellä. Vatsat täynnä. Ja jos me ei jostain tykätä niin aivan varmasti löytyy korvaaja. Voi nirsoilla eikä tarvitse olla nälkäisenä.

Kaikkialla ei voi valita että otanko tähän kahviini nyt kasvi- vai eläinperäistä maitoa. Mua mietitytti lokakuun aikana useammankin kerran että onko ne valinnat aina eettisiä vai nimenomaan elitistisiä? Onko ne valinnat jotain, jotka ajaa maailman köyhintä ja rikkainta osaa vielä kauemmas toisistaan? Ja onko kyse vain siitä oman sädekehän kiillottamisesta vai ajatellaanko isompaa kuvaa? Vastavuoroisesti kyllä ajattelen että se on nimenomaan meidän hyväosaisten, joilla on se vara valita, homma ratkoa miten maailmassa riittäisi ruoka jokaiselle. Ja yhtenä ratkaisuna on varmasti se, että valitsee useammin sen kasvisvaihtoehdon.

Lokakuun aikana löytyi myös useampikin suosikki kasviperäisistä vaihtoehdoista. Jokapaikassa tunnutaan rummuttavan iKaffeeta kasviperäiseksi kahvimaidoksi, mutta mun täytyy kyllä sanoa että mun mielestä Blue Diamondin mantelimaitoinen Barista blend on paljon parempi. Maku on parempi, koostumus on parempi ja se nyt vaan on musta parempi. Miinuksena hankalahko saatavuus. Ja tietty hinta. Mä ylipäätään tykkään mantelimaidosta enempi kuin riisimaidosta joten ehkäpä tämä mieltymys johtuu siitä.

Muita hyviä kasviperäisiä vaihtoehtoja oli kaurafraiche creme fraichen tilalle, kaura- tai manteli kermat ruoanlaitossa sekä Oatlyn palkkarit urheilun jälkeen. Kaikissa ei hinta onneksi ole enää pilvissä mutta toki osa tuotteista on kalliimpia kuin eläinperäiset. Härkistä ja nyhtökauraa olenkin jo hehkuttanut, ne oli myös ehdottoman positiivisia kokeiluja.

Jos nyt jotain hankaluutta pitäisi hakea tästä kokeilusta, niin ehkä se että ei ole olemassa yhtä kasviperäistä maitoa joka kävisi kaikkeen. Kahvimaito on oltava erikseen, puuroon tai kaakaoon ei sovi kaikki, toiset sopii paremmin esimerkiksi muussiin ja pannaria tai lettuja ei voi tehdä mistä vaan kasviperäisestä maidosta. Parhaimmillaan meillä on jääkaapissa kolmea eri kasviperäistä maitoa. Nämä selviää vaan kokeilemalla eli ei ehkä ihmekään jos välillä tuntui vähän hifistelyltä. Omat suosikit kuitenkin löytyi joten nyt on helppo jatkaa.

Paljonhan tästä saisi kirjoitettua asiaa vielä pidemmältikin, mutta jätetään jotain mietteitä myös ensi vuoden lokakuulle..