sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Elokuvissa

No nyt kuulkaa. On lähtenyt ihan lapasesta tämä tämmöinen elokuvailu. Oon nähnyt kolmen päivän sisään neljä elokuvaa. Elokuvateatterissa. Ja on ollut ihania elämyksiä. Voikun aina voisi nähdä kaikki teatterissa. Ajattelinkin vähän rapsastella näistä mitä nyt on nähty, koska ne on kaikki aika tuoreita raitoja.



Kun kuulin ekan kerran Finnkinon mystery-näytöksistä, pissin vähän henkisesti hunajaa. Ihan mielettömän mahtava konsepti! Jos joku siis ei tiedä niin kerran kuussa on ympäri Suomea Finnkinon teattereissa, samana päivänä ja samaan kellonaikaan, leffanäytös josta ei tiedetä etukäteen mikä leffa siellä pyörii. Ikäsuositus kerrotaan sekä muutamalla lauseella hyvin ympäripyöreästi mitä on luvassa. Mutta itse leffa selviää siis sitten kun se lähtee pyörimään. Mä olen haaveillut mystery-näytöksestä jo pari kuukautta mutta aina se on jäänyt. Nyt kerrankin sattui osumaan kohdalleen ja mentiin katsomaan, minä, Siippa ja Kaksikko.

Oli oikeasti aika kutkuttavaa jännitellä trailerien aikana että mitähän on luvassa. Oltiin etukäteen veikkailtu että josko se olisi joko Love Records tai Tappajan näköinen mies. Trailerien jälkeen, ennen valojen sammumista, kävi Finnkinolta työntekijä toivottamassa kaikki tervetulleeksi ja paljastamassa muutaman knopin. Että on ollut runsaasti suitsutettu, Cannesissa esitetty ja usean Oscarin ehdokas. Kaksikko tutisi tässä vaiheessa penkeissään ja sitten se alkoi.



Mystery-näytöksen parhautta on juurikin se, että silmille saattaa lävähtää jotain, jota tuskin kävisit muuten katsomassa. Tällä kertaa leffana oli Carol ja luulen että ei oltaisi sitä ainakaan teatterissa käyty katsomassa noin niinkuin omatoimisesti.

Mä en itseasiassa halua tästä elokuvasta paljastaa mitään. En juonta, en juuri mitään. Koska leffan taika oli juurikin se yllätyksellisyys, joka menee pilalle jos kerron. Sanon vain että mene katsomaan! Cate Blanchett on edustanut mulle aina vähän sellaista yhden ilmeen näyttelijää mutta tässä leffassa rakastin häntä ihan älyttömästi. Ihana, mahtava roolisuoritus. Kaiken suitsutuksen arvoinen! Rooney Mara kantaa myös oman osansa mutta Cate oli tämän elokuvan tähti.

Elokuva oli paikoin vähän hassusti leikattu mutta kyllä se kantoi ihan alusta loppuun. Tämä oli kaunis, koskettava ja ihanan yllättävä. Viimeisin mainittu menee varmasti sen piikkiin että ei tiedetty leffasta yhtään mitään. Ja hyvä niin. Älä säkään liikoja perehdy, mene vaan katsomaan. Tulee ensi-iltaan tuossa vajaa kolmen viikon päästä. Carol on ehdottoman tärkeä elokuva sanomaltaan tässä maailman ajassa. Rakkaustarina ja kertomus siitä, kun erilaisuutta ei hyväksytä.
Elokuvan ikäsuositus on k-12 mutta ainakin meidän 13v koki että pyyhki yli ja lujaa. Juteltiin kyllä leffasta jälkikäteen ja koitettiin avata kohtia jotka tuntui epäselviltä mutta selvästikin Toka oli vielä liian nuori ymmärtääkseen elokuvan aikakautta. Eli mieti tarkkaan minkäikäisen viet katsomaan Carolia. Eka taasen osasi hyvin huomata jotain yhtymäkohtia esimerkiksi The Imitation Gamen aikakauteen.



Mä selailen joka viikko meidän lähileffateatterin tarjontaa. Koska haluan mahdollisuuksien mukaan käydä katsomassa leffat siellä. Tuossa viikko takoperin huomasin että Spotlight on siellä ensi-illassa tällä viikolla. Leffan pelkkä näyttelijäkaarti hengästytti mua niin paljon että halusin ehdottomasti tuon nähdä, melkein sama mistä itse leffa kertoisi. Vaan olihan se elokuva ihan törkeän hyvä!

Tarina piti katsojaa hyppysissään heti ensi minuutilta lähtien. Leffahan kertoo viidentoista vuoden takaisista tapahtumista Boston Globen toimituksessa. Tositapahtumiin perustuva tarina välittää katsojille katolisen kirkon seksiskandaalin, joka laajeni pian globaaliksi ja syöksi katolisen kirkon kriisiin. Vaikka aihe on rankka, tykkäsin että pedofilialla ei kuitenkaan mässäilty elokuvassa samalla tavalla kuin esimerkiksi Sleepers - Katuvarpuset-leffassa. Vaan elokuva pureutui nimenomaan siihen toimittajien työhön. Arkiseen pakerrukseen, taustojen selvittämiseen, kilpailuun ajan kanssa ja siihen miten reportaasi tehdään. Tämä elokuva on hyvä muistutus siitä, mistä journalismissa on oikeasti kyse. Mua mietitytti hurjasti että vieläkö toimittajan työ on nykypäivänä samanlaista? Kun kaikki on niin paljon reaaliaikaisempaa ja ihmiset haluavat kaiken nähdäkseen heti.

Mainittu näyttelijäkaartikin oli ihan mieletön. Michael Keaton voitti mut ihan puolelleen vuosi sitten Birdmanissä ja vaikka Keatonin rooli Spotlightissa onkin jotenkin vaisumpi (menee täysin roolihahmon piikkiin), oli tämäkin taas taattua Keatonia. Musta on jotenkin tosi huojentavaa että häneltä alkaa vihdoin karisemaan se Batmanin viitta pois. Rachel McAdams on mun ehdottomia suosikkeja naisnäyttelijöistä, hän on jotenkin tosi monipuolinen. Varma nappisuoritus tässäkin leffassa, ainoana naisnäyttelijänä miesporukassa muuten. Mark Ruffalon silmiä voisin tuijotella tuntikausia ja Liev Schreiber on kanssa ihan hunajaa. Lievin hahmo oli itseasiassa tässä leffassa mun suosikki. Hänen roolisuoritustaan oli ilo seurata.

Spotlight oli tosi miellyttävää leffakatseltavaa mutta toimii myös kotisohvalta käsin hyvin. Eli tätä ei ole pakko teattereihin asti raahautua vahtaamaan mutta suosittelen tämän kyllä katsomaan.



No siinä samalla kun katselin että jippii, Spotlight on tuossa naapurissa, niin huomasin että niinpä on ensi-illassa muuten myös The Revenant. Oon mehustellut sitä jo viikkokausia. Vaikkakin myönnän tykkääväni sekä Leonardo DiCapriosta että Tom Hardysta, oon intoillut The Revenantista nimenomaan ohjaajansa takia. Alejandro González Iñárritu on musta jotain ihan käsittämätöntä. Itkeä tekisi aina mieli kun katselee sen leffoja, hänen kädenjälkensä on jotain niin poikkeuksellisen lahjakasta. Anyway, me ei olla Siipan kanssa tehty kaksin oikein mitään vähään aikaan joten ylipuhuin sen lähtemään mun kanssa leffaan. Kahdesti. Peräkkäin. Me vietettiin tuossa naapurin leffateatterissa perjantaina siis aika monta tuntia. Ja kyllä kuulkaa kannatti! Jokaisen minuutin arvoista.

The Revenent on ihan älyttömän raaka leffa. Paikoin jopa vastenmielinen. Jos et siis tykkää verta ja suolenpätkiä-tyyppisistä rainoista, tää ei ole sua varten. Ei tämä mitään Tarantinoa sentään ollut mutta kuitenkin aikamoista menoa. Mä en itse lämpene mistään älyttömästä murjomisesta mutta Revenantista kyllä tykkäsin. Tarina oli niin kantava ja tämän leffan henki nyt vaan oli senverran raaka että sen brutaalisuuden kykeni ymmärtämään.

Mä en ollut etukäteen perehtynyt elokuvaan juurikaan. Ihan tietoisesti. Viime päivät välttelin lukemasta arvosteluja tai mitään, joka viittaisi leffaan. Halusin säilyttää täydellisen tietämättömyyden siihen asti, että näen leffan itse. Toki mun silmiin oli osuneet suitsutukset Leon roolisuorituksesta ja kyllä mäkin hänelle tästä sitä Oscaria povaisin. Mutta noin itse leffasta, kokonaisuudesta, tarinasta en tiennyt juuri mitään. Helpompi istua tuntikausia niin.

Elokuva perustuu tuonne 1800-luvun puolivälin paikkeille. Ja on siis tositapahtumiin perustuva, vaikkakin käsikirjoituskaarti on muutellut vähän sitä alkuperäistä pohjaa. Leolta osasin odottaa kovaa suoritusta ja sen hän kyllä tarjosikin, mutta todellinen yllättäjä tässä oli Tom Hardy. Jos pystyisitte näkemään mut niin vetäisin tässä sellaisen O-M-G-hönkäyksen. Aivan mieletön rooli, aivan mielettömästi vedetty. Jos Tom Hardya ei tuosta palkita niin se jos mikä on vääryys!

Pakko vielä vähän mehustella itse pääpirua eli Iñárritua. Hänen kuvaustapansa on musta hyvin poikkeuksellinen. Käytetyt kuvakulmat ja muut efektit ovat aivan ainutlaatuisia. Iñárritun leffat kannattaa aina käydä katsomassa teatterissa, koska niistä saa vähän sellaisen 3D-tyyppisen elämyksen, ilman niitä laseja siis. Musta tuntuu että se on aivan sama mitä mä häneltä katson niin lumoudun täysin. Ja en voi painottaa liikoja miten paljon tykkään siitä, että hän pysyy sille omalle tavalleen uskollisena elokuva elokuvalta. Ihana, ihana visionääri!

The Revenant ei välttämättä vie vuoden elokuvan pystiä, vaikka se varmasti siellä kärkisijoilla kamppaileekin mutta ohjaajan Oscaria lähtisin kyllä tyrkyttämään Iñárritulle.



Lauantaina kävin Kaksikon kanssa katsomassa Steve Jobsin. Lähiteatterin esitysajat ei ole tiedossa kovin pitkälle ja Steve pyöri nyt vain yhden ainoan näytöksen verran lähipäivinä. Erityisesti Eka, jota tietokoneet ja hommeloinnit niiden takana kiinnostaa, on odottanut tätä leffaa joten se käytiin katsomassa nyt.

Steve Jobs on myös täynnä vahvoja roolisuorituksia. Erityisesti Kate Winslet korjasi potin. Katehan sai roolinsa lähestulkoon kerjäämällä, häntä pidettiin turhan nättinä tyttönä Joanna Hoffmanin rooliin. Samaten Seth Rogenin näyttelemä Woz lukeutui mun suosikkeihin. Jaksaisin itseasiassa katsella Rogenia missä roolissa tahansa. Tykkään tyypistä ihan mahdottomasti, hörötystä myöten.
Steve Jobsin roolissa nähty Michael Fassbender tekee myös vahvan ja ennenkaikkea uskottavan roolisuorituksen, josta jää käteen lähinnä olo että Steve Jobs oli melkomoinen mulkku.

Kaksikko tykkäsi leffasta tosi paljon ja olikin itseasiassa kiva jutella leffan kuvioista tyyppien kanssa, jotka on perehtyneet Appleen sekä Jobsiin itseäni paremmin. Toki mullakin peruskuvio on ollut selvillä, kysyt keneltä tahansa koodarilta tai muilta tyypeiltä ketkä ohjelmistoja ja muuta vääntää, niin Jobsia ei kovin korkealle arvosteta. Vaan ne on nimenomaan Woz, Hertzfeld, Tevanian ja muut joita palvotaan. Steve Jobs totesi itsekin että soittajat soittavat instrumentteja orkesterissa ja orkesterinjohtaja soittaa orkesteria. Ja hän oli nimenomaan orkesterinjohtaja.

Mä vähän ihmettelin Danny Boylen näkökulmaa leffaan. Kaikki oli nimittäin lanseeraustilaisuutta. Tämä toki oli hyvin omaperäinen näkökulma elämänkertaleffojen skenessä mutta itse olisin kaivannut muutakin. Kokonaisuus tuntui tuosta näkökulmasta vähän tylsältä. Tosin luulen että tämä on niitä leffoja jotka joko iskee tai sitten ei iske, johtuen juurikin tuosta näkökannasta mistä leffa esitetään. Tämän voi kyllä katsoa jos ei muuta keksi, mutta en nyt varsinaisesti koe että Steve Jobsin sielunmaisemasta olisi avautunut mitään uutta. Ihan jees parituntinen.

Viikon päästä olisi enskarissa The Danish Girl, joka vaikutti trailerinsa perusteella sellaiselta, että tulee olemaan mulle se vuoden elokuva. Huikea huikea ja aiheeltaan niin kovin tärkeä. Se on pakko nähdä pian! Ja jos joku Leonardo DiCaprion parhaan miesnäyttelijän pystiä tavoittelee niin se on itseoikeutetusti Eddie Redmayne. Jonka suoritusta Stephen Hawkingina rakastan edelleen. Muista tulevista leffoista The Big Short kutkuttelisi myös, puhumattakaan kovista kotimaisista. JättiläinenLove RecordsTappajan näköinen mies ja Äkkilähtö nyt ainakin äkkiseltään mainittuna. Huikea elokuvallinen kevät edessä!

torstai 28. tammikuuta 2016

Lukuhaaste: Good girl - Kunpa tietäisit

5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

Räpsittiin näitä Ekan kanssa ja tämä oli kivaa.
Kannattaa kurkata Instasta #bookfacefriday, tosi hauskoja!
Nappasin Mary Kubican Good girl - Kunpa tietäisit mukaan lukuhaasteeseen koska sitä suositeltiin lukuhaasteen Facebook-ryhmässä. Kuten edellisessä lukuhaasteen postauksessa kerroin, varasin kymmeniä kirjoja haastetta silmällä pitäen ja kun puhutaan noin isosta määrästä, osuu väkisinkin niistä joku sinne oikeasti huonoihinkin teoksiin. Kaikista kehuistaan huolimatta Good girl oli musta floppi.

Kirjasta on hankala kirjoittaa juuri mitään ilman että paljastaisi jotain oleellista. Rikkaan perheen tyttö kaapataan ja sitä etsitään. Tuossapa juoni pähkinänkuoressa. Heti ekalla sivulla ajattelin että voi paska, tämä on ihan Kiltti tyttö all over again. Tuo tunne meni kyllä sinänsä nopeasti ohi koska Good girl ei ole hyvä. Se ei saanut mua koukkuunsa missään välissä, toisin kuin Kiltti tyttö. Eli jos noista kahdesta pitäisi suositella niin eipä tarvisi montaa hetkeä miettiä kumman sanoisin.

Good girl ei mun mielestä oikein missään vaiheessa lähtenyt kantamaan. Siinä oli aineksia vaikka mille mutta kokonaisuutena se oli musta pohjattoman tylsä. Se ei vain lähtenyt käyntiin. Parista arvaamattomasta juonenkäänteestä sekä yllättävästä loppuratkaisusta huolimatta. Ei toimi. Tässä ei ollut mun mielestä mitään uskottavaa. Hahmot oli liian kepeitä ja epäuskottavia ja tarina alkuasetelmista huolimatta kaikkea muuta kuin tiivistunnelmainen. Näitä vastaavia on maailma täynnä ja tämä ei tuonut mitään tuoretta tämän genren kirjoihin.

Mulla on kuitenkin sellainen piirre itsessäni että en vaan jotenkin suostu koskaan uskomaan että kaikki kirjailijan kirjat olisi huonoja. Olisin siis sikäli ihan kiinnostunut lukemaan Mary Kubicalta jotain muutakin. Tämä nimittäin oli hänen ensimmäinen teoksensa, ehkä hän tuosta vielä kypsyy? Kirjahaasteen osalta taas sain hyvän muistutuksen siitä, että ehkä sitä taustatyötä kannattaa tehdä vähän huolellisemmin eikä hullun kiilto silmissä. Ja suosituksiin kannattanee suhtautua aina pienellä varauksella. Tätä en suosittele. Älä turhaan tuhlaa aikaasi. Ota mielummin se Kiltti tyttö.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Keski-iän esikriisi

Mua on alkanut vähän pelottaa tämä ikääntyminen. Koen vanhenemisen oikeasti ihan siistiksi jutuksi enkä haikaile varsinaisesti nuoremmaksi, mutta on muutama lieveilmiö jotka pelottaa.

Mä olen joskus ennenkin kirjoittanut kuinka meidän länkkäreiden ongelmana on osittain se, että meillä on niin älyttömästi vaihtoehtoja oikeastaan kaikelle. Periaatteessa melkein mikä vaan on mahdollista. Ja mulla ainakin on se, että sensijaan että vaihtoehtojen kirjo tuntuisi musta vapauttavalta, se tuntuu musta pikemminkin ahdistavalta. Koska mitä enemmän vaihtoehtoja, sen enempi solmuinen mieli.

Mä voin tehdä vaikka miten isoja ratkaisuja ja muutoksia elämässäni ja silti selviän ja pärjätään. Ja se tuntuu musta vain ja ainoastaan aivan helvetin pelottavalta ajatukselta.


Mulla löytyy lähipiiristä useampikin (nais)ihminen, jotka on siinä neljänkympin hujakoilla pistäneet elämänsä ihan ylösalaisin. Ottaneet salamaeron, myyneet kämpät ja omaisuudet, vaihtaneet uraa. Sellaisia mullistuksia ja uudistuksia, että vierestä katseltuna on hengästyttänyt. Tokikaan sitä ei voi sanoa kenenkään muiden parisuhteista että miten siellä voidaan. Että vaikka nyt miten ulkoisasti näyttäisi siltä että onnellisia ollaan ja hyvin pyyhkii niin eihän se välttämättä ole kuitenkaan se totuus. Vaikka miten olisi siinä kylkiäisinä mukana ne maat ja mannut ja vuittonit ja audit. Kuitenkin nämä salamaerot on kaikki tapahtuneet just niille tyypeille, ketkä on mun silmiin näyttäneet onnellisilta. Ja ne erot on oikeasti tulleet yllätyksenä.


No sitten kun niitä peliliikkeitä on tehty ja on erottu ja lusikat jaeltu niin on uskallettu myöntää muillekin ihan ääneen että ei olla oltu onnellisia. Että on saattanut hurahtaa parikin vuosikymmentä kun on oltu onnettomia. Että suurin osa elämästä on koettu olevansa joku muu kuin oikeasti onkaan. Syystä tai toisesta ajauduttu tilaan, jossa ei itsekään tunnista itseään. Tai ainakaan ei tunne olevansa sitä mitä tai millainen haluaa olla.

On toki enempi kuin hyvä, että ihminen löytää itsensä, tapahtuu se sitten ennemmin tai myöhemmin. Mutta näin vierestä katseltuna tuo on todella hämmentävää. Siis puheet, että ihminen ei tunne olevan oma itsensä. Että tuntee olevansa _oikeasti_ ihan toisenlainen. Ja että ehkä kenties kaikki tuttu onkin vierasta. Kun itse on oppinut tuntemaan sen ihmisen juuri sellaisena. Onko toinen sitten kuitenkin ihan ventovieras? Ja mihinkä se parisuhde on syy ja mihin seuraus? Vai onko se ehkä vaan kenties se helpoiten löytynyt syyllinen?

Sitten siinä vastaeronneena haetaan uutta muotoa ja parjataan sitä ex-puolisoa ja yritetään jakaa ihmiset ja sukulaiset. Koska uuteen elämään ei voi mahtua mukaan tyyppejä, jotka osittain pitää kiinni siitä sun vanhasta elämästä. Kokonaan uutta, vaihtoehtoja ei ole! Noin kärjistetysti..


Mä olen itsekin eronnut. Sekä lasteni isästä että parista muustakin merkittävästä parisuhteesta. Mutta näin vierestä katseltuna sitä on miettinyt väkisinkin myös sitä, että vaatiiko se itsensä löytäminen ja kriiseistä pois pääseminen aina sitä parisuhteen päättämistä? Minkä takia sitä jotenkin ajatellaan että se parisuhteen päättäminen (tai vaihtaminen) olisi se mikä takaa asiat paremmalle tolalle? Eikö sitä kriiseilyään ja rimpuilua saisi läpikäytyä noin niinkuin ilman että pistetään kaikki ihan läskiksi? Voiko sitä muka todella vaan sysätä kaiken sen, mihin ei ole itsessään tyytyväinen, sinne vanhan parisuhteen alle. Sulkea oven perässään ja jättää vaan sinne niin sen kaiken ongelmaisen. Koska mitäs sitten jos se ei autakaan? Tuli turhaan rikottua perhe ja kaikki ja yhä vaan on paha olla.
Tosin tässäkin toki muistettava se että eihän sitä ulkopuolisena tiedä täysin totuutta. Mutta kunhan nyt spekuloin ja mietin.


Mä panikoin itse tällä hetkellä ehkä eniten työhön liittyviä juttuja. En koe olevani yhtään parhaimmillani tämän hetkisessä duunissa ja sitä myötä en koe olevani onnellinen. Töissä on paljon hyvää mutta ei se sitä faktaa muuta että tämä ei ole mun juttu. Työvuosia on niin älyttömästi jäljellä että jotain peliliikkeitä on pakko tehdä ennenkuin tämä alkaa heijastumaan liikaa myös duunin ulkopuolisiin juttuihin. Vaan kun musta ei tunnu yhtään helpottavalta aloittaa alusta. Pidempään mukana kulkeneet tietää että mä olen kipuillut tätä samaa jo aika monta vuotta ja tämä vain pahenee vuosi vuodelta. Pitäisi uskaltaa hypätä. Oikeasti haluankin hypätä. Olisi vaan älyttömästi helpompi hypätä kun tietäisi mihin haluaisi loikata.

Oon tässä yrittänyt vähän seurata tätä omaa lähipiiriäni ja vähän laajemmaltikin ja mun on pakko sanoa, että ainakin mun silmiin kaikista onnellisimmilta 40+ tyypeiltä vaikuttavat he, joilla ei ole puolisoa ja lapsia. Jotka elävät pääsääntöisesti vain itselleen ja omilla ehdoillaan. Voivat toteuttaa itseään miten haluavat. Ei näy kuulkaa kriisejä heillä!


No, sitten se toinen ikuisuuden ongelma. Lapsiluku. Mä haluaisin vielä yhden lapsen mutta en haluaisi olla päivääkään raskaana. Vauvatouhujen tauolle laitto silloin joskus oli ehkä yksi parhaista jutuista joita meidän parisuhteessa on päätetty ikinä. Siipalla on aivan posketon vauvakuume mutta ei tuo hommeli ole koskaan sen mielenterveyttä jäytänyt samalla tavalla kuin mun. Jos oltaisiin tässä väkisin sitä yrittämistä jatkettu niin luulen että ennemmin tai myöhemmin se olisi ajautunut siihen että mä ainakin olisin aloittanut sen miksi en tule raskaaksi, onko vika minussa, onko vika sinussa-rallatuksen. Ja näkisin myös sen että pahimmillaan oltaisiin voitu ajautua jopa eroon, uskon ihan vakaasti että oltaisiin voitu saada koko kuvio niin pahasti solmuun. Eli onneksi osattiin viheltää peli poikki ajoissa.


Mutta. Kun se peli on kerran vihelletty poikki niin siihen ei ole kovin helppoa lähteä uudestaan. Varsinkin kun ajatukset ei ole selkiytyneet sitten yhtään. Koska haluan mutta en palavasti. Tahdon koulua, tahdon töitä, tahdon uraa. Ja tuntuu että raskauden mahduttaminen tuonne sekaan on ylivoimaista. Itse vauva ja vauvanhoitohan ei ole mikään ongelma koska meillä on hyvinkin osallistuva isä. Mutta se raskaus... äääääääää!!!!

Tässäkin tullaan taas sen ongelman alkulähteille, että on niin paljon vaihtoehtoja. Missä välissä sitä osaisi lakata tavoittelemasta vielä vähän jotain? Osaisi olla tyytyväisenä siitä mitä on. Eihän se ole väärin tavoitella vielä vähän lisää vaan voisiko joskus olla kyse siitäkin, että sitä vähän sortuu huijaamaan itseään? Että sitä kuvittelee olevansa onnellisempi sitten kun... Vaan jos on jo onnellinen niin tarvitseeko olla onnellisempi? Ja joku hiton keski-iän kriisi ei ainakaan helpota näitä juttuja!

Että mitä jos mullekin käy niin? Saan jonkun hullun kriisin? Joka sumentaa sekä järjen että todellisuudentajun ja pistää sekoittamaan kaiken. Mulla on kriisi mahdollisesta kriisistä. Koska tällä hetkellä tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta että vetäisi elämänsä ihan uusiksi. Sellaiselta että sitä en todellakaan halua. Mutta mitä jos kriisi sotkeekin pään? APUA!!!

 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Lukuhaaste: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

2. Matkakertomus

Tänä vuonna takana taitaa olla n. kymmenen luettua kirjaa ja tämä
saattaa olla niistä paras!
Pyörittelin jo joskus syksyllä käsissäni Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät-kirjaa. Pyörittelin ja luin takakantta ja plarailin sivuja ja silti se vaan päätyi takaisin hyllyyn. Kiinnosti mutta ei riittävästi sillä hetkellä. Joululomalla mietiskelin lukuhaasteen eri kohtia ja varailin kirjastosta kymmeniä kirjoja. Nimenomaan lukuhaastetta ajatellen. Edmund de Waal osui myös tällä kertaa haaviin. Tosin saadessani kirjan käteeni, en enää muistanut mihin kohtaan lukuhaastetta sen ajattelin. Takakannen perusteella tästä tuli mun kirja, joka on matkakertomus. Vähän taas ehkä mutkan kautta haettu mutta ei se mitään. Musta on ihan kivaakin, että kaikki lukuhaasteen kohdat ei ole ihan ilmeisiä.

Kirja kertoo kirjailijan suvun historiasta. Huikean tarinan, johon lukija pääsee mukaan. Mä itseasiassa luulin että kirja on fiktiota, totuus selvisi mulle vasta kun aloin lukemaan. Edmund perii sukulaiseltaan 264 netsukea, pieniä taidokkaita japanilaisia hahmoja jotka on tehty norsunluusta tai puksipuusta. Ajan kanssa pienet esineet herättävät Edmundin mielenkiinnon ja hän haluaa tietää mistä ne ovat tulleet. Ne kun ovat olleet suvussa jo sukupolvia. Ja tätä matkaa me päästään mukaan seuraamaan. Matkustamme netsukeiden ja Edmundin kanssa 1800-luvun lopulta aina nykypäivään saakka.

Matkan lisäksi kirja tarjoaa kosolti historiaa. Mun sisäistä rojalistia helli luvut ja seikkaperäiset kertomukset Itävalta-Unkarin keisarikunnasta. Kaiken kepeän jälkeen mulle tuli yllätyksenä myös kirjan synkkä puoli. Tärkeät, tärkeät luvut, jotka täytyi tulla kirjoitetuksi. Kirjailijan suku on juutalainen ja historia ei ole koskaan ollut juutalaisten puolella. Toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ovat surullista luettavaa. Voi vain kuvitella miten pelottavaa on ollut kun kodin ovien läpi tunkeudutaan, tavarat ja muistot rikotaan, koti tuhotaan ja perhe häpäistään. Asia on edelleen vaikea ja se heijastuu myös Edmundin tekstistä. Hän pohtii itsekin että kuinka tuosta ajasta voi kirjoittaa.

Mä olen lukenut paljonkin kirjoja juutalaisuudesta ja historiasta mutta tämä oli jollain tapaa ihan omanlaisensa tuossa kategoriassa. Kirjailija pystyi välittämään sukunsa käänteitä todella aidosti ja koukkuna toimii nimenomaan se, että kirjailija itsekään ei ole ollut niistä ihan perillä. Paljon selviää vasta kirjan kirjoittamiseen kuuluvien selvitysprosessien aikana. Järkytys ja suru on aitoa. Kaikesta tuli henkilökohtaista myös kirjailijalle. Historia kun on osa myös hänen perimäänsä.

Japanilainen taide on mulle vierasta. Tämän kirjan avulla se aukesi vähän. Heillä on ne omat juttunsa, joissa japanilaisia voi pitää taiteen mestareina. Netsukien tarina alkaa kirjailijan suvun kohdalla Pariisista. De Waalin mukaan ranskalaiset ajattelevat että japanilainen taide perustuu pitkälti pienuuteen ja siksi siitä puuttuu kunnianhimo. Suuremmat linjat taiteessa, kuten tragedia ovat japanilaiselle vieraita. Mä olen kyllä tässä erimieltä. Googlatkaapa huviksenne netsukien kuvia. Pienen tekeminen jos mikä vaatii suurta intohimoa että jaksat keskittyä siihen. Yhden netsuken tekeminen kestää vähintään kuukausia, toisia netsukeja on tehty vuosikausia. Tragedia taas on monesti hyvin dramaattista ja dramaattinen jos mikä on helppoa.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvä mutta joku kosketuspinta siitä paikoin puuttui. Sitä ei pystynyt lukemaan pitkää aikaa kerrallaan koska ei vaan jaksanut keskittyä riittävästi. Vaikka jatkuvasti huomasi miettivänsä että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Takakansikin sanoo että pitelet käsissäsi mestariteosta. Mietin lukiessani useamman kerran että koskahan se mestariteos alkaa. En osaa missä vaiheessa se tapahtui mutta yhtäkkiä huomasin olevani täysin kirjan pauloissa. Yllätyin että tykkäsin tästä näin paljon! Tarina on niin hyvin kerrottu, että sitä ei halunnut jättää kesken. Kirja tarjosi jatkuvasti sellaisia koukkuja, että sitä halusi lukea. Ilman niitä, tämä olisi jäänyt varmasti kesken ja lukematta. Netsuket itsessään ovat pieniä kertomuksia.
Kirja oli senverran vilkas, että luettuaan teki mieli lukea se heti uudestaan. Kaikkea oli niin paljon, että viimeisillä sivuilla tuntui että alku meni ihan ohi. Lisäksi mulla heräsi muutama kysymys, johon olisin kaivannut vastauksia. Muutama seikka jäi kerrottunakin sillä lailla ilmaan, että ne jäi hieman vaivaamaan. Tämän haluan ehdottomasti myös omaan kirjahyllyyni! 

Netsuket kulkevat pitkän matkan. Himotuista taide-esineistä lasten leluiksi, piilotettuina patjaan ja sitten takaisin sinne mistä ovat lähtöisinkin; Japaniin. Läpi vuosisatojen ja erilaisten historiallisten käänteiden jälkeen ne ovat kuitenkin pysyneet saman suvun hallussa. Ne ovat eläneet monessa mukana ja jatkavat elämäänsä yhä edelleen. Mäkin haluaisin osata kirjoittaa just tällaisia kirjoja. Tämä oli aivan ihana!

Lukuhaaste täällä

lauantai 23. tammikuuta 2016

Maailman pisin kuu

Kylläpäs nyt tuntuu takkuavan vähän kaikki. Tai ainakin tämä virtuaalinen elämä. Eikai se kovin huono juttu ole? Tammikuu aka maailman pisin kuukausi kuluisi mulla vain lukiessa ja ystävien kanssa. Jotenkin tuntuu että haluttaisi erakoitua internetsissä. Kaikkea mukavaa menoa on ollut ja ihmisiä on nähty ja kaikennäköstä touhuttu. Kovat pakkaset sulki meidän pesueen neljän seinän sisälle kokonaan. Senverran kylmänarkoja ollaan Siippaa lukuunottamatta kaikki, että seinät ei kaatunut niskaan kertaakaan. Kukaan ei kaivannut ulos. Mä olin tänään reilu kolmeen viikkoon ilman toppahousuja pihalla ja oli todella alaston olo!

Töitä on takana loman jäljiltä parisen viikkoa ja töihinpaluu on tuntunut jotenkin tosi oudolta. Tuntui että olisi ollut poissa paljon pidempään mitä olikaan ja taas toisaalta tuntui että oli poissa vain ihan pienen hetken. Tuli levättyä riittävästi mutta edelleen tämä maailman pisin kuukausi pitää huolen siitä että on jotenkin tosi hankala päästä takaisin työmoodiin. Kun nukkuisi vaan. Tammikuun työvuorot menee onneksi pitkälti niin, että oon tosi paljon myös vapaalla. Mikä tekee onneksi sen että aika kuluu vähän nopeammin. Ollaan nukuttu Kolmosen kanssa pitkään lähes joka aamu ja se nyt vaan on ihan parasta herätä, kun ei ole enää ihan pimeää.

Onnea on huumorintajuinen lapsi.
Yhteishaku lähestyy ja löysin taas itselleni yhden uuden uran jonka voisin haluta. Jotenkin tahtoo taas vähän turhauttaa kun on niin monia juttuja mitkä kiinnostaa. Miksei voisi olla sellaista yhtä ja selkeää mistä tietäisi heti että toi on muuten mun juttu. Eikä tämmöistä räpiköintiä joka suuntaan. Ja epävarmailua.

Mä aina silloin tällöin kurkin blogista että mitä meille kuului vaikka vuosi tai kaksi sitten. Ja oikeastaan sentakia näitä kuulumispostauksia silloin tällöin kirjoitankin, koska niitä on tosi hauska lukea sitten joskus myöhemmin. Tuossa joulukuussa lueskelin aiempien vuosien joulujuttuja ja ihan joka vuosi olen joulukuussa huokaillut että "en muista koskaan olleeni näin väsynyt". Lähes tuolla lausemuodolla joka kerta. Haha, ai mitenkä niin dramaattinen?


Lukuhaastetta porskuttelen menemään enempi vähempi innoissani. Siitä saisi kyllä helposti tehtyä itselleen tosi hankalan. Oon lukenut tälle vuodelle jo vaikka miten monta kirjaa mutta vain kolme on päässyt lukuhaasteeseen asti. Huomaan jatkuvasti tekeväni sen, että skippaan jonkun kirjan kuitenkin lukuhaasteesta, koska odotan löytäväni jokaiseen kohtaan sittenkin jonkun paremman. Esimerkiksi Gillian Flynnin Teräviä esineitä piti olla haasteen kirja jossa joku kuolee. Mutta kun se ei ollut yhtään niin hyvä, kuin aiemmat lukemani Flynnit niin ei käynyt. Sama homma ollut muutamassa muussakin kohdassa. Tätä menoa mä en loppuvuodesta muuta teekään kuin lue haasteen kirjoja. Mutta josko tämä tästä tasoittuisi ja sitä oppisi vähän ennakoimaan mitä haluaa. Senverran meinasin lisätä itselleni haastetta koko hommaan, että yritän lukea mahdollisimman monessa kohdassa naisen kirjoittaman kirjan.

Lisäksi pariin otteeseen on tullut vastaan se ongelma, että mitä jos on valinnut lukuhaasteeseen kirjan, joka tuntuu lukiessa kuitenkin siltä että sen haluaisi jättää kesken. Ihan tosissani oon saanut tehdä töitä sen suhteen että oppisin lopettamaan lukemisen, jos kirja ei vaan uppoa. Mutta lukuhaasteen kanssa nyt on jotenkin tosi hankala luovuttaa. Ehkä tätä ei tarvisi ottaa ihan näin tosissaan.


Mulla olisi kyllä kamalasti asiaa mutta nyt vaan ei jotenkin kirjoitushommat houkuta. Tekisi mieli turista siitä että ollaan lähdössä Tukholmaan ja siitä mitä ollaan mietitty Ekan jatko-opinnoista ja siitä että Eka päätti itse että mopo ei ole oikeasti hyvä sijoitus ja siitä miten tällä kertaa yritetään valvoa Oscar-gaala ihan suorana tai siitä miten Kolmas oppi iskemään silmää ja miten hauska tyyppi se muutenkin on tai miten koukussa ollaan Silicon Valleyhin. Ollaan menossa ensi viikolla katsomaan useampikin elokuva ja kohta on tiedossa vähän taas teatteriakin. SyöHelsinki odottelee myös sekä blini-ilta kavereiden kesken. Että on tässä taas tätä. Tekemistä. Isompaa ja pienempää.

Mutta että täällä ollaan. Vähän laiskanlaisesti. Kai tästä talviunesta pian herää.

torstai 21. tammikuuta 2016

Periaatteet ja niissä pysyminen

Mä taidan olla aika ailahteleva. Tässähän meinaa syntyä vallan jatkokertomus.

Musta tuntuu että muuttelen omia periaatteitani ja ajatuksia jatkuvasti. Enkä sitä nyt välttämättä näe mitenkään huonona asiana, kasvanhan mäkin ihmisenä koko ajan. Mutta näin vanhempana olemisen vinkkelistä homma on vähän haasteellista. Varsinkin kun jaloissa pyörii jo niin isoja tyyppejä, jotka muistaa asioita useamman vuoden takaa. Nimittäin jos nyt vaikka kaksi vuotta sitten olen ollut jostain jotakin mieltä, niin nyt saatankin syystä tai toisesta olla ihan eri mieltä. Ja tämä aiheuttaa joskus jälkikasvussa vähän hämmennystä. Kerrotaan pari esimerkkiä.

Kirjoitin joskus tänne blogiinkin muutama vuosi takoperin (nyt en jaksa tonkia sitä kirjoitusta esille, kun bloggaa viidettä vuotta niin tätä kamaa on täällä jo aika kiitettävästi ja koska kyse on vaan parista lauseesta niin en jaksa nyt nähdä vaivaa, zorpat siitä!), kun joku teinisensaatio (Justin Bieber?) oli Suomessa keikalla. Siinä edellisenä päivänä tai jossain lähimaastossa haastateltiin jotain keikalle meneviä tyttösiä ja ennen sitä keikkaa oli jotkut prepartyt jossain. Kyseessä oli arkipäivä eli kaiken järjen mukaan tyttösten pitäisi olla siihen aikaan koulussa. Muistan kirjoittaneeni hyvinkin paatoksellisesti miten minä en kyllä antaisi lapsen lintsata koulusta pelkän keikan takia, vaikka nyt mitenkä olisi maailman paras bändi tai artisti. Että kyllä nyt kuulkaa pitää jotain arvoja olla ja nönönönönöööö. No, viime viikolla annoin lapsen jäädä himaan koska lunta tuli niin saatanasti. Vaakatasossa ja niin tiheästi että näkyvyys ei ollut montaa metriä. Kouluun ilmoitin että on sairaana. Vietettiin kimpassa kiva kotipäivä.

Toinen esimerkki. Joskus muutama vuosi takoperin annoin Kaksikon maistaa mun olutta. En ollut oikeastaan koskaan siinä vaiheessa miettinyt kantaani aiheeseen. Että onko musta parempi että lapset saa maistaa himassa ja minkä ikäisenä jne. Se hetki oli multa ihan spontaani ja toimin siinä tilanteessa täysin ajattelematta. Vasta jälkikäteen mietin asiaa ja totesin että toimin siinä kuitenkin omia periaatteitani vastaan. Että kyllä mun kanta sittenkin on se, että alaikäisten ei kuulu maistaa viinaksia missään, ei kotona luvan kanssa eikä kodin ulkopuolella ominpäin. No niitä hetkiä, kun Kaksikko on halunnut maistaa vaikka viiniä meidän lasista tms. on ollut tuon jälkeen lukuisia ja ihan joka kerta kun sanon että ei sovi, niin molemmat vinkuu että mikset sä enää anna kun sillon kerran sä annoit maistaa. Ihan_joka_kerta. Ja jokaisella kerralla mä perustelen että se oli silloin mun virhearvio. Että mä mokasin siinä tilanteessa enkä ollut ajatellut asiaa riittävästi ennenkuin toimin.

Näiden kasvatushommien pohjana on käsittääkseni tietynlainen ennalta-arvattavuus, loogisuus ja jonkinlainen johdonmukaisuus. Että kun toimit näin niin sitten toimit aina niin. Perustelet ja toimit perustelujesi mukaan. Että ne lapsukaiset siinä oppii että mitenkä pitää toimia. Joka kerta. Vaan kun tuo on välillä oikeasti tosi hankalaa. En yhtään tykkää että kaikki on ennalta-arvattavaa. Mutta miten olla spontaani kasvatuksellisesti? Mitä jos ei huvita olla aina johdonmukainen. Mä en oikeasti ole luonteena kovinkaan johdonmukainen. Miten tässä nyt sitten taivut vanhempana sellaiseksi, mitä et koe yhtään omaksi jutuksi? Aikuisena saa vielä periaatteessa mennä tohotella miten huvittaa mutta vanhempana ollessa se ei välttämättä käykään.

Senlisäksi, että itse muuttelen kantaani asioihin jatkuvasti, myös nuoriso kokeilee kepillä jäätä. Niinkuin kuuluukin. Siihenhän tämä pitkälti perustuu, oli lapset minkä ikäisiä tahansa. Ne testaa ja testaa ja testaa. Aika todennäköisesti ne tietää miten hommat menee mutta silti niiden kuuluu testata. Ne ei voi sille mitään. Lisäksi ne testaa myös jatkuvasti sitä, että muistanko mä miten olen toiminut joskus aiemmin. Ja väittävät jotain ihan muuta mitä todellisuus on. Kerrotaanpa siitäkin esimerkki! Uutena vuotena saatiin pienehkö sota aikaiseksi ilotulitteista. Kaksikko on ollut uutta vuotta viettämässä täällä päässä viimeiksi kaksi vuotta sitten ja silloin ostettiin joku paketti jotain ilotulituksia. Mä olen lähes neuroottinen kaikkien turvaohjeiden kanssa, räjähteet on aina räjähteitä! Suojalaseja nuo ei ole ikinä kyseenalaistaneet, ne tietää että ilman niitä on turha edes haaveilla mistään ilotulitteista. Eli niistä meillä ei tarvitse riidellä yhtään. Mutta tänä vuonna saatiin sitten suukopu aikaiseksi siitä kun en antanut ostaa paukkuja jotka kuulemma sytytetään kädessä ja heitetään sitten pois. Tasan varmana menen takuuseen siitä että en oo koskaan antanut tuohon lupaa ja mun läsnäollessa meillä ei ole saanut sytyttää kädessä mitään saatika sitten heitellä. Jäi sitten ilotulitteet tänä vuonna kokonaan ostamatta kun ei mikään muu kelvannut kun ei saanut niitä "kädessä sytytettäviä". Ei senkään jälkeen kun näytin vielä niistä ilotulitemyyntilehdistä että täälläkin lukee että mitään ei saa sytyttää kädessä. Ekahan toki olisi halunnut mutta koska rakettiostoksilla oli mukana Toka, joka osaa olla melkoisen kovapäinen niin tällä kertaa nyt sitten kävi tämmöinen perinteinen kaikki kärsii.

Eli tässä nyt kellutaan melkoisessa ristiaallokossa kun oma mieli heittelee, epävarmailee ja vielä ne lapsetkin testaa että jokohan se olisi nyt hövelimmällä päällä. Kai niistä ihan täysipäisiä kuitenkin kasvaa. Olisi vaan jotenkin tosi paljon helpompaa jos ihan itse pystyisi ensin pitämään kiinni niistä omista aivoituksistaan, ennenkun pistää kasvattelemaan eteenpäin. Mä näen jo sen tilanteen jostain tulevaisuudesta, kun Kolmosen kanssa toimitaan jotenkin ja aikuis-Kaksikko huutelee vieressä että hei mitä mitä, et sä meidän kanssa koskaan antanut noin. En tiedä turhautuisko vai huvittuisko. Ostaisin yhden lobotomian.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Paluu päiväkotiin

Musta tuntuu vähän nuivalta arvostella päivähoitoa, koska olen kuitenkin tosi kiitollinen siitä että on olemassa järjestelmä, joka mahdollistaa että me päästään molemmat töihin. Mutta koska maksan siitä palvelusta niin varmaankin saan vähän arvostella sitä? Lisäksi en kiukuttele vaan täällä, palautetta on annettu ihan oikeaan osoitteeseenkin.

Kolmashan aloitti päivähoidossa elokuun lopussa. Pienten ryhmässä, vuoropäiväkodissa. Kaikenkaikkiaan ja loppupeleissä koko homma starttasi aika kivasti käyntiin. Toki jotain pientä alkukankeutta oli, onhan hoidon aloitus tosi iso juttu. Mutta ehkä kuitenkin vähemmän, mitä me jännitettiin. Aika pian Kolmosen hoitoon jättäminen alkoi sujumaan tosi jouhevasti, ongelmana sensijaan oli hoidosta hakeminen. Tyyppi sai lähes aina ihan törkeät huutokilarit. Kyse ei ehkä niinkään ollut siitä että tultaisiin hakemaan kesken kivojen leikkien tai että Kolmas ei haluaisi kotiin. Vaan pikemminkin siitä, että se oli se hänen tapansa ilmaista ikävää. Tuollainen n. kolmivuotias on kuitenkin vielä tosi pieni. Ei hän osaa joka tilanteessa ilmaista tunteitaan mitenkään loogisesti. (pohdinpa tässä vielä sulkeisten verran sitä, kun aina ne lapsen hakukiukut laitetaan sen piikkiin että lapsella on hoidossa niin kivaa ja hän ei haluaisi lähteä. Mutta onko oikeasti aina niin? Vai voisiko olla että siinä tilanteessa lapsi ei ehkä osaa näyttää tunteitaan vielä muilla keinoilla? Musta ihan hyvä juttu miettiä)

No sitten tuossa pari hetkeä ennen joululomaa oli edessä suurensuuri Varhaiskasvatussuunnitelma. The Vasu. Jota oikeasti odotettiin tosi paljon. Mutta me ei kyllä Kolmosen vasussa juteltu oikein mitään. Ajatellen että siellähän justiinsa pitäisi tulla sitä päiväkodin näkökulmaa esiin suhteessa meidän lapseen, tai näin ainakin mä olen asian vähän ymmärtänyt. Että konkreettisesti tuodaan esiin miten siellä menee. Musta se oli kuitenkin aika peukaloiden pyörittelyä ja siinä mielessä "turha" reissu, että Siippa oli järjestänyt työnsä niin että pääsi lähtemään ajoissa ja mä jätin unet yövuorojen jälkeen vaan pariin tuntiin koska päiväkodilla piti olla niin aikasin. Mulle on aika vaikeaa jättää niitä vähiäkin unia välistä, mutta koska olihan se nyt kuitenkin vasu niin ajattelin että ei sitten nukuta.
Nyt me siellä kuunneltiin kuitenkin lähes koko se vasuun varattu aika kun se hoitaja hoki vaan että no kertokaa nyt vähän jotain. Eikä saatu oikein mitään keskustelua aikaiseksi noin niinkuin siitä kokonaisuudesta. Pitkin syksyä on saatu Kolmosesta palautetta päiväkodilta ja ollaan pidetty tosi tärkeänä että jos nyt ei ihan päivittäin niin viikoittain käydään dialogia päivähoidon kanssa että miten menee. Mitä me hänestä siinä nyt alettaisiin kertomaan mitä päivähoidolla ei ole jo tiedossa? Odotettiin että tuolla olisi pureuduttu siihen päivähoitoon vähän syvemmin. Muistelisin myös että Kaksikon aikana Vasuun piti täyttää jotain papereitakin? Nyt ei kyllä tarvinnut.

Lisäksi heti kättelyssä, kun vasu aloitettiin, hoitaja pudotti meille sen pommin että Kolmas siirtyy isojen ryhmään tammikuussa. Tätä aihetta sivuttiin puolikkaan lauseen verran joskus elokuussa, että ehkä. Että katsotaan sitten loppuvuodesta ja jutellaan. Kuviteltiin että asiaa olisi ehkä vähän pohjustettu muutenkin, kuin vain ilmoittamalla että muuten nyt hei näin. Tuli vähän olo että olisikohan näitä juttuja voinut miettiä tarkemmin jo vähän etukäteen. Se kun nyt ei varsinaisesti ole yllätys että Kolmas täytti marraskuussa kolme. Kuten ei sekään ole yllätys, että tammikuussa tulee yleensä ryhmiin lisää uusia lapsia, jolloin luontevasti isoja siirretään pienten tieltä. Olisikohan ollut kaikille osapuolille järkevintä ja jouhevinta, että Kolmas olisi voinut aloittaa suoraan siellä isojen ryhmässä silloin elokuun lopussa? Nyt, oltuaan siis päiväkodissa vajaa neljä kuukautta, lapsi siirretään uuteen ryhmään ja taas opetellaan uuden ryhmän tavoille.

Tässä nyt sattui se onni, että mulla on pitkät vapaat heti tässä lomien perään eli pystyn olemaan lapsen kanssa totuttelemassa siellä uudessa ryhmässä, jos sille on tarvetta. Ja itseasiassa loppupeleissä ollaan oikeasti oltu ihan tyytyväisiä tähän ryhmänvaihtoon. En kai voi kovin seikkaperäisesti lähteä kuviota avaamaan, mutta sanotaanko näin että meistä tuntuu siltä että työntekijöiden henkilökemiat pelaa keskenään paremmin siellä uudessa ryhmässä. Jotenkin sellainen maku on jäänyt, vaikkakin on oltu siihen alkuperäiseenkin ryhmään kovasti tyytyväisiä. Lisäksi nyt Kolmas saa jälleen olla pieni, pienten ryhmässä täytyisi olla iso. Eikä tästä todennäköisesti ole ainakaan haittaa esimerkiksi puheenkehitykselle, jonka kanssa Kolmosella on omat haasteensa.

Musta on tuntunut pitkin syksyä myös vähän nuivalta se, että kaikki keskustelu- ym ajat sovitaan mun kanssa. Tämä nyt on vähän ensimmäisen maailman mittaluokan hommia mutta oikeasti koen vähän tyhmänä sellaiset stereotyyppiset hommelit näissä vanhemmuuskuvioissa. Ne on mulle isoja juttuja ja ongelmia. Mulla on olo että systemaattisesti se olen minä, jolta kysytään että koska kävisi mikäkin juttu. Vaikka myös isä kuskaa lasta todella paljon päiväkotiin. Häneltä ei ikinä kysytä mitään tuollaisia. Meillä oikeasti on pikemminkin niinpäin, että Siipalla on tämä arjen pyörittäminen ja aikatauluttaminen paljon paremmassa jamassa kuin mulla. Mä tupla- sekä triplabuukkaan itseäni jatkuvasti enkä osaa aikatauluttaa. En oikeasti usko hetkeäkään siihen, että se nyt olisi vaan sattumaa keneltä kysytään. Koska nuo kyselyt on ihan selvästi tähdätty niin, että kysytään kun mä vien tai haen. Mä ymmärrän että vallalla on se käsitys että äidit vastaa näistä logistiikoista mutta mä koen sen oikeasti vähän ahdistavaksi. Ehkä mä ensi kerralla vaan sanon että sopikaa isän kanssa. Mutta noin kokonaisuutena. Osaa ne isätkin kalenteria käyttää. Meillä ainakin.

Mä ymmärrän sen että kaikkia lapsia ja perheitä ei pystytä täysin yksilöimään. Jokaisen tarpeisiin ja odotuksiin ei välttämättä pystytä vastaamaan sillä lailla, kun me haluttaisiin. Mutta oon kyllä myös tosi vahvasti sitä mieltä että kyllä pitää voida saada vaatia. Kaikkea ei vaan voi laittaa sen piikkiin että ei pystytä tai ei voida tai ei ehditä. Sitten on systeemissä aika paljon kehittämistä jos kaikki yksilöt tasapäistetään. Koen edelleen aika kohtuuttomaksi sen pienten puolella esitetyn toiveen, että Kolmas herätettäisiin aamuisin seitsemältä. Mikä on ihan järjetöntä, jos katsotaan meidän perheen arkirytmiä. Päiväkodin rytmiinhän se toki istuisi, vaan kun meidän arkirytmiä sanelee muutkin tarpeet.

Meidän hoidontarve on toistaiseksi aika vähäistä. Me ymmärretään se, että lapsi reagoi enempi vähempi voimakkaasti tiettyihin juttuihin, koska hän on hoidossa niin vähän. Mua kuitenkin turhauttaa jotenkin ihan älyttömästi se asenne, mitä me päivähoidosta saadaan. Ihan kaikki jutut pistetään sen alle, että Kolmas on niin vähän hoidossa. Pitäisikö meidän nyt väkisin alkaa lisäämään sitä hoidontarvetta? Vaikka sille ei ole tarvetta. Ihan vaan siksi, että tietyt seikat sujuisi helpommin. Mä ainakin kaipaan enempi sitä tukea tälle nykytilanteelle, enkä sitä että kaikki kuitataan nykytilanteesta johtuvaksi.

Mä koen tietyllä tapaa hirveän hankalaksi sen keskustelemisen päivähoidon henkilökunnan kanssa. En epäile hetkeäkään heidän ammattitaitoaan. Mutta heillä on nimenomaan se ammattikasvattajan näkökulma. Me taas ollaan meidän lapsen ja meidän perheen asiantuntijoita. Mä koen tavallaan että kummankin osapuolen pitää joustaa. Päivähoidon pitää pystyä mukauttamaan meidän lapsi mukaan niin, että tarpeet lähtevät kuitenkin lapsesta ja perheestä. Ja vastavuoroisesti meidän pitää osata mukauttaa päivähoito osaksi meidän perheen arkea, samalla tavalla kuin koulu ja työt on. Päivähoidossa eletään sitä päivähoidon arkea ja tässä kotona sitten taas sitä kotiarkea.

Mutta tänään se nyt sitten taas jatkuu. Käydään tänään ja huomenna vähän haistelemassa ilmapiiriä, katselemassa uusi lokero ja sänky. Ollaan paikalla nyt se mikä sitten ollaan. Voihan olla että Kolmas sujahtaa sinne ihan ilman ongelmia mutta pystyn nyt vähän takapiruilemaankin, jos sille on tarvetta.  Harmittaa vaan että itsellä on etukäteen vähän kökkö maku suussa, johtuen syksystä. Toivottavasti uuden ryhmän myötä makukin paranisi.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

#lääppijä

Mä olin jotenkin ajatellut että josko en tänä vuonna innostuisi ja sekaantuisi ihan niin paljoa jokaiseen somemyllytykseen. Mutta nyt vaan en voi olla hiljaa enkä voi olla tarttumatta aiheeseen. Twitterissä kun kohahti taas viikonloppuna ja sitä kautta aihe levisi muillekin netin kentille. Taustaa aiheesta esim. täällätäällä ja täällä.

Jokainen nainen kokee elämänsä aikana häirintää. Ihan jokainen. Musta tuo on karmaiseva luku. Jokainen äiti, sisko, tytär, mummi, täti, serkku. Mitä vaaditaan oikeuden saamiseksi? Mä en edes lähde nyt sille tielle, että kirjoittaisin mitä ajattelen viikonloppuna päästetyille setämiesten aivopieruille. Nyt vittu oikeesti!

Mä olen häirinnästä kirjoittanut aiemmin mm. täällä. Ja jälleen kerran mulla on olo että taas tässä taistellaan ihan tuulimyllyjä vastaan. Eikä se pitäisi mennä niin. Ei tämän pitäisi tuntua mahdottomalta asialta muuttaa. Vaan kun tuntuu. Kahden teinin äitinä tuntuu aika epätoivoiselta. Kun tämä yhteiskunta on mitä on niin miten mä saan kasvatettua ja lutvittua tämän oman tonttini niin, että mun lapsista ei tule setämiehiä? Miten mä saan lapseni kasvatettua niin, että kohdatessaan häirintää, he osaisivat toimia eikä lamaantua?

Tietynlainen häirintä on niin arkipäiväistä että me ei edes tajuta järkyttyä siitä. Ja ei sen pitäisi olla niin. Ihan hirveän moni näyttää todenneen asiasta ihan saman, miltä mustakin tuntuu; en edes jaksa aloittaa. Kun häirintä on niin yleistä. Jopa arkipäiväistä. Musta älyttömintä on, että ilmeisesti ihmiset ei edes tajua lääppivänsä. Sellainen maku mulla ainakin jäi kun lueskelin keskusteluja. Että se nyt on ihan normaalia mukamas, tietyissä tilanteissa ja tietyllä historialla. Sellainen olo mulla on ihan omaa arkeanikin peilatessa. Kusessa ollaan kun käytöstavat, ajatusmaailma ja rajat on oikeasti tänä päivänä noin pahasti hukassa. Tämä on niin yleistä ja arkipäiväistä että en itse edes pysty erittelemään kaikkia kertoja, kun olen kohdannut lääppijän.

Aina, kun näistä asioista aletaan puhumaan, nousee esiin kaksi seikkaa. Ensinnäkin se, että myös miehiä ahdistellaan (ja tämä onkin ihan yhtä tärkeä aihe, en vaan aina ihan ymmärrä että miten se, että puhutaan häirinnästä ja lääppimisestä sulkisi ulkopuolelle sen, että sitä tapahtuu myös miehille. Aihe ei ole naisten etuoikeus, vaikkakin naiset häirintää kokevat enemmän. Ongelma on itse teossa, ei pelkästään sukupuolessa) ja toisekseen, kun ihmisiä liittyy keskusteluun mukaan yhä enempi ja enempi kertomaan kokemuksistaan, joku mies loukkaantuu aina että no nyt tässä leimataan taas kaikki miehet. Ei, ei leimata. Mutta kun ongelma on näin laaja, pitäisi huolestua ihan tosissaan. Kun tätä tapahtuu niin paljon, sekä miehille että naisille, pitäisi jo herätä.

Ja huomaatteko myös sen kaavan, että yksikään nainen ei ikinä ylläty tai järkyty siitä, miten laaja tämä kuvio on ja miten yleistä häirintä on. Mutta kun tästä asiasta puhutaan niin aina löytyy miehiä, jotka ei suostu uskomaan ongelman laajuutta. Aina. Miksi? Mä olen niin vihainen ja voimaton että en pysty edes kirjoittamaan kaikkea mitä asian tiimoilta mielessä pyörii. Miksi on tarvetta mitätöidä nämä kokemukset, joita ihmisillä on lääppijöistä?

Vaikkakin on tärkeää puuttua itse tekoon, on myös tosi iso juttu miettiä miten toimia, jos lääpitään. Tämä somepöhinä on vasta alkua sille. Me eletään oikeasti siinä maailman ajassa, jossa toivonmukaan päästäisiin jo eroon esim. sanonnasta rakkaudesta se hevonenkin potkii. Ei muuten potki! Tämä ongelma on osa meidän kulttuuria, asia ei ole uusi eikä se ole tänne vasta ilmestynyt vaan se on aina ollut täällä. Jokapäivä. Kaikki naiset sen on tienneet, osa miehistäkin mutta asiaa ei ole aiemmin tehty näin näkyväksi. Ja nyt kun tehdään niin asia yritetään lakaista maton alle tietyiltä tahoilta. Ei näin, ei enää!

perjantai 8. tammikuuta 2016

Taru sormusten Hobitista

Sattuipa hassusti. Mun on pitänyt viime pääsiäisestä lähtien kirjoittaa Hobitista. Ja nyt vihdoin kun sain kirjoitettua, bongasin myös tämän. Kirjat on nyt tosi lähellä mun sydäntä eli koittakaa kestää, näitä juttuja nyt tulee. Varmasti muutakin välillä. Ja koitan tätä kirjakompleksianikin tarkastella vähän eri kuvakulmista.

Meiltä löytyy yksi kova Taru sormusten herrasta-fani. Nimittäin meidän Toka. Mäkin toki tykkään mutta en ehkä nyt ihan niin isosti fanita kuin keskari. Muutama vuosi sitten kun Hobitin eka osa tuli, Toka pissi suurinpiirtein hunajaa. Kolme edellistä joulua kuluikin meillä putkeen niin, että tähdättiin nelisteen leffateatteriin mahdollisimman pian ensi-illan jälkeen. Samaan syssyyn vahdattiin myös joka kerta LOTR, sekä aina ne aiemmat, ilmestyneet Hobitit. Eli viime vuonna katsottiin kaksi Hobittia ennenkuin käytiin leffateatterissa katsomassa kolmas.

Mun ja Tokan Tolkien ihastelulla on yksi aika iso ero. Nimittäin Tokalla ei tulisi mieleenkään lukea niitä kirjoja, joihin leffat perustuu. Paljastettakoon että mä taas en ollut lukenut LOTRia enkä Hobittia, ennenkuin näin leffat. Sittemmin olen kirjat lukenut, lähinnä siksi että kirjojen ja leffojen yhteydestä nousi niin jumalaton haloo. Olin jo aiemmin moneen otteeseen yrittänyt lukea Taruja vaan aina tyssäsi. En tykkää Tolkienin kirjoitustavasta. Se on liian yksityiskohtainen mun makuun. Kun jokainen ruohonkorsikin on viimeistä varjoa myöten kuvailtu, ei lukijan mielikuvitukselle jää tilaa. Ei ainakaan riittävästi mun makuun. Sinänsä tarinanahan nuo on ihan omaa luokkaansa, kirjanakin.

Mun mielenkiinnon kirjoihin ja niiden lukemiseen herätti nimenomaan se mölinä, miten huonoja elokuvat kuulemma oli kirjoihin verrattuna. Mä nimittäin tykkäsin elokuvista, eritoten Hobitin leffaversioista. Toki niissä näkyi vähän liikaa se, että digitaalista kädenjälkeä on käytetty mutta silti. Tykkäsin! Ja mitä nyt omassa kaveripiirissä gallupoin, niin leffoja pitivät huonoina nimenomaan he, jotka olivat lukeneet kirjan ensin.

Mikä tekee elokuvasta huonon? Se, että se ei noudata orjallisesti kirjaa johon se perustuu? Vai se, että tapahtumia käsikirjoitetaan kokonaan uudestaan kuten Hobitissa kävi? Vai se että lopputuloksessa näkyy hosuminen? Vai kenties se, että elokuva ei näytä yhtään siltä, millaiseksi tarinan on mieleensä rakentanut kirjan perusteella.

En tiedä mikä mussa on vikana mutta mä tykkäsin Hobitti-trilogiasta enemmän kuin LOTR-trilogiasta. Yksinkertaisesti asennoiduin leffoihin leffoina ja kirjoihin kirjoina tällä kertaa. Hobitti ei ollut musta ihan niin synkkä kokonaisuutena ja kääpiöiden hilpeys oli musta aidompaa kuin hobittien tosikkomaisuus ja tekopirteys. Samaistuin itse kääpiöihin enempi. Toki Hobitti-leffoistakin se synkeys löytyi mutta se ei kuitenkaan ollut musta niin pimeää, kuin Taruissa.

Kirjana Hobitti oli hyvin sadunomainen, ei yhtään niin synkeä kuin LOTR. Lisäksi Hobitti kirjana oli musta parempi, koska siinä jäi lukijankin mielikuvitukselle vähän pelivaraa. Mieltä ei ohjailtu yhtä vankasti kuin Taruissa. Siinä olen samaa mieltä että leffana Hobitti oli aika sodanomainen ja väkivaltainen, samaa ei löytynyt kirjasta. Viimeinen Hobitti-elokuva oli ihan samanlainen kuin LOTRin viimeinen. Päätin vaan olla välittämättä siitä. Pidin kokonaisuudet toisistaan erossa.

Mä olen monestikin juuri heitä, jotka eivät kirjan luettuaan todellakaan halua nähdä mitään filmatisointeja aiheesta. Ja mulla syy on juurikin se, että en kestä sitä jos leffa on menty pilaamaan ihan toisenlaiseksi, millaiseksi mä olen sen filmannut omaan mieleeni. Siinä tulee jotenkin ihan tosi halpa ja hyväksikäytetty olo. Että tässäkö tämä nyt oli?! Muutamia positiivisia ylläreitäkin kyllä matkan varrelle on tullut ja itseasiassa nyt on sattunut jopa muuta sellainen leffa, jotka on olleet niin hyviä, että en halua lukea niihin perustuvaa kirjaa ollenkaan. Jos en ole kirjaa ennen leffaa lukenut. Ettei mene se leffa pilalle.

Kirja tai leffa perustuu aina tekijänsä näkemykseen. Joka sitten jatkojalostuu lukijan tai katsojan mielikuvituksessa. Ja aina nämä näkemykset ja jalostumiset ei kohtaa sitten yhtään. Mutta voiko silloin puhua että kirja tai leffa oli huono? Jos näkemykset vain eriävät. Ja miksi se on niin vaikeaa suhtautua kirjoihin kirjoina ja leffoihin leffoina? Että ei ottaisi niitä "väärin menneitä" liian henkilökohtaisesti. Tai sitten ehkä on vaan parempi jos jotkut asiat pidetään kokonaan koskemattomina. Ei pyhinä mutta pyhitettyinä. Vaikka pitäisikin Richard Armitagen Thorin Tammikilpeä ihan saatanan kuumana.



torstai 7. tammikuuta 2016

Lukuhaaste: Kävelyn filosofiaa

14. Historiaa käsittelevä tietokirja


Jostain syystä nyt parin viikon ajan kävely on tuntunut musta hurjan kivalta. Nimenomaan liikunnallisessa mielessä. Raitis ilma ja pieni hiki on houkutellut kävelemään melkein joka päivä. Ja kun bongasin kirjastosta Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa, ei yllättänyt yhtään että käsi kurkoitti nappaamaan tämän hyllystä välittömästi. Laveasti survoin tämän myös osaksi lukuhaastetta.

Vaikka kirjan nimikin sen jo sanoo, tämä oli paljon filosofisempi opus kuin mä ajattelin että se olisi. Nyt kirjan luettua se tuntuu ihan selvältä että no näin pitikin olla. Mutta meni tosi pitkään, että pääsin kirjaan sisälle koska en vaan jotenkin mitenkään meinannut hyväksyä että tätä kirjaa ei vain lueta, tätä ajatellaan. Mutta ihan loogistahan se on. Koska kävely ja ajattelu kuuluu yhteen.

Jälkikäteen itseasiassa vähän harmitti että taistelin kirjan filosofista tyyliä vastaan niin isosti. Luulen nimittäin, että jos en olisi ollut niin kapeakatseisena lukijana liikkeellä, ei osa jutuista olisi heittänyt niin reippaasti yli oman mielen. En esimerkiksi halunnut aluksi millään ymmärtää miten kirjojen hengittäminen liittyy kävelyyn. Vaikka se nimenomaan on tärkeä ja mainitsemisen arvoinen asia.

Kaikesta kävelyinnosta huolimatta tämä kirja oli melko paksua tekstiä välillä. Jouduin palaamaan monta kertaa takaisin jo "lukemaani" koska huomasin miettiväni ennemmin kauppalistaa kuin keskittyväni kirjaan. Kuvittelin saavani kattavan infopläjäyksen kävelystä. Ei tämä sellainen ollut. Mutta kyllä tämä inspiroi. Ja tarjosi kattavasti historiaa. Lisäksi nyt luettuani ja pari päivää pureskeltuani sisältöä, lähtisin jopa suosittelemaan tätä. Kunhan varaudut ajattelemaan!

Tiesittekö että antiikin kreikkalaiset opettivat kävellen? Tiesittekö että Gandhi käytti kävelyä mielenosoituksena? Tiesittekö että ihminen kärsii, jos hän ei voi kävellä ja jos kävely otetaan häneltä pois?

Elämän kipupisteissä mäkin olen viettänyt tuntikausia kävellen ja saanut sillä edes hetkellistä mielenrauhaa. Tämä ei ole vuosituhansien aikana muuttunut mihinkään, ihminen hakee kävelystä nimenomaan mielenrauhaa. Lisäksi ollessani reissussa, haluan aina liikkua ensisijaisesti kävellen. Koska silloin on mahdollisuus nähdä asioita, joita ei edes suunnitellut tai tiennyt hakevansa koko reissulta. Eritoten tämä on ehdottoman tärkeä liikkumismuoto silloin, kun olen reissannut yksin. Kirjan mukaan eksyminen kävellessä onkin parasta, mitä yksinään kävelevän sekaisin olevalle tunnemaailmalle voi käydä. "Ei ole mitään menetettävää, on vain käveltävää"

Jotta kävelystä saa kaiken irti, pitäisi kävellä yksin. Kun kävelemässä on enemmän kuin yksi, muuttuu kävely helposti suorittamiseksi tai jopa kilpailuksi. Yksin kävelevä voi vaan olla, suorittamatta mitään. Kävely ei myöskään vaadi kokemusta eikä osaamista. Kävellessä emme odota maailmalta mitään. Kirja itseasiassa jopa suosittaa suhtautumaan varauksella ihmisiin, jotka kävelevät reippaasti ja kovaa. Kävelyllä kun ei tarvitse yrittää saavuttaa mitään.

Kun oikein aloin miettimään, mä olen parhaat kävelyni tehnyt ehdottomasti ollessani yksin. Kävellessä on myös syntynyt iso kasa ideoita ja kävely on auttanut jäsentämään ajatuksia. Jonkun verran kävellessä on tullut tehtyä myös töitä. En itseasiassa ihmettele enää yhtään miksi ihmiset tykkää kävellessään kuunnella musiikin sijaan äänikirjoja.

Kirjan parasta antia oli luvut pyhiinvaeltajista ja pyhiinvaelluksen historiasta. Sain paljon uutta tietoa sekä syvennystä siihen, mitä jo tiesin. Pyhiinvaellus ei suinkaan aina ole vain henkinen matka, sitä on käytetty myös rankaisukeinona. Ja on jotenkin jännä, miten moni uskontokunta sisältää aatteita pyhiinvaeltamisesta ja sitten samalla se ei kuitenkaan liity itse uskoon mitenkään.

Ihminen tuntee pääsääntöisesti iloa ja onnistumista kävellessään, jos ei tee sitä kilpailu-, siirtymis-, tai suoritusmielessä. Muistelkaapa miltä näyttää juuri kävelemään oppinut lapsi. Tuo jos mikä avaa mun mielestä kaikista parhaiten kävelyn filosofian. Kuten Joseph Bédier kirjoitti "alussa oli tie"...

Lukuhaaste täällä

maanantai 4. tammikuuta 2016

Kevyet mullat

Somemaailmaa kuohuttanut vuoden eka ilmiökin nähtiin heti vuoden vaihduttua. Teri Niitti aivopieruilu ja netti räjähti. Itseänikin ärsytti mutta en ajatellut aiheesta sen isommin tuohtua. Sensijaan haluan nostaa esiin uutisen, joka oli itselle se viime viikon isoin. Nimittäin rock-ikoni Lemmy Kilmisterin menehtyminen. Mä en ole nähnyt että tästä olisi missään blogeissa kohistu niin mä kohisen nyt sitten vähän.

God is dead
Lähes kaikki mun poikaystävät on olleet Motörhead-faneja. Kuka enempi ja kuka vähempi. Yhteistä heille lähes kaikille on ollut myös vilpitön ihailu Lemmyä kohtaan. Sitä kautta mutkin on siedätetty Motörheadille ja ennenkaikkea Lemmylle. Luulen että ominpäin en tällä intensiteetillä olisi bändiin perehtynytkään. Se heidän kuuluisin tuotanto kun ei muhun kolahda.

Metalliväkeen on jostain syystä liitetty vähän kyseenalaista ja tietynlaista leimaa aina. Luotu eräänlaista stereotypiaa ja toki varmasti niitä tiettyjä elementtejä metalliväki on ylläpitänyt ihan itsekin. Dokaamista jne. Mä kuitenkin koen että oikeastaan koskaan tuohon metalliväen stereotypiaan ei ole liitetty sitä minkä mä koen tärkeinpänä ja minkä mä olen aina nähnyt. Nimittäin sen että halutaan aidosti elää miellyttämättä liikoja, unohdetaan teennäisyys, ollaan vilpittömiä ja toivotaan kanssaeläjille pääsääntöisesti rauhaa ja rakkautta. Lemmy jos kuka kuvasti juurikin tuota.

Moottoripäiden keikalla pystyi aina aistimaan vahvan yhteenkuuluvuuden ja tunsi olevansa osa yhtä suurta perhettä. Lisäksi Motörheadin keikoilla näki aina ihmisiä todella laajalla skaalalla. Kaikista yhteiskuntaluokista, kaikista ikähaarukoista, kaikki mitä nyt keksiä saatat edustettuna. Itse keikat taas olivat sitä, mitä rock'n roll aidoimmillaan on. Raakaa, rajua ja rakastavaa. Lemmy ei kumarrellut eikä pyrkinyt miellyttämään. Oli nöyrä mutta samalla täytti lavan ja tavoitti jokaikisen keikalle saapuneen kuulijan läsnäolollaan. Ja siitähän rockissa juuri on kyse, kuuntelemisesta.

Motörhead kiersi vuosikymmeniä. Omasta edellisestä keikasta on jo aikaa ja olen sinänsä ihan tyytyväinen asiaan. Viimeisimmästä Suomen visiitistähän on aikaa alle kuukausi, Motörhead heitti viimeiseksi jääneen Suomen keikkansa Itsenäisyyspäivänä. Näin tuolta keikalta sekä kuvia että videoita ja mun teki pahaa. Lemmy ei ollut enää se Lemmy, jonka mä haluan muistaa. Erinäiset terveysongelmat oli painaneet jo vuosia, ja se alkoi näkyä. Tosin kuukausi takoperin ei vielä ollut tiedossa miten huono Lemmyn tilanne oikeasti olikaan. Ja parempi niin. Tieto aggressiivisestä syövästä tuli yllätyksenä. Lemmy menehtyi vain kaksi päivää diagnoosin jälkeen.

Vaikka kuolema on aina surullista, niin päällimmäinen olo itsellä ei ollut suru, kun kuulin että Lemmy on kuollut. Vaan eräänlainen helpotus. Lemmy toivoi aina pääsevänsä pois "saappaat jalassa" ja itseasiassa on suoranainen lääketieteellinen ihme että hän edes eli niin kauan kuin eli. Hän pääsi pois juuri oikeaan aikaan. Ei Lemmy olisi osannut olla soittamatta ja siinä vaiheessa kun soitto ei enää tahdo sujua, on lihavan leidin aika laulaa. Ainakin Lemmyn kohdalla. Musiikki ja soittaminen kun oli hänelle koko elämä.

Mä en tykkää Jack Danielsista mutta otin Jamesonia Lemmyn muistolle. Muistelin mukavia hetkiä Motörheadin parissa ja ennenkaikkea yhtä suurta nimeä musiikin historiassa. Kiitos siis Lemmy, musiikistasi että kaikesta mitä annoit ihmisille. Luulen itseasiassa että et koskaan täysin edes pystynyt käsittämään miten paljon annoit itsestäsi, miten laajaa ihmisjoukkoa inspiroit. Ehkä juuri se oli nöyryytesi salaisuus.

Areenassa on nähtävillä dokkari Lemmystä. Uskoisin että sen kyllä näkee lähiaikoina muualtakin, me katsottiin se viimeiksi eilen Teemalta. Kannattaa kurkata, hyvin silmiä avaava että lämminhenkinen kooste miehestä, jolla oli aivan valtavan suuri sydän. Ja jos satut olemaan lähipäivinä Losissa niin suuntaapa muistelemaan herraa kantapaikkaan. Metalliperhe jäi kaipaamaan.

Toivottavasti nyt on näin

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Talvibuuuuu

Ja niin koitti loman viimeinen päivä. Siippa palaa huomenna töihin, mä tiistaina ja Kaksikolla alkaa koulu torstaina. Ainoa lomailua jatkava on Kolmas. En tiedä vielä tarkkaan koska paluu päiväkotiin koittaa, parin viikon sisään kai. Pitäisi ehkä ensin opetella tietämään mitä viikonpäivää eletään.

Loma on ollut ihana, tietty! Eikö lomat ole oikeastaan aina? Mä en toisaalta haluaisi yhtään luopua vielä tästä sohvalla löllöttelystä ja lukemisesta mutta alkaa tuntumaan että arkirutiinit tekisi Kaksikolle ainakin jo ihan hyvää. Kolmas taas on jotenkin ihanimmillaan lomalla. Syksy oli hänelle tosi stressaava ja se kyllä näkyi hyvissä ajoin ennen joululomaa. 

Saa nähdä mikä Murphy iskee ja uhma potenssiin miljoona kun sanon näin mutta Kolmas on nyt jotenkin ihan tosi ihana. Hassu kainalossa kupeksija ja syliin sukeltaja. Paljon pussaileva ja herkästi halaava. Leikkii välillä pitkiä aikoja jo yksikseen, rakastaa musiikkia ja laulua sekä piirtämistä ja tanssimista. Hurjan ilmeikäs kaveri ja hassutteleva humoristi. On täysin ihastunut pikkukalsareihin, vaikka ei potalla suostu edelleenkään käymään. Kivaa vaihtelua kaikkien raivarikuukausien jälkeen.

Vuosi vaihdettiin tässä kotosalla omalla porukalla. Suunnattiin perinteiseen lasten ilotulitukseen tuohon naapuriin ja oltiin heti kohta kymmenen minuutin kuluttua takaisin kotona. Pauke oli pienelle liikaa, ei itkettänyt mutta selvästi pelotti. Meidän olkkarista on onneksi tosi hyvä näkymä isolle alueelle joten raketit näki hyvin ikkunasta käsin ilman melusaastetta. Toka pelkäsi myös pienenä sitä pauketta ja taisi olla lähempänä kouluikää ennenkuin päästiin raketteja ulos asti katsomaan.

Mun ja Siipan perinteinen uuden vuoden riitakin jäi välistä tänä vuonna. Vissiin unohdettiin? Me ollaan jo monta vuotta putkeen saatu uuden vuoden aattona joku megariita jostain pystyyn. Ei siis olla mitenkään tähdätty siihen tai etukäteen suunniteltu vaan syystä tai toisesta just silloin on sattunut kuohahtamaan. Paitsi tänä vuonna. Nyt meni rutiinit ihan rikki ja uusiksi. Oli vaan sopuisaa ja kivaa. Syötiin hyvin, katseltiin niitä raketteja ja mä luin. Oikeastaan koko loman oon enempi vähempi lukenut. Ainahan mulla on joku kirja kesken mutta nyt on oltu jossain ihan nextillä levelillä tämänkin kanssa. Hyvä kun saa edellisen luettua ja käsistä laskettua niin jo on pinkasta uusi opus nostettuna. Monesti menty kirja päivässä-tahdilla. En ole telkkaristakaan malttanut katsoa oikein mitään (paitsi Kardashianeita) kun luetuttaa vaan. Arkihan se tämänkin ihanuuden katkaisee, valitettavasti....

Talvikin on tehnyt tuloaan muutaman päivän. Sillä seurauksella että meillä käydään taas sitä perinteistä taistoa talven pukeutumisesta isojen kanssa. Mä en vaan oikeasti ymmärrä?! Koska itsehän kiskon toppahousua jalkaan jo siinä vaiheessa kun pelkästään katson sääennustetta. Niin mitä tekee meidän nuoriso?! Kulkee ensinnäkin takki auki (aaeerrgghhhhhh), ilman pipoa (AAEERRGGHHHH) ja nilkat paljaana (WTF????!!!!). Jotain kompromisseja on onneksi löydetty. Kummallakin on varrelliset talvikengät eli nilkat saa piiloon niillä, HAH! Molempien talvitakeissa on kunnon huput eli sen voi vetää päähän niin ei mee tukka lysyyn (oon ite jo kasvanut ohi siitä että pipo pilaa kampauksen). Ja yksinkertaisesti jos näen että heilutaan pakkasilla takki auki niin se on valittömästi rankkua. En todellakaan usko hetkeäkään sitä sössötystä että ei ole muka kylmä. Aivan tasan varmana on! 

Itseasiassa tänä vuonna saatiin sekä takki- että kenkäasiat tosi hyvälle mallille. Kumpikin tajusi tosi pienellä että mulle on turha tulla esittämään talvikengiksi jotain Converseja. Annoin molemmille budjetin, minkä sisään pitää kamppeet löytyä ja pistin molemmat intterin nettiin seikkailemaan. Ei mennyt kauaa kun kummallakin oli sekä takit että kengät. Mutta sitten nämä muut... ns. nolot vermeet. Pipot, hanskat ja eritoten pitkät kalsarit. No pipojen suhteen mä olen luovuttanut tehnyt myönnytyksen ja tosiaan hyväksynyt hupun, kunhan se on kunnon huppu. Ja hanskoissakin oon tullut vähän vastaan. Mutta sitten noi mamikset.. oikeasti miten voi pistää hanttiin niin paljon vaatteista, jotka on siellä alimmaisena?!?! Joita ei kukaan edes näe!!! Onneksi jo viime talvena sattui löytymään pitkiä kalsareita, jotka kumpikin kelpuutti. Nimittäin bambuviskoosista tehdyt. Ne on kuulemma tosi miellyttävät ihoa vasten ja ihan tyylikkään näköisiäkin, jos kalsareista nyt niin voi sanoa. Vielä kun ne muistaisi aamuisin vetää pöksyt jalkaansa.....

Tämmäinen musta tulee aamuisin.

Meinasin taas vähän viiskakkostella. Meillä ei nyt mitenkään isommin karannut lapasesta joulun ja loman syömingit mutta nyt tuntuu olevan taas vähän puhti hukassa niin josko energiat lähtisi paaston myötä paremmin liikkeelle. Jos menee liian hankalaksi niin sitten saa olla. Paasto ja pakkanen on nimittäin vähän haastava yhdistelmä koska paastopäivinä paleltaa tosi paljon muutenkin.

Liikkainto on vielä aika hukassa. Oon ollu menossa jo ainakin tusinan kertaa mut sit onkin iskenyt että ei. Sensijaan oon kyllä käynyt kävelemässä tosi paljon. Raitis ilma ja pieni hiki on olleet just ne jutut mitkä on saaneet mut ylös tuolta sohvan pohjalta. Ja kaikki näyttää jotenkin ihan erilaiselta kävellen. Yleensähän oon tässä kotikulmilla juossut ja ei sitä silloin jotenkin tuu katseltua ympärilleen samalla tavalla. Mutta kävellessä näkee tätä omaa ympäristöäänkin ihan eri vinkkelistä. Bongasin tuosta naapurista Hostelin yhdellä kävelylenkillä. Se oli yhdessä puutalossa ja ihan mielettömän viihtyisän näköinen. Miten mainiota!

Sit mulla on kamala teen himo koko ajan. Tuntuu että lipittelisin koko ajan jotain ja eritoten musta tee hunajan ja maitotilkan kanssa on nyt ihan kuuminta hottia (ehe ehe). Joku talvinen juttu tämäkin kai?

Mä olisin itseasiassa selvinnyt ihan kivasti ilman talveakin. Pakkasia ja lunta. On ne hetken aikaa kivaa mutta useampi päivä, saatika viikko, juuei. En uskalla edes ajatella että on sekin mahdollisuus että talvi kestää kuukausia.... Joulu voisi pysyä mutta talvi, ilmankin pärjättäis.

Meillä ei ole koskaan ikinä ollut näin hienoa Amarylistä. Noin monta kukkaa! Ja kaikki ei ole vielä edes auenneet.
Onhan tää Amarylis?

perjantai 1. tammikuuta 2016

Lukuhaaste: Diktaattorin keittiömestari

Kuten uhosin, yksi vuoden 2016 jutuista on lukuhaasteeseen osallistuminen. Mä olen ainakin jo kolme vuotta haaveillut lukupiiristä, mutta koen sen kuitenkin mulle liian hankalaksi. En välttämättä aina pääsisi paikalle plus koen jotenkin tosi haastavana sen, että etukäteen määritellään mitä pitäisi lukea. Mun lukuinto kun saattaa kulkea sellaisia polkuja että välillä huvittaa ja välillä ei. Luen myös paljon fiilispohjalta napattuja kirjoja.

Lukuhaaste sen sijaan tuntui heti omalta jutulta. Sitä kun voi soveltaa, ei tarvitse lukea kirjoja siinä järjestyksessä kun teemat on listattu ja saa hyppiä vaikka yli jos siltä tuntuu. Ajattelin että kirjoitan jokaisesta lukuhaasteen myötä luetusta kirjasta myös jotain blogiin, niin saan vähän pidettyä silmällä että onnistuuko tämä vai ei. Laitan jatkossa kaikki lukuhaasteen kirjat saman tägin alle (Lukuhaaste2016). Lisäksi merkitsen kuhunkin postaukseen aina ne kohdat lukuhaasteesta, jotka kuittaan kirjan lukemisella. Kaikkia viittäkymmentä en viitsi jokaiseen postaukseen joka kerta liittää. Vuoden aikana tulee toivon mukaan luettua muitakin kuin vain lukuhaasteen kirjoja,mutta sitä en tiedä päätyykö ne blogiin asti.

Kirjapinossa odotteli Kenji Fujimoton Diktaattorin keittiömestari, joka mun on pitänyt lukea jo vaikka miten kauan. Se on vaikuttanut todella mielenkiintoiselta vaan kun aina on vasurilta kiilannut joku ohi. Palautin vuoden vikana päivänä kirjastoon ihan älyttömän läjän kirjoja, jotka oon jossain kirjakiimassa mennyt lainaamaan, mutta joita tulee tuskin kuitenkaan luettua muuten kuin pakolla siinä vaiheessa kun niitä ei saa enää uusittua. Eli nyt ei löytynyt yhtäkään syytä miksikö ei olisi jo Kenjin vuoro. Lisäksi kuittaan sillä Lukuhaasteesta kaksi kohtaa:

1. Ruuasta kertova kirja
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (tämän kohdan jätän kyllä vähän avoimeksi, voi olla että vuoden aikana luen jonkun toisen aasialaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan ja kuittaan sillä varsinaisesti tuon kohdan 10)


Diktaattorin keittiömestari on kirjoitettu salanimellä. Kirjoittaja on kyllä toiminut Pohjois-Korean hovissa kokkina, mutta varsinaisesti Kenji Fujimotoa ei ole olemassa. Ja syykin siihen selviää jo kirjan alussa. Kim Jong-il uhkasi nimittäin Kenjiä puukottamisella useita kertoja yhteisten vuosien aikana, jos Kenji pettää hänet. Useiden kirjojen kirjoittaminen Rakastetusta Johtajasta voitaneen laskea pettämiseksi?

Kirja sijoittuu kolmentoista vuoden aikahaitarille, lähtien vuodesta 1982 jatkuen vuoteen 2001. Pikaisesti yhteenlaskettuna tuosta tulee paljon pidempi aika, mutta Kenji on vähentänyt tuosta Japanissa vietetyn ajan. Hän kuitenkin tuo kirjassa kaiken aikaa esille, minä aikakautena kirjoittaa. Ja keskittyy pääsääntöisesti aikaan Pohjois-Koreassa. Nykyäänhän Kim Jong-il on jo kuollut ja vallan kahvassa on hänen poikansa. Kenji palveli kuitenkin nimenomaan Kim Jong-iliä ja kirjoittaa hänestä.

Lukiessa alkaa välittömästi tehdä mieli sushia. Sushi on mielestäni kirjassa isossa osassa koska sushi on ylipäätään syy, miksi Kenji päätyi hoviin kokiksi. Annoksia kuvaillaan senverran seikkaperäisesti, että ei tarvitse olla suurensuuri sushin ystävä saadakseen kuolalitran suuhunsa nieleskeltäväksi. Varaa siis sushit lukemisen kylkeen naposteltavaksi!
Kenjin mukaan Kim Jong-il omasi hyvin tarkan makuaistin ja hän huomasi pienetkin muutokset ruoan maussa. Ketä tahansa kotikokkia ei siis kelpuutettu kokkaamaan Rakastetulle Johtajalle. Kenji olikin onnekas, koska Kim Jong-il oli sitä mieltä että hän kokkaa maailman parhainta sushia. Tämä pelasti Kenjin varmasti kerran jos toisenkin Rakastetun Johtajan kiukulta.

Kenji kertoo työnsä lisäksi paljon arkielämästä Pohjois-Koreassa. Ja sitä on jotenkin tosi hankala käsittää näin pullamössölänkkärinä. Köyhien ja rikkaiden ero on nimittäin Pohjois-Koreassa ihan valtava! Lisäksi rahvaalle ei saa paljastaa, miten loisteliaasti Pohjois-Korean eliitti elää.  Ja kaikki nivoutui Kim Jong-iliin. Hänen turvallisuutensa kun pyrittiin takaamaan kaikin keinoin. Lähtien johtavien virkamiesten autojen rekisterinumeroista (autojen rekisterinumerot alkavat numeroilla 2-16, johtuen Suuren Johtajan, Kim Il-sungin syntymäpäivästä 16.2) aina siihen, mitä Kim Jong-ilistä puhutaan. Kaikkea salakuunnellaan, myös ollessasi ulkomailla. Perheesi tekemisiä tarkkaillaan, vaikka he eivät edes olisi kanssasi Pohjois-Koreassa. Jos työskentelet Kim Jong-ilin läheisyydessä, et saa välttämättä tavata perhettäsi laisinkaan. Vuosikausiin. Vaikka olisit pohjois-korealainen.

Vaikka eläisi pienen eliitin seassa ja Kim Jong-ilin lähipiirissä, Pohjois-Korean pelottavuudelta ei voi sulkea silmiään. Pelko on jatkuvasti läsnä. Esimerkiksi jokainen puhelu nauhoitetaan ja puhelun tiedot tallennetaan. On siis melko vaivatonta selvittää kenen kanssa on keskusteltu ja mitä.
Kuitenkin lukiessa tuli vähän olo, että voisikohan kirjoittaja kärsiä jostakin tukholmansyndrooman tapaisesta? Kirjoittaja ei juurikaan kritisoi Kim-dynastiaa ja kun kritisoi, tekee sen selvästi hyvin varovasti. Tämä välittyy varsinkin kirjan lopussa olevista Kim Jong-ilille kirjoitetuista kirjeistä.

Kim Jong-ilistä on hyvin vaikeaa muodostaa kuvaa kirjan perusteella. Rakastettu Johtaja on selvästi tiukka. Hän pitää kuitenkin huolta lähipiiristään (eri juttu sitten miten hän pitää huolta kansastaan...), on huumorintajuinen ja toimii jopa amorina Kenjin ja hänen vaimonsa välillä. Kuitenkin hän on keinoja kaihtamaton ja jos haluaa jotain, hän myös saa sen. Rakastettu Johtaja on yksinhallitsija sanan varsinaisessa merkityksessä. Pohjois-Koreassa ei ole mitään, johon Kim Jong-ilin koura ei olisi yltänyt. Hänet tunnettiin ennenkaikkea suurena elokuvien ystävänä. Niin suurena, että hän saattoi joskus vaatia kohtausten uudelleen kuvaamista, jos kyseessä oli Pohjois-Korealaista tuotantoa oleva elokuva ja Rakastettu Johtaja oli tyytymätön. Jos hän halusi voittaa vaikkapa vesiskootterilla ajon, hän vaati itselleen hieman paremman vesiskootterin kuin kilpakumppanilla oli. Ja kaikkein käsittämättömin; Kim Jong-ilin syödessä kipulääkettä jossa oli riippuvutta aiheuttavia ainesosia, hän halusi että myös muutama muu Johtajan lähipiiriin kuuluva syö samaa lääkettä jotta hänen ei yksinään tarvitse olla lääkeriippuvainen.

Tarinan sekaan on ripoteltu valokuvia sekä karttoja eri alueista. Nämä oli sinänsä mun mielestä vähän turhia koska eivät tuoneet kirjaan kovin erityistä ulottuvuutta. Olisi riittänyt että Kenji kirjoittaa niistä. Toki kartoista vähän hahmotti Kim Jong-ilin suuruudenhulluutta. Häneltä kun löytyi mm. liikututeltava uima-allas, joka oli vesiliukumäkineen niin valtava, että multimiljonääritkään eivät sen nähdessään meinanneet uskoa silmiään.

Ehdottomasti mielenkiintoisinta antia kirjassa oli Kim Jong-ilin perhettä käsittelevät luvut. Hänellä oli Kenjin mukaan useita vaimoja, liuta naimattomia lapsia eikä perillisetkään välttämättä olleet aina ihan vilpittömiä. Kenjin mukaan Rakastettu Johtaja ei juurikaan välittänyt turhan virallisista ja muodollisista juhlista, mitä on todella hankala uskoa jos katsoo kirjassa olevia valokuvia.

Kirjan lopussa on Itä-Aasian tutkijan Miika Pölkin analyysi Pohjois-Koreasta ja eritoten japaninkorealaisten vähemmistöryhmästä. Pölkin mukaan japaninkorealaiset kokevat pikemminkin negatiivisena Kim Jong-ilin yksityiselämän repostelun. Mikä tuntuu musta todella jännältä, luulisi että närää aiheuttaisi nimenomaan se, kun selviää miten eliitti Pohjois-Koreassa elää. Kun tiedossa on kansan nälänhätä. Ja moni kansalta kielletty asiahan on kuitenkin sallittua eliitille.
Pölkki tuo myös hienosti ja kiteytetysti esille Aasian historiaa ja puolia, joita mä en ainakaan tiennyt. Hän myös avaa Juche-aatetta, jonka myötä on ehkä aavistuksen helpompi ymmärtää miksi erot kansan ja eliitin välillä on Pohjois-Koreassa niin valtavat.

Kirja ei ole kovin pitkä mutta se on paikoin hieman vaikealukuinen. Kaikkien nimi kun tuntuu olevan Kim. Vaikka Kenji kertookin nimenomaan Kim Jong-ilistä, on musta melko pysäyttävää että hän ei mainitse kirjassa sanallakaan lapsiaan, jotka sai toisen vaimonsa kanssa. Sensijaan lapset ensimmäisestä liitostaan hän mainitsee useaampaankin otteeseen. Ehkä tämä johtuu siitä että vanhemmat lapset ovat Japanissa, kuten Kenjikin. Nuoremmat lapset ja Kenjin toinen vaimo jäivät Pohjois-Koreaan Kenjin loikattua Japaniin.

Tämä oli niitä kirjoja, jotka herättivät mielenkiintoa aihetta kohtaan. Jopa niin paljon, että tuli olo että pitäisiköhän lukea aiheesta lisääkin. Tuskin kuitenkaan niin teen. Google onneksi ruokki vähän uteliaisuutta.

Lukuhaaste täällä.