keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Keski-iän esikriisi

Mua on alkanut vähän pelottaa tämä ikääntyminen. Koen vanhenemisen oikeasti ihan siistiksi jutuksi enkä haikaile varsinaisesti nuoremmaksi, mutta on muutama lieveilmiö jotka pelottaa.

Mä olen joskus ennenkin kirjoittanut kuinka meidän länkkäreiden ongelmana on osittain se, että meillä on niin älyttömästi vaihtoehtoja oikeastaan kaikelle. Periaatteessa melkein mikä vaan on mahdollista. Ja mulla ainakin on se, että sensijaan että vaihtoehtojen kirjo tuntuisi musta vapauttavalta, se tuntuu musta pikemminkin ahdistavalta. Koska mitä enemmän vaihtoehtoja, sen enempi solmuinen mieli.

Mä voin tehdä vaikka miten isoja ratkaisuja ja muutoksia elämässäni ja silti selviän ja pärjätään. Ja se tuntuu musta vain ja ainoastaan aivan helvetin pelottavalta ajatukselta.


Mulla löytyy lähipiiristä useampikin (nais)ihminen, jotka on siinä neljänkympin hujakoilla pistäneet elämänsä ihan ylösalaisin. Ottaneet salamaeron, myyneet kämpät ja omaisuudet, vaihtaneet uraa. Sellaisia mullistuksia ja uudistuksia, että vierestä katseltuna on hengästyttänyt. Tokikaan sitä ei voi sanoa kenenkään muiden parisuhteista että miten siellä voidaan. Että vaikka nyt miten ulkoisasti näyttäisi siltä että onnellisia ollaan ja hyvin pyyhkii niin eihän se välttämättä ole kuitenkaan se totuus. Vaikka miten olisi siinä kylkiäisinä mukana ne maat ja mannut ja vuittonit ja audit. Kuitenkin nämä salamaerot on kaikki tapahtuneet just niille tyypeille, ketkä on mun silmiin näyttäneet onnellisilta. Ja ne erot on oikeasti tulleet yllätyksenä.


No sitten kun niitä peliliikkeitä on tehty ja on erottu ja lusikat jaeltu niin on uskallettu myöntää muillekin ihan ääneen että ei olla oltu onnellisia. Että on saattanut hurahtaa parikin vuosikymmentä kun on oltu onnettomia. Että suurin osa elämästä on koettu olevansa joku muu kuin oikeasti onkaan. Syystä tai toisesta ajauduttu tilaan, jossa ei itsekään tunnista itseään. Tai ainakaan ei tunne olevansa sitä mitä tai millainen haluaa olla.

On toki enempi kuin hyvä, että ihminen löytää itsensä, tapahtuu se sitten ennemmin tai myöhemmin. Mutta näin vierestä katseltuna tuo on todella hämmentävää. Siis puheet, että ihminen ei tunne olevan oma itsensä. Että tuntee olevansa _oikeasti_ ihan toisenlainen. Ja että ehkä kenties kaikki tuttu onkin vierasta. Kun itse on oppinut tuntemaan sen ihmisen juuri sellaisena. Onko toinen sitten kuitenkin ihan ventovieras? Ja mihinkä se parisuhde on syy ja mihin seuraus? Vai onko se ehkä vaan kenties se helpoiten löytynyt syyllinen?

Sitten siinä vastaeronneena haetaan uutta muotoa ja parjataan sitä ex-puolisoa ja yritetään jakaa ihmiset ja sukulaiset. Koska uuteen elämään ei voi mahtua mukaan tyyppejä, jotka osittain pitää kiinni siitä sun vanhasta elämästä. Kokonaan uutta, vaihtoehtoja ei ole! Noin kärjistetysti..


Mä olen itsekin eronnut. Sekä lasteni isästä että parista muustakin merkittävästä parisuhteesta. Mutta näin vierestä katseltuna sitä on miettinyt väkisinkin myös sitä, että vaatiiko se itsensä löytäminen ja kriiseistä pois pääseminen aina sitä parisuhteen päättämistä? Minkä takia sitä jotenkin ajatellaan että se parisuhteen päättäminen (tai vaihtaminen) olisi se mikä takaa asiat paremmalle tolalle? Eikö sitä kriiseilyään ja rimpuilua saisi läpikäytyä noin niinkuin ilman että pistetään kaikki ihan läskiksi? Voiko sitä muka todella vaan sysätä kaiken sen, mihin ei ole itsessään tyytyväinen, sinne vanhan parisuhteen alle. Sulkea oven perässään ja jättää vaan sinne niin sen kaiken ongelmaisen. Koska mitäs sitten jos se ei autakaan? Tuli turhaan rikottua perhe ja kaikki ja yhä vaan on paha olla.
Tosin tässäkin toki muistettava se että eihän sitä ulkopuolisena tiedä täysin totuutta. Mutta kunhan nyt spekuloin ja mietin.


Mä panikoin itse tällä hetkellä ehkä eniten työhön liittyviä juttuja. En koe olevani yhtään parhaimmillani tämän hetkisessä duunissa ja sitä myötä en koe olevani onnellinen. Töissä on paljon hyvää mutta ei se sitä faktaa muuta että tämä ei ole mun juttu. Työvuosia on niin älyttömästi jäljellä että jotain peliliikkeitä on pakko tehdä ennenkuin tämä alkaa heijastumaan liikaa myös duunin ulkopuolisiin juttuihin. Vaan kun musta ei tunnu yhtään helpottavalta aloittaa alusta. Pidempään mukana kulkeneet tietää että mä olen kipuillut tätä samaa jo aika monta vuotta ja tämä vain pahenee vuosi vuodelta. Pitäisi uskaltaa hypätä. Oikeasti haluankin hypätä. Olisi vaan älyttömästi helpompi hypätä kun tietäisi mihin haluaisi loikata.

Oon tässä yrittänyt vähän seurata tätä omaa lähipiiriäni ja vähän laajemmaltikin ja mun on pakko sanoa, että ainakin mun silmiin kaikista onnellisimmilta 40+ tyypeiltä vaikuttavat he, joilla ei ole puolisoa ja lapsia. Jotka elävät pääsääntöisesti vain itselleen ja omilla ehdoillaan. Voivat toteuttaa itseään miten haluavat. Ei näy kuulkaa kriisejä heillä!


No, sitten se toinen ikuisuuden ongelma. Lapsiluku. Mä haluaisin vielä yhden lapsen mutta en haluaisi olla päivääkään raskaana. Vauvatouhujen tauolle laitto silloin joskus oli ehkä yksi parhaista jutuista joita meidän parisuhteessa on päätetty ikinä. Siipalla on aivan posketon vauvakuume mutta ei tuo hommeli ole koskaan sen mielenterveyttä jäytänyt samalla tavalla kuin mun. Jos oltaisiin tässä väkisin sitä yrittämistä jatkettu niin luulen että ennemmin tai myöhemmin se olisi ajautunut siihen että mä ainakin olisin aloittanut sen miksi en tule raskaaksi, onko vika minussa, onko vika sinussa-rallatuksen. Ja näkisin myös sen että pahimmillaan oltaisiin voitu ajautua jopa eroon, uskon ihan vakaasti että oltaisiin voitu saada koko kuvio niin pahasti solmuun. Eli onneksi osattiin viheltää peli poikki ajoissa.


Mutta. Kun se peli on kerran vihelletty poikki niin siihen ei ole kovin helppoa lähteä uudestaan. Varsinkin kun ajatukset ei ole selkiytyneet sitten yhtään. Koska haluan mutta en palavasti. Tahdon koulua, tahdon töitä, tahdon uraa. Ja tuntuu että raskauden mahduttaminen tuonne sekaan on ylivoimaista. Itse vauva ja vauvanhoitohan ei ole mikään ongelma koska meillä on hyvinkin osallistuva isä. Mutta se raskaus... äääääääää!!!!

Tässäkin tullaan taas sen ongelman alkulähteille, että on niin paljon vaihtoehtoja. Missä välissä sitä osaisi lakata tavoittelemasta vielä vähän jotain? Osaisi olla tyytyväisenä siitä mitä on. Eihän se ole väärin tavoitella vielä vähän lisää vaan voisiko joskus olla kyse siitäkin, että sitä vähän sortuu huijaamaan itseään? Että sitä kuvittelee olevansa onnellisempi sitten kun... Vaan jos on jo onnellinen niin tarvitseeko olla onnellisempi? Ja joku hiton keski-iän kriisi ei ainakaan helpota näitä juttuja!

Että mitä jos mullekin käy niin? Saan jonkun hullun kriisin? Joka sumentaa sekä järjen että todellisuudentajun ja pistää sekoittamaan kaiken. Mulla on kriisi mahdollisesta kriisistä. Koska tällä hetkellä tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta että vetäisi elämänsä ihan uusiksi. Sellaiselta että sitä en todellakaan halua. Mutta mitä jos kriisi sotkeekin pään? APUA!!!

 

11 kommenttia:

  1. just kuin mun pohdintoja - ja aivan erityisesti: entä jos mullekin käy niin?

    Totta, työ voisi olla parempi tai erimpi (mutta tässä hommassa on muutama hyväkin puoli), jokunen muukin juttu voisi elämässä olla eri tavalla - haluaisin sitä, tätä tai tuota. Muttakun en kumminkaan oikein tiedä mitä haluaisin...
    Ei kai silti tarvitse myydä kaikkea (myös miestä ja lapsia) ja lähteä jonnekin intiaan joogaamaan tai perustaa turnipsitilaa jonnekin korpeen?

    Kyllä, mullakin taitaa olla kriisi mahdollisesta kriisistä, ja liiallisen vaihtoehtojen aiheuttama kriisi, ja päättämättömyyden kriisi ja sitten vielä kriisi siitä, etten tiedä mikä kaikista niistä päässäni kuiskivista sisäisistä äänistä on se, jota pitäisi kuunnella :)

    Olisi tosissaan helpompi hypätä, kun olisi edes vähän aaninkia siitä, mihin oikeastaan haluaisi hypätä. Ja kuinka.

    Vahvasti kyllä uskon (vielä) siihen, että ihan hetkenä minä hyvänsä nämä asiat valkenevat minulle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hitti miten helpottavaa kuulla että mä en ole ainoa. Tuntuu välillä niin ensimmäiseltä maailmalta tämä oma jurmuttaminen.

      Omassa lähipiirissä on tosi ääripäisiä linjauksia tehneitä, mutta sitten myös heitä jotka ei tunnu kriisiytyvän sitten millään. Mistä sitä tietää kehen tämä tauti iskee ja miten siltä voisi välttyä?

      Ja just tuo että kun haluttaisi kaiken näköinen mutta sitten ei kuitenkaan osaa eritellä ihan tarkasti että mitä haluaa. Ne on niin hemmetin laveerattuja juttuja eikä mitenkään spesifejä. Samaistun tuohon meidän uhmaikäiseen harva se päivä.

      Mä luotan kanssa siihen että se päivä tulee kun jotenkin valaistuu. Hönkii sellaista sisäistä rauhaa ja ihan muina äiti ammoina halaa kaikkea koska kaikki on niin selvää. Ei millään vaan malttais odottaa sitä päivää.

      Poista
  2. Ooh, aikamoisia pohdintoja!

    Mä olen tyytyväinen työhöni ja ammattiini. Isoin ongelma tällä hetkellä on se, että viihdyn nykytilanteessa niin hyvin ja työni on niin dynaamista, etten hevillä haluaisi hakeutua muualle, vaikka se urakehityksen kannalta ja muutenkin ammatillisesti olisi kohta fiksua. No, ehkä tämä ei ole oikea ongelma.

    Mulla ei myöskään ole vielä koskaan ollut mitään ikään liittyvää kriisiä. Yksi isompi henkilökohtainen kriisi on ollut, ja se taisi liittyä vanhemmaksi kasvamiseen siinä kohtaa kun oli kaksi pientä lasta ja se koko vastuuhomma rysähti jotenkin täpöllä päälle. Sittemmin on ollut aika tasaista. (Jos ei parisuhdekriisejä lasketa, mutta ne ei ole aiheutuneet mistään mun henkilökohtaisesta kipuilusta vaan muista jutuista.)

    Mutta hui, vauvamietteet kuulostivat kyllä jännittäviltä! Mä olen supertyytyväinen meidän lapsilukuun. En missään tapauksessa haluaisi enää yhtään uutta perheenjäsentä. Toivottavasti en sekoa tämän asian kanssa sitten kun olen oikeasti ihan neljänkympin kynnyksellä. Täytyy muistaa pitää pää kylmänä; voin hyvin kuvitella, että sitten kun oikeasti on VIIMEISET HETKET käsillä, niin sekoankin yhtäkkiä ja alan havitella vielä yhtä pientä. Uhhuh, ei.

    Vauvat on kyllä söpöjä, ja mulle raskaana oleminen ja synnyttäminenkin ovat sopineet ihan hyvin. Mutta en jaksaisi enää yhtään vauvavuotta enkä haluaisi enää yhtään uutta elollista olentoa vastuulleni. Näin on hyvä.

    Pitäisköhän mun ruveta sulle vuokrakohduksi ja sijaissynnyttäjäksi. ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tätä diipimpää shittiä välillä :D

      Miten sä olet löytänyt oman alasi? Miten ja koska sä vaan tiesit että tämä on se sun juttu? Mua ahdistaa ihan älyttömästi että mä kipuilen tätä ja samalla mulla on kotona tuo 15v joka kipuilee ihan samoja juttuja. Mua ahdistaa se miten sillä muuttuu joka päivä se mihin se haluaisi opiskelemaan. Kun oma mieli on ihan yhtä solmussa niin on tosi vaikeaa olla tukena toiselle samoista jutuista. Ja kun tuo 15v on vielä jotenkin vähän senhenkisenä että se suurinpiirtein haluaisi että mä päätän sen puolesta. Kun se ei itse tiedä mitä haluaa. Enhän mäkään tiedä mitä mä haluan?!?!

      Mä luulen että mullakaan tää panikointi ei ehkä liity suoranaisesti ikään. Vaan just siihen että lapset alkaa miettimään samoja juttuja ja mä olen yhä edelleen samassa mielentilallisessa pisteessä kuin 20 vuotta sitten. Siinä mielessä nää liittyy ehkä ikään että tosiaan lähipiirissä on oltu siinä neljänkympin korvilla kun on pistetty ihan ranttaliksi. Ja pelottaa että käykö mullekin siinä sitten niin?

      Mustakin synnyttäminen on oikein jees. Voisin sen kyllä ottaa, kun sen raskauden vaan saisi skipattua. Miksei tiede ole voinut selvittää näitä asioita jotenkin sopivammaksi :D

      Poista
  3. Ei muuta ku sitte tulet tänne ja tunnustat, että nyt alko kriisi. Sitten me kaikki joukolla sanotaan, että ÄLÄ pistä hommaa sekasin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta :) Onneksi on tää virtuaalinen kivijalka olemassa <3

      Poista
  4. Samassa jamassa. Minkä varmaan tiesitkin. Viimeisimmät uutiset Suomesta eivät motivoi koulutuksen suhteen niinku yhtään. Toisaalta ajatus loppuelämästä asiakaspalveluhommissa... no, ei ole se mitä kunnianhimoisena nuorena naisena kuvittelin mutta onko se nyt sitten niin paha?
    Parisuhde tuntuu pitkästä aikaa ihanalta, hyvältä ja kaiken tämän säätämisen arvoiselta, lapsiluku... huoh. Tavallaan ajatus neljännestä kutkuttaa mutta tää kolmonen on niin umpihullu että en kestä enää yhtään ensimmäistä kolmea vuotta. :D Raskaus ja synnyttäminen menis kyllä ihan leikillä.

    No, mä seuraan sun pohdintoja sympatian täyttämällä uteliaisuudella. Että ehkä lopputulos saattaa olla, että mikään ei muutu kauhean radikaalistikaan, mutta löytyy joku sisäinen rauha? (Muahahahaa...).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu että sinä jos kuka kyllä aina ymmärrät nää ahdistumiset.

      Muakaan ei motivoi viimeisimmät uutiset Suomesta. Itseasiassa koen uutiset ehkä latistavimmiksi kuin koskaan. En muista että mulla olisi ikinä tullut aiemmin tämän maan tilasta sellainen olo että ei huvita kommentoida. Että on semmonen ihan sama, vituiksi menee kuitenkin-kanta.

      Juttelin tuossa perjantaina yhden kaverin kanssa pitkään, joka on myös vähän tässä samassa jamassa ja se ehdotti että kokeilisin duunin vaihdolla helpottaisko tämä. Vaan kun musta tuntuu että ei tule pää eikä kroppa kestämään kolmivuoroa eläkeikään asti. Lisäksi on muutama muukin ehdottomasti alaan liittyvä lieveilmiö, jotka ärsyttää ja joiden en usko häipyvän duuninvaihdon myötä. Nykysissä hommissa on paljon kivaa mutta sitten muutama niin iso ongelma, joista tuntuu että ne painaa vaakakupissa liikaa.

      Mulla olis toiveissa semmonen duuni josta oikeasti tykkään eikä tuntuisi liian leipiinnyttävältä ja että sitä opiskelemaan pääsisi ihan heittämällä. Että näinkin realistiset toiveet :D

      Poista
  5. Mä olen laittamassa elämääni just vähän uusiksi. Ero tuli piiiitkästä parisuhteesta, perhe-elämä hajoaa. Mutta hassusti johtuu vähän siitä, että mä haluan lopultakin olla vaan tyytyväinen. En halua koko ajan haaveilla talosta, vauvasta jne jne. Mä olen 33v., nuorimmainen on 5v, mun ajatukset on vähän jo suuntautunu sinne "omaan" aikaan, kun on aikaa lukea, mennä töistä suoraan jumppaan, kaupungille haahuilemaan, whatever. Ja toinen hinkuu koko ajan jotakin. Sen lisäksi mun olisi pitänyt osata olla jotenkin erilainen, ja tietenkin haluta niitä samoja asioita. Noh, en halua, joten alan rakentaa omannäköistä elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja työssänikin viihdyn; tuttua ja turvallista. En haikaile tästä(kään) mihinkään.

      Poista
    2. Tottakai ihmisen pitää tavoitella tyytyväisyyttä :) Ja joskus se vaatii sen kaiken pysyvän hajoittamista. Mä en sano että se on väärin, mä vain toivon että mun ei itse tarvitse ajautua sellaiseen. Koska tällä hetkellä tuntuu niin vankasti siltä että se ei varmasti ratkaisisi yhtään mitään. Tulevastahan ei kukaan tiedä ja hyvä niin. Mutta kyllä mua se tuleva vähän pelottaa, monenkin jutun takia.

      Se, että ei kelpaa toiselle sellaisena kuin on, on musta täysin pätevä syy jatkaa eri teille. Eikä se edes ole mikään kriisi, ainakaan sellainen mitä mä tuossa omassa kirjoituksessa yritin hakea takaa. Toista ei voi muuttaa, hänet voi joko hyväksyä sellaisena kuin on tai yrittää itse muuttua. Ja mun mielestä ainoa syy, miksi muuttaisi itseään, pitää löytyä ihmisestä itsestään. Ei toisen takia voi muuttua.

      Mä toivotan sulle onnea uuden alun kanssa :) Ja toivon että sä saavutat sen tyytyväisyyden, jonka haluat saada.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?