maanantai 4. tammikuuta 2016

Kevyet mullat

Somemaailmaa kuohuttanut vuoden eka ilmiökin nähtiin heti vuoden vaihduttua. Teri Niitti aivopieruilu ja netti räjähti. Itseänikin ärsytti mutta en ajatellut aiheesta sen isommin tuohtua. Sensijaan haluan nostaa esiin uutisen, joka oli itselle se viime viikon isoin. Nimittäin rock-ikoni Lemmy Kilmisterin menehtyminen. Mä en ole nähnyt että tästä olisi missään blogeissa kohistu niin mä kohisen nyt sitten vähän.

God is dead
Lähes kaikki mun poikaystävät on olleet Motörhead-faneja. Kuka enempi ja kuka vähempi. Yhteistä heille lähes kaikille on ollut myös vilpitön ihailu Lemmyä kohtaan. Sitä kautta mutkin on siedätetty Motörheadille ja ennenkaikkea Lemmylle. Luulen että ominpäin en tällä intensiteetillä olisi bändiin perehtynytkään. Se heidän kuuluisin tuotanto kun ei muhun kolahda.

Metalliväkeen on jostain syystä liitetty vähän kyseenalaista ja tietynlaista leimaa aina. Luotu eräänlaista stereotypiaa ja toki varmasti niitä tiettyjä elementtejä metalliväki on ylläpitänyt ihan itsekin. Dokaamista jne. Mä kuitenkin koen että oikeastaan koskaan tuohon metalliväen stereotypiaan ei ole liitetty sitä minkä mä koen tärkeinpänä ja minkä mä olen aina nähnyt. Nimittäin sen että halutaan aidosti elää miellyttämättä liikoja, unohdetaan teennäisyys, ollaan vilpittömiä ja toivotaan kanssaeläjille pääsääntöisesti rauhaa ja rakkautta. Lemmy jos kuka kuvasti juurikin tuota.

Moottoripäiden keikalla pystyi aina aistimaan vahvan yhteenkuuluvuuden ja tunsi olevansa osa yhtä suurta perhettä. Lisäksi Motörheadin keikoilla näki aina ihmisiä todella laajalla skaalalla. Kaikista yhteiskuntaluokista, kaikista ikähaarukoista, kaikki mitä nyt keksiä saatat edustettuna. Itse keikat taas olivat sitä, mitä rock'n roll aidoimmillaan on. Raakaa, rajua ja rakastavaa. Lemmy ei kumarrellut eikä pyrkinyt miellyttämään. Oli nöyrä mutta samalla täytti lavan ja tavoitti jokaikisen keikalle saapuneen kuulijan läsnäolollaan. Ja siitähän rockissa juuri on kyse, kuuntelemisesta.

Motörhead kiersi vuosikymmeniä. Omasta edellisestä keikasta on jo aikaa ja olen sinänsä ihan tyytyväinen asiaan. Viimeisimmästä Suomen visiitistähän on aikaa alle kuukausi, Motörhead heitti viimeiseksi jääneen Suomen keikkansa Itsenäisyyspäivänä. Näin tuolta keikalta sekä kuvia että videoita ja mun teki pahaa. Lemmy ei ollut enää se Lemmy, jonka mä haluan muistaa. Erinäiset terveysongelmat oli painaneet jo vuosia, ja se alkoi näkyä. Tosin kuukausi takoperin ei vielä ollut tiedossa miten huono Lemmyn tilanne oikeasti olikaan. Ja parempi niin. Tieto aggressiivisestä syövästä tuli yllätyksenä. Lemmy menehtyi vain kaksi päivää diagnoosin jälkeen.

Vaikka kuolema on aina surullista, niin päällimmäinen olo itsellä ei ollut suru, kun kuulin että Lemmy on kuollut. Vaan eräänlainen helpotus. Lemmy toivoi aina pääsevänsä pois "saappaat jalassa" ja itseasiassa on suoranainen lääketieteellinen ihme että hän edes eli niin kauan kuin eli. Hän pääsi pois juuri oikeaan aikaan. Ei Lemmy olisi osannut olla soittamatta ja siinä vaiheessa kun soitto ei enää tahdo sujua, on lihavan leidin aika laulaa. Ainakin Lemmyn kohdalla. Musiikki ja soittaminen kun oli hänelle koko elämä.

Mä en tykkää Jack Danielsista mutta otin Jamesonia Lemmyn muistolle. Muistelin mukavia hetkiä Motörheadin parissa ja ennenkaikkea yhtä suurta nimeä musiikin historiassa. Kiitos siis Lemmy, musiikistasi että kaikesta mitä annoit ihmisille. Luulen itseasiassa että et koskaan täysin edes pystynyt käsittämään miten paljon annoit itsestäsi, miten laajaa ihmisjoukkoa inspiroit. Ehkä juuri se oli nöyryytesi salaisuus.

Areenassa on nähtävillä dokkari Lemmystä. Uskoisin että sen kyllä näkee lähiaikoina muualtakin, me katsottiin se viimeiksi eilen Teemalta. Kannattaa kurkata, hyvin silmiä avaava että lämminhenkinen kooste miehestä, jolla oli aivan valtavan suuri sydän. Ja jos satut olemaan lähipäivinä Losissa niin suuntaapa muistelemaan herraa kantapaikkaan. Metalliperhe jäi kaipaamaan.

Toivottavasti nyt on näin

4 kommenttia:

  1. Tuo Lemmy-dokkari on kyllä hauska, käytiin oman siipan kanssa muinoin (eli joskus 3 vuotta sitten) DocPointissa katsomassa se.

    Metalliväki kantaa kyllä turhaan huonoa mainetta. Ainakin Suomessa (ja ilmeisesti Euroopassa yleisesti) porukan yhteishenki on ilmeisesti mahtava ja tuntematontakin kaveria jeesataan hädässä. Sama toki pätee myös ilmeisesti esim. Harrikkaporukoihin, jotka kovasta ulkomuodostaan huolimatta ovat lupsakoita nallekarhusia. Mutta puolisoni mukaan USA:ssa metallifanit eivät ole yhtä lempeää väkeä, vaan siellä on paikoin sellainen agressiivinen junttimeininki. Puoliso on nimittäin ollut positiivisesti yllättynyt tämän mantereen menosta metallimusiikkiporukoissa.

    Itse en tosissani välitä kuin parista tuohon genreen luokiteltavasta bändistä, mutta ikäni olen ko. musiikkityylin vaikutuspiirissä elänyt: ensin metelillä kyllästi isoveli ja nyt samaa jatkaa tosiaan tuo tuontipuoliso. Nykyään rockmusiikin ja metallin raja on monin paikoin myös aika häilyvä, löytyy valtavirtamusiikkia, jossa on kovastikin jytää ja toisaalta "metallibändejä", jotka omaan korvaani kuulostavat ihan popilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin aiemmin katsonut tuon dokkarin vaan jotenkin puolella silmällä. Nyt maltoin paremmin ja joo, se on kyllä ennenkaikkea hauska.

      Mun kokemukset metalli- sekä rockporukasta rajoittuu juurikin Suomeen ja Eurooppaan. En tiedä onko se sattumaa vai mitä mutta reissatessa sitä osui aina juurikin jutuille metalli- ja rockhenkisten tyyppien kanssa. Aika moni mukava muisto erinäisistä illanvietoista ventovieraiden kanssa on juurikin jotain metalliporukan kohtaamisia jossain Amsterdamilaisessa baarissa tms.

      Mun miehellä varsinkin on kokemusta enempikin tuosta että kaveria autetaan hädässä. Perhe on toki vähän vähentänyt noita Siipan menoja mutta edelleen tuntuu että jos olisi jotain niin apua kyllä löytyisi noista vanhoista piireistä. En epäile sitä yhtään ettäkö rapakon takana meno ei olisi erilaista, tosin ne rapakon takaa tulleet metallistit ketä mä oon tavannut, on olleet tosi lupsakoita. Tosin heistä jokainen oli Euroopassa viettänyt aikaa enempikin eli ehkä paikallista suhtautumista oli tarttunut matkaan? Tai sitten ne juntit ei koskaan pääse sieltä rapakon takaa pois.... Pakko myöntää että juntteiluun olen kyllä törmännyt täälläkin mutta pistäisin sen kuitenkin enempi ihmisen itsensä, kuin genren piikkiin.

      Mä liikun myös hyvin vapaasti genrestä toiseen ja tykkään fuusioitumisesta. En jaksa jotenkin yhtään sellaista suppeilua että olisi vaan yksi ainoa oikea. Jos nyt vaikka Lemmyäkin tuijottaa niin tyypillähän oli tosi laaja skaala sen suhteen mitä kuunteli ja millaisesta musasta tykkäsi. Sama tuntuu pätevän aika lailla noiden muidenkin musiikin isojen nimien kanssa. En jaksa yhtään ymmärtää sellaista yhdessä nurkassa seisomista ja "en käy kuin metalilbaareissa"-menoa. Kaikki genret sekaisin vaan! Just hyvä kun rajat häilyy. Ja jos oon ymmärtänyt oikein niin esim muutamassa baarissa pidetyt hevidiscot, jossa soi kaikki musagenret illan aikana sekaisin, on olleet ihan hittejä.

      Poista
  2. Samat kokemukset kuin sulla, Kukkis ja sulla, Riimi. Itselleni metallimusiikin genrestä putoavat vain tietyt harvat ja valitut bändit, hard rockin puolelta vähän useammat. Mutta olen seurannut oikeastaan teini-iästä saakka (ja viimeiset 15 vuotta erityisen läheltä) ihmisiä, jotka elävät ja hengittävät koko tuota maailmaa. Musiikki, bändit, keikat, kiertueet, levykset, fanit ja kaikki mitä siellä taustalla on... Ja sen vuoksi arvostan hurjasti koko tuota hevi-ihmisten yhteisöä ja sitä myöten myös Lemmyä suurena keulakuvana. Lepää rauhassa nyt, Lemmy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hirmu kiva kuulla että muillakin on sama olo tämän asian suhteen :) Näistä nyt ei ehkä ihan hirveästi mistään blogeista tule luettua :D

      Mun täytyy myöntää että hard rock on se munkin genre enempi, jos nyt pitää joku valita. Mutta asun hevarin kanssa joten hyvin on tuttua sekin :D Meillä on myös lähipiirissä muutama sun kuvailema ihminen, ketkä elää ja hengittää musiikkia. Reissaavat ympäri maailmaa musiikin perässä ja kotimaassakin ovat harva se viikonloppu jollain keikalla ja ovat perillä kaikesta ajankohtaisesta. Ja myönnän itsekin olleeni joskus sellainen, olisin ehkä kernaasti vieläkin mutta mulla ei kisakunto enää riitä :D Siippa yritti mua kovasti houkutella että mentäisiin ensi kesänä Sweden rockiin mutta ei musta ole enää neljäksi päiväksi festareille. Houkuttaisi kyllä mutta tiedän että se olisi liikaa :D Käydään keikoilla ja hengitetään sitä elämää siellä. Itseasiassa huvittaa kun tätä kirjoittaessa tuo vanhan koulukunnan hevari tuossa siivoaa verkkareissa ympäri olkkaria ja puhisee "kun täällä on tätä paskaa näin paljon pitkin poikin" :D Että semmoinen perheenisä siitä pitkätukasta sitten tuli.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?