torstai 7. tammikuuta 2016

Lukuhaaste: Kävelyn filosofiaa

14. Historiaa käsittelevä tietokirja


Jostain syystä nyt parin viikon ajan kävely on tuntunut musta hurjan kivalta. Nimenomaan liikunnallisessa mielessä. Raitis ilma ja pieni hiki on houkutellut kävelemään melkein joka päivä. Ja kun bongasin kirjastosta Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa, ei yllättänyt yhtään että käsi kurkoitti nappaamaan tämän hyllystä välittömästi. Laveasti survoin tämän myös osaksi lukuhaastetta.

Vaikka kirjan nimikin sen jo sanoo, tämä oli paljon filosofisempi opus kuin mä ajattelin että se olisi. Nyt kirjan luettua se tuntuu ihan selvältä että no näin pitikin olla. Mutta meni tosi pitkään, että pääsin kirjaan sisälle koska en vaan jotenkin mitenkään meinannut hyväksyä että tätä kirjaa ei vain lueta, tätä ajatellaan. Mutta ihan loogistahan se on. Koska kävely ja ajattelu kuuluu yhteen.

Jälkikäteen itseasiassa vähän harmitti että taistelin kirjan filosofista tyyliä vastaan niin isosti. Luulen nimittäin, että jos en olisi ollut niin kapeakatseisena lukijana liikkeellä, ei osa jutuista olisi heittänyt niin reippaasti yli oman mielen. En esimerkiksi halunnut aluksi millään ymmärtää miten kirjojen hengittäminen liittyy kävelyyn. Vaikka se nimenomaan on tärkeä ja mainitsemisen arvoinen asia.

Kaikesta kävelyinnosta huolimatta tämä kirja oli melko paksua tekstiä välillä. Jouduin palaamaan monta kertaa takaisin jo "lukemaani" koska huomasin miettiväni ennemmin kauppalistaa kuin keskittyväni kirjaan. Kuvittelin saavani kattavan infopläjäyksen kävelystä. Ei tämä sellainen ollut. Mutta kyllä tämä inspiroi. Ja tarjosi kattavasti historiaa. Lisäksi nyt luettuani ja pari päivää pureskeltuani sisältöä, lähtisin jopa suosittelemaan tätä. Kunhan varaudut ajattelemaan!

Tiesittekö että antiikin kreikkalaiset opettivat kävellen? Tiesittekö että Gandhi käytti kävelyä mielenosoituksena? Tiesittekö että ihminen kärsii, jos hän ei voi kävellä ja jos kävely otetaan häneltä pois?

Elämän kipupisteissä mäkin olen viettänyt tuntikausia kävellen ja saanut sillä edes hetkellistä mielenrauhaa. Tämä ei ole vuosituhansien aikana muuttunut mihinkään, ihminen hakee kävelystä nimenomaan mielenrauhaa. Lisäksi ollessani reissussa, haluan aina liikkua ensisijaisesti kävellen. Koska silloin on mahdollisuus nähdä asioita, joita ei edes suunnitellut tai tiennyt hakevansa koko reissulta. Eritoten tämä on ehdottoman tärkeä liikkumismuoto silloin, kun olen reissannut yksin. Kirjan mukaan eksyminen kävellessä onkin parasta, mitä yksinään kävelevän sekaisin olevalle tunnemaailmalle voi käydä. "Ei ole mitään menetettävää, on vain käveltävää"

Jotta kävelystä saa kaiken irti, pitäisi kävellä yksin. Kun kävelemässä on enemmän kuin yksi, muuttuu kävely helposti suorittamiseksi tai jopa kilpailuksi. Yksin kävelevä voi vaan olla, suorittamatta mitään. Kävely ei myöskään vaadi kokemusta eikä osaamista. Kävellessä emme odota maailmalta mitään. Kirja itseasiassa jopa suosittaa suhtautumaan varauksella ihmisiin, jotka kävelevät reippaasti ja kovaa. Kävelyllä kun ei tarvitse yrittää saavuttaa mitään.

Kun oikein aloin miettimään, mä olen parhaat kävelyni tehnyt ehdottomasti ollessani yksin. Kävellessä on myös syntynyt iso kasa ideoita ja kävely on auttanut jäsentämään ajatuksia. Jonkun verran kävellessä on tullut tehtyä myös töitä. En itseasiassa ihmettele enää yhtään miksi ihmiset tykkää kävellessään kuunnella musiikin sijaan äänikirjoja.

Kirjan parasta antia oli luvut pyhiinvaeltajista ja pyhiinvaelluksen historiasta. Sain paljon uutta tietoa sekä syvennystä siihen, mitä jo tiesin. Pyhiinvaellus ei suinkaan aina ole vain henkinen matka, sitä on käytetty myös rankaisukeinona. Ja on jotenkin jännä, miten moni uskontokunta sisältää aatteita pyhiinvaeltamisesta ja sitten samalla se ei kuitenkaan liity itse uskoon mitenkään.

Ihminen tuntee pääsääntöisesti iloa ja onnistumista kävellessään, jos ei tee sitä kilpailu-, siirtymis-, tai suoritusmielessä. Muistelkaapa miltä näyttää juuri kävelemään oppinut lapsi. Tuo jos mikä avaa mun mielestä kaikista parhaiten kävelyn filosofian. Kuten Joseph Bédier kirjoitti "alussa oli tie"...

Lukuhaaste täällä

6 kommenttia:

  1. Kävely on mulle ehdoton henkireikä elämässä, joten voin allekirjoittaa näitä ajatuksia täysin. Yksin käveleminen siis eritoten edistää mun mielenrauhaani.

    Jonkun seurassa käveleminenkin on toki miellyttävää ja saattaa poikia todella korkealentoisia keskusteluita, mutta se on toisaalta vähän erilaista.
    Mun entinen poikaystävä oli sellanen, että jos ehdotin "mennäänkö kävelylle" se lähti vastahakoisesti matkaan ja koko ajan nurisi, miten paljon kivempaa olisi juosta.
    Siinä miehessä oli paljon piirteitä, jotka ei mun ajattelun kanssa klikannu yks yhteen, mutta tätä kävelyasiaa oon jälkikäteen miettiny todella paljon. Sillä oli myös aina pakottava tarve mennä julkisilla vaikka vaan yhden pysäkin väli, ettei tartte kävellä. Ja toisaalta, jos se käveli, sillä oli yleensä hirveä kiire, ettei se myöhästy jostain.
    Eipä se kyllä myöskään koskaan oikein ajatellu maailmaa sen syvällisemmin..

    Täytyy ehkä lukasta tuo kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo on yhteisetkin kävelylenkit kivoja mutta ei niistä voi mun mielestä edes puhua samassa lauseessa yksintehtyjen kävelyjen kanssa. Mä oon jotenkin ominut itselleni sekä kävelyn että juoksemisen. Jälkimmäisen kyllä opettelin tuossa vuosi sitten tekemään seurassakin mutta kävelyn hoidan edelleen mieluiten itekseni.

      Mun eksä kuulostaa hyvin samantyyppiseltä. Se halusi tosi pieniäkin matkoja suhata taksilla, mitkä mun mielestä pääsi suurinpiirtein nopeammin kävelemällä. Ja se oli kanssa tollanen omituinen harppoja. Voikun olisi silloin tiennyt mitä kaikkea kävely voi ihmisestä paljastaa :D

      Kyllä mä suosittelisin tota opusta :) Se oli lyhyt eli vaikka olikin paikoin vähän diippiä shittiä niin ei tuntunut liian ylitsepääsemättömältä. Ja pisti kyllä miettimään.

      Poista
  2. Yritin lukea tuota kirjaa, mutta en oikein päässyt siihen sisälle. Ehkä olin liian väsynyt tai jotain - pitäisi ehkä antaa sille uusi mahdollisuus.

    Kaikesta ylläkirjottamastasi olen ehdottomasti samaa mieltä.
    Pyöräilykin saattaa toimia, mutta kävely on meditatiivisempaa. Joskus harmittaa kun siippa haluaa lähteä kanssani kävelylle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun oli kanssa vaikeaa päästä sisälle. Se taisi onnistua vasta sitten kun olin lukenut koko kirjan. Ylipäätään mietin että näiden lukuhaasteen kirjojen kanssa on vähän haasteellista kun ei niitä oikein viitsisi keskenkään jättää :D Tämä oli sillä ja sillä rajalla että vaihdanko johonkin toiseen mutta oon ihan tyytyväinen että en kuitenkaan luovuttanut. Koska jälkimaku oli hyvä.

      Mulla ei ole fillaria joten mutuilen vaan mutta musta tuntuu että siinä joutuisi keskittymään jotenkin enemmän kuin kävelyssä. Ei saisi olla ihan yhtä vapautuneesti omien ajatustensa kanssa. Ei vitsi että nyt iski mieli päästä kävelylle :)

      Poista
    2. Fillarointia joutuu treenaamaan -niin kuin kävelyäkin. Mulla on mennyt useampi vuosi ennen kuin aloin nauttia fillarilla liikkumisesta, siis sellaisella tavalla etten pitänyt sitä hikisenä liikunnankaltaisena puolipakollisena huhkimisena. Kun fillaroinnista tuli tuttua, siis fyysisessä mielessä - sellaista kävelynkaltaista peruskauraa, alkoi siinäkin päästä vapauden ja meditatiivisuuden huumaan.

      Olen syvästi näreissäni itselleni, kun syksyllä laiskuuttani hankin bussikortin ja siirsin pyörän talviteloille liian aikaisin...

      Poista
    3. Täällä meilläpäin tuntuu mun mielestä liikkuvan vaan niitä fillaroitsijoita, jotka polkee niin kovaa kuin pyörästä irtoaa. Ja se ei musta tunnu meditatiiviselta :D semmoinen sunnuntaisuhailu vois olla mun juttu!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?