torstai 21. tammikuuta 2016

Periaatteet ja niissä pysyminen

Mä taidan olla aika ailahteleva. Tässähän meinaa syntyä vallan jatkokertomus.

Musta tuntuu että muuttelen omia periaatteitani ja ajatuksia jatkuvasti. Enkä sitä nyt välttämättä näe mitenkään huonona asiana, kasvanhan mäkin ihmisenä koko ajan. Mutta näin vanhempana olemisen vinkkelistä homma on vähän haasteellista. Varsinkin kun jaloissa pyörii jo niin isoja tyyppejä, jotka muistaa asioita useamman vuoden takaa. Nimittäin jos nyt vaikka kaksi vuotta sitten olen ollut jostain jotakin mieltä, niin nyt saatankin syystä tai toisesta olla ihan eri mieltä. Ja tämä aiheuttaa joskus jälkikasvussa vähän hämmennystä. Kerrotaan pari esimerkkiä.

Kirjoitin joskus tänne blogiinkin muutama vuosi takoperin (nyt en jaksa tonkia sitä kirjoitusta esille, kun bloggaa viidettä vuotta niin tätä kamaa on täällä jo aika kiitettävästi ja koska kyse on vaan parista lauseesta niin en jaksa nyt nähdä vaivaa, zorpat siitä!), kun joku teinisensaatio (Justin Bieber?) oli Suomessa keikalla. Siinä edellisenä päivänä tai jossain lähimaastossa haastateltiin jotain keikalle meneviä tyttösiä ja ennen sitä keikkaa oli jotkut prepartyt jossain. Kyseessä oli arkipäivä eli kaiken järjen mukaan tyttösten pitäisi olla siihen aikaan koulussa. Muistan kirjoittaneeni hyvinkin paatoksellisesti miten minä en kyllä antaisi lapsen lintsata koulusta pelkän keikan takia, vaikka nyt mitenkä olisi maailman paras bändi tai artisti. Että kyllä nyt kuulkaa pitää jotain arvoja olla ja nönönönönöööö. No, viime viikolla annoin lapsen jäädä himaan koska lunta tuli niin saatanasti. Vaakatasossa ja niin tiheästi että näkyvyys ei ollut montaa metriä. Kouluun ilmoitin että on sairaana. Vietettiin kimpassa kiva kotipäivä.

Toinen esimerkki. Joskus muutama vuosi takoperin annoin Kaksikon maistaa mun olutta. En ollut oikeastaan koskaan siinä vaiheessa miettinyt kantaani aiheeseen. Että onko musta parempi että lapset saa maistaa himassa ja minkä ikäisenä jne. Se hetki oli multa ihan spontaani ja toimin siinä tilanteessa täysin ajattelematta. Vasta jälkikäteen mietin asiaa ja totesin että toimin siinä kuitenkin omia periaatteitani vastaan. Että kyllä mun kanta sittenkin on se, että alaikäisten ei kuulu maistaa viinaksia missään, ei kotona luvan kanssa eikä kodin ulkopuolella ominpäin. No niitä hetkiä, kun Kaksikko on halunnut maistaa vaikka viiniä meidän lasista tms. on ollut tuon jälkeen lukuisia ja ihan joka kerta kun sanon että ei sovi, niin molemmat vinkuu että mikset sä enää anna kun sillon kerran sä annoit maistaa. Ihan_joka_kerta. Ja jokaisella kerralla mä perustelen että se oli silloin mun virhearvio. Että mä mokasin siinä tilanteessa enkä ollut ajatellut asiaa riittävästi ennenkuin toimin.

Näiden kasvatushommien pohjana on käsittääkseni tietynlainen ennalta-arvattavuus, loogisuus ja jonkinlainen johdonmukaisuus. Että kun toimit näin niin sitten toimit aina niin. Perustelet ja toimit perustelujesi mukaan. Että ne lapsukaiset siinä oppii että mitenkä pitää toimia. Joka kerta. Vaan kun tuo on välillä oikeasti tosi hankalaa. En yhtään tykkää että kaikki on ennalta-arvattavaa. Mutta miten olla spontaani kasvatuksellisesti? Mitä jos ei huvita olla aina johdonmukainen. Mä en oikeasti ole luonteena kovinkaan johdonmukainen. Miten tässä nyt sitten taivut vanhempana sellaiseksi, mitä et koe yhtään omaksi jutuksi? Aikuisena saa vielä periaatteessa mennä tohotella miten huvittaa mutta vanhempana ollessa se ei välttämättä käykään.

Senlisäksi, että itse muuttelen kantaani asioihin jatkuvasti, myös nuoriso kokeilee kepillä jäätä. Niinkuin kuuluukin. Siihenhän tämä pitkälti perustuu, oli lapset minkä ikäisiä tahansa. Ne testaa ja testaa ja testaa. Aika todennäköisesti ne tietää miten hommat menee mutta silti niiden kuuluu testata. Ne ei voi sille mitään. Lisäksi ne testaa myös jatkuvasti sitä, että muistanko mä miten olen toiminut joskus aiemmin. Ja väittävät jotain ihan muuta mitä todellisuus on. Kerrotaanpa siitäkin esimerkki! Uutena vuotena saatiin pienehkö sota aikaiseksi ilotulitteista. Kaksikko on ollut uutta vuotta viettämässä täällä päässä viimeiksi kaksi vuotta sitten ja silloin ostettiin joku paketti jotain ilotulituksia. Mä olen lähes neuroottinen kaikkien turvaohjeiden kanssa, räjähteet on aina räjähteitä! Suojalaseja nuo ei ole ikinä kyseenalaistaneet, ne tietää että ilman niitä on turha edes haaveilla mistään ilotulitteista. Eli niistä meillä ei tarvitse riidellä yhtään. Mutta tänä vuonna saatiin sitten suukopu aikaiseksi siitä kun en antanut ostaa paukkuja jotka kuulemma sytytetään kädessä ja heitetään sitten pois. Tasan varmana menen takuuseen siitä että en oo koskaan antanut tuohon lupaa ja mun läsnäollessa meillä ei ole saanut sytyttää kädessä mitään saatika sitten heitellä. Jäi sitten ilotulitteet tänä vuonna kokonaan ostamatta kun ei mikään muu kelvannut kun ei saanut niitä "kädessä sytytettäviä". Ei senkään jälkeen kun näytin vielä niistä ilotulitemyyntilehdistä että täälläkin lukee että mitään ei saa sytyttää kädessä. Ekahan toki olisi halunnut mutta koska rakettiostoksilla oli mukana Toka, joka osaa olla melkoisen kovapäinen niin tällä kertaa nyt sitten kävi tämmöinen perinteinen kaikki kärsii.

Eli tässä nyt kellutaan melkoisessa ristiaallokossa kun oma mieli heittelee, epävarmailee ja vielä ne lapsetkin testaa että jokohan se olisi nyt hövelimmällä päällä. Kai niistä ihan täysipäisiä kuitenkin kasvaa. Olisi vaan jotenkin tosi paljon helpompaa jos ihan itse pystyisi ensin pitämään kiinni niistä omista aivoituksistaan, ennenkun pistää kasvattelemaan eteenpäin. Mä näen jo sen tilanteen jostain tulevaisuudesta, kun Kolmosen kanssa toimitaan jotenkin ja aikuis-Kaksikko huutelee vieressä että hei mitä mitä, et sä meidän kanssa koskaan antanut noin. En tiedä turhautuisko vai huvittuisko. Ostaisin yhden lobotomian.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?