perjantai 8. tammikuuta 2016

Taru sormusten Hobitista

Sattuipa hassusti. Mun on pitänyt viime pääsiäisestä lähtien kirjoittaa Hobitista. Ja nyt vihdoin kun sain kirjoitettua, bongasin myös tämän. Kirjat on nyt tosi lähellä mun sydäntä eli koittakaa kestää, näitä juttuja nyt tulee. Varmasti muutakin välillä. Ja koitan tätä kirjakompleksianikin tarkastella vähän eri kuvakulmista.

Meiltä löytyy yksi kova Taru sormusten herrasta-fani. Nimittäin meidän Toka. Mäkin toki tykkään mutta en ehkä nyt ihan niin isosti fanita kuin keskari. Muutama vuosi sitten kun Hobitin eka osa tuli, Toka pissi suurinpiirtein hunajaa. Kolme edellistä joulua kuluikin meillä putkeen niin, että tähdättiin nelisteen leffateatteriin mahdollisimman pian ensi-illan jälkeen. Samaan syssyyn vahdattiin myös joka kerta LOTR, sekä aina ne aiemmat, ilmestyneet Hobitit. Eli viime vuonna katsottiin kaksi Hobittia ennenkuin käytiin leffateatterissa katsomassa kolmas.

Mun ja Tokan Tolkien ihastelulla on yksi aika iso ero. Nimittäin Tokalla ei tulisi mieleenkään lukea niitä kirjoja, joihin leffat perustuu. Paljastettakoon että mä taas en ollut lukenut LOTRia enkä Hobittia, ennenkuin näin leffat. Sittemmin olen kirjat lukenut, lähinnä siksi että kirjojen ja leffojen yhteydestä nousi niin jumalaton haloo. Olin jo aiemmin moneen otteeseen yrittänyt lukea Taruja vaan aina tyssäsi. En tykkää Tolkienin kirjoitustavasta. Se on liian yksityiskohtainen mun makuun. Kun jokainen ruohonkorsikin on viimeistä varjoa myöten kuvailtu, ei lukijan mielikuvitukselle jää tilaa. Ei ainakaan riittävästi mun makuun. Sinänsä tarinanahan nuo on ihan omaa luokkaansa, kirjanakin.

Mun mielenkiinnon kirjoihin ja niiden lukemiseen herätti nimenomaan se mölinä, miten huonoja elokuvat kuulemma oli kirjoihin verrattuna. Mä nimittäin tykkäsin elokuvista, eritoten Hobitin leffaversioista. Toki niissä näkyi vähän liikaa se, että digitaalista kädenjälkeä on käytetty mutta silti. Tykkäsin! Ja mitä nyt omassa kaveripiirissä gallupoin, niin leffoja pitivät huonoina nimenomaan he, jotka olivat lukeneet kirjan ensin.

Mikä tekee elokuvasta huonon? Se, että se ei noudata orjallisesti kirjaa johon se perustuu? Vai se, että tapahtumia käsikirjoitetaan kokonaan uudestaan kuten Hobitissa kävi? Vai se että lopputuloksessa näkyy hosuminen? Vai kenties se, että elokuva ei näytä yhtään siltä, millaiseksi tarinan on mieleensä rakentanut kirjan perusteella.

En tiedä mikä mussa on vikana mutta mä tykkäsin Hobitti-trilogiasta enemmän kuin LOTR-trilogiasta. Yksinkertaisesti asennoiduin leffoihin leffoina ja kirjoihin kirjoina tällä kertaa. Hobitti ei ollut musta ihan niin synkkä kokonaisuutena ja kääpiöiden hilpeys oli musta aidompaa kuin hobittien tosikkomaisuus ja tekopirteys. Samaistuin itse kääpiöihin enempi. Toki Hobitti-leffoistakin se synkeys löytyi mutta se ei kuitenkaan ollut musta niin pimeää, kuin Taruissa.

Kirjana Hobitti oli hyvin sadunomainen, ei yhtään niin synkeä kuin LOTR. Lisäksi Hobitti kirjana oli musta parempi, koska siinä jäi lukijankin mielikuvitukselle vähän pelivaraa. Mieltä ei ohjailtu yhtä vankasti kuin Taruissa. Siinä olen samaa mieltä että leffana Hobitti oli aika sodanomainen ja väkivaltainen, samaa ei löytynyt kirjasta. Viimeinen Hobitti-elokuva oli ihan samanlainen kuin LOTRin viimeinen. Päätin vaan olla välittämättä siitä. Pidin kokonaisuudet toisistaan erossa.

Mä olen monestikin juuri heitä, jotka eivät kirjan luettuaan todellakaan halua nähdä mitään filmatisointeja aiheesta. Ja mulla syy on juurikin se, että en kestä sitä jos leffa on menty pilaamaan ihan toisenlaiseksi, millaiseksi mä olen sen filmannut omaan mieleeni. Siinä tulee jotenkin ihan tosi halpa ja hyväksikäytetty olo. Että tässäkö tämä nyt oli?! Muutamia positiivisia ylläreitäkin kyllä matkan varrelle on tullut ja itseasiassa nyt on sattunut jopa muuta sellainen leffa, jotka on olleet niin hyviä, että en halua lukea niihin perustuvaa kirjaa ollenkaan. Jos en ole kirjaa ennen leffaa lukenut. Ettei mene se leffa pilalle.

Kirja tai leffa perustuu aina tekijänsä näkemykseen. Joka sitten jatkojalostuu lukijan tai katsojan mielikuvituksessa. Ja aina nämä näkemykset ja jalostumiset ei kohtaa sitten yhtään. Mutta voiko silloin puhua että kirja tai leffa oli huono? Jos näkemykset vain eriävät. Ja miksi se on niin vaikeaa suhtautua kirjoihin kirjoina ja leffoihin leffoina? Että ei ottaisi niitä "väärin menneitä" liian henkilökohtaisesti. Tai sitten ehkä on vaan parempi jos jotkut asiat pidetään kokonaan koskemattomina. Ei pyhinä mutta pyhitettyinä. Vaikka pitäisikin Richard Armitagen Thorin Tammikilpeä ihan saatanan kuumana.



4 kommenttia:

  1. Minäkään en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että elokuva olisi muka lähtökohtaisesti huono, jos se ei täysin vastaa kirjaa. (Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin, juonellisesti, tunnelmallisesti, kerronnallisesti.) Kyseessähän on kaksi täysin eri ilmaisumuotoa, eikä niitä voi minusta ainakaan edes verrata keskenään. Ei kirjailija kirjoita elokuvaa eikä elokuvan tekijä kirjoita kirjaa. Työkalut ovat täysin erilaiset ja se mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa (läheskään aina.) Itse olen elokuvaihmisiä (siis elokuvan kuluttaja, en tietenkään tekijä) ja monesti vältän ihan tietoisesti sen itselleni vähemmän tärkeän version eli kirjan lukemista - ihan siitä syystä, että haluan nauttia elokuvan sellaisenaan, elokuvana, ilman kirjan aiheuttamaa "taustahälyä" aivoissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeeee mä en oo ainoa joka kokee näin :) Nimittäin justiinsakin näiden Tolkienien kohdalla oon ihmetellyt sitä intensiteettiä millä on mieltä pahoitettu. Kirjat ja leffat on kaksi niin eri maailmaa että siinä tekee ihan karhunpalveluksen itselleen jos niitä yrittää liikaa ahtaa samaan muottiin. Toi taustahäly olikin hei hyvä ilmaisu! Sitähän se just on kun istut leffassa ja odotat jotain tiettyä juttua tulevaksi, etkä keskity siihen mitä siellä tapahtuu.

      Poista
  2. Katoin vaan ekan Hobitti-leffan, enempiä ei pystyny. Oli kauhean pitkä ja pelkkää mäiskintää... Mutta pahinta tietysti se, että leffasta puuttui kirjalle ominainen "hobittihenki". Tunnelma siis aivan väärä.

    Taustallahan tuossa älämölössä on, että jos kirja ja leffa ovat kovin erilaiset, osuu se kirjafanin identiteettiin. Aiemmin hän on voinut sanoa olevansa TSH-fani, eikä asiassa jää epäselvyyksiä. Jos leffa on liian erilainen tai siinä on kenties muuttunut juuri se nimenomainen asia, josta kirjassa piti, haluaa fani pestä kätensä ja ottaa etäisyyttä, ja joutuu määrittelemään uudelleen termin, jolla itseään kuvaa. TSH-fanista TSH-kirjafaniksi. Niin kuin monet vanhat rap-musasta pitävät eivät ymmärrä näitä nykysuuntauksia, jotka ovat "niin kaukana juurilta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, tämäpä olikin mielenkiintoinen näkökanta. Mä olen silti kyllä edelleen sitä mieltä että kirja on aina tekijänsä käsialaa ja leffa sitten leffantekijän käsialaa. Että ne ei voi mitenkään täysin samanlaisia ollakaan, vaikka miten elokuva tehtäisiin kirjan pohjalta. Siinä mielessä mun mielestä kirjafanin on turha odottaakaan että elokuva välttämättä olisi jatkumoa sille omalle identiteetille. Siinä vain pettyy turhaan.

      Musasta taas ajattelen niin että tottakai se kehittyy. Musta sitä on vähän hankala ehkä verrata tähän koska tottakai sekin on aina tekijänsä näköinen :) ja oikeastaan mitään genreä on hirveän hankala määrittää vain juuriensa mukaan koska tottakai genret kasvaa, sekoittuu keskenään ja kehittyy. Ja niin pitääkin. Mun mielestä siinä tekee hallaa vain ja ainoastaan itselleen, jos liian tiukasti pitää kiinni siitä omasta mielikuvastaan, oli kyse musasta tai leffasta tai mistä vaan :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?