sunnuntai 28. helmikuuta 2016

It's time for Oscars


Kyllä nyt hemmotellaan tänä viikonloppuna! Ensin lauantaina tuli UMK:n finaali ja heti perään nyt sitten ensi yönä saa vahdata Oscarit. Ehdokkuuksien selvittyä me juostiin erilaisin kokoonpanoin katsomassa aika laajalla skaalalla elokuvia, ihan kaikkia ei ehditty ennen gaalaa näkemään mitä oltaisiin haluttu (mm. The Big Short, Room ja Brooklyn), mutta käydään ne nyt sitten tässä kevään aikana. Pakko muuten sanoa että mä olen löytänyt jonkun elokuvarakkauden uudestaan. Toki ne on aina olleet itselle tärkeitä mutta nyt ne tuntuu vielä jotenkin asteen verran tärkeimmiltä.

Mulla loppui yövuorot justiinsa sopivasti että ehdin mukaan sekä UMK:hon että Oscareihin ja ehkä jopa ehdin kuitata univelatkin ennenkuin töitä täytyy seuraavan kerran tehdä. Ja tokihan tässä nyt on vielä tämä tautikin paranneltavana... Kaksikko on kovaa vauhtia valvomassa mun kanssa Oscarit, veikkaan että ihan loppuun asti eivät katso mutta ehkä jonkun tovin. Meillä on varattuna kaikkea hyvää syötävää gaalan ajaksi ja valvotaan mikä jaksetaan. Ja ennenkuin kukaan huolestuu, Kaksikolla alkaa koulu huomenna vasta klo 11.15. Ja heillä on koulua hurjat 2,5 tuntia. Luulen että jaksavat, varsinkin kun juuri hiihtolomailivat. Aikovat myös nukkua ennen gaalaa.

Meinasin tässä heittää omat voittoveikkaukset kehiin. Itse gaalan aikana toki täytynee twiitata ahkerasti mutta näin etukäteisesti spekuloin vähän täällä hiekkalaatikolla. Kursivoidut ja alleviivatut leffat on leffoja, jotka olen nähnyt. Ihan jokaista kategoriaa en ala läpikäymään mutta ne itseä kiinnostavat voittajat veikkaan tässä ja nyt. Täällä muuten hullunhyvä artikkeli tämän vuoden Oscareista.

Paras elokuva
The Big Short
Vakoojien silta
Brooklyn
Mad Max: Fury Road
Yksin Marsissa
The Revenant
Room
Spotlight

Mä veikkaan että The Revenant tämän vie mutta oikeasti toivoisin että Mad Max olisi vuoden elokuva. Koska se oli kokonaisuutena aivan huikea, mua viehättää myös eritoten se että Mad Maxissa käytettiin mahdollisimman vähän tehosteita ja sensijaan luotettiin vanhaan kunnon stunttailuun.
Spotlightkin oli hyvä mutta ei kuitenkaan se oikeasti paras elokuva. Vaikka en ole kaikkia tämän kategorian leffoja nähnyt niin olin todella yllättynyt että Carol jäi näissä kahinoissa rannalle. En usko että se olisi voittanut mutta ehdottomasti se olisi ansainnut parhaan elokuvan ehdokkuuden.

Paras ohjaus
The Big Short
Mad Max: Fury Road
The Revenant
Spotlight
Room

Tämä on helppo. Alejandro González Iñarritu. Perustelut voi lukea täältä.

Paras miesnäyttelijä
Bryan Cranston (Trumbo)
Matt Damon (Yksin Marsissa)
Leonardo DiCaprio (The Revenant)
Michael Fassbender (Steve Jobs)
Eddie Redmayne (Tanskalainen tyttö)

Kyllä se nyt on Leonardon vuoro vihdoin korjata tämä pysti. Eddie Redmayne oli aivan huikaiseva Tanskalaisessa tytössä mutta kyllä Leo vetää tässä nyt pidemmän korren. Vaikkakin olen ihan totaalisen rakastunut Eddie Redmayneen. Miten se voi olla aina niin hyvä?? Matt Damon tekee myös Yksin Marsissa-leffassa todella vahvan roolisuorituksen mutta ei se Oscarin arvoinen kyllä ole. Ei, kun vastassa on Leonardo DiCaprion ja Eddie Redmaynen suoritukset. Sama homma Michael Fassbenderillä. Todella vakuuttava Steve Jobs, mutta ei yllä kärkikahinoihin. Koska Eddie ja Leo.

Paras naisnäyttelijä
Cate Blanchett (Carol)
Brie Larson (Room)
Jennifer Lawrence (Joy)
Charlotte Rambling (45 vuotta)
Saoirse Ronan (Brooklyn)

Naiskategorian leffoista olen nähnyt siis vain Carolin. Brie Larsonia on povattu etukäteen parhaaksi naisnäyttelijäksi ja jotenkin mulla on kutina että hän sen vie. Room vaikuttaa leffana niin omalaatuiselta että sen on pakko olla täynnä todella kovia roolisuorituksia. Sanottakoon nyt ääneen että Jennifer Lawrence on musta ehkä hieman yliarvostettu, Joyta en toki ole nähnyt mutta musta tuntuu että moni muu vähintään yhtä lahjakas on jäänyt vähän Jenniferin varjoon. Tosin hän on kyllä ihan itseoikeutetusti oman valokiilansa ansainnut, harva naisnäyttelijä on yhtä sanavalmis ja suloinen kuin hän. Ja hei, ehkä neljäs oscarehdokkuus kertoo myös jotain. Mutta silti, hänen roolinsa tuntuvat musta olevan vuodesta toiseen aika samanlaisia. Näyttelijänä yliarvostettu. Musta tuntuu että ne hänen leffansa on jo ihan nähty. Saoirse Ronania rakastan. Mutta siis, Brie Larson vie tämän.

Paras miessivuosa
Christian Bale (The Big Short)
Tom Hardy (The Revenant)
Mark Ruffalo (Spotlight)
Mark Rylance (Bridge of Sighs)
Sylvester Stallone (Creed)

Tom Hardy!!! On vääryys jos Tom ei tästä Oscaria saa, vaikka en ole nähnyt tästä kategoriasta kuin kaksi leffaa. Mark Ruffalo oli ihanan kiihkeä roolissaan mutta silti, Tom Hardy!! Sylttykin osaa näemmä näytellä kun on ehdokkuuden saanut.

Paras naissivuosa
Jennifer Jason Leigh (The Hateful Eight)
Rooney Mara (Carol)
Rachel McAdams (Spotlight)
Alicia Vikander (Tanskalainen tyttö)
Kate Winslet (Steve Jobs)

Tämä on paha. Jennifer Jason Leigh oli 90-luvulla mun ehdoton suosikki ja oli mahtavaa huomata että hän tekee vielä leffoja. En ole nähnyt viimeisintä Tarantinoa joten en osaa hänen suorituksestaan mitään sanoa mutta uskoisin että jo pelkkä ehdokkuus on hänelle iso juttu.
Rooney Mara jäi vähän Cate Blanchettin jalkoihin eikä Rachel McAdams myöskään ehkä ihan voittoon asti tässä mene. Kate Winslet oli hyvä omassa roolissaan mutta häneltä on nähty parempiakin suorituksia valkokankaalta. Sensijaan Alicia Vikander.. Voi morjens! Kun mentiin katsomaan Tanskalaista tyttöä, tiesin että tulen palvomaan Eddie Redmaynea. Mutta ehdoton yllättäjä leffassa oli Alicia Vikander, joka esitti vahvasti Eddie Redmaynen roolihahmon vaimoa. Tykkäsin aivan poskettoman paljon siitä, että elokuvassa ilmennettiin myös puolison hämmennystä aiheen ääreellä ja tunteiden ristiriitaisuutta. Ja Alicia Vikander teki sen niin vahvasti että en loppupeleissä osannut sanoa kumpi musta oli tässä leffassa parempi, Alicia vai Eddie. Eli paras naissivuosa ehdottomasti Alicia Vikanderille.

Lyhennän vähän tätä reportaasiani ja veikkaan lopuksi että Pitkän dokumenttielokuvan voiton tulee viemään Amy ja parhaan kuvauksen Oscarin vie Emmanuel Lubezki. Parhaan maskeerauksen ja hiukset-kategorian vie Mad Max. Siinäpä ne mun suosikit oli! Kovasti odotan gaalan esityksiä sekä myös sitä, onko Chris Rock musta edelleen ihan sairaan ärsyttävä.

Muistellaan lopuksi vielä viime vuoden gaalan kaksi nostalgisinta tapausta. Lady Gagan huikeahuikea Sound of Music-tribuutti Julie Andrewsille, joka saa mut edelleenkin itkemään ja hyrisemään kylmistä väreistä sekä ihanan Graham Mooren puhe, jota pakotin myös lapset katsomaan useamman kerran.

Nyt mä lähden tankkaamaan unta jotta jaksan valvoa.

Ps. Munkin mielestä on vääryys että ehdokkaat on kaikki valkoisia. Toissapäivänä tuli katsottua muutaman vuoden takainen 12 years a slave ja ihasteltua mm. ihanan Lupita Nyong'o'n ilmiömäistä roolisuoritusta. En kuitenkaan boikotoi gaalaa koska se ei mun mielestä ole se keino, jolla näihin asioihin voidaan vaikuttaa.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Keittiön lempparituoksut

Maailmanlopun miesflunssa iski kesken yövuorojen. Kunnolla se jyräsi poskionteloihini vapaiden alettua ja tulipahan taas huomattua miten kamalaa olisi, jos ei pystyisi haistamaan mitään. Jos syystä tai toisesta hajuaisti puuttuisi kokonaan.

Mä en ole näköjään blogin puolelle saanut moneen aikaan tuotettua mitään ruokajuttuja. Instagramia olen sensijaan piinannut kyökkimme tuotoksilla sitäkin enemmän. Muutama ruokapostaus on mietinnässä, saa nähdä saisinko ne toteutettuakin. Tämän väliaikaisesti kadonneen hajuaistini myötä teki mieli kirjoitella keittiön lempparituoksuista. Mulle nimittäin ruoan tuoksu on vähintään yhtä tärkeä juttu, kuin ruoan ulkonäkö ja makukin on.

Tiesittekö että hajuaistin synnyttämät muistot pysyvät muistissamme kaikista pisimpään! Erilaiset tuoksut voi herättää meissä muistoja ja muistikuvia jopa vuosikymmenien jälkeen. Mä olen huomannut että osa mun lempparituoksuista on juuri tuollaisia. Se muistojälki on jäänyt johonkin sopukoihin jo lapsena ja se tuoksu herättää mussa mukavia muistoja.


No millaiset tuoksut mua sitten eniten hellii? Äkkiseltään tuli mieleen nämä.

Fenkoli
Tämä tuoksu toimii kuivattunakin mutta tuoreen fenkolin tuoksu on jotain sellaista, mihin tekisi mieli sukeltaa. Raikas ja pehmeä ja herkullinen. Fenkoli on niin hyvää ihan kaikessa. Kalan kanssa ja salaatissa tai vaikka keitossa. Erityisen hyvä makupari se on ruoissa, joihin voi lorauttaa sekaan myös vähän valkkaria. Fenkolia voi syödä miten vaan, toimii raakana, paistettuna tai haudutettuna. Maistuu liha-, kala-, että kasvisruoissa. Harmi vaan että kotimaisella fenkolilla on melkoisen lyhyt satokausi. Aina silloin tällöin turmelen ekologista jalanjälkeäni ja ostan ulkomaista fenkolia. Mutta vain silloin, kun fenkolin himo iskee ylivoimaiseksi.

Kardemumma
Jos mun pitäisi nivoa oma lapsuus yhteen tuoksuun, niin se olisi ehdottomasti pulla. Ja pullassa kardemumma. En voi ymmärtää ihmisiä jotka ei tykkää kardemummasta. Pulla ei ole pullaa ilman sitä! Kardemummaa kannattaa kokeilla myös ruoassa, eritoten nepalilaiset tai intialaiset ruoat on aika muikeita kardemummalla maustettuna. Viime kesänä heitin sitä myös hilloon ja joka kerta, kun tuota on ollut tarjolla, joku on kysynyt että hei mikä täällä maistuu, onpa jännän hyvää. Kardemummahan se!

Minttu
Mun keittiöpuutarhassa kasvaa minttua ympäri vuoden. Kesällä nostan yrtit partsille ja syksyllä ne siirtyy taas takaisin sisälle. Muut yrtit on vaihdettu uusiin aina silloin tällöin, mutta sama minttupuska on tuottanut sitkeästi meille satoa jo lähes kolme vuotta. Aina välillä näyttää että se kuolee mutta sitten taas tapahtuu jotain ja minttu virkoaa. Oon antanut itseni ymmärtää, että luonnossa kasvava minttu on tosi sitkeä ja pikemminkin meinaa jyrätä muut kasvit alleen. Ehkä se tuon ominaisuuden takia selviää niin hyvin mun ainiin näitä pitäisi varmaan kastellakin-hetkistä kuin myös oho, kato yöpakkasia, pitääpä nostaa yrtit sisälle-tapauksista. Tuoreet yrtit tuoksuu mun mielestä muuten ylipäätään ihan mielettömän hyvältä.
Kannattaa aina ostaa vahvaa minttua. Se tavallinen minttupuska tuottaa tosi miedonmakuisia lehtiä ja jos minttua johonkin laittaa niin täytyy sen maistuakin. Mojiton lisäksi minttu toimii erilaisissa salaateissa tosi hyvin. Ja on myös tosi muikea makupari mansikalle tai vesimelonille.

Lime
Mä voisin halkoa limeä ihan vaan sentakia, että voisin haistella sitä ihanaa tuoksua. Mä olen justiinsa niitä tyyppejä, jotka nuuhkii maanisesti käsiään sen jälkeen, kun on käsitellyt limeä. Lime toimii makunsa puolesta monessa, mä pusken sitä kaikkeen missä on myös avokadoa. Ne tukee mun mielestä makunsa puolesta toisiaan ja lisäksi lime pitää huolen siitä että avokado ei pääse tummumaan liian pian.

Inkivääri
Rakastan!!! Inkiväärinkin käsittelyn jälkeen nuuhkin sormiani maanisesti. Kokeile laittaa smoothien sekaan sormenpään kokoinen pala. Ihan ässä makupari esimerkiksi mustikan kanssa. Ja hyvää myös kasviskeitoissa.

Kaalilaatikko
Mä en sinänsä varsinaisesti tykkää muuten kaalin hajusta, mutta uunissa muhiva kaalilaatikko on ihanan tuoksuista. En tiedä mikä sen tekee. Kaalin, sipulin ja porkkanan kombo kenties? Tai se, että pidän kaalilaatikkoa täysin rakkausruokana ja se on ehdottomasti yksi ihanimmista valmistuvan ruoan tuoksuista mitä tiedän. Ei uskoisi että se on mun vanhoja kouluruokainhokkeja.

Punaviini
Punkkuhan on lasista peräisinkin aivan ihanaa, mutta se varsinainen punaviinin tuoksu pääsee oikeuksiinsa vasta ruoissa. Eritoten pataruoissa. Voi jumankauta!! Aina kun valmistumassa on ruokaa joka muhii punaviinissä, tekisi mieli hakea lusikka siinä vaiheessa kun tuoksu alkaa leijailemaan ja mennä vähän maistelemaan.. Punaviinihän toimii lihan kanssa erityisen hyvin, sekä ruokajuomana että kastikepohjana. Älä unohda valkosipulia ja rosmariinia jos tarjolla on myös punkkua, ne tukee toistensa makua erityisen hyvin.

Savupaprika
Kuivattu savupaprika maistuu hyvältä, mutta sen tuoksu on se joka on aivan järjetön. Kannattaa ostaa välillä tavallisen paprikamausteen sijaan savupaprikaa. Sen aromi erilaisissa ruoissa on aivan mieletön. Antaa mukavan twistin kaikkiin tomaattipohjaisiin ruokiin, kuten vaikka pizza- tai pastakastikkeet. Semmoisen lämpimän maun ja tuoksun. Savuruokien inhoajien ei tarvitse kuitenkaan hätkyä ja hylkiä savupaprikaa, se ei maistu samalla tavalla savulta kuin esimerkiksi savujuusto.

Nyt mä menen keittämään vihreää teetä lääkkeeksi. Hajuaistin puuttuminen onkin ihan paikallaan kun mukissa on vihreää teetä, se nimittäin haisee musta aivan kamalalle.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Yhteis-vitun-haku

Heti ensi kättelyssä taputan itseäni olalle oikein raflaavasta otsikosta ja heitän perään pienet vanhemmuusoksennukset ja nillitykset. Tällä kertaa en marise omasta koulukuumeesta vaan jurmutan tuosta esikoisesta.

Meillähän Ekalla on edessä yhteishaku. Se on itseasiassa nyt jo niinkuin käynnissä ja jatkuu ensi kuun puoliväliin. Aihe alkaa meidän perheessä olla sellainen, että vanne kiristää kaikilla osapuolilla. Älkää ymmärtäkö väärin, mä en ole todellakaan päättämässä lapseni puolesta että mitä hän tulevaisuudellaan tekee (tai no senverran kyllä päätän että jotain sen täytyy opiskella vaikka oppivelvollisuus loppuukin). Mutta mun täytyy kyllä sanoa että mä olen heitä, joiden mielestä oppivelvollisuus saisi jatkua vähän pidempään. Joku yleissivistävä pakollinen oppilaitos peruskoulun jälkeen olisi mun mielestä vielä paikallaan ihan jokaiselle nuorelle. Koska mun mielestä iällisesti liian nuoret joutuu liian isojen päätösten eteen tässä peruskoulun loppuessa.

Peruskouluhan on siinä mielessä helppo rasti kaikille, että siinä on yhdeksäksi vuodeksi tiedossa mitä tehdään. Kaikki käy saman. Se koulun alkaminen ekalla luokalla oli ihan pala kakkua, jos vertaa nyt tähän nykytilanteeseen. Kun ollaan ihan oikeasti täysin tuntemattoman edessä. Tämä jos mikä on pelottava vaihe.

Toisillahan on hurjan ajoissa tosi vahva näkemys siitä omasta tulevaisuudestaan ja varma tieto siitä, mitä he haluavat isona tehdä. Musta vaan tuntuu että tuo porukka noissa ysiluokkalaisissa on tosi pieni marginaali. Ei ysiluokkalaisen vielä tarvitse tietää mitä haluaa tehdä isona. Ei yhdenkään alaikäisen mun mielestä tarvitse. Vanhemmilla pitäisi olla enemmän sananvaltaa siinä, mitä peruskoulun jälkeen tehdään. Nyt mun mielestä korostetaan hirveästi sitä nuoren omaa päätäntävaltaa. Joka toki on tärkeä sekin, vaan vastuu tuosta on musta monelle vähän liian kova vielä tässä vaiheessa.

Mä olen kyllä sitä mieltä että opiskelee mitä vaan, niin se ei varmasti mene hukkaan. Mutta, olen itse ottanut isoja harha-askeleita aikanaan omien opintojeni kanssa ja saman virheen on tehnyt myös Kaksikon isä. Meistä molemmat katuu niitä valintoja, joita silloin nuorena piti tehdä. Kun ei oikeasti tiennyt mitä haluaa. Meistä molemmat tekisi nyt ihan erilaiset valinnat, jos voisi. Tästä syystä me ei anneta meidän lasten päätyä ihan mihin tahansa opiskelemaan. Välttämättä.

Mä olisin aikanaan itse kaivannut mun vanhemmilta vähän osallistuvampaa ja sanotaanko nyt näin, päättävämpää otetta, kun olin itse näiden valintojen edessä. Tokihan mäkin kovapäisenä teininä uhittelin että opiskelen mitä mä haluuuuun, vaikka en todellakaan tiennyt mitä haluan. Meillä on vähän se tilanne että Eka ei tunnu edes ihan hahmottavan kaikkia opintokokonaisuuksia. Tai sitä, mikä minkäkin ero on. Tai ainakin tämmöinen olo mulla on jäänyt meidän jutteluiden jälkeen. Miten mä voin antaa lapsen valita opintonsa, jos se ei edes tiedä mitä se valitsee?

Ekalla on nyt vähän se asenne että hän yrittää jatko-opintonsa valita sen mukaan, missä pääsisi mahdollisimman helpolla. Että ei nyt vaan tule liian rankkaa. Joka on musta sinänsä ihan ymmärrettävä näkökulma mutta mun mielestä täysin väärä. Koska eihän koulun ole tarkoituskaan olla mitään kattoon räkimistä. Tottakai sen pitää välillä tuntua rankalta ja tottakai niiden omien opintojensa eteen täytyy tehdä töitä. Nythän se opiskelu ihan oikeasti vasta alkaa! Ja tämä toimii meillä nyt vähän kiistakapulana. Eka haluaisi hakeutua sellaisen koulutusohjelman pariin, joka on täysin vanhentunut. Jonka hyöty on rehellisesti sanottuna onneton, juurikin tuon vanhentuneisuutensa takia. Musta olisi nyt ihan karhunpalvelus päästää hänet kouluun, jonka hän suorittaisi ihan vasurilla. Koska mitenkäs sitten kun pitäisi hakeutua vielä siitä eteenpäin opiskelemaan? Kun on vapaamatkustellut sen tutkintonsa ja sitten pitäisi selvitellä tie jatko-opintoihin.

Ekalla on olemassa haaveammatti. Johon voi käsittääkseni opiskella aika montaakin erilaista reittiä. Kuitenkin, kun kyseessä on vielä tosi nuori henkilö (Ekahan täytti 15 vasta joulukuussa) olisi mun mielestä järkevintä nyt pitää kaikki mahdollisuudet niin avoinna kuin mahdollista. Antaa mielen vielä kasvaa ja vahvistua ja opiskella sellaista yleishyödyllistä. Ja ylipäätään opiskella sellaista, josta saisi jotain eväitä jatkoon edes jossain muodossa. Eikä mitään sellaista, joka todetaan vanhentuneeksi kokonaisuudeksi. Joka tuskin riittää duuniin saatika pohjaksi jatko-opintoihin. Vaan mitenkä ajat tämän läpi sille nuorelle, jolle on painotettu vähän joka taholta sitä että itse saa valita?

Tässä vuosien varrella on ollut muuten hauska seurata oman kaveripiirin suhtautumista, alitajuista sekä tiedostettua, jälkikasvun opintoihin. Aika moni nimittäin iskostaa niitä omia toiveita lapsien opinnoista jo siitä lähtien, kun lapsi syntyy. Vappuna, vanhojen tanssien aikaan ja lakkiaisten hujakoilla haaveillaan miten se omakin lapsi sitten aikanaan painaa sen valkolakin päähän. Vaan mitä jos ei painakkaan? Mä en ole sen isommin haaveillut suuntaan enkä toiseen siitä, mitä lapset isona tekisi. Kunhan päätyvät hommiin joissa ovat tyytyväisiä. Oon pyrkinyt aina välttämään puhumasta penkkareista tai ylppäreistä, koska ne tarkoittaa automaattisesti lukiota. Mutta nyt kun tässä ollaan ihan konkreettisesti noiden valintojen edessä, tuntuu että olisiko näistä pitänyt kuitenkin jutella vähän toiseen sävyyn jo aiemmin. Kun toinen selvästi on vielä vähän.. no sanotaan nyt vaikka kypsymätön noiden ajatustensa kanssa. Eikä ihan älyttömästi tunnu vastaanottavan mitään mitä aiheesta koittaa jutella.

Asiasta keskusteleminen on tosi vaikeaa, koska Eka heittää jatkuvasti kehiin sitä korttia että häntä painostetaan. Vaikka ei todellakaan painosteta, se on häneltä vaan osittain yksi tapa yrittää että saisi tahtonsa läpi. Opon kanssa on juteltu ja kuvittelin jo että no nyt on vähän selvemmät kuviot mutta vielä mitä. Kai lasten pitää antaa tehdä tietyt mokat elämässään mutta voisiko ne olla kuitenkin jotain muita kuin kouluun ja duuniin liittyviä? Tuntuu muuten tuon pienimmän uhmailut ja muut taas melko pieneltä tämän isoimman juttuihin verrattuna...

lauantai 20. helmikuuta 2016

Lukuhaaste: Nainen junassa

30. Viihteellinen kirja


No nyt sitten sitä ihan oikeasti viihteellistä kirjaa!

Koen aina pientä ärsytystä, jos jonkun kirjan kansissa lupaillaan että Jos tykkäsit Kiltistä tytöstä, niin tulet rakastamaan tätä. Samantyyppistä ärtyilyä koen siinä vaiheessa kun sitten luen sitä kirjaa ja mietin että no niinpä muuten rakastankin. No tämä nyt oli sitten just niitä kirjoja. Yhtä järjettömän hyvä kuin Kiltti tyttö.

Rachel ajaa joka aamu junalla Lontooseen. Hän alkaa seuraamaan radanvarressa asuvaa pariskuntaa, keksii heille nimet, ammatit ja elämän. Kuvittelee heidän parisuhdettaan ja sitä, millaisia he ovat. Eräänä päivänä Rachel näkee jotain, joka on täysin odottamatonta. Ja pian tämän jälkeen pariskunnan nainen katoaa. 

Nainen junassa luokitellaan kai trilleriksi. Mä en yleensä lue tämäntyyppisiä kirjoja (no paitsi sen Kiltin tytön ja kaikki muut Gillian Flynnin kirjat jotka käsiini saan) mutta tämä ei ollut musta jotenkin yhtään trillerimäinen. Tämä ei pelottanut eikä se ollut karmiva. Vaan jännä ja kutkuttava. Ihan hemmetin hyvin rakennettu tarina! Viihdyttävä on juurikin se, mikä tätä kirjaa kuvailee.

Mulle tuli lukemisen aikana aika pian olo että mä olen kirjan Megan. Kun luin vähän pidemmälle niin sitten huomasin kyllä että no en sentään. En elä valheellisesti tai omaa yhtä synkkiä salaisuuksia mutta musta tuntui monilta osin että pystyin samaistumaan Meganin ajatuksiin. Ehkä sekin teki tästä jotenkin ei-trillerimäisen. Oli vahva samaistumispinta. Ja pakko myöntää että tuntui aika hauskalta että kirjan bitch oli se, joka tarjosi niin inhimillisiä ajatuksia ja tunteita, että juuri hän tuntui eniten siltä omimmalta. Ylipäätään tykkäsin että kirjassa ilmennettiin naishahmojen synkkiä puolia. Että kirjassa ei ollut yhtäkään naista joka olisi sellainen, kuin naiset kirjoissa tuppaa olemaan. Vaan tässä oltiin vähän ronskeja, käsiteltiin vaikeita tunteita ja ajatuksia eikä oltu kovin kilttejä.

Kirja on kirjoitettu kolmen henkilön vinkkelistä tarkasteltuna ja eri ajanjaksoissa. Niitä oli välillä vähän hankala seurata ja välillä piti palata tarkistamaan että mitäs ajanjaksoa se edellinen henkilö nyt kirjoittikaan. Mutta ei tuo nyt lukukokemusta sinänsä häirinnyt. Vaatii kyllä ehkä vähän keskimääräistä enemmän keskittymistä jotta palikat asettuu kohdilleen omien korvien välissä mutta missään nimessä tämä ei ollut raskas luettava. Tätä ei halua laskea käsistään koska se on kirjoitettu niin älykkäästi.

Tarinassa ei tapahtunut mitään kovin mullistavia juonenkäänteitä mun mielestä, tylsä tämä ei kuitenkaan missään nimessä ollut. Tarinaa rakennettiin ja käänneltiin pikkuhiljaa ja lukija pystyi siinä samalla miettimään juonenkäänteitä ja pohtimaan kuka olisi syyllinen mihinkin. Pieniä vihjeitä ripotellaan pikkuhiljaa ja ne huomaa oikeastaan kunnolla vasta kirjan lopussa. Loppuratkaisu ei mun mielestä nyt ehkä ollut ihan niin yllättävä, mitä kaikissa ylistyksissä lupailtiin, mutta ehdottomasti tämä on muuten kyllä kokonaisuutena kaikkien kehujen arvoinen. Ei Gillian Flynn vaan jotain ihan omaa.

Harva trilleri kestää montaa lukukertaa, koska tapahtumathan jo tietää. Mutta tämän kyllä ehdottomasti haluaisin myös omaan kirjahyllyyni jotta sen voisi lukea uudestaankin. Tämä nimittäin kestää useammankin lukukerran.

Lukuhaaste täällä

torstai 18. helmikuuta 2016

Puhutaan seksistä (..taas)

Nyt sattui silmään Hesarista niin hyvä Maija Aallon kolumni seksistä, että oli ihan pakko alkaa bloggaamaan aiheesta.

Ekaksi kaivelin kuitenkin esiin mitä oon aiemmin horissut täällä seksistä. Löytyi ainakin tämä ja tämä.

Taas on tutkittu miten me harrastetaan seksiä. Aina vaan vähemmän ja vähemmän. Mikä on musta toisaalta hassua ja toisaalta ihan loogista jos ja kun ajatellaan miten yliseksualisoituneessa maailmassa me eletään. Seksi myy mutta ei meidän makkareihin asti. Erityisen mielenkiintoista mun mielestä on se, että yliseksualisoituminen ei ole sama asia kuin seksuaalinen vapautuminen. Monesti kuitenkin tuntuu että ne niputetaan samaan.

Mä uskon että ihmisten haluttomuuteen vaikuttaa myös se, että seksi ei ole enää vain naisten velvollisuus. Enää ei tarvitse suorittaa niitä "aviollisia velvoitteita" jos ei siltä tunnu. Ei ne miehetkään sekunnissa valmiita hommiin ole mutta uskon että juju on nimenomaan siinä että seksin ei tarvitse olla naiselle enää pelkkä velvollisuus. Ja kun siitä haluttomuudesta ei puhuta, ollaan aikamoisessa oravanpyörässä. Jos ei koskaan oikeasti avata mitä sen haluttomuuden taustalla on, tilanne menee siihen että vongataan ja torjutaan ja vongataan ja torjutaan. Mutta ei puhuta syistä. Se vaikuttaa ennenpitkää myös miehen haluihin, jos aina torjutaan (toki nämä kuviot on myös joskus toisinkinpäin). Varmasti joskus ne puheet voisi unohtaa ja oikeasti vaan pistää sitä melaa mekkoon mutta se toimii apuna vain hetkessä, ei itse asiassa.

Jokainen määrittää itse sen mitkä on ne omat rajat. Ja parisuhteessa olisi varmaan ihan hyvä vähän määritellä niitä yhteisiä rajoja. Seksi nyt kuitenkin kuuluu parisuhteeseen, toisilla kerta viikkoon ja toisilla kerta vuoteen. Mikä vaan nyt tuntuu siltä oikealta. Kuitenkin mulla ainakin on vähän se olo että seksittömyyttä halutaan sysätä helpommin naisten niskoille. Silloinkin kun haluttomuus johtuukin miehestä. Ja se juurikin ehkä johtuu siitä että seksiä on pidetty aiemmin nimenomaan naisten velvollisuutena ja miesten nautintona. Että ei voi sanoa ei. Naisille se on ollut välttämätön paha. Miesten taas täytyy nauttia aina seksistä, eihän mies voi olla nauttimatta. Ja seksi on ollut miehelle myös vallan väline, keino hallita. Nuoremmille tämä voi ajatuksena tuntua tosi oudolta, mutta vuosikymmeniä parisuhteessa olleille se ei välttämättä olekaan ihan niin vieras ajatus. Raiskaus parisuhteessa on kriminalisoitu vuonna 1994. Tuosta on vasta 22 vuotta. Ja eihän asian kirjaaminen lakiin tarkoita vielä sitä että asenteet muuttuu samaa tahtia ja samassa ajassa. Jos halutaan käyttää sanaa velvollisuus parisuhteen ja seksin kohdalla, niin silloin pitäisi puhua molempien velvollisuudesta. Käsitteillä on merkitystä.

Kuitenkin, vaikka naiset voi nyt vaikuttaa omaan seksielämäänsä aiempaa enemmän, on naisten orgasmit vähentyneet. Tämäkin vaan on musta vähän kaksiteräinen miekka. Pelkät orgasmit on ehkä vähän huono mittari vaan kun niillä on oikeasti merkitystä. Lisäksi Aallon tapaan, mäkin uskon että monilla meistä on kaiken aikaa vähän paha olla. Erityisesti naisilla. Siitä pienestä pahasta olosta on tullut niin standardi, että me ei edes huomata sitä. Se vaan vaikuttaa sitten vähän kaikkeen.

Lisäksi uskon myös siihen että parisuhteissa ei enää välttämättä tunneta sitä kumppania ja hänen mieltymyksiä. Koska ne mieltymyksetkin saattaa muuttua. Periaatteessa parisuhdekin on sellaista jatkuvaa kasvun myötä tapahtuvaa tutustumista toiseen. Ja tämän kaiken muun arkihapatuksen myötä se tuntuu joskus tosi työläältä. Että miksei asiat nyt voi olla niinkuin ne on aina olleet. Tuttua ja turvallista. Mutta ei ne ole, kasvua ja kehitystä tapahtuu, myös siellä kammarin puolella ja se vaatii vaivannäköä. Eihän se, että elää parisuhteessa, takaa ja tarkoita sitä että myös tuntee sen kumppaninsa. Toisethan tuntevat itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan parisuhteessa.

Aalto mainitsee myös vääristyneen kehonkuvan, sekä omaan että toisen vartaloon. Mä lisään tähän päälle myös vääristyneet odotukset sekä oletukset. Joita suolletaan meidän aisteille joka puolelta. Aalto mainitsee myös sen että seksistä on tullut kovin vakava asia, vaikka hauskaahan sen piti olla. Mä huikkaan että myös parisuhteista on tullut kamalan vakava asia. Musta tuntuu että ne seikat, joihin parisuhteissa kehotetaan panostamaan, on välillä vähän vääriä. Musta se on ihan ok jos nyt ei aina tunne järjetöntä seksipoltetta sitä kumppaniaan kohtaan. Mutta sen kumppanin pitäisi aina kuitenkin tuntua järjettömän hyvältä ystävältä, läheiseltä tukipilarilta sekä tutulta turvasatamalta. Ja noita seikkoja ei saa kuntoon vain sillä että harrastetaan x-määrä seksiä viikossa.

Mulle on tullut yllätyksenä se, että sitä ei aina itsekään tunne itseään seksualisesti. Silloin joskus teininä kun seksivalistus alkoi, puhuttiin paljon että itsetyydytyksen kautta voi tutustua itseensä ja omaan seksuaalisuuteensa. No kuulkaa, ei se riitä. Ei alkuunkaan. Koska ei se teini-ikäinen minä ole yhtään sama kaveri kuin tämä nykypäiväinen minä. Seksinkään saralla. Siihen uuteen tyyppiin pitää tutustua jotta sen tuntee. Sensijaan että aina hoetaan miten kumppaniinsa pitäisi tutustua niin me ollaan ilmeisesti unohdettu myös se, että itseensäkin pitää tutustua kaiken aikaa. Ei me pysytä samanlaisina tuttuina ja läpikoluttuina.

Ehkä mä vaan en ole osannut etsiä tai katsoa riittävän tarkasti, mutta musta tuntuu että seksistä ei puhuta riittävästi, kun takana on vuosikymmeniä kestänyt suhde. Ei puhuta niistä oikeista asioista. Ne on siellä tabu-kentällä. Ikäihmisten seksualisuuteen on herätty mutta entäs keski-ikäiset? Puhutaan että nelikymppiset on tosi vapautuneita seksin saralla koska ovat hyväksyneet itsensä. Mutta miten se tapahtuu? Mitä se vaatii? Eikai ainakaan sitä kriisiä?

Tutkimuksia on tehty viime vuosina paljonkin. Mutta täysin ne ei ole selittäneet sitä, miksi meidän seksielämä on näivettymään päin. Ja tämä on musta vaan niin ristiriitaista, jos mietitään mihin suuntaan me ollaan menossa. En usko sekuntiakaan mihinkään konservatiivisiin arvoihin. Mutta jos ajatellaan että tässä on haettu tasa-arvoa avioliittoihin, herätty keskustelemaan transsukupuolisten pakkosteriloinnista sekä sateenkaariperheiden oikeuksista (puhumattakaan valtaväestöä koskevista vapautumisista) niin jos nyt ei olla otettu askeleita niin ainakin on katsottu sinne avoimeen ja monimuotoisempaan päin. Miksi nämä ei välity tutkimustuloksiin? Vai välittyykö?


tiistai 16. helmikuuta 2016

Mobiilisti, mobiilimmin, mobiilein

Nykyään saa jos nyt ei päivittäin, niin viikoittain lukea uutisia vanhempien mobiilikäyttäytymisestä suhteessa lasten kehitykseen. Älypuhelinten yleistyttyä näiltä lieveilmiöiltä ei ole voinut välttää. Ja mun on pakko sanoa että alkaa vähän väsyttää tämä yksitoikkoisuus.

Mulla ei ole mikään tarve kyseenalaistaa tai kieltää ammattilaisten näkökantoja tai tutkimustuloksia. Oon itsekin ulissut liikakäytöstä ja oon siitä edelleen samaa mieltä. Mutta musta alkaa tuntumaan että olisi hirveän virkistävää lukea joskus myös hyödyistä. Mikä on käytön kannalta vielä riittävissä rajoissa ja mitä hyötyä teknologiasta voisi olla. Sensijaan että jankataan jatkuvasti liikakäytöstä ja haitoista. Koska ihan oikeasti, jos on haittoja niin varmasti on olemassa myös hyötyjä. Ja sopivaa käyttöä.

Vaikka en nyt kyseenalaista niin pohdin kuitenkin vähän. Mun mielestä nimittäin näissä uutisissa vedetään aikalailla mutkia suoriksi. Jos lapsen puheessa on viivästymää, se johtuu siitä että vanhemmat ei keskustele enää lastensa kanssa koska ne on kännykkä kädessä. Jos lapsi on levoton ja huomionhakuinen, johtuu se siitä että vanhempi on kännykkä kädessä. Jos lapsi ei tottele, johtuu se siitä että vanhemmalla on kännykkä kädessä. Näistä on tärkeä puhua ja tärkeä miettiä, mutta mä kaipaisin enempi ratkaisukeskeistä uutisointia. Muutakin kuin hyihyi vanhemmat, pois somesta!

Ne ääripäät ja marginaalit on olemassa. Jossa ongelmat ja haitat oikeasti haittaa. Mutta missä se ääripään raja menee? Tämä ei mulle ole koskaan välittynyt näistä eri uutisoinneista. Mikä on liikaa? Enempi mulle on välittynyt sellainen jokotai mentaliteetti. Mikä ei musta nyt varsinaisesti toimi ratkaisuna. Koska kehitys kehittyy ja teknologia lisääntyy. Kaikki mobiilitoimiminen ja -teknologia alkaa olemaan arkipäiväistä ja se tulee yleistymään entisestään. Eli voitaisiinko vaihteeksi hypätä kehityksen kelkkaan mukaan ja miettiä mikä on normaalia. Ja miten saataisiin tämä kehitys hyödynnettyä mahdollisimman hedelmällisellä tavalla. Kun jatkuvasti uutisoidaan vaan negatiiviseen sävyyn, niin musta sillä aiheutetaan haittaa myös sille teknologian kehitykselle ja sille, miten ihminen voi hyödyntää tätä kaikkea kehitystä.

Jos lapsen kehitys vahingoittuu vanhemman kännykän käytöstä, niin äkkiseltään mulle tulee mieleen että siellä perheessä on muitakin ongelmia. Että se välinpitämättömyys ei välttämättä jää vain siihen että some ajaa lapsista edelle. Lisäksi mua mietityttää että onko joku mobiilikäyttäytyminen sitten sallitumpaa kuin toiset? Somehan nimittäin nousee näissä aina esille. Että se on nimenomaan some joka ne vanhemmat imaisee mukaansa ja se on nimenomaan some josta ihmiset pitäisi saada vieroitettua. Onko puhelimeen vastaaminen missä määrin haitallista? Tai viesteihin vastaaminen? Tai säätilan tarkastaminen? Kärjistän nyt ihan tarkoituksella. Se, että puhelin on jatkuvasti kädessä on epäkohteliasta, oli sun seurassa aikuisia tai lapsia. Mutta onko sillä sisällöllä merkitystä? Onko joku käyttö hyväksyttävämpää ja jos on niin miksi?


Lapseni joutui joku tovi sitten tekemään kouluun puheen. Puhe myös pidettiin koulussa. Hän valitsi aiheeksi teknologian hyödyntämisen opetuksessa. Ja on pakko myöntää että tämä oli aika silmiä avaava näkökanta mullekin. Osittain teknologiaa jo hyödynnetään. Jonkunverran kännykät on jo mukana opetuksessa. Ja esimerkiksi lukiossa on ensi syksynä oltava joko läppäri tai tabletti. Kirjat tulee jatkossa hankkia sähköisessä muodossa. Vuoteen 2019 mennessä ylioppilaskirjoitukset tehdään sähköisesti. Puhumattakaan työelämästä, jossa teknologiaa hyödynnetään jo monin eri keinoin ja tullaan hyödyntämään enenevissä määrin. Virtuaalisuus, mobiiliteknologia, robotiikka, sähköiset järjestelmät. Nämä on osittain jo nyt käytössä. Pääkaupunkiseudulla toimiva Metropolia kouluttaa monimuotoisesti Pohjois-Suomessa röntgenhoitajia niin että valtaosa opinnoista tapahtuu virtuaalisesti. Torontossa toimii maailman ensimmäinen robottisairaala ja ylipäätään robotiikkaa ja mobiiliteknologiaa tullaan hyödyntämään sairaalamaailmassa enemmän ja enemmän. Ehkä nämä on vähän kaukana somesta, mutta samat laitteet tuossa on käytössä. Ja sensijaan että leimataan ne helvetin koneiksi, me voitaisiin ottaa niistä myös se hyvä irti.

No palatakseni takaisin siihen vanhempien kännyköiden käyttöön sitten. Että puhelin pois kun ollaan lasten kanssa. Mun on pakko sanoa että mä en ehkä ihan allekirjoita tuota ääripäätä. Jos nyt mietitään ihan sellaisen kohtuullisen käytön vinkkelistä niin mun on pakko sanoa että ihan en jaksa uskoa että vaurioitat lastasi jos välillä hoidat jotain asiaa sähköisesti. Kyllä mä ainakin sanon mun lapsille monissakin eri tilanteissa että odota vähän. Kun laitan pyykkejä kuivumaan, kun laitan ruokaa, kun käyn vessassa, kun pakkaan tavaroita valmiiksi. Esimerkkejä on lukemattomia. En näe että mikä ero sillä on, että vastaan sähköpostiin ja sanon lapselle että odota hetki kuin siinä että lajittelen pyykkejä ja sanon että odota hetki. En pidä itseäni mitenkään mobiilina mammana mutta jos mulla nyt siinä on joku laskunmaksu kesken tai joku vähäpätöisempikin juttu koneella tai kännykällä niin kyllä joskus saa sen asian hoitaa loppuun, ilman että lapsi on vaurioitunut ja terapia edessä. Ja meiltä löytyy yksi lapsi, jonka puheessa on vähän viivästymää. Siihen muuten voi olla muitakin syitä kuin vanhemman kännykän käyttö.

Mitä isommaksi lapset kasvaa, sen enemmän heiltä voi edellyttää että he odottavat joskus vuoroaan. Se on ihan kohteliastakin. Mä en ole ikinä ollut mutsi joka pyörii vaan lastensa ympärillä. Vaan touhuan kotona ollessa vähän kaikkea, välillä lasten kanssa yhdessä ja välillä yksin. Ja jos mulla on jotain sillälailla kesken, että mun on hoidettava asia loppuun niin kyllä pyrin kasvattamaan lasta niin, että hän ymmärtää että joskus pitää odottaa. Oli kyse sähköisestä seikasta tai jostain muusta. Ja tämä on meillä ainakin ihan jatkuvasti työn alla. Että opetellaan odottamaan omaa vuoroaan. Pidän esimerkiksi tosi epäkohteliaana jos mä luen ja meidän teinit keskeyttää mua jollain koko ajan. En usko hetkeäkään että he vaurioituvat siitä että yritän ohjata heitä jatkuvan keskeyttämisen sijaan hoitamaan kerralla kaikki mielellä olevat asiat. Että kerralla jutellaan ja hoidetaan mitä nyt mielessä on ja sitten mä saan tovin lukea itsekseni. Läppärillä, kännykällä tai sitten vaikka vanhanaikaisesti kirjaa. Miksi se ruoanlaitto tai kodinhuolto olisi yhtään sen ymmärrettävämpi seikka? Miksi ne laitteet on se "paha" mikä sen lapsen vaurioittaa, jos sanotaan että odota hetki?

Että tutkijat ja ammattikasvattajat ja muut porukat, pöhiskääpä välillä kivojakin uutisia näiltä tiimoilta. Ehkä tässäkin ongelmia saataisiin paremmin kuriin porkkanalla kuin kepillä.



sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Lukuhaaste: Katoava aika

16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta

Tajusin kannen kuvituksen vasta luettuani kirjan. Oikeastaan koko kirjan
voi kiteyttää tähän kuvaan
Yritin lukaista lukuhaasteen välissä jotain täysin totaalista aivot narikkaan-hömppää, mutta ei vain lähtenyt. Oon jotenkin nyt niin väsynyt ja vetämätön ja alamaissa että ajattelin kevyen piristävän. Tartuin pariinkin chick-lit kuningattaren tuotokseen mutta ei. Päätin sitten kuitenkin että haen inspiraatiota lukuhaasteen puolelta. Se vaan tuntuu nyt jotenkin ihan tosi motivoivalta kirjahommissa. Tähän väliin pitää vaan saada jotain vähän kevyempää. Ja aina parempaa, jos mukana on vähän seikkailua.

Huomasin muuten että en ole kaikkien lukuhaaste-postausten kohdalla kertonut itse kirjasta mitään, vaan lähinnä omia fiilareita lukukokemuksesta. Tämä on ollut ihan tietoinen valinta ja olen tehnyt sen niiden kirjojen kohdalla, jotka on olleet isoja ilmiöitä lukumaailmassa ja joiden juonikuvioita on todennäköisesti käsitelty aika laajasti jo aiemmin eri medioissa. Yritän postata lukuhaasteeseen liittyvät jutut mahd pian lukukokemuksen jälkeen ja aika on joskus vähän rajattua. En siis ole käyttänyt turhaa aikaa kirjoittaakseni juonikuvioita, jotka voi lukea kymmenistä muista kirja-arvioista. Että tämä nyt vaan sitten tiedoksi.

Nappasin Justin Go'n Katoava aika-kirjan täysin lukuhaasteen ulkopuolelta, herätteenä kirjastossa. Takakansi innosti. Kuitenkin se sopisi lukuhaasteen useampaankin kohtaan, joten hyödynnetään se tässäkin. Lisäksi takakannen perusteella kirja tuntui viihteelliseltä. Ajattelinkin sijoittaa tämän kohtaan Viihteellinen kirja.

Mulla on kirjanmerkkinä printti lukuhaasteen kirjoista ja ajattelin tätä haasteen viihteelliseksi kirjaksi sillä silmällä, että Siippa toivoi mun lukevan jotain myös printin oikealta puolelta. Haasteen 50 kohtaa on nimittäin tulostuneet niin että reilu puolet kohdista on paperin vasemmalla puolella ja loput sitten oikealla. Mun ruksit ja yliviivaukset kuitatuista haasteen kohdista on toistaiseksi osuneet vain vasemman sarakkeen kohtiin joten nyt viihteellisen kirjan myötä saisin yhden ruksin myös oikeaan parakkiin. Ja Siippa voisi nukkua yönsä rauhassa.
Puolessa välissä kirjaa totesin että tämä ei muuten ole viihdyttävä. On hyvä, mutta ei viihdyttävä. Tästä tuli sitten kuitenkin lukuhaasteen kirja, josta en ollut koskaan ennen kuullut. Ja ruksi osui jälleen lukuhaasteen vasempaan parakkiin. Sori Siippa.

Kirja kertoo Tristanista, jolle aukeaa mahdollisuus muhkeaan perintöön. Ennen sen lunastamista hänen täytyy kuitenkin todistaa olevansa sukua jättiläisperinnön jättäjälle Ashleylle. Tristan reissaa ympäri ämpäri Eurooppaa todisteiden ja johtolankojen perässä ja sukeltaa samalla sisälle Ashleyn ja hänen salamarakkautensa Imogenin tarinaan. Lähtökohdat kirjalle on siis melkoisen muikeat. Rakkautta, seikkailua, vähän jännitystäkin.

Pariisissa Tristan tutustuu nuoreen ranskattareen, Mireilleen. Aika pian tarina kääntyykin käsittelemään kahta rakkaustarinaa, Ashleyn ja Imogenin sekä Tristanin ja Mireillen. Kahden parin tarinat noudattavat yllättävän samanlaista polkua. Tosin mun mielestä luvut Ashleyn ja Imogenin tarinasta tuntuivat mielekkäämmältä. Tristanin ja Mireillen suhde jää etäisemmäksi, kirjoittaja ei lähde sitä avaamaan kovin syvälle. Heidän keskustelunsa ovat täynnä ihmeellistä jahkaamista, joka ei etene mihinkään. Kirjailija antaa ymmärtää että sähköä kyllä löytyy ja kipunoitakin mutta tätä ei lähdetä syventämään. En osaa sanoa olisiko kirja sitä kaivannut. Ehkäpä, koska luvut Tristanin ja Mireillen tarinasta tuntui pääsääntöisesti tosi pitkästyttäviltä. Lisäksi Mireille oli musta hahmona tosi väritön, raskas ja ihan turhan ripustautuva.

Ashleyn ja Imogenin lupaavan suhteenalun keskeyttää ensimmäinen maailmansota. Kuvaukset sodasta ovat poikkeuksellisia kirjan tematiikassa. Ashleyn ja Imogenin kohtalon sanelee sota ja vaikka sinänsä tykkäsin brutaaleista sotakuvauksista, ne ei mielestäni ehkä kuitenkaan sopineet kirjan kokonaisuuteen. Eivätkä varsinaisesti johdatelleet tarinaa mihinkään. Ashley ei tunnu traumatisoituvan sodasta joten senkään pohjalta en ymmärrä miksi sotaa kuvaillaan niin yksityiskohtaisesti. Jos joku traumatisoituu, niin se on Imogen. Mutta sotakuvaukset käsitellään kirjassa nimenomaan Ashleyn vinkkelistä.

Kirja oli sinänsä ihan viihtyisä mutta alun tiivis tunnelma ei kanna koko kirjan läpi. Jossain vaiheessa homma vähän lössähti. Tämä oli ihan vauhdikas opus mutta pikkuhiljaa kevyt lukeminen meinasi muuttua vähän raskaaksi tarpomiseksi. Tarina oli venytetty mun mielestä tarpeettoman pitkäksi. Hahmot ei enää taipuneet niin moneen suuntaan siinä vaiheessa. Vaikka tarina koukutti niin ei tämä jaksanut pitää lukijaansa kovin vahvassa otteessa. Kirjan kyllä ahmi mutta ei sitä tehnyt mieli hotkaista. Ihan jees mutta jälkimaku jäi kuitenkin melko miedoksi. Semmoinen liian löysäksi keitetty kananmuna.

Tämä oli Justin Go'n esikoisromaani. Hänessä on ehdottomasti ainesta ja odotan hänen seuraavaa kirjaansa ennenkuin muodostan lopullisen mielipiteeni. Tämä esikoinen ei mua vielä saanut vakuuttumaan riittävästi.

Lukuhaaste täällä

perjantai 12. helmikuuta 2016

En keksi otsikkoa vol. 76478647328

Mulla on uusi harrastus! Tai ehkä se nyt ei ole niinkään harrastus vaan pikemminkin säännöllinen ajanvietto. Nimittäin pubivisa. Kaveri sai houkuteltua mut tuohon mukaan, kerran viikossa on tuossa meidän paikallisessa Baaripähkinä. Kertoja ei ole takana mitenkään lukemattomia vielä mutta jo tällä kokemuksella voin sanoa että onpahan ihan älyttömän hauskaa! Mua on aina vähän ahdistaneet sellaiset sama aika, sama paikka-tyyliset jutut, johtuen elämän epäsäännöllisyydestä, mutta tämä on just sopivan lupsakkaa ja ei-pakollista. Meidän joukkue on vielä vähän muodostumisvaiheessa ja nimeäkin vasta viilataan, mutta hauskalta tuntuu eniveis. Mukana on joukkueita, jotka ottaa touhun selvästi enempi tosissaan mutta meillä olisi tarkoitus vetää tämä sillälailla lupsakasti vaan. Ei verenmaku suussa. Hesarin kyllä tilasin jo uusiksi ja kovasti odotan koska pääsee pätemään ihan big time.

Sinänsä kivaa kun on tuollalailla jotain kalenterissa, mitä pitää silmällä esimerkiksi työvuoroja suunnitellessa. Vaan kun koko kevät tahtoo olla hankala töiden kannalta kun tässä on UMK:ta, Oscar-gaalaa, Euroviisuja... Oon taas onnistunut suunnittelemaan itseni kolmena viikonloppuna peräkkäin töihin ja se tuntuu kieltämättä vähän haaskaukselta.

Mulla meinaa olla aika kova talviväsy. Tuntuu että en kyllä ole aikaisempina vuosina ollut näin nuutunut (nyt jos alkaisin plaraamaan blogitekstejä vuoden, kahden, kolmen taakse niin saletisti löytyisi sama virsi!) kuin nyt tuntuu. Oon kyllä ollu terveenä eikä sinänsä ole mitään erityisempää sattunut mutta kyllä vaan vetelee sekä mieli että kroppa jossain ihan pohjamudissa. Tietty perinteiset mitä teen isona-ajatukset veivaa ja valvottaa mutta niissä nyt ei ole sinänsä mitään uutta. Lähestyvä yhteishaku on pistänyt aktivoitumaan senverran että oon saanut kaivettua parikin koulua mihin haluaisin hakea. Toinen onnistuisi monimuotoisena, toinen taas olisi päiväopetuksena. Eli taas ollaan vähän sormi suussa että kumpaa... Meinasin hakea tosissani molempiin ja miettiä noita käytännön juttuja sitten joskus myöhemmin.

Kuvituksena tarjoan jälleen ennakoivan tekstinsyötön helmiä

Mähän sain synttärilahjaksi itselleni kylpyläreissun, jonka kylläkin ajattelin toteuttaa vasta joskus huhti-toukokuussa. Tahtoisin nimittäin yhdistää sille reissulle pari visiittiäkin ja silloin olisi kivaa jos keli olisi jotain muuta kuin tiskirättejä naamaan. Mutta tää olo saa miettimään että olisiko sen reissun aika kuitenkin jo ihan kohta? Tosin jos tässä nyt jaksaisin vielä kuukauden sitkutella niin sitten koittaa loma....

Oikeasti kaikki on ihan hyvin mutta meinaanpa nyt vaan muhia jossain ensimmäisen maailman tason ongelmissa. Rullaverho tippui aamulla mun niskaan ja sekin herätti sellaiset eikö mulle voi tapahtua mitään hyvää-fibat, jotka sitten loppupeleissä ehkä jo vähän huvitti. Koska eihän toi nyt oikeasti ole mikään iso juttu. Tuntuu että nyt tarvisi taas jonkun suhteellisuudentajun herätyksen että saisi asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Tosi pöljää kun sitä hahmottaa että käyttää ihan turhaa energiaa turhanpäiväisten vatvomiseen, vaan kun sille ei voi mitään!

Sit mua on alkanut ärsyttämään ihan älyttömästi se, kun ihmiset jurnuttaa siitä että ennen oli asiat niin paljon paremmin. Että miten ennen tehtiin noin ja miten minäkin silloin näin ja silloinkin muuten tämä oli paremmin. Siis mitä helvettiä?? Tottakai kaikki kehittyy. Ja tottakai kaiken pitääkin kehittyä. Eteenpäin pitää mennä. Nyt kun kouluunilmoittautumiset oli taas ajankohtaisia niin bongasin varmaan tusinan uikutusta Wilmasta, musiikin kanssa joku uikuttaa jatkuvasti että miten nykyään ei tehdä enää "oikeaa" musiikkia (miten sekin nyt muka oikeasti määritellään että mikä on oikeampaa musiikkia kuin joku toinen?) ja riittäähän näitä esimerkkejä, ehkä te tajuatte pointin? Tekniikan kohdallahan saattaa kyse olla vaan siitä että ei yksinkertaisesti osata. Eikä huvittaisi opetella. Helpompi jurmuttaa sitten että kyllä vaan oli kuulkaa tämäkin ennen helpompi ja parempi. Vaikka ei edes tiedetä siitä uudesta!
Me ollaan joskus läpällä Siipan kanssa heitetty Kaksikolle noita ei kuulkaa silloin kun me oltiin teidän ikäisiä niin tämmösiä ollut ja tehty-juttuja, jotka on siis olleet ihan vitsinä heitettynä! Eka kuitenkin yhden kerran tylytti aika hyvin toteamalla että kun te puhutte noin niin se kuulostaa mun korviin siltä että te inhoatte teidän lapsuutta. Ja just siltähän se kuulostaakin! Eikä yhtään siltä että kaivattaisiin jotain, joka oli parempaa.

Kaksikolta vanheni passit tuossa vuoden alussa ja tässä on nyt kova urakointi päällä saada uudet. Se nimittäin ei ole ihan simppeli homma koska lupa tarvitaan molemmilta huoltajilta, kumpikin tarvitsee jo sen biotunnisteen koska ovat yli 12-vuotiaita ja sitten on tietty passikuvat ("kauhee kuva, haluun uudet") ja ylipäätään ajan saaminen kyttikseltä. Tosin tämä on nyt viimeinen kerta kun tämä rypäisy tehdään, ensi kerralla kun tarvitsevat uudet passit niin molemmat on täysi-ikäisiä. Jaksaa, jaksaa siis!

Mun sylissä on ruuhkaa
Nyt mä lähden tekemään porkkanakakkua, vaikka se porkkanoiden raastaminen onkin ihan saatanasta. Tuntuu että se on nyt just se mitä tarvitaan. Meillä on laskiaispullat edelleen tekemättä mutta mitä sitten. Kaupasta sai tänä vuonna oikein hyvät valmisversiot, joskin ostin kyllä kamppeet kotiinkin josko saisi aikaiseksi tehdä. Mulla on vielä joulutorttuihinkin tarvikkeita eli katotaan kummat saadaan aikaiseksi aiemmin, tortut vai laskiaispullat.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Uusperheestä

Viime viikolla uutisoitiin Laura Honkasalon ajatuksia uusperheestä. Kirjailijan ajatukset perustuvat omiin lapsuudenkokemuksiin, Honkasalo koki itse lapsena että hänet unohdettiin eron tuoksinoissa. No anyway, mä olen osittain Honkasalon kanssa samaa mieltä. Uusperheisiin syöksytään. Koska parisuhteelle ei muuten ole aikaa ja tilaa. En ajattele Honkasalon tavoin että olisi tarve näyttää muille että olisi kyse tosirakkaudesta vaan enempi syynä on käytännöllisyys. Nykyään monissa eroperheissä lapset on viikko-viikko systeemillä eli uusperhekuvioissakin jomman kumman tai toisen lapset ovat mukana koko ajan. Siihen arkeen ajaudutaan lasten myötä (tai takia, miten sen nyt haluaakaan ilmaista) väkisinkin joten luulisin että ne käytännön asiatkin tulee nopeammin vastaan, kuin silloin kun voi vaan muhia toisen kanssa kaksin parisuhteen alun purkkapilvessä.

Mutta siinä olen Honkasalon kanssa eri mieltä että lapsia ei ajatella uusperhettä perustaessa. Mä uskon kyllä että ajatellaan, mutta ehkä aina lapsia ei osata huomata, niinkuin pitäisi. Tosin uskon että tätäkin on herätty tajuamaan eri tavalla kuin joskus aiemmin. Enkä mä näe välttämättä sitä uusperhettä syyksi sille, että lapsia ei ajatella. Yhtälailla ne lapset voi jäädä jalkoihin siellä ydinperheessäkin.

Tein ruokaa Ekan kanssa tuossa päivänä eräänä ja juteltiin näistä meidän perhekuvioista. Uusperhe kun löytyy sekä täältä meiltä että isän kodista. Kysyin ihan suoraan Ekalta että kaipaako hän sitä aikaa kun oltiin ihan vain kolmisin, kun oli vain minä ja lapset. Poika mietti hyvän tovin ja vastasi sitten että ei kaipaa. Koska tykkää Siipasta tosi paljon ja jos oltaisiin kolmisin niin pienintä veljeä ei olisi laisinkaan. Että näin on paljon parempi kuin silloin, kun oltiin vain kolmistaan.

Ymmärrän sinänsä Honkasalon kommentit ja näkökannan. Se vaan on aika mustavalkoinen. Ja selvästi henkilökohtainen. Ei uusperheen tarvitse olla lapsille mikään kirosana tai helvetti. Vaan päinvastoin! Uusperheen kautta voi saada uuden välittävän aikuisen lähelleen, liudan sisaruksia ja kasan uusia sukulaisia. Ja sehän on ihan perheen aikuisista kiinni miten lapset otetaan mukaan ja miten heitä autetaan sopeutumaan. Kaksikko oli jo niin isoja silloin kun me on Siipan kanssa alettu seurustelemaan, että heidän kanssaan juteltiin aiheesta paljonkin. Aikanaan, kun muutettiin saman katon alle, Kaksikkoa kuultiin asiasta ja heidän kanssaan juteltiin useasti. Ei vain ilmoitettu että nyt muuten hei näin. Tunteille ja ajatuksille annettiin tilaa. Ja mä uskon että pientenkin lasten kanssa voi jutella asioista, ikään sopivalla tavalla tietysti.

Mun mielestä se isoin pointti on että lapsilla ei olisi ulkopuolinen tunne omassa perheessä. Ja siihen voi vaikuttaa. Lapsetkin voi olla onnellisia uusperheessä. Aikuisethan kyllä osaa useimmiten ottaa sen tilansa, siitä en olisi ihan niin huolissani, mitä tunnutaan useimmiten olevan kun tulee puhetta uusperheytymisestä.



Ehkä se isoin mörkö uusperhekuvioissa on ne roolit. Mihin kukakin on valmis, mitä haluaa, mihin pystyy. Juttelin muutama viikko sitten henkilön kanssa, joka ei halua koskaan omia lapsia mutta ei koe sitä ongelmaksi, että kumppanilla on lapsia. Hän ei kuitenkaan halua olla vanhempana kumppanin lapsille, mutta voi olla toisena aikuisena perheessä. Mun mielestä tämä kuulosti ihan hurjan järkevältä suhtautumiselta. Ehkä ne ajatukset ydinperheen rooleista on edelleen niin tiukassa, että ne tahtoo vaikuttaa siellä uurperhekahinoissakin? Ehkä uusperheissäkin halutaan ahtautua ydinperheen muotteihin, vaikka ei ole mikään pakko. Vaan sen kuvion voi räätälöidä sellaiseksi että jokaisella on hyvä, oma olo.

Toki haasteitakin tulee. Esimerkiksi rakkautta ei voi pakottaa. Toisen lapsia kohtaan ei välttämättä ikinä tunne rakkautta. Ja musta se on ihan fine eikä sitä tarvitse pelätä. Voi välittää muutenkin kuin rakastamalla. Kiintyä voi ilman rakkauttakin. Ehkä on ihan hyvä miettiä vähän niitä raameja, mitkä itsestä tuntuu hyvältä mutta ehkä kannattaa myös jättää tilaa ihan vaan sillekin miten kaikki kehittyy. Eihän koskaan voi etukäteen ihan tarkasti tietää. Sitäpaitsi lapsethan kasvaa. Ja jos oikein malttaa avata sitä omaa ajatusmaailmaa ja tajuntaa, niin saattaa huomata että itsekin kasvaa ja kehittyy kaiken aikaa. Uusperheessäkin.



perjantai 5. helmikuuta 2016

Lukuhaaste: Helena Ranta - Ihmisen jälki

23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
(Miina Sillanpään syntymästä 150v)

Helena Ranta on katsellut mua kirjapinosta aika kauan.
Kiitos kärsivällisyydestä, nyt pääset takaisin kirjastoon.
Mä en ole lukuhaasteen kohdista kehitellyt sen isompia paineita. Oon lukenut ja sitten survonut enempi vähempi lukemani myös osaksi lukuhaastetta. Tammikuun alussa luin vielä paljon kirjoja, jotka ei päätyneet ollenkaan lukuhaasteeseen mutta nyt viime ajat olen lukenut vain lukuhaasteen kirjoja. Koska tämä on vaan oikeasti jotenkin tosi hauskaa!

Vaikka tosiaan aika lupsakasti lueskelen menemään, niin Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja tuntui hankalalta. Ja nimenomaan siksi, että kenet tähän nyt valitsisi? Kun on niin monta upeaa naista, jota haluaisi tituleerata pioneeriksi. Oikeushammaslääkäri Helena Rannasta kertova kirja on möllötellyt mun kirjakasassa aika kauan. Taisin lainata sen lähemmäs vuosi sitten, olen vaan uusinut sitä lainaani kun en ole ehtinyt lukemaan. Tuo kannen tuiman lempeä katse sitten sen ratkaisun teki. Helena Ranta jos kuka on pienen erikoisalansa pioneeri.

Jos joku nyt ei tiedä niin Helena Ranta on hammaslääkäri, joka ajautui Estonian uppoutumisen myötä reissaamaan ympäri maailmaa kriisialueille selvittämään erilaisia ihmisten tai luonnonvoimien aiheuttamia katastrofeja. Helena Ranta on pitänyt aina omassa työssään tärkeänä nimenomaan sitä ruohonjuuritasolla työskentelyä. Hänellä olisi ollut mahdollisuus tehdä myös "siistiä sisätyötä" mutta polte kriisialueille on ollut senverran kova, että jos kutsu on käynyt niin Helena on mennyt. Hän on kokenut tärkeäksi laajentaa ihmisoikeudet koskemaan myös vainajia ja tämän takia hän on myös opiskellut lakia. Jotta ymmärtää myös sen lakipuolen jargonin, joka väkisinkin tulee vastaan kun käsitellään rikoksia ihmisyyttä kohtaan.

Ranta on keitetty monessa liemessä. Hän on ollut mainitun Estonian lisäksi mukana selvittämässä mm. Srebrenican verilöylyn uhreja, Balkanilla kaivamassa ja tunnistamassa joukkohautojen uhreja, Irakissa sodan aikana sekä vuonna 2004 Thaimaassa tunnistamassa tsunamin uhreja. Hän on vankka asiantuntija kenttätyön suhteen ja on päässyt jakamaan tietotaitoaan ympäri maailmaa luennoimalla ja kouluttamalla. Lisäksi hän on ollut monissa ensimmäisissä asiantuntijaryhmissä mukana, joiden pohjalta on kehitetty pysyviä porukoita mahdollisia kriisitilanteita silmällä pitäen.

Vaikka itse uikutan jatkuvasti alanvaihtoa, mua kiinnostaisi tämän nykyisen alan tiimoilta työskennellä kriisialueilla. Musta tuntuu että kuukausilahjoittaminen hädänalaisille ja satunnaiset eettiset lahjat ei vaan riitä. Haluaisin tehdä enemmän. Ja tiedän että ihan konkreettisesti mun taidoista olisi apua kriisialueilla. Mulla vaan ei ole munaa hakeutua ja lähteä noihin hommiin, koska en halua jättää perhettä. En myöskään halua olla se vanhempi, joka jättää lapsensa työn takia ja jonka lapset sitten miettii että miksi työ oli mulle tärkeämpi. Ja koska kriisialueilla työskentely on aina vaarallista, en todellakaan haaveile että ottaisin perhettä mukaan. Piiloudun siis oman pelkuruuteni taakse ja tyydyn lukemaan heistä, jotka uskaltaa.

Musta oli kiehtovaa lukea alasta tarkemmin. Tuntuu hämmästyttävältä että jokaisen hampaat on yksilöllisiä, ihan kuin sormenjälki. Koska omaan silmään hampaista otetut röntgenkuvat näyttää ihan samanlaisilta keskenään. Ranta valoittaa että eri maiden hammaslääkäreillä on oma tapansa paikata hampaita ja eri maissa paikkaamiseen käytetään vähän erilaisia materiaaleja ja tekniikoita. Ja pelkästään näiden seikkojen avulla voidaan päätellä mistä maasta kotoisin uhri todennäköisesti on.

Kirja kertoo todella laajalla skaalalla ja yksityiskohtaisestikin rankasta työstä. Jäi olo että Rannan työ vaatii ennenkaikkea kylmiä hermoja ja sitä, että pystyy työntämään ne omat inhimilliset tunteet taka-alalle ja suhtautumaan työhön työnä. Se ei tarkoita kuitenkaan että Ranta olisi tunteeton, hän vain kokee että jonkun täytyy tämäkin työ tehdä. Uskaltaisin väittää että aika harva ihminen kykenisi tekemään iänmääritystä joukkohaudoista löytyneille raskaana olleiden naisten sikiöille ilman tuota taitoa.

Helena Ranta on antanut kasvot hammaslääketieteelle ja sen merkitykselle esimerkiksi kriisialueilla ihmisoikeuksien kannalta. Hänet voidaan yhdistää myös sotarikosten tutkinnan kasvoiksi, niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Rantaa taitaa parhaiten kuvata kirjassakin esitetty maininta Oikeushammaslääkäri ilman rajoja.

Vaikka kirja keskittyykin pääsääntöisesti oikeushammaslääkäri Rantaan, valaistaan hieman yksityiselämääkin. Lukijalle kerrotaan lapsettomuudesta, eroon päätyneestä avioliitosta, lapsuudesta, sisaruksien perheistä sekä rakkaaksi muodostuneesta Åminneforsista. Ranta haluaa selvästi vaalia yksityisyyttään ja valitsee tarkoin mitä kertoo itsestään lukijoille. Mun on pakko myöntää että olisin kaivannut vähän laajempaa raotusta yksityiselämän puolelle. Ymmärrän kyllä tämän linjanvedon mutta paikoin Rannan työstä lukeminen alkoi jo puuduttamaan ja siihen kaikkeen kauheuteen vähän turtui. Olisin kaivannut sitä inhimillistä puolta enemmän, asioita jotka eivät liity itse työhön. Ranta mainitsee tekevänsä työtään ammattilaisvaihteella ja tuntui että lukijalle välittyi nyt vain se. Kuitenkin noin raskaan työn tekijälle elämän eri osa-alueiden tasapaino on varmasti aivan älyttömän tärkeää, jotta pää kestää työkomennuksia. En jaksa uskoa että pelkkä itku puhdistaa riittävästi.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Vampyyrien tanssi

Kuinka moni muistaa sellaisen Roman Polanskin kulttileffan kuin Vampyyrintappajat - Anteeksi hampaanne ovat niskassani? Mä olen kyseisen leffan nähnyt lapsuudessa lukuisia kertoja, se on yksi niistä jota sahasin VHS:ltä niin monesti että osaan sen vieläkin suurinpiirtein ulkoa. No hei, siitä on tehty musikaali! Ja me käytiin katsomassa se ennakkonäytöksenä Linnanmäen Peacockissa. Varsinainen ensi-ilta on tänään.



Mä rakastan musikaaliteatteria. Ihan kaikkea Suomessa pyörinyttä en ole nähnyt mutta aika laajalla skaalalla kuitenkin, osan oon itseasiassa nähnyt ulkomaillakin. Hype taisi olla aikanaan ihan eka ja sen taisin nähdä parikin kertaa. Musikaaliteatteri on onneksi kokenut ihan mahtavan metamorfoosin vuosikymmenien aikana ja enää ei taida edes olla genreä, mitä ei olisi musikaaliksikin taivuteltu. Vaikka tykkään että musikaaliteatteri on iloista ja hilpeääkin, on ollut tosi rikasta nähdä myös ei-niin-hilpeitä teoksia. Next to Normal tulee nyt ainakin äkkiseltään mieleen, jonka aikana tuntui että kuolen siihen itkuun ja ahdistavaan oloon, mikä mussa heräsi. Mutta se siitä muisteloinnista.

Polanskin leffahan rantautui jo tuossa 60-luvulla ja musikaaliksi tämä on taivuteltu 90-luvun loppupuolella. Sen ihan alkuperäisen musikaalinkin muuten ohjasi Roman Polanski. Suomessa Vampyyrien tanssi on pyörinyt ainakin Seinäjoen kaupunginteatterissa ja nyt tosiaan Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa kevään ajan oman versionsa Lintsillä.



Ihan ensiksi on sanottava että jos leffa on noussut kulttimaineeseen niin saman tempun on tehnyt myös musikaali. Vampyyrien tanssilla (alkuperäisesti Tanz der Vampire) on vankka, ehkä vähän fanaattinenkin ihailijakuntansa, joka näkyy yleisössä. Heitä ei voi olla missaamatta. Tämä itseasiassa herättää itsessä hyvin ristiriitaisia tunteita. Koska itse suhtaudun näihin kuitenkin produktioina. Toisaalta en myöskään keksi välttämättä parempaa fanituksen kohdetta. Jokatapauksessa koen itse piristäväksi sen, että Suomen suurin musikaaliteatteri toteutti tämän vasta nyt, eikä silloin muutama vuosi sitten kun hypetys vampyyreistä oli isoimmillaan. Tähän sai nyt ihan erilailla freesin otteen.

















Teatterissa yleensä voisi kuvitella että mitä lähempänä on, sitä paremmin näkee. Vampyyrien tanssi on taas parempi seurata jostain muualta, kuin sieltä ihan ensimmäisiltä riveiltä. Vaikka jaksaisikin kenottaa niska vinossa koko esityksen, kärsii äänenlaatu isosti edessä istuessa. Iso osa laulusta hukkui mahtipontisen musiikin alle ja se oma kokemus kärsi siinä kyllä paljon. Vampyyrien tanssista kun suurin osa on laulua, puhedialogia on hyvin vähän. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että istuttiin huonossa paikassa. En suostu uskomaan hetkeäkään että Peacockissa, jossa musikaaliteatteria on tehty vuosikymmeniä, voisi olla niin huono akustiikka. Toki sekin on mahdollista että ennakkonäytöksissä ääniporukka vasta hioi näitä seikkoja kondikseen.



Mitä itse musikaalista voi sanoa? Huikea, huikea spektaakkeli. Vertailupohjaahan mulla ei ole mutta meidän näkemät Raili Raitala ja Mikko Vihma pääosissa olivat aivan nappivalinta. Raitala työsti Sarahin roolia jo Seinäjoella ja bongasinpa eräästä blogista suitsutukset että Raili olisi paras Sarah kautta Euroopan. Vaikka sinänsä en vertaile elokuvaa ja musikaalia keskenään, oli ilo huomata että Sarahin hahmo oli selvästi luotu alkuperäisesittäjä Sharon Tate mielessä. Sarah ei vaan voi olla muuta kuin Tatemainen.

Toteutus taas oli henkeäsalpaava ja en voi kyllä kuin suitsuttaa ja ihailla että Suomesta löytyy ensinnäkin kunnianhimoa tehdä tässä mittaluokassa olevia musikaaleja sekä taitoa toteuttaa ne. Jos esiintyjäkaarti oli kohdillaan ja imi kuiviin (ehe ehe) jokaisen katsojan takariviä myöten, löytyy taustatiimistä vähintään yhtä osaavaa sakkia. Puvustus ja maskeeraus oli ensiluokkaista, mutta ihan suurimman hehkutuksen ansaitsee mun mielestä lavastuspuolen porukka. Voi jumankauta!!! Erityinen ihailu sille, miten vampyyreihin ja peileihin liittyvä myytti oli toteutettu. Arvostan!


Tunnelmaltaan musikaali oli musta paikoin jopa synkempi kuin leffa. Alkuperäisteos nimittäin on pikemminkin parodioiva kuin yleisesti vampyyrileffat on. Toisaalta musikaali formaattina ja varsinkin vampyyriteemaa mukaillen ehkä vaatiikin sen, että mukana on synkkyyttä. Tällä kertaa se ilmennettiin puvustuksen ja maskin lisäksi mahtipontisella musiikilla sekä valaistuksella. Jotka kumpikin osui ihan nappiin. Rakastin sitä paikoin voimalla tulevaa sähkökitaraa. Peacockiin saatiin luotua juuri sopivan kauhea tunnelma, unohtamatta kuitenkaan naurua. Sitäkin riitti, varsinkin esityksen toisella puoliskolla.



Palatakseni vielä esiintyjiin, Professori Abronsiuksen roolissa nähty Antti Timonen vei kyllä täysin mun sydämen. Hahmo oli musta oikeastaan hyvinkin erilainen kuin itse leffassa, mutta se oli vain ja ainoastaan hyvä. Musikaalissa Professorin hahmo ei nimittäin olisi musta toiminut samanlaisena hömelönä kuin leffassa. Oli virkistävää, että hahmoa oli päivitetty juuri sopivasti musikaali mielessä. Kokonaisuutena kyllä tykkäsin että musikaali oli hyvin uskollinen esi-isälleen elokuvalle. Olisi tuntunut haaskaukselta, jos tämä olisi viety liian kauas alkuperäisestä. 

Katsomossa näkyi jonkunverran lapsiakin mutta mä en ehkä ihan pienimpiä koululaisia vielä veisi tätä katsomaan. Kyse ei niinkään ole siitä, että mun mielestä musikaalin seksistisyys, tissivitseillä leikittely tai seksuaalisuuden venyttäminen ei sopisi lapsille vaan siitä, että tämä on aika synkkä kokonaisuutena. Vaikkakin iloisesti synkkä niin nämä ei ole lasten vampyyrejä. Ne on tehty pelottavan näköisiksi ja syystä.




Vampyyrien tanssi on ehdottomasti suurmusikaali enkä usko että se häviää yhtään musikaalien Mekkojen, West Endin tai Broadwayn versioille. Jokainen osa-alue oli vankkojen ammattilaisten käsissä. Tämä oli ehdottomasti elämys! Vampyyrejä oli personoitu juuri sopivasti eivätkä he olleet pelkkiä teräviä hampaita. Mä en henkilökohtaisesti ainakaan jaksaisi enää yhtäkään sellaista stereotypiaa vampyyreistä. Ja tämä onneksi vältettiin.

Joukkokohtauksiin oli panostettu musta erityisen paljon ja ne olivatkin ehkä parasta antia koko musikaalissa. Ne oli hiottu niin viimeisen päälle että katsominen oli silkkaa silmäkarkkia, ei tietoakaan mistään sekoilusta ja jos sitä näkyi niin se kuului asiaan ja oli hallittua. Vaikka vuosi on vasta ihan alussa, uskaltaisin väittää että tämä on tämän vuoden ilmiö teatterissa. Älä jätä tätä kokematta!


























Ensi-ilta on siis tänään. Helsingin kaupunginteatterin sivuille pääset täältä ja suoraan Vampyyrien tanssiin täältä. Hyvää teatterielämystä, muista väliaikatarjoilut ja varaudu myös rallattelemaan pari päivää Bonnie Tyleria.

Kaikki valokuvat täältä © Mirka Kleemola

EDIT pari videota täällä ja täällä

maanantai 1. helmikuuta 2016

Lukuhaaste: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

25. Kirjassa on yli 500 sivua

Reilu 800 sivua neljässä päivässä. 
Mä haluaisin lukuhaasteen myötä lukea ennenkaikkea kirjoja, jotka ei ole pyörineet jokaisessa kirjablogissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu, koska mulla on lainassa myös kirjoja jotka olen varannut aikapäiviä ennen koko lukuhaastetta ja joita ei varmasti saa uusittua. Varasin Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta-järkäleen jo joskus alkusyksystä ja sain sen hetikohta tammikuun lopussa. Ja koska kirjassa on sivuja niin helkeristi, saa se olla mun haastekirja jossa on yli 500 sivua. Dicker ei ole tainnut saada Harryn myötä kuin rakkautta ja ihailua osakseen. Valitettavasti mäkään en pysty tarjoamaan muuta. Olen myyty!

Nielaisin koukun syötteineen, onkineen ja kalastajakirjailija Dickereineen heti ensimmäisen luetun sivun myötä. Onneksi sattui pidemmät vapaat tämän kanssa päällekkäin koska tämän kirjan myötä sai heittää hyvästit mm. yöunille ja suihkussakäymiselle. Vain toiminnot, joiden aikana on samalla mahdollista lukea, ovat toteutettavia Harryn aikana. Joskus kun saa käteensä kirjan, iskee lukemisen myötä mahanpohjaan välittömästi tunne että nyt pitelee jotain ainutkertaisen arvokasta. Että nyt ollaan jonkun suuremman äärellä. Harry oli just sellainen kirja.

Ihan ensimmäinen ajatus, kaikesta koukkuilusta huolimatta, oli että tämä on aivan helvetin pitkä kirja. Mä olen aina mesonnut että monen sadan sivun mittaisissa kirjoissa on se vika, että siellä on mukana sitten myös ilmaa. Että vaikka olisi miten hyvä tarina niin monen monta sataa sivua on liikaa ja se ei toimi. No nyt joudun syömään sanani tämän myötä täysin. Pelkäsin aika monessa kohtaa Harrya että koska se liibalaaba alkaa mutta kirjassa ei ollut oikeasti juuri mitään, jonka olisi voinut jättää kertomatta. Tuntui itseasiassa kivalta että tässä ei oltu oiottu liikaa mutkia suoriksi. Tarina on suorastaan nerokas ja se tuli jopa uniin asti.

Kirjassa käytetään paikoin nyrkkeilytermejä, luetun tekstin täytyy iskeä lukijaan niin kovaa että taju lähtee. Mä ajattelen hyvästä kirjasta ihan samoin. Ja tämän kanssa tuli otettua lukua (ehe ehe) monta kertaa. Dicker ei tarjoa missään välissä yhtään suvaintovaihetta vaan kaikki reilut 800 sivua on silkkaa toimintaa ja tapahtumaa. Kirjassa ei kuitenkaan ole liikaa hahmoja vaan koko ajan pysyy hyvin kärryillä kuka on kuka. Vähän ehkä jopa ärsytti että joku osaa kirjoittaa näin loistavan kirjan. Kirjoitteleppa Joël äkkiä seuraava hengentuotos!

Sain kirjan luettua loppuun viime yönä ja sen loputtua jäi jopa hieman sellainen plääh-olo, jota en oikein osaa purkaa auki. Kokonaisuus oli tapahtumien ilotulitusta ja juonenkäänteiden räiskettä ja kaiken huikeuden jälkeen kai ehkä jäin vähän toivomaan että jotain olisi jäänyt ilmaan. Että olisi jäänyt muutama kysymysmerkkikin, kirja nimittäin tarjosi mun mielestä kaiken aikaa ainekset myös sille, että juonta olisi helposti voinut kuljettaa moneenkiin suuntaan ja ehkä jättää osan käänteistä jopa lukijaa kiusaamaan. Enkä sano tätä ollenkaan negatiivisesta vinkkelistä koska tykkäsin kirjasta ihan hulluna. Mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Että joskus olisi hauskaa jos jäisi vähän sellainen olo että "mitenhän muuten sille ja sille kävi siinä ja siinä". Nyt kaikki avattiin täysin auki. Mutta ehkä tätä pitää pureskella vielä pari päivää.

Nyt oon lukenut peräkkäin kaksi tematiikaltaan aika samanlaista kirjaa (kadonnut tyttö) joten nyt sitten verkkokalvoille jotain ihan muuta!

Lukuhaaste täällä