maanantai 1. helmikuuta 2016

Lukuhaaste: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

25. Kirjassa on yli 500 sivua

Reilu 800 sivua neljässä päivässä. 
Mä haluaisin lukuhaasteen myötä lukea ennenkaikkea kirjoja, jotka ei ole pyörineet jokaisessa kirjablogissa. Aina se ei kuitenkaan onnistu, koska mulla on lainassa myös kirjoja jotka olen varannut aikapäiviä ennen koko lukuhaastetta ja joita ei varmasti saa uusittua. Varasin Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta-järkäleen jo joskus alkusyksystä ja sain sen hetikohta tammikuun lopussa. Ja koska kirjassa on sivuja niin helkeristi, saa se olla mun haastekirja jossa on yli 500 sivua. Dicker ei ole tainnut saada Harryn myötä kuin rakkautta ja ihailua osakseen. Valitettavasti mäkään en pysty tarjoamaan muuta. Olen myyty!

Nielaisin koukun syötteineen, onkineen ja kalastajakirjailija Dickereineen heti ensimmäisen luetun sivun myötä. Onneksi sattui pidemmät vapaat tämän kanssa päällekkäin koska tämän kirjan myötä sai heittää hyvästit mm. yöunille ja suihkussakäymiselle. Vain toiminnot, joiden aikana on samalla mahdollista lukea, ovat toteutettavia Harryn aikana. Joskus kun saa käteensä kirjan, iskee lukemisen myötä mahanpohjaan välittömästi tunne että nyt pitelee jotain ainutkertaisen arvokasta. Että nyt ollaan jonkun suuremman äärellä. Harry oli just sellainen kirja.

Ihan ensimmäinen ajatus, kaikesta koukkuilusta huolimatta, oli että tämä on aivan helvetin pitkä kirja. Mä olen aina mesonnut että monen sadan sivun mittaisissa kirjoissa on se vika, että siellä on mukana sitten myös ilmaa. Että vaikka olisi miten hyvä tarina niin monen monta sataa sivua on liikaa ja se ei toimi. No nyt joudun syömään sanani tämän myötä täysin. Pelkäsin aika monessa kohtaa Harrya että koska se liibalaaba alkaa mutta kirjassa ei ollut oikeasti juuri mitään, jonka olisi voinut jättää kertomatta. Tuntui itseasiassa kivalta että tässä ei oltu oiottu liikaa mutkia suoriksi. Tarina on suorastaan nerokas ja se tuli jopa uniin asti.

Kirjassa käytetään paikoin nyrkkeilytermejä, luetun tekstin täytyy iskeä lukijaan niin kovaa että taju lähtee. Mä ajattelen hyvästä kirjasta ihan samoin. Ja tämän kanssa tuli otettua lukua (ehe ehe) monta kertaa. Dicker ei tarjoa missään välissä yhtään suvaintovaihetta vaan kaikki reilut 800 sivua on silkkaa toimintaa ja tapahtumaa. Kirjassa ei kuitenkaan ole liikaa hahmoja vaan koko ajan pysyy hyvin kärryillä kuka on kuka. Vähän ehkä jopa ärsytti että joku osaa kirjoittaa näin loistavan kirjan. Kirjoitteleppa Joël äkkiä seuraava hengentuotos!

Sain kirjan luettua loppuun viime yönä ja sen loputtua jäi jopa hieman sellainen plääh-olo, jota en oikein osaa purkaa auki. Kokonaisuus oli tapahtumien ilotulitusta ja juonenkäänteiden räiskettä ja kaiken huikeuden jälkeen kai ehkä jäin vähän toivomaan että jotain olisi jäänyt ilmaan. Että olisi jäänyt muutama kysymysmerkkikin, kirja nimittäin tarjosi mun mielestä kaiken aikaa ainekset myös sille, että juonta olisi helposti voinut kuljettaa moneenkiin suuntaan ja ehkä jättää osan käänteistä jopa lukijaa kiusaamaan. Enkä sano tätä ollenkaan negatiivisesta vinkkelistä koska tykkäsin kirjasta ihan hulluna. Mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Että joskus olisi hauskaa jos jäisi vähän sellainen olo että "mitenhän muuten sille ja sille kävi siinä ja siinä". Nyt kaikki avattiin täysin auki. Mutta ehkä tätä pitää pureskella vielä pari päivää.

Nyt oon lukenut peräkkäin kaksi tematiikaltaan aika samanlaista kirjaa (kadonnut tyttö) joten nyt sitten verkkokalvoille jotain ihan muuta!

Lukuhaaste täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?