keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Uusperheestä

Viime viikolla uutisoitiin Laura Honkasalon ajatuksia uusperheestä. Kirjailijan ajatukset perustuvat omiin lapsuudenkokemuksiin, Honkasalo koki itse lapsena että hänet unohdettiin eron tuoksinoissa. No anyway, mä olen osittain Honkasalon kanssa samaa mieltä. Uusperheisiin syöksytään. Koska parisuhteelle ei muuten ole aikaa ja tilaa. En ajattele Honkasalon tavoin että olisi tarve näyttää muille että olisi kyse tosirakkaudesta vaan enempi syynä on käytännöllisyys. Nykyään monissa eroperheissä lapset on viikko-viikko systeemillä eli uusperhekuvioissakin jomman kumman tai toisen lapset ovat mukana koko ajan. Siihen arkeen ajaudutaan lasten myötä (tai takia, miten sen nyt haluaakaan ilmaista) väkisinkin joten luulisin että ne käytännön asiatkin tulee nopeammin vastaan, kuin silloin kun voi vaan muhia toisen kanssa kaksin parisuhteen alun purkkapilvessä.

Mutta siinä olen Honkasalon kanssa eri mieltä että lapsia ei ajatella uusperhettä perustaessa. Mä uskon kyllä että ajatellaan, mutta ehkä aina lapsia ei osata huomata, niinkuin pitäisi. Tosin uskon että tätäkin on herätty tajuamaan eri tavalla kuin joskus aiemmin. Enkä mä näe välttämättä sitä uusperhettä syyksi sille, että lapsia ei ajatella. Yhtälailla ne lapset voi jäädä jalkoihin siellä ydinperheessäkin.

Tein ruokaa Ekan kanssa tuossa päivänä eräänä ja juteltiin näistä meidän perhekuvioista. Uusperhe kun löytyy sekä täältä meiltä että isän kodista. Kysyin ihan suoraan Ekalta että kaipaako hän sitä aikaa kun oltiin ihan vain kolmisin, kun oli vain minä ja lapset. Poika mietti hyvän tovin ja vastasi sitten että ei kaipaa. Koska tykkää Siipasta tosi paljon ja jos oltaisiin kolmisin niin pienintä veljeä ei olisi laisinkaan. Että näin on paljon parempi kuin silloin, kun oltiin vain kolmistaan.

Ymmärrän sinänsä Honkasalon kommentit ja näkökannan. Se vaan on aika mustavalkoinen. Ja selvästi henkilökohtainen. Ei uusperheen tarvitse olla lapsille mikään kirosana tai helvetti. Vaan päinvastoin! Uusperheen kautta voi saada uuden välittävän aikuisen lähelleen, liudan sisaruksia ja kasan uusia sukulaisia. Ja sehän on ihan perheen aikuisista kiinni miten lapset otetaan mukaan ja miten heitä autetaan sopeutumaan. Kaksikko oli jo niin isoja silloin kun me on Siipan kanssa alettu seurustelemaan, että heidän kanssaan juteltiin aiheesta paljonkin. Aikanaan, kun muutettiin saman katon alle, Kaksikkoa kuultiin asiasta ja heidän kanssaan juteltiin useasti. Ei vain ilmoitettu että nyt muuten hei näin. Tunteille ja ajatuksille annettiin tilaa. Ja mä uskon että pientenkin lasten kanssa voi jutella asioista, ikään sopivalla tavalla tietysti.

Mun mielestä se isoin pointti on että lapsilla ei olisi ulkopuolinen tunne omassa perheessä. Ja siihen voi vaikuttaa. Lapsetkin voi olla onnellisia uusperheessä. Aikuisethan kyllä osaa useimmiten ottaa sen tilansa, siitä en olisi ihan niin huolissani, mitä tunnutaan useimmiten olevan kun tulee puhetta uusperheytymisestä.



Ehkä se isoin mörkö uusperhekuvioissa on ne roolit. Mihin kukakin on valmis, mitä haluaa, mihin pystyy. Juttelin muutama viikko sitten henkilön kanssa, joka ei halua koskaan omia lapsia mutta ei koe sitä ongelmaksi, että kumppanilla on lapsia. Hän ei kuitenkaan halua olla vanhempana kumppanin lapsille, mutta voi olla toisena aikuisena perheessä. Mun mielestä tämä kuulosti ihan hurjan järkevältä suhtautumiselta. Ehkä ne ajatukset ydinperheen rooleista on edelleen niin tiukassa, että ne tahtoo vaikuttaa siellä uurperhekahinoissakin? Ehkä uusperheissäkin halutaan ahtautua ydinperheen muotteihin, vaikka ei ole mikään pakko. Vaan sen kuvion voi räätälöidä sellaiseksi että jokaisella on hyvä, oma olo.

Toki haasteitakin tulee. Esimerkiksi rakkautta ei voi pakottaa. Toisen lapsia kohtaan ei välttämättä ikinä tunne rakkautta. Ja musta se on ihan fine eikä sitä tarvitse pelätä. Voi välittää muutenkin kuin rakastamalla. Kiintyä voi ilman rakkauttakin. Ehkä on ihan hyvä miettiä vähän niitä raameja, mitkä itsestä tuntuu hyvältä mutta ehkä kannattaa myös jättää tilaa ihan vaan sillekin miten kaikki kehittyy. Eihän koskaan voi etukäteen ihan tarkasti tietää. Sitäpaitsi lapsethan kasvaa. Ja jos oikein malttaa avata sitä omaa ajatusmaailmaa ja tajuntaa, niin saattaa huomata että itsekin kasvaa ja kehittyy kaiken aikaa. Uusperheessäkin.



6 kommenttia:

  1. Meilläkin on uusperhe, tosin ei oikeastaan tunneta itseämme sellaiseksi. Mullahan oli nuo kaksi vanhempaa jo ennen kuin alettiin miehen kanssa heilastella, mutta niinpä noista vaan on tullut "meidän" lapsia. Musta tuo roolijako on hyvä pointti, ja niistä pitäisi ehdottomasti pystyä puhumaan. Tärkeintähän on, että kaikilla olisi perheessä hyvä olla. Meillä mies otti isän roolin nopeasti, mutta toki tässä kuviossa ei ole mukana biologista isukkia ja toisaalta lapset olivat tuolloin niin pieniä, että varmaan senkin vuoksi tuntui luontevalta.

    Mun mielestä meillä on mennyt aika kivasti ja kivuttomasti alusta aina tähän päivään saakka. Arki on ollut läsnä alkumetreiltä asti, ja käytännön asiat on todellakin tulleet nopeammin vastaan. Sellaista kahden aikuisen kuherruskautta meillä ei ole ollut; siis siinä määrin, kuin monella lapsettomalla pariskunnalla voisi olla. Mutta toisaalta hyväkin näin; arkeahan sitä kuitenkin toisen kanssa eletään eikä tässä siksi ole käynytkään niin, että oikean arjen alkaessa oltais tiputtu korkealta.

    Sitä mä en tietenkään tiedä, millaista on jos mukana on eksiä ja nyksiä ja ehkäpä vielä heidänkin lapsiaan. Mutta näkisin, että parhaimmillaan sellainenkin kokoonpano voi olla voimavara kaikille. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en edes varsinaisesti ymmärrä miksi eri perhemuotoja edes pitäisi eritellä muuna kuin perheenä. Perhe kuin perhe, jos se sellaiselta tuntuu niin sellainen se on.
      Meilläkin on meidän lapset mutta tietenkin lasten isä on se toinen vanhempi, Siippa taas perheen aikuinen. Mutta ei olla koettu että ei voisi sanoa meidän lapset, meillä vaan näitä aikuisia on lapsilla useampi tässä kuviossa. Mä en ole koskaan edes kuvitellut että Siippa ottaisi Kaksikon suhteen isän roolia, justiinsa siksi kun isä on kuvioissa mukana. Ja ainakin musta näyttää että nämä nykyiset roolijaot tuntuu kaikista hyvältä. Mitään isompia keskusteluja ei olla asiasta käyty, jokainen vaan plumpsahti sinne missä on hyvä olla. Mutta just se että niistä pitää voida puhua, jos tilanne sen vaatii. Koska eri ihmisillä voi olla erilaiset odotukset.

      Meillähän silloin aikanaan kun alettiin tapailemaan, niin heti kättelyssä oltiin kuukausi erossa kun oltiin kumpikin reissussa tahoillamme. Mitään kuherruskuukausia ei ole meilläkään ollut mutta mä en ainakaan ole sellaista osannut edes kaivata. Ja se ei itseasiassa edes johdu lapsista tai arjesta vaan siitä että en koe olevani mitenkään kuherteleva tyyppi.

      Meillä on kuvioissa juuri noita kaikkia sun mainitsemia henkilöitä. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Sanotaanko näin että vuosi vuodelta menee helpommaksi. Johtuen varmastikin siitä että lapset kasvaa.

      Poista
  2. Oho.
    Ihan en ehkä nyt ajatuksella tuota Anna-lehden kolumnia lukenut, joten saattoi sen takia Honkasalon näkemys jäädä kapeakatseiseksi...
    Mutta aivan selkeästi Honkasalo puhuu omista henkilökohtaisista kokemuksista, joita ei voi mitenkään yleistää.

    "En vieläkään pidä siitä, että vanhemmat kehuvat, miten hyvin heidän lapsensa ovat sopeutuneet eroon ja miten hurjan kilttejä he ovat. Tekisi mieli sanoa sellaisille vanhemmille, että olisi parempi, jos lapsi reagoisi, hangoittelisi ja rääkyisi. Jäisi vähemmän puitavaa terapiaan aikuisena."

    Jokainen lapsi kuitenkin tiedettävästi on erilainen ja jokainen käsittelee asiat eri tavalla.
    Ite sain isäpuolen ollessani jo 12-vuotias ja silloin JO 17-vuotias siskoni käsitteli asian ihan eri tavalla. Suuttui, kielsi asian ja kohteli isäpuoltani kuin ilmaa tai sitten vihamielisesti.
    Meikäläiselle asia oli aina ihan fine ja nykyään isäpuoleni on nimenomaan se aikuinen/vanhempi kenelle kerron asioita.


    Nyt kun vähän uusiksi tuota luin, niin en oikein ymmärrä edes tuon kolumnin pointtia? Sitä paitsi tuo päätöslause "Välillä tuntuu, että uusperheitä perustetaan hötäkällä jotta saataisiin näyttää muulle maailmalle, että tämä on tosirakkautta." on jotenkin tökerö.

    Mitä ihmettä...
    En siis mitenkään tuomitse Honkasalon kantaa, mutta jotenkin tuo kirjoitus oli niin leimaava ja negatiivinen... Ärsyttävä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullahan on itsellä tuollainen Honkasalon kokemus uusperheestä omasta lapsuudesta. Ois voinu tulla mun kynästä nuo hänen kokemukset. Mutta sensijaan että kokisin nuo mun kokemukset niin että "mun lapsille ei ikinä tule uusperhettä" niin oon kokenut niinpäin että ne omat kokemukset on opettanut sen miten noita asioita ei ainakaan hoideta! Oon hoitanut omien lasteni kanssa nämä touhut täysin päinvastoin, miten mun kanssa toimittiin kun olin lapsi.

      Mulla kanssa jäi mietityttämään se että pitääkö sen lapsen aina raivota erotilanteessa? Toki olisi hyvä että ihminen omaa tunneskaalan jokaisen osa-alueen eikä patoa juttuja tai mitään mutta eihän kaikki käsittele vaikeita asioita raivoamalla. En oo perehtynyt asioihin niin paljoa että voisin varmaksi sanoa mutta kyllä musta kuulostaa ihan loogiselta että ei kaikki lapsetkaan käsittele pettymystä ja vaikeita asioita raivoamalla ja rääkymällä. Ei sitä toki heiltä pidä kieltää mutta ei mun mielestä nyt varsinaisesti vaatiakaan.

      Ja joo, mäkin vähän provosoiduin tuosta enkä tajunnut :D

      Poista
  3. Mä luulen, että mun koettelemus tulee olemaan se, jos/kun miehen kotiin muuttaa uusi nainen. Se ilkeä äitipuoli :D Toivon tietenkin, että hän onnen löytää vielä jonain päivänä, mutta sitä mun pitää kanssa ehkä alkaa pohtimaan, että miten siedän jonkun toisen naisen kasvattamassa mun lapsia vuoroviikoin... Miltä se tuntuu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hitsit... Mulla olisi tästä niiiiiiiiin paljon sanottavaa (ei vain huonoa vaan myös hyvääkin) mutta oon tehnyt sen linjanvedon että en kirjoita Kaksikon isän perheestä mitään tänne. Haluaisin kyllä mutta se ei ehkä olisi reilua. En kuitenkaan halua kirjoittaa jotain ympäripyöreää liibalaabaa vaan, ja yksityiskohtiin en voi mennä tuon linjanvedon kanssa. Ja ne yksityiskohdat pitää juurikin sisällä sen miltä musta tuntuu. Mieli on tehnyt monesti kirjoittaa vaan kun johonkin on raja vedettävä...

      Mutta jos jotain neuvoja saan antaa niin ainakin sen että älä lähtökohtaisesti iske kehenkään ilkeän äitipuolen leimaa ;) Vaan suhtaudu positiivisen kautta, lapset saa elämäänsä yhden aikuisen lisää, josta toivonmukaan muodostuu läheinen ja tärkeä. Niitä ei voi oikeasti olla elämässä liikaa, eikä se tarkoita sitä että vanhemmat syrjäytettäisiin. Jos käykin niin että se tuleva tyyppi osoittautuukin ilkeäksi äitipuoleksi niin ne tilanteet ja asiat ja hetket ja ongelmat ratkotaan sitten. Mä oon yrittänyt ajatella niinkin että pakko luottaa siihen ettei lasten isä valkkaa ketä tahansa psykoa sinne luoksensa asumaan :D tai ettei ainakaan kukaan voi olla mua pahempi :P

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?