keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Vampyyrien tanssi

Kuinka moni muistaa sellaisen Roman Polanskin kulttileffan kuin Vampyyrintappajat - Anteeksi hampaanne ovat niskassani? Mä olen kyseisen leffan nähnyt lapsuudessa lukuisia kertoja, se on yksi niistä jota sahasin VHS:ltä niin monesti että osaan sen vieläkin suurinpiirtein ulkoa. No hei, siitä on tehty musikaali! Ja me käytiin katsomassa se ennakkonäytöksenä Linnanmäen Peacockissa. Varsinainen ensi-ilta on tänään.



Mä rakastan musikaaliteatteria. Ihan kaikkea Suomessa pyörinyttä en ole nähnyt mutta aika laajalla skaalalla kuitenkin, osan oon itseasiassa nähnyt ulkomaillakin. Hype taisi olla aikanaan ihan eka ja sen taisin nähdä parikin kertaa. Musikaaliteatteri on onneksi kokenut ihan mahtavan metamorfoosin vuosikymmenien aikana ja enää ei taida edes olla genreä, mitä ei olisi musikaaliksikin taivuteltu. Vaikka tykkään että musikaaliteatteri on iloista ja hilpeääkin, on ollut tosi rikasta nähdä myös ei-niin-hilpeitä teoksia. Next to Normal tulee nyt ainakin äkkiseltään mieleen, jonka aikana tuntui että kuolen siihen itkuun ja ahdistavaan oloon, mikä mussa heräsi. Mutta se siitä muisteloinnista.

Polanskin leffahan rantautui jo tuossa 60-luvulla ja musikaaliksi tämä on taivuteltu 90-luvun loppupuolella. Sen ihan alkuperäisen musikaalinkin muuten ohjasi Roman Polanski. Suomessa Vampyyrien tanssi on pyörinyt ainakin Seinäjoen kaupunginteatterissa ja nyt tosiaan Helsingin kaupunginteatteri tarjoaa kevään ajan oman versionsa Lintsillä.



Ihan ensiksi on sanottava että jos leffa on noussut kulttimaineeseen niin saman tempun on tehnyt myös musikaali. Vampyyrien tanssilla (alkuperäisesti Tanz der Vampire) on vankka, ehkä vähän fanaattinenkin ihailijakuntansa, joka näkyy yleisössä. Heitä ei voi olla missaamatta. Tämä itseasiassa herättää itsessä hyvin ristiriitaisia tunteita. Koska itse suhtaudun näihin kuitenkin produktioina. Toisaalta en myöskään keksi välttämättä parempaa fanituksen kohdetta. Jokatapauksessa koen itse piristäväksi sen, että Suomen suurin musikaaliteatteri toteutti tämän vasta nyt, eikä silloin muutama vuosi sitten kun hypetys vampyyreistä oli isoimmillaan. Tähän sai nyt ihan erilailla freesin otteen.

















Teatterissa yleensä voisi kuvitella että mitä lähempänä on, sitä paremmin näkee. Vampyyrien tanssi on taas parempi seurata jostain muualta, kuin sieltä ihan ensimmäisiltä riveiltä. Vaikka jaksaisikin kenottaa niska vinossa koko esityksen, kärsii äänenlaatu isosti edessä istuessa. Iso osa laulusta hukkui mahtipontisen musiikin alle ja se oma kokemus kärsi siinä kyllä paljon. Vampyyrien tanssista kun suurin osa on laulua, puhedialogia on hyvin vähän. En keksi asialle muuta selitystä kuin sen, että istuttiin huonossa paikassa. En suostu uskomaan hetkeäkään että Peacockissa, jossa musikaaliteatteria on tehty vuosikymmeniä, voisi olla niin huono akustiikka. Toki sekin on mahdollista että ennakkonäytöksissä ääniporukka vasta hioi näitä seikkoja kondikseen.



Mitä itse musikaalista voi sanoa? Huikea, huikea spektaakkeli. Vertailupohjaahan mulla ei ole mutta meidän näkemät Raili Raitala ja Mikko Vihma pääosissa olivat aivan nappivalinta. Raitala työsti Sarahin roolia jo Seinäjoella ja bongasinpa eräästä blogista suitsutukset että Raili olisi paras Sarah kautta Euroopan. Vaikka sinänsä en vertaile elokuvaa ja musikaalia keskenään, oli ilo huomata että Sarahin hahmo oli selvästi luotu alkuperäisesittäjä Sharon Tate mielessä. Sarah ei vaan voi olla muuta kuin Tatemainen.

Toteutus taas oli henkeäsalpaava ja en voi kyllä kuin suitsuttaa ja ihailla että Suomesta löytyy ensinnäkin kunnianhimoa tehdä tässä mittaluokassa olevia musikaaleja sekä taitoa toteuttaa ne. Jos esiintyjäkaarti oli kohdillaan ja imi kuiviin (ehe ehe) jokaisen katsojan takariviä myöten, löytyy taustatiimistä vähintään yhtä osaavaa sakkia. Puvustus ja maskeeraus oli ensiluokkaista, mutta ihan suurimman hehkutuksen ansaitsee mun mielestä lavastuspuolen porukka. Voi jumankauta!!! Erityinen ihailu sille, miten vampyyreihin ja peileihin liittyvä myytti oli toteutettu. Arvostan!


Tunnelmaltaan musikaali oli musta paikoin jopa synkempi kuin leffa. Alkuperäisteos nimittäin on pikemminkin parodioiva kuin yleisesti vampyyrileffat on. Toisaalta musikaali formaattina ja varsinkin vampyyriteemaa mukaillen ehkä vaatiikin sen, että mukana on synkkyyttä. Tällä kertaa se ilmennettiin puvustuksen ja maskin lisäksi mahtipontisella musiikilla sekä valaistuksella. Jotka kumpikin osui ihan nappiin. Rakastin sitä paikoin voimalla tulevaa sähkökitaraa. Peacockiin saatiin luotua juuri sopivan kauhea tunnelma, unohtamatta kuitenkaan naurua. Sitäkin riitti, varsinkin esityksen toisella puoliskolla.



Palatakseni vielä esiintyjiin, Professori Abronsiuksen roolissa nähty Antti Timonen vei kyllä täysin mun sydämen. Hahmo oli musta oikeastaan hyvinkin erilainen kuin itse leffassa, mutta se oli vain ja ainoastaan hyvä. Musikaalissa Professorin hahmo ei nimittäin olisi musta toiminut samanlaisena hömelönä kuin leffassa. Oli virkistävää, että hahmoa oli päivitetty juuri sopivasti musikaali mielessä. Kokonaisuutena kyllä tykkäsin että musikaali oli hyvin uskollinen esi-isälleen elokuvalle. Olisi tuntunut haaskaukselta, jos tämä olisi viety liian kauas alkuperäisestä. 

Katsomossa näkyi jonkunverran lapsiakin mutta mä en ehkä ihan pienimpiä koululaisia vielä veisi tätä katsomaan. Kyse ei niinkään ole siitä, että mun mielestä musikaalin seksistisyys, tissivitseillä leikittely tai seksuaalisuuden venyttäminen ei sopisi lapsille vaan siitä, että tämä on aika synkkä kokonaisuutena. Vaikkakin iloisesti synkkä niin nämä ei ole lasten vampyyrejä. Ne on tehty pelottavan näköisiksi ja syystä.




Vampyyrien tanssi on ehdottomasti suurmusikaali enkä usko että se häviää yhtään musikaalien Mekkojen, West Endin tai Broadwayn versioille. Jokainen osa-alue oli vankkojen ammattilaisten käsissä. Tämä oli ehdottomasti elämys! Vampyyrejä oli personoitu juuri sopivasti eivätkä he olleet pelkkiä teräviä hampaita. Mä en henkilökohtaisesti ainakaan jaksaisi enää yhtäkään sellaista stereotypiaa vampyyreistä. Ja tämä onneksi vältettiin.

Joukkokohtauksiin oli panostettu musta erityisen paljon ja ne olivatkin ehkä parasta antia koko musikaalissa. Ne oli hiottu niin viimeisen päälle että katsominen oli silkkaa silmäkarkkia, ei tietoakaan mistään sekoilusta ja jos sitä näkyi niin se kuului asiaan ja oli hallittua. Vaikka vuosi on vasta ihan alussa, uskaltaisin väittää että tämä on tämän vuoden ilmiö teatterissa. Älä jätä tätä kokematta!


























Ensi-ilta on siis tänään. Helsingin kaupunginteatterin sivuille pääset täältä ja suoraan Vampyyrien tanssiin täältä. Hyvää teatterielämystä, muista väliaikatarjoilut ja varaudu myös rallattelemaan pari päivää Bonnie Tyleria.

Kaikki valokuvat täältä © Mirka Kleemola

EDIT pari videota täällä ja täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?