maanantai 28. maaliskuuta 2016

Wanted; Terveys, lepo ja uusi loma

Edellisestä postauksesta on näköjään viikon verran. Sen ja tämän postauksen välissä on kamalasti kamalaa. Liikaa kiirettä. Ja muuta tyhmää mömmöä. Kuluneen viikon aikana on mm.

  • Tehty töitä enemmän kuin naismuistiin. Yhtä pitkän työputken taisin rykäistä viimeiksi tuossa joulun alla. Ja silloinkin olin sen loputtua ihan poikki. Ja koska tykittelin nyt sekaisin sekä ilta- että aamuvuoroa, oon ihan sekaisin. Nukkuisin kun pitäisi tehdä töitä ja valvoisin kun pitäisi alkaa rauhoittumaan unille. Vaikka oon luullut tykkääväni vuorotyöstä ja oikeastaan kyllä väitän tykkääväni siitä edelleen, niin se näköjään sopii mun fysiikalle vuosi vuodelta aina vaan huonommin. En tykkää että työ vie kaikki mehut. Ja nyt meinaa olla vähän niin.
  • Sairastettu. Kaksi flunssaa ihan peräkkäin tarkoittaa yhteensä aika montaa sairastettua viikkoa. Tämä nykyinen on melkoisen sitkeää tekoa, joka vie kaiken energian. Työn lisäksi ei riitä virtaa mihinkään. Mitään kivaakaan ei nyt jaksa. Joka harmittaa koska kaikki kivahan tasapainottaa arkea. Ja antaa virtaa jaksamaan. En jaksa edes kirjoja lukea eli lukuhaaste seisoo. Ja kukahan se kirjastoonkin selittelisi kaiken myöhässä olevan. Ei kivaa. Joutaisi jo tervehtymään.
  • Ostettu Ekalle uusi työpöytä. Järjettömän kaunis ja huikea löytö. Joka saatiin jopa mahtumaan meidän autoon vaikka vähän jännitti että mitenhän käy. Kokoamisessa menikin sitten koko loppuviikko koska ks. edellinen kohta. Vanha pöytä odottaa uudelleensijoitustaan. Tällä hetkellä se on näköjään tehnyt pesän eteiseen, heti siihen pyykkitelineen viereen.
  • Jännitetty saadaanko pääsiäiseksi ohraa kasvamaan. Ja jännitetty myös sitä että oliko se edes ohraa vai rairuohoa. Kolmas oli päiväkodissa keskiviikkona, jolloin kylvivät siemenet ja odotus alkoi. Ihan pääsiäiseksi ei ehtinyt mutta pääsiäisenä kuitenkin. Eilen kurkisti ekat vihreät ja tänään ne oli jo monta senttiä pitkiä. Kohta on kisuille herkkua.
  • Syöty hyvin. Ks. Instagram. Ja kerrankin jotain muuta kuin pinaattikeittoa, jota syödään aina Kaksikon ollessa poissa. Olivat pääsiäisen siis Isilässä eivätkä voi sietää pinaattikeittoa.
  • Puitu erinäisiä kulinaristisia kierouksia perheen pään menoksi. Kaalia meillä syödään nykyään hyvin, kiitos pakkomielteeni sen suhteen että siitä aletaan meillä tykkäämään jahka sitä vaan valmistetaan oikein. Mutta kaaliperheestä löytyy edelleen muutama pakkopulla ja seuraavaksi tartutaan niihin. Parsakaalia löytyy tulevaisuudessa meidän lautasilta aika monta kertaa ja se on nyt sellainen hommeli että kokeiluni jälkeen vähintään 3/5 porukasta tykkää parsakaalista. Tällä hetkellä tulos on pyöreä nolla.
  • Oltu aivan mielettömän väsymyksen kourissa. Nukahdin eilen sohvalle oltuani alle tunnin himassa töiden jälkeen. Tämä menee toki pitkälti taudin piikkiin mutta harmittaa silti älyttömästi koska olin just lomalla. Jonka jälkeen pitäisi ainakin teoriassa olla virkeä ja levännyt ja täynnä virtaa. No en ole vaan olen tuplasti väsyneempi kuin ennen lomaa. Seuraava loma näkyykin olevan tossa hetikohta heinäkuussa. Ärsyttää että taudin takia lomakin meni vähän ohi koska niin moni kiva juttu jäi välistä. Ja se tärkein, eli lepo meni kanssa jotenkin ihan hukkaan ja ohi. Paskan möivät, mihin voi valittaa?
  • Laitettu yhteishakua menemään. Siis mun. Kääk!!!
Ehkä vaan lopetan tämän nyt tähän, keskityn paranemaan ja palaan kun oon terve ja levännyt.

Tuossa olen minä aika tarkalleen kahden tunnin päästä.
Otettuani ensin jonkun totin. Ihan lääkkeeksi vaan.
Ps. Kolmashan oppi joku tovi sitten kirjaimet. Nyt se osaa tavata Guinness ja Ramones. Äitin poika <3

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Isoja vanhempia ja lapsia

Muutama viikko takoperin oli kova haloo isovanhemmista. Mä olen tässä nyt ihan ajan hermolla ja huutelen vähän jälkijunasta mutta ihan sama.

Joskus kymmenisen vuotta sitten mä ajattelin että jahka saan nuo omani riittävän isoksi niin sitten alan elää elämää pääsääntöisesti omilla ehdoillani. Muutan ulkomaille jos huvittaa, reppureissaan kuukausia ja mitä näitä ajatuksia nyt oli. Kaikki enempi vähempi sen tasoisia että elän miten haluan, ilman että lapset tai mahdolliset lapsenlapset rajoittaa sen isommin kuin itse valitsen. En koe tuota ajatusmallia mitenkään itsekkääksi, luulen että se johtui siitä että mulla ei ole itsellä ollut oikein mallia isovanhemmuudesta. Kaksi isovanhempaa kun kuoli ennenkuin mä edes synnyin, yksi mun ollessa ihan pieni (ja sen isovanhemman muistan lähinnä läpsineen mua kärpäslätkällä takapuoleen) ja ainoa elossa ollut isovanhempani oli niin iäkäs että hän ei varsinaisesti ollut apuna. Oltiin kyllä läheisiä jollain tasolla mutta käytännössä kuitenkin etäisiä, en esimerkiksi koskaan ole ollut mummini luona yökylässä. Mulla on onneksi ihanat kummit, jotka ovat edelleen mulle rakkaat kakkosvanhemmat ja joiden luona olen joskus aikanaan lähestulkoon asunut ja ollut yksi lapsi lisää katraassa.

Mä olen nähnyt isovanhemmuutta oikeastaan vasta oman äitini kautta. Ja oikeastaan siksi mulla heräsikin halu kirjoittaa aiheesta, mutsi kun tuossa soitteli että voitaisko keksiä jotain menoa kun hänellä sattuu olemaan ensi viikolla niin paljon vapaa-aikaa että joutaisi ihan hyvin tänne lasten kanssa. Vaikka koen että mutsi teki mun kanssa vanhempana paljon virheitä, niin isovanhempana hän on kyllä ihan elementissään. On aina auttanut enemmän kuin tarpeeksi, ei pelkästään siksi että me päästäisiin touhuamaan ilman lapsia vaan siksi, että saa muodostettua ja ylläpidettyä suhteita lapsenlapsiinsa. Hän osaa tosi hyvin lukea lastenlastensa tarpeita, ottaa etäisyyttä silloin kun sille on tarvetta ja on taas läsnä silloin kun sitä kaivataan.

Nykyään mäkin koen että jos ikinä saan lastenlapsia, niin haluaisin kuitenkin olla läsnä. Mitä se nyt milloinkin tarkoittaa, eihän sitä tiedä asutaanko ja ollaanko edes samassa maassa. Mutta kuitenkin toivon että saisin rakennettua suhdetta myös tuleviin sukupolviin. Haluan olla isovanhempana enkä vain elää omaa elämääni. Ja eikai noiden edes tarvitse täysin sulkea toisiaan pois?

Mä olen itse kokenut pikkulapsiarjessa kaikista raskaimmaksi sen että mikään extempore ei onnistu, ainakaan kovin helpolla. Mä haluaisin että pystyisin tarvittaessa tarjoamaan omille lapsille sitä extemporea sitten aikanaan. Ja kun hoetaan aina että ei ne lapset pysy kauaa pienenä niin sama koskee lastenlapsia. Ei ne lastenlapsetkaan kauaa ole pieniä. Sekin on tässä omien lasten kautta auennut. Että se isovanhempien ja lastenlasten suhde muuttuu ja kasvaa niiden lasten mukana. Jonain päivänä ne lastenlapsetkin on aikuisia. Ja meillä ei siihen enää ihan mahdottoman kauaa edes ole.

Laivalla se tuli huomattua jotenkin tosi konkreettisesti. Kahden vuoden päästä eletään sitä vuotta, kun Eka tulee täysi-ikäiseksi. Kahden vuoden!!!! Miten vähän aikaa siihen on. Eikä mene kauaa kun Toka tulee siinä perässä. Mä en ole tähän asti sitä osannut jotenkin edes ajatella mutta nyt tämä on alkanut vähän pyörimään mielessä. Että miten homma toimii sitten aikuisten lasten kanssa? Miten oman lapsen kanssa, joka on aikuinen, toimitaan? Voiko niille määrätä kotiintuloajat? Pitääkö niille antaa rahaa? Kasvatetaanko ja neuvotaanko niitä vielä? Tuntuu oikeasti tosi haasteelliselta ja vähän pelottavaltakin että omista lapsista tulee aikuisia. Koska ainahan ne on mun lapsia. Nuo on jotenkin niin janan ääripäissä ja ristiriidassa keskenään. Aikuinen mutta mun lapsi. Tuntuu jotenkin ajatuksena vaikealta että vaikka me aikuisina oltaisiin samalla viivalla niin lapsena ja vanhempana ei olla. Siinä on aina se tietty sukupolvien marssijärjestys. Ja aina sitä varmaan miettii että miten ne pärjää. Mä olen ainakin ollut varsinainen huolienkryyni äidilleni ollessani jo itse vanhempi. Ahdistaa että nuo omat keskenkasvuiset ja kykenemättömät alkaisi lisääntymään ja tekisi musta isovanhemman. Ei ne voi osata. Toisaalta osasin mäkin, ehkä kantapään kautta mutta kuitenkin.

Mä olen kritisoinut omia vanhempia heidän vanhemmuudestaan kovastikin, sekä seläntakana että ihan kasvokkain. Ja nyt on ruvennut mietityttämään että eteen tulee myös se aika, kun omat lapset saattavat kritisoida ja kyseenalaistaa mun tapoja olla vanhempi. Osaako sitä itse sitten ottaa sen palautteen miten vastaan. Vaikka sitä nyt itse aikuisena ja ennenkaikkea vanhempana ymmärtää omia vanhempiakin ehkä vähän erilailla niin ei se sitä tarkoita ettäkö kokisi omien vanhempien toimineen oikein. Ainakaan kaikessa. Mitenhän omat lapset tulee kokemaan? Avautuuko silmät sen mahdollisen oman vanhemmuuden kautta vai alkaako sitä sitten vasta kyseenalaistamaan ihan kunnolla?

Ylipäätään keskustelut isovanhemmuudesta on vaikeita. Oikeanlaista vanhemmuutta on tosi vaikea määrittää, ihan sama koskee musta isovanhemmuutta. Toiveet ja tarpeet voi olla niin erilaisia. Ihmisetkin voi olla niin erilaisia, kai tuohon vaikuttaa luonne-erotkin. Tosin uskon että isovanhemmuudella voi olla kauaskantoisetkin vaikutukset. Kenelläkään kun ei voi olla liikaa välittäviä ihmisiä elämässään. Isovanhemmuuskin on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia. Voiko sitä sanella ulkopuolelta millaista haluttaisiin tai millaista sen pitäisi olla? Vaikka sanelijana olisi oma lapsi. Tärkeintä kai kuitenkin on että asioista keskustellaan ja aina parempi jos se onnistuu ilman suurempia syyllistymisiä ja loukkaantumisia. Ja hyvä tietysti jos jokaisella osapuolella on niissä rooleissaan sellainen olo, että on omimmillaan just tämmöisenä. Että saa olla just sellainen mummi, mumma, mummu, famu, pappa, isoisä, vaari tai ukki kuin kokee olevansa.


lauantai 19. maaliskuuta 2016

Päivän palindromi

Tukholmasta kotiuduttu valtavien karkkikassien, uusien vaatteiden (teinit päivitti vaatekaappinsa, joskin hyytyivät ennenkuin rahat loppui. Myönnän kuolanneeni Desigualin liikkeessä mutta poistuin tyhjin käsin. Itse en ostanut maista edes uusia jääkaappimagneetteja kun ei löytynyt Estelleä tahi Leonorea. Jos olisin ruotsalainen niin puskisin vaikka mitä turistikrääsää kuninkaallisista kaltaisilleni kateellisille rojalisteille) ja maailman ensteks isoimman flunssan kera. Yskitään kaanonissa ja koko ajan on bingo pystyssä sen suhteen että ketä käyttäisi lääkärissä. Näköjään vedetään nyt muutaman viikon sisään koko vuoden taudit, itsehän en ehtinyt edellisestäkään flunssasta ihan täysin parantua ennenkuin tämä nyksä iski. Muutama pikkujuttu ilmoille kuitenkin ennenkuin käyn herättämässä päiväunilaiset ja lähdetään kauppaan (koska eihän tämä saatanan arkiralli tietenkään pysähdy vaikka mä luulen kuolevani)
  • Toka saa niskavedon pois parin viikon päästä. Käytiin tuossa kuun alussa purentakontrollissa ja niskaveto on nyt duuninsa tehnyt, kulmahampaat on paikoillaan just eikä melkein! Renkaat napataan hampaista pois ja se on siinä. Silikoninen purennanohjain vielä pysyy matkassa, se vaihdetaan vain vähän isompaan mutta en usko että se haittaa koska nimenomaan se on ollut tuo niskaveto jonka käytön kanssa on ollut motivaatio-ongelmia. Eli jei tälle!!!! Torilla tavataan.
  • Ihanaa kun on valoisaa mutta luonto hei nyt mitä vittua?!?! Lunta ja pakkasta??!! 
  • Jäädessäni lomalle heitin töissä läpällä että aion maata sohvalla kaikki kaksitoista päivää. No Stokista lukuunottamatta oon löytynyt sohvalta, kiitos tämän taudin. Kauas on tultu niistä ajoista kun lomat riekkui ja valvoi ja reissasi like a mofo. 
  • Meillä on uusi tiskikone! Oisin voinut vaikka suudella sitä asentajaa joka eilen sen mukanaan toi.
  • Vaikka ollaan tässä nyt oltu kotosalla jo toista vuorokautta niin mä keinun edelleen. Onpa aika vähän hiton ärsyttävä tunne ja symppaan asentohuimauksesta kärsiviä täysin. Ehkä mulla on korvatulehdus?
  • Eka teki yhteishakunsa tuossa vajaa pari viikkoa sitten. Siitä pitäisi tulla kuittaus mulle sähköpostina vaan ei näy ei kuulu. Mitä jos se ryssi sen jotenkin?
  • Siippa osti mulle laivalta uuden ripsarin (jonka hankkimista siis itse vitkutin 1,5 vuotta) ja valokynän. Nyt mä vaan meikkailisin koko ajan. Mitä tuhlausta olla nyt kipeänä!! 
  • Tuhlausta on myös se että mulla on kaikki maailman karkit mutta en maista juuri mitään.
  • Kokeilin myös paria uutta voidetta reissussa kun näytepakkaukset sain ja ajattelin että en nyt ala niitä sieltä laivalta hankkimaan. No nyt kun googlailin niin ovat maissa ihan poskettoman hintaisia, miksi voi miksi en ostanut??
  • Miten voi kohta olla jo pääsiäinen? Meillä on vielä joulupipareitakin ihan älyttömästi....
  • Lidlistä saa valkosuklaasta tehtyjä lumimanteleita. Hae nyt hyvä ihminen niitä itsellesi naposteltavaksi, mäkin haen vaikka meillä on karkkia koko loppuvuodeksi. Mutsikin näkyi kantaneen meille lavallisen Kindereitä.
  • Musta tuntuu että mä kuolen tähän tautiin. Sitäpaitsi mulla ei ole mitään tekemistä, oon katsonut jo kaikki nähtävillä olevat Kardashianit ja Vanderpump Rulesit.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Lukuhaaste: Oneiron

8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin


Hehe, toistan nyt itseäni. Kuten Normastakin, ajattelin myös Oneironin kohdalla että en ota tätä osaksi lukuhaastetta. Mutta on kuulkaa pakko! Nimittäin jos soimasin Sofia tasaisesta kirjoitustavasta kirja kirjalta niin Laura Lindstedt tekee sen mitä Sofilta kaipaisin. Okei, en ole lukenut häneltä vielä muuta tuotantoa mutta ainakin musta tuntuu vahvasti siltä, että Laura ei jumitu tasaisen tutulle tielle vaan valkkaa aina uuden polun. Hän tekee sen nimittäin jo yksien kansien välissä.

Yhtään omia kirjoittajan taitoja ylistämättä, enkä myöskään tohdi verrata itseäni Finlandia-voittajaan, mutta pakko sanoa että heti kun aloin lukemaan Oneironia, musta tuntui että jos kirjoittaisin kirjan niin haluaisin kirjoittaa just näin. Jos olisin kirjailija niin haluaisin kirjoittaa Oneironin. Senlisäksi että mä haluaisin kirjoittaa Oneironin, haluaisin myös tehdä siitä leffan. Mä näen sen jo päässäni. Mad Max vs. Noitapiiri vs. 12 apinaa.

Rakastuin Oneironiin heti kun aloin sitä lukemaan. Tämä oli musta virkistävän erilainen. Ymmärrän kyllä hyvin miksi moni on jättänyt sen kesken, tämä kirja nimittäin on juuri niitä jotka jakaa lukijansa mustavalkoisesti. Joko rakastat tai vihaat, välimuotoa ei ole. Teksti on paikoin psykedeelisen poukkoilevaa. Ja tämä on ehdottomasti vaikealukuisin kirja vähään aikaan. Välillä teksti soljuu ja välillä se taas takkuaa ja koko ajan kuitenkin tapahtuu paljon. Tämä ei missään nimessä ollut paras Finlandiavoittoinen jonka olen lukenut, mutta ehdottomasti kivan erilainen.

Kirjailijan ilmaisutyyli on huikea. Samaistuin moniin lauserakenteisiin ja pystyin tuntemaan samantien mitä esimerkiksi tarkoitetaan kun ajatus jää tinnittämään yön tunteina. Huikeaa suomenkieltä, ei välttämättä mitään uusia juttuja. Mutta vanhoja sanoja käytettiin tuoreesti ihan uudessa kontekstissa. Rakastin!

Mietin kaiken aikaa että miten näin fantasiapohjainen tarina voi loppua. Kirjahan siis kertoo elämän ja kuoleman välitilasta sekä henkilöistä tuossa välitilassa. Mutta kyllä se vaan loppui just niinkuin pitikin. Kun tämän kirjan kannet sulki viimeisen kerran, jäi hyvä ja rauhallinen olo.

Lukuhaaste täällä

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Älä väheksy

Kuinka moni muistaa sieltä omasta lapsuudesta tai nuoruudesta että vanhempi väki (vanhemmat, opettajat, sukulaiset, aikuiset) harrasti sellaista vähän väheksyvää silloin kun minä olin nuori-keskustelua? Mä en muista että se suoranaisesti olisi silloin tuntunut väheksyvältä mutta nyt kun sitä seuraa ulkopuolelta, niin kyllähän se paikoin sitä on. Halutaan nostaa se oma kokemus tärkeämmäksi.

Mikähän tarve ihmisellä on tuohon? Nostalgisoida menneitä ja sitä kautta polkea nykyhetkeä. Tasan varmasti asiat ei silloin olleet yhtään paremmin. Erilailla ehkä mutta tuskin paremmin. Ehkä kyse on enempi siitä että se nuorten maailma ei tunnu itsestä enää sellaiselta missä olisi tarttumapintaa. Se ei avaudu. Mutta miksi nuoren pitäisi elää jonkun toisen nuoruus? Miksi on tarve tyrkyttää se oma historia ja oma näkemys? Tai ehkä pitäisi kysyä, miksi on tarve käydä keskustelua vähättelevään sävyyn? Voihan niistä omista kokemuksistaan ja omista kasvuvuosistaan toki jutella, tasaveroisesti.

Tämä on pistänyt aika lailla silmään kun itsellä pyörii tuota nuorisoa tässä nurkissa. En tiedä koska se voivottelu varsinaisesti alkaa mutta omasta kaveripiiristä yllättävän moni sitä harrastaa. Ja mun on pakko sanoa että mua risoo aivan suunnattomasti ihmiset jotka vatvoo teinien tekemisiä. Milloin ne käyttäytyy huonosti ja milloin ne on kovaäänisiä ja milloin ne toimii väärin ja milloin sitä ja milloin tätä. Hohhoijaa. Kokeiltaiskos välillä sen paheksumisen sijaan kasvattamista? Kyllä niitä vieraitakin lapsia ja nuoria saa ohjeistaa.

Sosiaalisen median kautta tämä ilmiö tulee ainakin mun feedillä tosi hyvin ilmi. Aikuiset siellä kauhistelee milloin mitäkin. Vaikka ne nuoret ei varmasti ole tässä vuosien saatossa oikeasti juurikaan muuttuneet. Ihan samat asiat niitä kiinnostaa sukupolvesta toiseen. Myöhään valvominen, kavereiden kanssa hengailu, ulkonäkö jne. Yhtälailla ihan aina nuoria kiinnostaa esimerkiksi se, että onko suosittu vai ei. Ne keinot vaan muuttuu. Jos ennen mittarina toimi se, kuinka paljon ihmisiä sun ympärillä hyöri niin nykyään se mittari saattaa olla tykkäysten määrä valokuvissa. Se on musta tosi hankala sanoa että kumpi noista nyt sitten on se parempi ja kumpi huonompi. Ihan yhtä epäaitoja tai aitoja keinoja ne saattaa olla.

Se on toki totta että maailma on muuttunut monella tapaa raadollisemmaksi. Mutta se on muuttunut kovemmaksi myös muilla ikäryhmillä, ei vain teineillä. En tiedä pitäisikö siihen raadollisuuteen miten yrittää sopeutua vai taistella vastaan vai löytää joku kultainen keskitie. Maailma muuttuu ja kehitys kehittyy. Mennyttä aikaa ei saa takaisin.

Älkää siis väheksykö nuoria, he kyllä kasvaa ja se maailmankuva siitä laajenee. Polkemalla kasvatetaan vaan kuilua sukupolvien välillä. Kysykää sen sijaan mitä niille nuorille kuuluu, millaista sisältöä niiden elämässä nykyään on. Se on maailma joka muuttuu, ei nuoret.

Ps. Mun piti alunperin kirjoittaa salakuvaamisesta mutta ei nyt vaan lähde.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Pienin parrasvaloissa

Tuo kuopukseni on viime ajat toiminut blogin puolella vähän statistin roolissa, joten postataanpa nyt pelkästään hänestä. Kolmas kun on harpponut aika isoja kehitysaskeleita tässä alkuvuodesta.

Isommin postasin pienimmästä silloin, kun tehtiin tammikuussa paluuta päiväkotiin monen viikon loman jälkeen. Pyöritelläänpä siis päiväkotia nyt ensin hetkisen. Vaihto isompien ryhmään oli ehkä parasta, jota Kolmosen päiväkotiuralla on tähän mennessä vastaan tullut. Ryhmän hoitajien dynamiikka keskenään näkyy toimivan ainakin näin vanhemman silmiin ihan älyttömän hyvin. Pienten puolella taas erinäinen sekoilu näkyy jatkuvan... Suurin syy sille, miksi koen ryhmän vaihdoksen hyvänä, on se että Kolmas tuntuu sujahtaneen osaksi ryhmää paljon paremmin. Pienten puolella hän näytti mun silmiin aina olevan jotenkin ulkopuolinen. Isompien ryhmässä hän taas on ihan selvästi osa sitä porukkaa, hänellä on siellä oma paikkansa. Jolla on varmasti ihan älytön merkitys lapselle itselleen.

Ensimmäiset viikot toki oli vähän haasteellisia sopeutua. Kolmas kuitenkin aika pian kehitti kiintymys-suhteen pariin hoitajaan, jotka ovat selvästi muotoutuneet hänelle nyt tärkeiksi tällä etapilla. Me ollaan kotona kaiken aikaa pyritty puhumaan päiväkodista positiiviseen sävyyn, silloinkin kun koko kuvio on lapsesta tuntunut vaikealta. Ja hittovie, se on pikkuhiljaa kantanut hedelmää. Viemiset ja hakemiset ei ainakaan tällä hetkellä sisällä itkua tai huutoa, tosin vastaavia episodejahan on nähty myös välillä silloin kun Kolmas menee mummolaan, eli ei nämä ole edes olleet pelkästään päiväkotiin sidottuja juttuja. Kolmosen hoidontarve on edelleen aika minimaalinen, mutta lapsi on silti sopeutunut (oon edelleen sitä mieltä että siinä ei ole mitään mieltä että lisätään hoitopäiviä vain siksi että lapsi sopeutuu, en usko että pakko toimii tässä minään kestävänä ratkaisuna ja kun tarve ei ole tämän isompi niin sitä ei aleta kasvattamaan vain sentakia että aikuiset pääsee helpolla) todella hyvin. Hän puhuu itse päiväkodista kivana paikkana ja tykkää sinne mennä. Ja vaikka olisi parikin viikkoa pois päiväkodista niin ei reagoi siihen arjen alkamiseen. Tosin meidän etuhan on se että Kolmosen hoitopäivä alkaa useimmiten vasta klo 10.30 eli aamut saadaan olla rauhassa, aikaisia hoitoonviemisiä on todella harvoin. Viimeiksi tällä viikolla yksi hoitajista puhui miten Kolmas on alkanut tulla esiin kuorestaan, on alkanut pikkuhiljaa ottaa osaa yhteisleikkeihin ja muutenkin tuntuu relanneen.

Ja puhumisesta puheenollen.... se puhuu!!! Ihan kuten ollaan kaiken aikaa ajateltu, kyllä se alkaa puhumaan sitten kun asia riittävästi kiinnostaa. Paljon tulee edelleen sellaista omaa mölinää mutta pikkuhiljaa selkeä sanavarasto on alkanut laajenemaan, Kolmas toistelee paljon perässä mitä hänelle jutellaan ja omat viittomat on pikkuhiljaa korvautuneet sanoilla. Puheterapiassa käydään kerran parissa kuukaudessa tsekkailemassa missä mennään, Kolmas tykkää tosi paljon käydä siellä leikkimässä. En koe että puheterapiasta nyt varsinaisesti olisi ollut Kolmosen kohdalla mitään konkreettista apua puheenkehityksen kannalta mutta toki oli hyvä että selvitettiin että mitään varsinaista vikaa lapsessa ei ole. Hän alkoi puhumaan sitten kun alkoi, ei silloin kun olisi "pitänyt".

Tällä hetkellä tilanne on se että uusia sanoja tulee jatkuvasti ja sitä tahtia että me ei enää edes pysytä perässä. Hän yrittää toistaa kaikkea ja kaikkia. Äänenpainot on aivan ihania ja tunne välittyy ihan sananpuolikkaastakin. Miksei sitä aina voisi jutella noin? Vasta puhumaanoppineen ihmetyksellä, hei vitsi mitä mä osaan. Hassu seurata millaisia ahaa-elämyksiä sanat ja niiden tarkoitukset pienessä mielessä herättää. Esimerkiksi sana ylämummo hämmentää pientä ja näkee että hän pohtii ihan tosissaan että miten se mummo tähän maaliin nyt liittyy. Kolmas sanoo oman nimensä mitä hassuimmalla tavalla, josta mun tekisi mieli ottaa lapselle lempinimi käyttöön.

Kolmosen lempparikirja on tällä hetkellä mun vanha aapinen, jota on luettu niin ahkerasti että tyyppi tunnistaa tällä hetkellä lähes kaikki aakkoset. Hän osaa myös laskea kahteenkymmeneenkuuteen ja tunnistaa numerot sinne asti. Myös takoperin eli laskee suurimmasta pienimpään päin. Meidän kauppareissut kestää aina ikuisuuden kun pitää tunnistaa niitä numeroituja käytäviä.

Kolmas tietää olevansa kolmevuotias, mutta on itse sitä mieltä että on jo yhdeksän. Kysyttyäessä näyttää aina sormilla yhdeksää ja jos hänelle sanoo että olet kolmevuotias niin hän korjaa että ei ole vaan yhdeksän. Ihailtava itsetunto!

Heräsin tuossa taas tajuamaan että pojun hiuksia ei ole leikattu vielä koskaan. Hänellä on siis reilu kolmevuotiaana edelleen sitä samaa vauvatukkaa latvoissa, mitä on ollut aina. Päiväkodin valokuvauksen jälkeen vähän vilauttelin että josko sitä voisi leikata, Kolmas ei nimittäin anna pitää pinnejä tai pompuloita tai mitään päässään mutta Siippa ei suostunut. Toisaalta voisi olla aika hauskakin antaa sen kasvaa niin kauan kuin Kolmas itse haluaa. Että vielä muutaman vuoden päästäkin hänellä saattaisi olla sitä vauvatukkaa. Alan lämmetä asialle.

Alkuvuodesta Kolmas oppi myös kuivaksi. Yksiäkään vahinkoja ei ole sattunut, vaippa on päällä vain yöunien ajan. Tässäkin näköjään homma alkoi parhaiten pelittämään sitten kun Kolmas itse malttoi hokata kuvion. Toki päiväkodissa on potatettu sieltä alkusyksystä asti mutta se selkein ahaa-elämys tapahtui joululomalla ja vaipan pystyi jättämään tosi nopeasti pois sen jälkeen. Lukuunottamatta niitä yöunia.

Lomakin alkoi, myös Kolmosella. Hän on mun kanssa kotona melkein kaksi viikkoa. Sen suurempia villejä lomasuunnitelmia meillä ei ole, mitä nyt ruhjoin heti ekana iltana kitalakeni vereslihalle turkinpippureilla. Kaksikko hiihtolomaili juuri isilässä joten kovin pitkiä vapaita en kehtaa koululta kerjätä koska ei olla mihinkään pidemmälle reissuttelulle suuntaamassa. Nyt on Ekan vikat mahikset korotella numeroita spettariin joten muutamaa päivää pidempää vapaata ei koululaisille nyt heru. Tukholmassa kyllä kävästään mutta muuten ajattelin maata sohvalla ja tuhota kirjakasaa Kolmas kainalossa. Ja hoitaa House Of Cardsin neloskauden pois.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Huijaa lapsiasi osa 3764578645382

Meillä käytetään ruoassa melkolailla kasviksia ja juureksia joten niitä saa lapsiin upotettua aika huolettomasti. Lapset jopa tykkää meillä esimerkiksi paahdetuista juureksista, joita meillä syödäänkin melko usein. Ja silloin itseasiassa ruokapöydästä löytyy myös meidän äiti, jonka lempparia paahdetut juurekset on.

Mutta sensijaan lapset syö meillä melkoisen huonosti hedelmiä. Jota on jotenkin sinänsä hankala uskoa koska makeat hedelmäthän on ihania. Lempilapseni tämän suhteen on Toka joka kyllä aika ennakkoluulottomasti maistelee vähän kaikkea. Hänkään ei kuitenkaan syö hedelmiä riittävän hyvin, ainakaan mun mielestä. Suurin syy lasten huonoon hedelmien syömiseen on se että he eivät jaksa kuoria niitä. Joka on musta jotenkin ihan älytöntä, koska eihän siinä mene aikaa juuri mitään mutta näin vaan on. Jänniä nämä teinien mittasuhteet siitä mikä on rankkaa ja mikä ei. Tänä talvena on saatu kuitenkin upotettua lapsiin yhtä jos toista hedelmää ilman että kukaan on nirissyt tai narissut yhtään, pikemminkin on pyydetty lisää. Alettiin nimittäin tehdä smoothiekulhoja.

Smoothiekulho toimii myös metkana ruokajuomana. Tai lusikoitavana tässä tapauksessa
Juotavia smoothieita meillä on vedelty jo vuosia mutta smoothiekulhot on meillä uusi tuttavuus. Rakenne on enempi lusikoitava, koska suurinosa sisällöstä pakastetaan. Lopputulos on sellainen slushmainen jäähilesössö, uppoaa muuten aikuisiinkin kuin häkä! Pilkkominen ja kuoriminen on toki ihan saatanasta mutta oon yrittänyt hoitaa tämän niin että pilkon ja pakastan sitä mukaa kun hedelmät kypsyvät. Silloin selviää vähän vähemmällä. Aika moni hedelmähän kannattaa ostaa vähän raakana ja kypsytellä sitten kotona syömisvalmiiksi. Lisäksi kun pitää kamppeita aina pakastimessa valmiina, saa smoothiekulhon tehtyä nopeastikin, muutenhan valmistukseen täytyy laskea pakastamiseen vaadittavakin aika, joka on vähintään nelisen tuntia. Alkuvuodesta vähän yksi sun toinen ihana herkku tuottaa satoa halvalla joten meiltä löytyy tällä hetkellä pakastettuna mm. päärynää, mangoa, papaijaa, vesimelonia, mandariinia sekä banaania.

Meidän blenderi ei pelkkiä jäisiä hedelmiä soseuta joten sekaan tarvitaan myös nestettä. Suosikkihedelmäni veriappelsiini onkin ollut tähän se paras, jolla on myös vielä satokausi. Oon tuorepuristanut veriappelsiineja mehuksi ja lykännyt sitä smoothien sekaan, toki tuonne voisi laittaa vaikka jotain kasviperäistä maitoa mutta mä olen tykännyt pitää nuo niin että laitan sinne vaan marjoja ja hedelmiä. Ja okei pähkinöitä oon myös laittanut niin saadaan vähän hyviä rasvojakin samalla. Oon ajatellut että vallan pakastaisin isommat satsit noita satokauden herkkuja kesäksi, tuollainen jäähileinen smoothie olisi nimittäin parhaimmillaan kesähelteillä. Vähän vaan epäilen että ne ei kyllä meillä säily kesään saakka, senverran kova menekki nimittäin on. Tässäpä sullekin vinkki miten smoothiekulho tehdään!

Smoothiekulho satokauden herkuista
4-5 annokseen tarvitset
pakastetun banaanin
pari kolme lohkoina pakastettua mandariinia tai mangoa tai papaijaa. Tai sekoitus näistä
reilu pari desiä pakastettua vesimelonia tai päärynää tai vaikka molempia
4-5 dl tuorepuristettua mehua (meillä pääsääntöisesti veriappelsiineista ja appelsiineista puristettua)
pari desiä pakastemarjoja, musta tähän sopii parhaiten mansikat ja vadelmat
kourallisen pähkinöitä, cashew ja manteli on meidän suosikit.
(nesteenä voi siis käyttää myös maitoa niin halutessaan, lopputulos on kuitenkin paljon pirtelömäisempi. Samaten tänne voi napata vaikka rahkaa tai kreikkalaista jogurttia, mutta se lopputulos on tosiaan erilainen kuin pelkillä hedelmillä ja marjoilla toteutettuna)
Jos huvittaa niin matkaan voi nakata myös avokadoa, sitä ei tarvitse pakastaa

Nappaa pakastimesta pakastetut kamppeet ja anna niiden olla pari minuuttia. Ja hei kannattaa pakastaa pusseissa, ei missään kulhoissa! Muuten saa odotella ikuisuuden että ne saa irti sieltä kulhosta. Pusseihin pakastettuna pari minuuttia hengailua huoneenlämmössä riittää. Kannattaa vähän murjoa niitä jäätyneitä paloja irti toisistaan.
Valmista tuorepuristettu mehu. Ei kannata lintsata minkään valmismehun kanssa, tuorepuristettu on paras! Kaada blenderiin, nappaa loput kamppeet sekaan. Jauha sileäksi. Jos kone meinaa vähän yskiä niin lisää vähän nestettä. Yritä kuitenkin pitää se lopputulos paksuna, lusikoitavana ei juotavana. Kaada valmis seos kulhoihin ja nauti heti! Mä olen muuten joskus laittanut jonkun hedelmän mukaan myös pakastamatta ja jos kuitenkin suurinosa on jäässä, niin lopputulos säilyy lusikoitavana. Meillä tykätään makeasta mutta tännehän voi laittaa myös happamampia hedelmiä jos haluaa esim. verigreippiä.

Koristella voi makunsa mukaisesti. Vaikka erilaisilla marjajauheilla, granaattiomenalla, ananaskirsikoilla. Meillä on tykätty tuosta passionhedelmästä. 
Ps. Arvatkaa mikä hajosi tiskikoneen lisäksi. Kuivauskaappi. Eri helppoa tiskata kun ei ole konetta eikä paikkaa mihin laittaa tiskatut tiskit kuivumaan. I need a huge glass of wine!!!!

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Kiitos 01/2012-03/2016

Satun jakamaan elämäni henkilön kanssa, joka kyllä tarttuu ohjekirjaan tenkkapoon osuessa kohdille (tai kuten tällä kertaa, astianpesukoneen hajotessa) mutta joka ei todellakaan kutsu ammattilaisia apuun. Koska minä itte! Edellisestä lauseesta voisi päätellä että tarkoitan pääjoukon pienintä mutta ehei, Siipastahan mä puhun.

Sunnuntai-iltana astianpesukone alkoi herjailla jotain ihmeellistä virhekoodia, mutta siirrettiin asian puiminen maanantaille koska mulla oli vielä yövuoro edessä ja Siipalla poikatrion paimentaminen. Maanantaina koomasin niin huolella että mua ei vähempää olisi voinut kiinnostaa tiskaako meillä kone vai lapset joku muu. Siippa kuitenkin kaivoi tiskarin ohjeet esiin ja tulkkasi että sihvilät sun muut hommelit piti puhdistaa. Kyseisen toiminnon jälkeen kone herjasi edelleen. Ohjekirja ei selvästikään osannut auttaa pidemmälle joten seuraavaksi siirryttiin järeämpiin otteisiin. Eli googleen. Päädyimme (tai minä päädyin itseasiassa sänkyyn irtokarkkipussin kanssa) aina kaikesta kaiken tietävään tai ainakin mielipiteen omaavaan vauva.fi-sivustolle. Käykö teillekin muuten niin että jos googlaatte jotain niin ohjataan tuonne? Meille käy aina. No enivei, tuolla neuvottiin ottamaan töpseliä irti ja liottamaan sihvilöitä ja kaatamaan jotain jonnekin. Hyvin asiantuntevaa siis. Kone herjasi edelleen ja kieltämättä sen jatkuva piipitys alkoi vituttamaan enemmän kuin se, että kohta ollaan varmaan ilman konetta.


Välillä näytti jo että kone taas pelaa, kunnes pesuohjelman vikoilla minuuteilla se piippailu taas alkoi. Siippa painui leikkimään Kolmosen kanssa saatesanoilla voitko vähän katsoa ettei tää ala valuttamaan vettä tuolta alta. Tässä vaiheessa en enää halunnut tietää mitä "korjauksia" se oli yrittänyt tehdä. Onneksi laite ei alkanut puskemaan mitään mistään, vesivahinkohan se tästä enää puuttuisi. Kolmas sensijaan nakkasi myöhemmin illalla kulhollisen lettutaikinaa lattialle. Joka luonnollisesti valui sinne astianpesukoneen alle!!

Senverran henkilökohtainen kodinkonekorjaajani nöyrtyi että soitteli tänään valmistajalle. Me ollaan kuulemma tehty kaikki mitä voidaan joten eikun arpomaan sitten että katellaanko uutta konetta vai kannattaisiko selvitellä saisiko tuon korjattua. Laite itsessään ei ole kovin vanha joten pikkasen riepoo jos täytyy uusi hankkia. Mutta jos korjauskulut kasvaa mahdottomiksi niin... Kotivakuutus tuskin korvaa mitään joten lapset eikun hihoja käärimään!

Mähän olen tätä nykyä ulkoistanut kodinhoidollisista jutuista ison osan itseltäni pois ihan täällä perheen sisällä*. Kaksikko hoitaa viikkosiivouksen, toki joskus pakerretaan koko porukalla mutta pääsääntöisesti teinipojat huolehtivat siisteydestä. Porkkanana nostin kummankin jannun kuukausirahaa alkuvuodesta. En muista koska olisin viimeiksi vaihtanut lakanat, ollut pesutuvassa tai huolehtinut pyykkihuollosta. Ne hoitaa Siippa. Mä vastaan porukan ruokahuollosta 95%sti aina toteutuksesta ja kaupassa käymisestä ruoka- ja kauppalistojen ylläpitoon joten musta tämä on ihan reilu jako.

Illalla olisi taas jokaviikkoinen henkireikäni eli pubivisa. Viime kerralla oltiin jo jaetulla toisella sijalla, joka ei ole yhtään pöllömmin jos ottaa huomioon miten monta joukkuetta paikalla oli plus että meidän joukkuessa oli vain kaksi henkeä. Muissa kärkisijoja hätyytelleissä joukkueissa oli se korkein sallittu eli viisi henkeä. Josko sieltä parin tuopin jälkeen löytyisi villejä vinkkejä tiskarin korjaukseenkin. Sekä ruokalakkoon ryhtyneen kolmivuotiaan ruokkimiseen. Itse taidan sijoittaa kaljarahat tällä kertaa kertiksiin.


*Postaus sisältää uhkailua, kiristystä ja lahjontaa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kappaleisiin jaettua

Paljon perhejuttuja olisi taas mielen päällä, mutta niitä ei saa oikein erillisiksi postauksiksi joten pistetään kaikki tähän samaan pinkkaan. Eli nyt ihan tosi sekavaa huttua tulossa.

Uusperheestä..
Tässä lasten teiniytyessä nämä uusioperhetouhutkin näköjään vähän muuttuu. Lapset uhmaa ja uhittelee Siipallekin jotenkin aiempaa enemmän. Ja sitä huomaa itse olevansa aika veikeässä asemassa. Vaikka on miten asennoitunut niin että tässä ollaan kumpikin aikuisia perheessä ja lapset on meidän lapsia, niin joissain tilanteissa sitä huomaa leijonaemoutuvansa. Jolle ei oikein voi mitään ja jolle on tosi hankala edes voida jotain. Lapsethan kun tykkää hoitaa tilanteet itselleen edulliseksi niin sitä saa kyllä itse olla tosi valppaana että ei ensinnäkään hauku väärää puuta saatika asetu liian puolustuskantaiseksi mihinkään suuntaan. Ja ettei jyrää sen toisen aikuisen auktoriteettiä, ainakaan niiden lasten edessä. Kolmosen kanssa lähtökohdat on niin eri, biologisuus sitoo meitä aikuisia häneen. Mutta Kaksikon kanssa huomaa että biologia meinaa puskea välillä meidän aikuisten väliin ja saa tehdä ihan tietoisia liikkeitä, ettei anna sen bilsan viedä ihan mukanaan. Vaikka ihan luonnollista niin silti tosi outoa. Mähän en asiasta mitään tiedä mutta näin vierestä seuraavana ei voi muuta sanoa kuin että ei varmasti ole aina helppoa olla se uusperheiden aikuinen, jolla ei ole biologista sidettä lapsiin. Se jolla on se aikuisen vastuu mutta ei kuitenkaan vanhemmuuden mukana tulevia juttuja. Jännä nähdä miten menee sitten aikanaan kun Kolmas on teini.

Tuuliviirejä..
Huumori on taas ollut aika vaikeaa teinien kanssa. Joskus sitä on ja joskus sitten taas ei yhtään. Vitsiksi tarkoitetut jutut menee jonnekin syvälle sielun sopukoihin joskus ja minä siinä sitten yrittämään lepytellä kaikkia osapuolia. Jutut jotka nauratti eilen onkin tänään sitten henkilökohtaisia ja niistä loukkaannutaan verisesti. Meillä kyllä osataan pyytää anteeksi ja sopia mutta kyllä tahtoo välillä vähän syödä kun ei ikinä tiedä että mistä suunnasta se nyt tänään puhaltaa. Ja kun se itselleen nauraminenkin on ihan tärkeä taito elämässä hallita.

Muutenkin nyt on selvästi vallalla sellainen loukkaantumisen ilmapiiri jossa ei voi liikkua kuin hyvin ohuella jäällä. Sitä on liikkeellä niin paljon ja niin usein ettei aina edes jaksa yrittää sovitella, leppykööt itsekseen. Varsinkin kun teinit tunnetusti muuttavat sitä tunteiden tuuliviiriä nollasta sataan ihan hetkessä. Siinä vaiheessa kun mä ehdin tajuamaan että nyt se taisi suuttua, niin tyyppi on jo leppynyt.

Kasvatuspaineita..
Teinit ajautuu kasvaessaan väkisin kauemmas ja sitä haluaisi vaan itse että eivät liian kauas menisi. Että vaikka itsenäistyvät niin pysyisivät läheisinä. Osaisivat toimia ominpäin mutta sitten kuitenkin olisi sellainen läheinen olo. Mutta miten se onnistuu? Kun pitää antaa tilaa kasvaa ja muotoutua mutta sitten kuitenkin samalla luoda niitä rajoja ja raameja. Haistella joka hiton herkkyysvaihe ja muistaa että tämä on nyt sitä lapsuuden loppua. Että nyt valetaan niitä vikoja perustuksia aikuisuutta varten. Mä en ole jotenkin koskaan osannut ajatella vanhemmuutta niin että mulla olisi jotenkin isot paineet siitä. Mutta nyt tuntuu välillä että on. Kun ne on ihan oikeasti siellä kalkkiviivoilla kurottamassa aikuisiksi. Miten minä voin saada nuo kasvatettua valmiiksi maailmaan?

Ikärajoista..
Ikärajoihinkin on tullut tässä viime aikoina uusia tuulia tyyppien kanssa. Nimittäin joka vuosi kun Ekalla on synttärit, hän toteaa että sitten vuoden päästä kun mä olen sen-ja-sen ikäinen, niin hankin sitä ja tätä kun mulla riittää ikä. Eli hänellä on tavallaan jotain mitä odottaa. Hän on nyt niiden kaikkien jankkausvuosien jälkeen, kun on soudettu ja huovattu sen kanssa että miksi niistä ikäsuosituksista pidetään kiinni, tajunnut sen että niistä ihan oikeasti on jotain hyötyäkin. Ja että meillä ihan oikeasti pidetään niistä kiinni. Ja tuntuu että hän on ihan tyytyväinen siihen, että on jotain mitä odottaa. Ettei saa kaikkea heti kun haluaa.

Tosin myönnän että viime kuukausina me on pikkasen höllätty linjaa. Ollaan katseltu Kaksikon kanssa yhdessä  muutama k-15 elokuva. Ekallahan toki riittäisi ikä jo omasta takaakin noihin mutta meillähän tämä on aina mennyt niin päin, että Eka pelkää ja Toka ei niinkään. Ekalla on niin voimakas mielikuvitus että tietynlaiset jutut ruokkii sitä liikaa, vaikka sinänsä ikä riittäisikin. Toka taas kykenee paremmin erottamaan todellisuuden ja fiktion. Ei olla katsottu kuin sellaisia leffoja, mitä jompi kumpi meistä aikuisista on nähnyt etukäteen ja tiedetään että voi Kaksikon kanssa katsoa. Tämän viikonlopun saldona oli Mad Max-Fury Road ja Big Fish (joka toki taitaa olla k-12). Jonka katsomista oon miettinyt siitä lähtien kun nähtiin Birdman, vähän venähti. Ihana mutta ei niin satumainen kun muistin. Tosin olin niin sekaisin yövuorojen univeloista että itkin varmaan puolet leffasta.

Perhematikkaa
Vaikka ollaankin uusperhe, niin on viikonloppuja, lomia tai muita vapaita, jolloin ollaan ydinperhe. Kolmistaan, minä, Siippa ja Kolmas. Kolmosen kasvaessa, ja seuratessa meidän perhe-elämää, aina välillä tulee peilailtua noita juttuja siihen aikaan kun Kaksikko oli noin pieniä. Ja välillä sitä miettii, että miten kipeä pala se on ollut heille että meidän silloinen ydinperhe ei kestänyt. En muista että sitä olisi silloin osannut miettiä ainakaan tästä vinkkelistä. Kun tavallaan elää yhdentyyppistä ydinperhemallia joka toinen viikonloppu.

Kolmas tykkää tosi paljon halia niin että siinä on häntä halimassa sekä Siippa että minä. Ottaa meitä molempia tiukasti kaulasta kiinni ja rutistaa oikein kovaa. Onkohan Kaksikko kaivannut samantapaista? Mä en oikeasti muista. Toki molemmat on välillä halunneet jutella erosta ja kyselleet syitä jne. Mutta en muista onko he varsinaisesti miten kaivanneet. Entä missä nyt mennään kun seuraavat pienen veljen eloa molempien vanhempien kanssa? Tuntuuko se oudolta, kipeältä asialta vai ihan luontevalta? Näistä on jotenkin kamalan hankala edes jutella lasten kanssa koska siinä voi tietämättään kehitelläkin toiselle kipupisteet, joita ei ennen koko keskustelua edes ollut.

Mä olen itsekin erolapsi enkä muista että olisin moisia miettinyt lapsena ikinä. Eli todennäköisesti ruoskin itseäni ihan turhaan. Mutta silti. Damn you PMS sekä univelka!!

Kevätväsy ja kaamosmasennus
Mä väsähdän aina joka syksy. Mitään säännönmukaisuutta siinä ei ole, joskus uuvun jo lokakuussa, joskus saan sinniteltyä joulun yli ja nuupahdan tammikuussa. Joku multihuipentuma tavataan maalis-huhtikuussa ja sitten kun on kunnolla valoisaa ja lämmintä, oon taas täynnä virtaa. No enivei, luin tällä viikolla jostakin miten koko kevätväsy on kuulemma nykyään ihan huttua. Että joskus ennen muinoin se johtui vitamiinien puutteesta ja ravinnon yksipuolisuudesta mutta nykyään, kun vitamiinia saa purkista ja monipuolista syötävää aina, on touhu ihan humpuukia. Mä tiedostan että oma väsyni on pitkälti korvien välistä johtuvaa. En kestä pimeyttä ja vielä huonommin kestän kylmää. Kai siinä nyt väsyy! Mutta pikkasen pisti ärsyttämään tuo luettu juttu siinä mielessä koska tuli olo että senkin hyvinvointiset kaikesta nillittäjät, ryhdistäytykää! Kyllä saa väsyttää. Talvi on ihan paskaa.


Me aletaan Siipan kanssa olla molemmat ihan valmiita lomalle. Ja kuulkaa kun tämä yövuoro on tästä taputeltu niin parin vapaan jälkeen työpäiväillään pari vimoista ja sitten se koittaa! Melkein kaksi viikkoa lomaa!!! Siippa ei ihan yhtä ruhtinaallisen pitkää taukoa saanut kikkailtua mutta jotain kuitenkin. Eli lomalollotus alkanee viimeistään huomenna. Yritetään ensin selvitä tästä yövuorosta. Loppuun vanha tuttu rutina; en muista koska olisin ollut viimeiksi näin väsynyt. Mutta nyt _ihan oikeasti_ tuntuu siltä. Onneksi keittiössä oli järjetön säkki karkkia. Vilkutukset vaan kaikille heille kymmenille lukijoille, jotka viikoittain käy lukemassa mun vinkkejä yövuoroon. Tee niinkuin minä sanon, älä niinkuin minä teen...

LOMALOMALOMAAA

torstai 3. maaliskuuta 2016

Vanhemmuusmyytti

Mä kirjoittelisin nyt vaan kamalasti mielelläni kirjoista ja muusta. Hirveän moni asia kyllä ärsyttää (esimerkiksi erään blogiportaalin yhteistyö erään pikaruokalan kanssa, jossa ideana ilmeisesti on että isi hoitaa perheen ja helpottaa äidin taakkaa että äiti saa levätä. Oikeesti eikö tämä nyt ala olla jo aika väsynyt näkökanta? Taas jälleen kerran se on niin että äiti hoitaa kaiken ja isi on oikeasti vaan statistina ja nyt sitten pitää äidin saada levätä. Voitaisko joskus puhua ihan vaan vanhemmuudesta ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä, ihan huolimatta siitä oletko lapsille isä vai äiti tai miksi nyt haluat että sua kutsutaan. Ja sitten hei mitens A2-Turvattomuusilta sitten? Voi morjens.... se vähä mitä katsoin oli taas sitä että naisten pitää miettiä miten käyttäytyä ja että ei pidä olla kohtelias kaikille, sensijaan että miesten pitäisi miettiä että ei raiskata. Toki osassa kulttuureista miehillä ei ole tiedossa että ei saa raiskata mutta silti. Pitäiskö asenteille kuitenkin tehdä jotain ennenkuin mennään telkkariin pelkäämään?) mutta ei sitten kuitenkaan senvertaa että jaksaisin nähdä vaivaa että kirjoittaisin isommin. No ennenkuin tästä tulee joku kulttuuriblogi, niin koitetaan saada aikaan jotain muutakin kuin leffoja ja lukemista. Onneksi on olemassa Hesari, joka taas kerran tarjosi inspiraatiota. Oikeasti kyllä bongasin tämän Etnan twitteristä...

Kirjailija väsyi lastensa seuraan. Mä olen tästä puhunut ainakin jo sen reilu 10 vuotta. Mä olen ihan aina kokenut että tarvitsen välillä lomaa lapsistani ja vastavuoroisesti myös he tarvitsevat välillä lomaa musta. Mä en yksinkertaisesti ole ihminen, joka jaksaa kaiken aikaa näiden samojen naamojen kanssa, vaikka ne onkin ne mun elämän tärkeimmät tyypit. En vaan ole enkä jaksa muuta esittää. Välillä riittää ihan pari tuntia että ollaan erossa. Välillä taas oikeasti tarvitsee sen pari päivää että kykenee taas olemaan vanhempi. Suosittelen ihan oikeasti jokaiselle vanhemmalle joskus lomaa lapsistaan. Jos se on mahdollista järjestää. Aivan järjetön satsaus sekä mielenterveydelle, jaksamiselle että keskinäiselle kanssakäymiselle. Myös lasten! Erona tuon jutun äidin kanssa, mä en ole koskaan tuntenut asiasta syyllisyyttä. Enkä kai ole jotenkin edes ajatellut että pitäisi kokea? Mä olen niin sinut tuon asian kanssa. En todellakaan ikävöi, en todellakaan mieti että nyt pitäisi tehdä jotain enkä todellakaan murehdi koko ajan että mitenhän siellä nyt pärjätään.

Mulle lomat tai viikonloput ei ole se iso rasti vanhemmuudessa. Ne ei juurikaan mua ahdista. Johtuu varmasti pitkälti siitä että mun isot pojat on jo niin isoja, että kykenevät toimimaan autopilotilla. Toki se eka lomaviikko tai ne ekat päivät on vähän rankkoja kun täällä taas jokainen vähän hakee sitä omaa tilaansa ja päät kolisee yhteen ja teinit taistelee. Mutta noin muuten mä kyllä tykkään lomista ja vapaista. Koska ne on ne arjen aikataulut jotka mua nimenomaan ahdistaa. Kerron pari esimerkkiä.

Mä olen henkisesti allerginen aikatauluille. Ihan todella olen ja mua ahdistaa ihan suunnattomasti kaikki kello sitä ja kello tätä-jutut. No tokihan mulla on sitten kolme lasta, jotka ensinnäkin ovat melko rutiinikeskeisiä sekä haluavat sitoa asioita kellonaikoihin. Toisaalta mä ymmärrän sen mutta jos sanon vaikka isoille pojille että viideksi kotiin syömään, niin ei se välttämättä tarkoita sitä että se ruoka on valmiina tasan kello viisi. Se kellonaika on semmoinen summittainen, jolloin tiedän että kaikki päät on himassa ja niillä main oltaisiin samaan aikaan ruokapöydässä. Kaksikkohan taas toki on maanisia "MONELTA ruoka on"-tyyppejä. Heillä on ne omat menonsa ja juttunsa mutta siitä huolimatta en joka päivä halua sitoa meidän arkea johonkin hemmetin kellonaikoihin. Syödään kello sitten kun on nälkä ja kaikki on himassa!

Lisäksi nämä kaksi nuorinta on sellaisia, että he kokevat turvalliseksi sellaisen arjen tasaisuuden. Että tavallaan aamusta iltaan asiat tapahtuu suht samalla tavalla. Mä taas itse tykkäisin että yksikään päivä ei olisi välttämättä ihan samanlainen. Että voitaisiin elellä ja olella vähän fiiliksen mukaan. Joskus me tehdäänkiin niin. Sillä seurauksella että kaksi nuorinta menee vähän sekaisin. Joka ei sekään tietysti ole kivaa. Tokalle ja Kolmoselle täytyy kertoa ihan kaikki asiat ja tapahtumat etukäteen. He kestävät äkillisiä muutoksia, joista ei ole ollut etukäteen puhetta, todella huonosti. Esimerkiksi jos lähdetään ulos niin Kolmoselle pitää _aina_ kertoa että mennäänkö rattailla vai autolla. Ja mä vaan mietin joka kerta että oikeesti mitä välii?!?!?!


Arjessa koen rankaksi myös sen että aika rikkinäisenä levynä saa jankata samoja asioita päivästä toiseen. Toki lomallakin se monesti on sitä mutta kun siitä puuttuu tavallaan ne arjen aikataulut niin se ei tunnu ihan niin pahalta rastilta. Esimerkiksi Kaksikko ei tasan ikinä muista syödä vitamiineja ellei niistä erikseen muistuta. Ihan _joka saatanan päivä_ niistä saa mainita että ne pitäisi ottaa. Ja kun tyypit on 15 ja 13 niin voin kertoa että tässä vuosien aikana on tullut aika monta kertaa muistuteltua ja se kieltämättä syö jo aika isosti tuota mun henkistä pääomaa. Ne muistaa ne omatoimisesti ehkä 1/4376527457324527 kerrasta. Sama homma sen suhteen että murot ei ole riittävä aamu- tai iltapala vaan pitää syödä muutakin. Jos en vieressä vahdi niin ne on pelkät murot kulhossa. Välillä aina mietin että alkaisko ne vaan olemaan omatoimisia jos en aina muistuttelisi. Että luottaako ne vaan niin vahvasti siihen että mä hoidan ja muistutan. Mutta ei, kyllä ne vitamiinit jää ottamatta ja asiat hoitamatta jos sen pallon antaa Kaksikolle kokonaan. Ainakin vielä.

No siitähän olen monesti kirjoitellutkin miten mua ärsyttää kun tullaan koko ajan keskeyttämään jos vaikka luen tai teen jotain missä täytyy keskittyä. En vaan tajua miten se voi olla niin vaikea käsittää että annettaisiin joskus olla rauhassa. Tuolta pienimmältä sen siedän ja ymmärrän mutta nuo isot. Tottakai jutellaan ja tottakai saa tulla mutta tarvitseeko koko ajan keskeyttää?? Vai voisiko ne asiat käydä läpi kerralla eikä niin että kahden minuutin välein kuuluu äitiiiii.

Ja yksi mikä mulle ottaa erityisen tiukoille, on se äitiäitiäitiäiti-tulitus joka alkaa välittömästi kun lapset on kotona. Oon huomannut että sillä ei ole väliä onko mulla ollut pohjalla työpäivä vai ei, vaan kyse on siitä että se sellainen kodin rauha rikkoutuu kun lapset tai lapsia tulee kotiin. Ne tulee jotenkin pyörremyrskyn lailla, imee mut tyhjiin sen tykityksensä kanssa ja mä jään aina miettimään että mikä muhun just osui ja mitä täällä tapahtui? Tuo yllättää mut oikeasti joka arkipäivä ja en vaan ole siihen tottunut näiden kaikkien reilu viidentoista äitivuoden aikana. Kuulumiset saa varmasti vaihdettua vähän vähemmälläkin voluumilla.

Mä en ole myöskään koskaan ollut äiti joka leikkii lasten kanssa. Oon kyllä monesti siinä jossain vieressä heilumassa mutta monesti teen itse jotain tai sitten luen. En konkreettisesti leiki. Koska en halua, se on oikeasti mulle sellainen juttu jonka kanssa en ole halunnut tehdä kompromissia. Joskus rakennan jotain junarataa vähän malliksi ja avuksi tai kasaan duploja mutta se siinä. Mä teen lasten kanssa muuta kuin leikin. Senkin kanssa olen ihan sinut. Mä ajattelen että hyvä äiti nimenomaan miettii että saisinpa olla yksin ja rauhassa. Koska hyvä äiti kykenee näkemään sen vanhemmuutensa vain yhtenä roolina elämässään, ei kaiken sanelevana despoottina. Vaikka se joskus söisikin tilaa ja aikaa niiltä muilta rooleilta. Mutta niin, ettei se ole ikuisuudeksi kaiken nielevä voima.


Tunnistan itsestäni tosi hyvin tuon jutussa mainitun yksinäisyyden tarpeen. Tunnistan sen ihan joka elämäni osa-alueesta. Työntekijänä on hetkiä kun haluan keskittyä yksin siihen mitä teen, kumppanina haluan joskus aikaa itselleni ja myös vanhempana kaipaan välillä sitä että saan olla yksin. Ja mun mielestä tuo on ihan normaali ilmiö. Pitäähän ihmisen nyt osata olla yksinkin. Ihmisen pitää mun mielestä haluta olla joskus ihan vain itsensä kanssa ja tehdä asioita yksin. Miksi se on sitten vanhempana ollessa muka jotenkin outoa? Perhe-elämä on mulle silloin vaikeaa, kun elämässä on vaan sitä perhe-elämää.

Siippa on hyvin erilainen. Hän on paljon hiljaisempi kuin minä mutta nauttii selvästi tästä perhekaaoksesta. Hän ei kaipaa iltoja itsekseen, hänelle riittää satunnaiset salikäynnit. Kalenterissa on vähän väliä jotain keikkoja tms. mihin hän on menossa mutta valehtelematta hän jättää 2/3 niistä väliin. Joista mä sitten nalkutan koska mun on vaikea ymmärtää sitä, miten kukaan ei muka haluaisi omaa aikaa ja irtiottoa perheestään. Mä rakastan iltoja, kun olen lasten mentyä nukkumaan yksin, joten tavallaan se munkin ilta siinä muuttuu toisenlaiseksi jos Siippa jääkin kotiin. Me tasapainoillaan täällä jatkuvasti näiden meidän keskinäisten tarpeiden kanssa. Siippa on alkanut oppimaan että siinä ei ole mitään henkilökohtaista että mä haluan olla yksin. Ja mä taas yritän opetella jatkuvasti sitä, että Siippa kaipaa läsnäoloa ja läheisyyttä paljon enemmän kuin minä. En halua kuitenkaan sitoa näitä ominaisuuksia siihen vanhemmuuden rooliin. Vaan meidän luonteenpiirteisiin. Jotka ei ole millään lailla riippuvaisia siitä, ollaanko me vanhempia vai ei.


tiistai 1. maaliskuuta 2016

Lukuhaaste: Norma

44. Kirjassa joku kuolee


Meinasin ensin että en ota Sofi Oksasen Normaa mukaan lukuhaasteeseen mutta otanpas kuitenkin. Se nimittäin sopi jotenkin älyttömän hyvin haasteen joku kuolee-kohtaan. Kuolema ei ollut tässä kirjassa mitenkään selvä homma. Että laakista vainaa ja that's it. Vaan koko homma oli vähän.... epäselvää. Ja se oli musta paikoin se, joka tämän kirjan tarinaa kannatti eteenpäin. Kuolema on joskus kumma.

En nyt kirjoita kirjan tarinasta sen ihmeemmin, koska en halua spoilata mitään. Mä luin tämän kirjan aika tietämättömänä ja se maistui paremmalta niin. Mutta ajattelin huitasta menemään vähän Sofi Oksasesta kirjailijana.

Ensinnäkin musta on aivan käsittämättömän hienoa että Sofi on niin menestynyt. Ja kirjoittelee bestsellereitä kirja toisensa jälkeen. En ajattele että Sofin kirjat olisi yliarvostettuja tai liikaa hypetettyjä, mutta muhun ne ei ole iskeneet yhtä kovalla lekalla, kuin moni muu on. Kokonaisuutena kyllä ihailen Sofia, koska hänellä tosiaan on taito tuottaa uniikkeja tarinoita ja ravistella kulttuurimaailmaa. Hänen käsittelemänsä aiheet on sellaisia, joihin ei välttämättä juuri sellaisena tule muualla törmättyä. Mutta Sofin kirjoitustapa taitaa olla se joka mulla vähän tökkii. Se on jotenkin kylmä ja kliininen.

Sofi Oksasen kirjoitustyyli ja "käsiala" on hyvin tunnistettava. Hänen hengentuotoksiaan lukiessa tunnistaa kyllä hyvin pian kenen kynästä luettu on lähtöisin. Se sama kliinisyys kulkee mukana, vaikka tarinanaiheet poikkeavat toisistaan isostikin. Tämä kirjailijan käyntikortti onkin vähän kaksiteräinen miekka. Oksasen käsiala on nimittäin mun mielestä paikoin tosi ärsyttävää luettavaa. Tasapaksua ja kummia sanakäänteitä. Ei sellaista leikittelevää sanaleikkiä vaan...  no jotenkin ei mun makuun lukijaystävällistä. Homman pelastaa useimmiten vain kantava tarina ja hyvä juoni.

Lisäksi mä koen että Oksasen kirjoja on joskus hankala lukea, koska hän kirjoittaa uusia hahmoja sisään tarinaan, niinkuin he olisivat olleet mukana tarinassa kaiken aikaa. En tarkoita että uusien hahmojen kohdalla nyt pitäisi heti tuoda kovin painavasti esiin että nyt hei tämä tässä on uusi henkilöhahmo mutta monestihan uudet henkilöt tuodaan kirjoissa esiin aluksi vähän painolla. Sofi ei harrasta tuota ja se hämmentää mua.

Oksasen kirjoitustapa on musta paikoin maaninen, jopa friikki. Yhdistettynä rauhalliseen tekstin soljumiseen. Ja nämä on musta jotenkin tosi käsittämätön yhdistelmä. En vaan tajua miten maanisuus ja rauhallisuus kulkee Sofin tekstissä niin käsi kädessä. Mutta niin se vaan on. Lauserakenteet on pitkiä. Hän kyllä on todella taitava kielenkäsittelijä, mutta mun maku on vähän toisenlainen. Tykkään uusiosanoista, lennokkaasta dialogista ja siitä että kirjailija ei päästä itseään helpolla juonen kanssa. Sofin reitti menee aina aika tasapaksua polkua, sivupoluille ei juuri eksytä. Toisaalta on hirmu hyvä että hän on tunnistanut ne omat vahvuutensa ja pitää niistä tiukasti kiinni. Musta vaan tuntuu että olisi ehkä hauskaa lukea Sofilta myös joskus, jossa tutulla polulla kävelyn sijaan vaikka lennettäisiin. Tosin ihan koko Sofin tuotantoa en ole lukenut eli ehkä mun täytyy tehdä se ensin ennenkuin vaadin mitään.

Sofi vaikuttaa musta tyyppinä vähän mystiseltä. Ja se sama välittyy sinne hänen kirjoihinkin. Norma jäi mun mielestä yhtä eteerisen kaukaiseksi kuin kirjoittajansakin on. En osaa sanoa oliko Norma kirjana lintu vai kala. Enkä osaa sanoa sitäkään että tykkäsinkö siitä vai en. Kyllä tuon luki.

Lukuhaaste täällä