maanantai 21. maaliskuuta 2016

Isoja vanhempia ja lapsia

Muutama viikko takoperin oli kova haloo isovanhemmista. Mä olen tässä nyt ihan ajan hermolla ja huutelen vähän jälkijunasta mutta ihan sama.

Joskus kymmenisen vuotta sitten mä ajattelin että jahka saan nuo omani riittävän isoksi niin sitten alan elää elämää pääsääntöisesti omilla ehdoillani. Muutan ulkomaille jos huvittaa, reppureissaan kuukausia ja mitä näitä ajatuksia nyt oli. Kaikki enempi vähempi sen tasoisia että elän miten haluan, ilman että lapset tai mahdolliset lapsenlapset rajoittaa sen isommin kuin itse valitsen. En koe tuota ajatusmallia mitenkään itsekkääksi, luulen että se johtui siitä että mulla ei ole itsellä ollut oikein mallia isovanhemmuudesta. Kaksi isovanhempaa kun kuoli ennenkuin mä edes synnyin, yksi mun ollessa ihan pieni (ja sen isovanhemman muistan lähinnä läpsineen mua kärpäslätkällä takapuoleen) ja ainoa elossa ollut isovanhempani oli niin iäkäs että hän ei varsinaisesti ollut apuna. Oltiin kyllä läheisiä jollain tasolla mutta käytännössä kuitenkin etäisiä, en esimerkiksi koskaan ole ollut mummini luona yökylässä. Mulla on onneksi ihanat kummit, jotka ovat edelleen mulle rakkaat kakkosvanhemmat ja joiden luona olen joskus aikanaan lähestulkoon asunut ja ollut yksi lapsi lisää katraassa.

Mä olen nähnyt isovanhemmuutta oikeastaan vasta oman äitini kautta. Ja oikeastaan siksi mulla heräsikin halu kirjoittaa aiheesta, mutsi kun tuossa soitteli että voitaisko keksiä jotain menoa kun hänellä sattuu olemaan ensi viikolla niin paljon vapaa-aikaa että joutaisi ihan hyvin tänne lasten kanssa. Vaikka koen että mutsi teki mun kanssa vanhempana paljon virheitä, niin isovanhempana hän on kyllä ihan elementissään. On aina auttanut enemmän kuin tarpeeksi, ei pelkästään siksi että me päästäisiin touhuamaan ilman lapsia vaan siksi, että saa muodostettua ja ylläpidettyä suhteita lapsenlapsiinsa. Hän osaa tosi hyvin lukea lastenlastensa tarpeita, ottaa etäisyyttä silloin kun sille on tarvetta ja on taas läsnä silloin kun sitä kaivataan.

Nykyään mäkin koen että jos ikinä saan lastenlapsia, niin haluaisin kuitenkin olla läsnä. Mitä se nyt milloinkin tarkoittaa, eihän sitä tiedä asutaanko ja ollaanko edes samassa maassa. Mutta kuitenkin toivon että saisin rakennettua suhdetta myös tuleviin sukupolviin. Haluan olla isovanhempana enkä vain elää omaa elämääni. Ja eikai noiden edes tarvitse täysin sulkea toisiaan pois?

Mä olen itse kokenut pikkulapsiarjessa kaikista raskaimmaksi sen että mikään extempore ei onnistu, ainakaan kovin helpolla. Mä haluaisin että pystyisin tarvittaessa tarjoamaan omille lapsille sitä extemporea sitten aikanaan. Ja kun hoetaan aina että ei ne lapset pysy kauaa pienenä niin sama koskee lastenlapsia. Ei ne lastenlapsetkaan kauaa ole pieniä. Sekin on tässä omien lasten kautta auennut. Että se isovanhempien ja lastenlasten suhde muuttuu ja kasvaa niiden lasten mukana. Jonain päivänä ne lastenlapsetkin on aikuisia. Ja meillä ei siihen enää ihan mahdottoman kauaa edes ole.

Laivalla se tuli huomattua jotenkin tosi konkreettisesti. Kahden vuoden päästä eletään sitä vuotta, kun Eka tulee täysi-ikäiseksi. Kahden vuoden!!!! Miten vähän aikaa siihen on. Eikä mene kauaa kun Toka tulee siinä perässä. Mä en ole tähän asti sitä osannut jotenkin edes ajatella mutta nyt tämä on alkanut vähän pyörimään mielessä. Että miten homma toimii sitten aikuisten lasten kanssa? Miten oman lapsen kanssa, joka on aikuinen, toimitaan? Voiko niille määrätä kotiintuloajat? Pitääkö niille antaa rahaa? Kasvatetaanko ja neuvotaanko niitä vielä? Tuntuu oikeasti tosi haasteelliselta ja vähän pelottavaltakin että omista lapsista tulee aikuisia. Koska ainahan ne on mun lapsia. Nuo on jotenkin niin janan ääripäissä ja ristiriidassa keskenään. Aikuinen mutta mun lapsi. Tuntuu jotenkin ajatuksena vaikealta että vaikka me aikuisina oltaisiin samalla viivalla niin lapsena ja vanhempana ei olla. Siinä on aina se tietty sukupolvien marssijärjestys. Ja aina sitä varmaan miettii että miten ne pärjää. Mä olen ainakin ollut varsinainen huolienkryyni äidilleni ollessani jo itse vanhempi. Ahdistaa että nuo omat keskenkasvuiset ja kykenemättömät alkaisi lisääntymään ja tekisi musta isovanhemman. Ei ne voi osata. Toisaalta osasin mäkin, ehkä kantapään kautta mutta kuitenkin.

Mä olen kritisoinut omia vanhempia heidän vanhemmuudestaan kovastikin, sekä seläntakana että ihan kasvokkain. Ja nyt on ruvennut mietityttämään että eteen tulee myös se aika, kun omat lapset saattavat kritisoida ja kyseenalaistaa mun tapoja olla vanhempi. Osaako sitä itse sitten ottaa sen palautteen miten vastaan. Vaikka sitä nyt itse aikuisena ja ennenkaikkea vanhempana ymmärtää omia vanhempiakin ehkä vähän erilailla niin ei se sitä tarkoita ettäkö kokisi omien vanhempien toimineen oikein. Ainakaan kaikessa. Mitenhän omat lapset tulee kokemaan? Avautuuko silmät sen mahdollisen oman vanhemmuuden kautta vai alkaako sitä sitten vasta kyseenalaistamaan ihan kunnolla?

Ylipäätään keskustelut isovanhemmuudesta on vaikeita. Oikeanlaista vanhemmuutta on tosi vaikea määrittää, ihan sama koskee musta isovanhemmuutta. Toiveet ja tarpeet voi olla niin erilaisia. Ihmisetkin voi olla niin erilaisia, kai tuohon vaikuttaa luonne-erotkin. Tosin uskon että isovanhemmuudella voi olla kauaskantoisetkin vaikutukset. Kenelläkään kun ei voi olla liikaa välittäviä ihmisiä elämässään. Isovanhemmuuskin on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia. Voiko sitä sanella ulkopuolelta millaista haluttaisiin tai millaista sen pitäisi olla? Vaikka sanelijana olisi oma lapsi. Tärkeintä kai kuitenkin on että asioista keskustellaan ja aina parempi jos se onnistuu ilman suurempia syyllistymisiä ja loukkaantumisia. Ja hyvä tietysti jos jokaisella osapuolella on niissä rooleissaan sellainen olo, että on omimmillaan just tämmöisenä. Että saa olla just sellainen mummi, mumma, mummu, famu, pappa, isoisä, vaari tai ukki kuin kokee olevansa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?