sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kappaleisiin jaettua

Paljon perhejuttuja olisi taas mielen päällä, mutta niitä ei saa oikein erillisiksi postauksiksi joten pistetään kaikki tähän samaan pinkkaan. Eli nyt ihan tosi sekavaa huttua tulossa.

Uusperheestä..
Tässä lasten teiniytyessä nämä uusioperhetouhutkin näköjään vähän muuttuu. Lapset uhmaa ja uhittelee Siipallekin jotenkin aiempaa enemmän. Ja sitä huomaa itse olevansa aika veikeässä asemassa. Vaikka on miten asennoitunut niin että tässä ollaan kumpikin aikuisia perheessä ja lapset on meidän lapsia, niin joissain tilanteissa sitä huomaa leijonaemoutuvansa. Jolle ei oikein voi mitään ja jolle on tosi hankala edes voida jotain. Lapsethan kun tykkää hoitaa tilanteet itselleen edulliseksi niin sitä saa kyllä itse olla tosi valppaana että ei ensinnäkään hauku väärää puuta saatika asetu liian puolustuskantaiseksi mihinkään suuntaan. Ja ettei jyrää sen toisen aikuisen auktoriteettiä, ainakaan niiden lasten edessä. Kolmosen kanssa lähtökohdat on niin eri, biologisuus sitoo meitä aikuisia häneen. Mutta Kaksikon kanssa huomaa että biologia meinaa puskea välillä meidän aikuisten väliin ja saa tehdä ihan tietoisia liikkeitä, ettei anna sen bilsan viedä ihan mukanaan. Vaikka ihan luonnollista niin silti tosi outoa. Mähän en asiasta mitään tiedä mutta näin vierestä seuraavana ei voi muuta sanoa kuin että ei varmasti ole aina helppoa olla se uusperheiden aikuinen, jolla ei ole biologista sidettä lapsiin. Se jolla on se aikuisen vastuu mutta ei kuitenkaan vanhemmuuden mukana tulevia juttuja. Jännä nähdä miten menee sitten aikanaan kun Kolmas on teini.

Tuuliviirejä..
Huumori on taas ollut aika vaikeaa teinien kanssa. Joskus sitä on ja joskus sitten taas ei yhtään. Vitsiksi tarkoitetut jutut menee jonnekin syvälle sielun sopukoihin joskus ja minä siinä sitten yrittämään lepytellä kaikkia osapuolia. Jutut jotka nauratti eilen onkin tänään sitten henkilökohtaisia ja niistä loukkaannutaan verisesti. Meillä kyllä osataan pyytää anteeksi ja sopia mutta kyllä tahtoo välillä vähän syödä kun ei ikinä tiedä että mistä suunnasta se nyt tänään puhaltaa. Ja kun se itselleen nauraminenkin on ihan tärkeä taito elämässä hallita.

Muutenkin nyt on selvästi vallalla sellainen loukkaantumisen ilmapiiri jossa ei voi liikkua kuin hyvin ohuella jäällä. Sitä on liikkeellä niin paljon ja niin usein ettei aina edes jaksa yrittää sovitella, leppykööt itsekseen. Varsinkin kun teinit tunnetusti muuttavat sitä tunteiden tuuliviiriä nollasta sataan ihan hetkessä. Siinä vaiheessa kun mä ehdin tajuamaan että nyt se taisi suuttua, niin tyyppi on jo leppynyt.

Kasvatuspaineita..
Teinit ajautuu kasvaessaan väkisin kauemmas ja sitä haluaisi vaan itse että eivät liian kauas menisi. Että vaikka itsenäistyvät niin pysyisivät läheisinä. Osaisivat toimia ominpäin mutta sitten kuitenkin olisi sellainen läheinen olo. Mutta miten se onnistuu? Kun pitää antaa tilaa kasvaa ja muotoutua mutta sitten kuitenkin samalla luoda niitä rajoja ja raameja. Haistella joka hiton herkkyysvaihe ja muistaa että tämä on nyt sitä lapsuuden loppua. Että nyt valetaan niitä vikoja perustuksia aikuisuutta varten. Mä en ole jotenkin koskaan osannut ajatella vanhemmuutta niin että mulla olisi jotenkin isot paineet siitä. Mutta nyt tuntuu välillä että on. Kun ne on ihan oikeasti siellä kalkkiviivoilla kurottamassa aikuisiksi. Miten minä voin saada nuo kasvatettua valmiiksi maailmaan?

Ikärajoista..
Ikärajoihinkin on tullut tässä viime aikoina uusia tuulia tyyppien kanssa. Nimittäin joka vuosi kun Ekalla on synttärit, hän toteaa että sitten vuoden päästä kun mä olen sen-ja-sen ikäinen, niin hankin sitä ja tätä kun mulla riittää ikä. Eli hänellä on tavallaan jotain mitä odottaa. Hän on nyt niiden kaikkien jankkausvuosien jälkeen, kun on soudettu ja huovattu sen kanssa että miksi niistä ikäsuosituksista pidetään kiinni, tajunnut sen että niistä ihan oikeasti on jotain hyötyäkin. Ja että meillä ihan oikeasti pidetään niistä kiinni. Ja tuntuu että hän on ihan tyytyväinen siihen, että on jotain mitä odottaa. Ettei saa kaikkea heti kun haluaa.

Tosin myönnän että viime kuukausina me on pikkasen höllätty linjaa. Ollaan katseltu Kaksikon kanssa yhdessä  muutama k-15 elokuva. Ekallahan toki riittäisi ikä jo omasta takaakin noihin mutta meillähän tämä on aina mennyt niin päin, että Eka pelkää ja Toka ei niinkään. Ekalla on niin voimakas mielikuvitus että tietynlaiset jutut ruokkii sitä liikaa, vaikka sinänsä ikä riittäisikin. Toka taas kykenee paremmin erottamaan todellisuuden ja fiktion. Ei olla katsottu kuin sellaisia leffoja, mitä jompi kumpi meistä aikuisista on nähnyt etukäteen ja tiedetään että voi Kaksikon kanssa katsoa. Tämän viikonlopun saldona oli Mad Max-Fury Road ja Big Fish (joka toki taitaa olla k-12). Jonka katsomista oon miettinyt siitä lähtien kun nähtiin Birdman, vähän venähti. Ihana mutta ei niin satumainen kun muistin. Tosin olin niin sekaisin yövuorojen univeloista että itkin varmaan puolet leffasta.

Perhematikkaa
Vaikka ollaankin uusperhe, niin on viikonloppuja, lomia tai muita vapaita, jolloin ollaan ydinperhe. Kolmistaan, minä, Siippa ja Kolmas. Kolmosen kasvaessa, ja seuratessa meidän perhe-elämää, aina välillä tulee peilailtua noita juttuja siihen aikaan kun Kaksikko oli noin pieniä. Ja välillä sitä miettii, että miten kipeä pala se on ollut heille että meidän silloinen ydinperhe ei kestänyt. En muista että sitä olisi silloin osannut miettiä ainakaan tästä vinkkelistä. Kun tavallaan elää yhdentyyppistä ydinperhemallia joka toinen viikonloppu.

Kolmas tykkää tosi paljon halia niin että siinä on häntä halimassa sekä Siippa että minä. Ottaa meitä molempia tiukasti kaulasta kiinni ja rutistaa oikein kovaa. Onkohan Kaksikko kaivannut samantapaista? Mä en oikeasti muista. Toki molemmat on välillä halunneet jutella erosta ja kyselleet syitä jne. Mutta en muista onko he varsinaisesti miten kaivanneet. Entä missä nyt mennään kun seuraavat pienen veljen eloa molempien vanhempien kanssa? Tuntuuko se oudolta, kipeältä asialta vai ihan luontevalta? Näistä on jotenkin kamalan hankala edes jutella lasten kanssa koska siinä voi tietämättään kehitelläkin toiselle kipupisteet, joita ei ennen koko keskustelua edes ollut.

Mä olen itsekin erolapsi enkä muista että olisin moisia miettinyt lapsena ikinä. Eli todennäköisesti ruoskin itseäni ihan turhaan. Mutta silti. Damn you PMS sekä univelka!!

Kevätväsy ja kaamosmasennus
Mä väsähdän aina joka syksy. Mitään säännönmukaisuutta siinä ei ole, joskus uuvun jo lokakuussa, joskus saan sinniteltyä joulun yli ja nuupahdan tammikuussa. Joku multihuipentuma tavataan maalis-huhtikuussa ja sitten kun on kunnolla valoisaa ja lämmintä, oon taas täynnä virtaa. No enivei, luin tällä viikolla jostakin miten koko kevätväsy on kuulemma nykyään ihan huttua. Että joskus ennen muinoin se johtui vitamiinien puutteesta ja ravinnon yksipuolisuudesta mutta nykyään, kun vitamiinia saa purkista ja monipuolista syötävää aina, on touhu ihan humpuukia. Mä tiedostan että oma väsyni on pitkälti korvien välistä johtuvaa. En kestä pimeyttä ja vielä huonommin kestän kylmää. Kai siinä nyt väsyy! Mutta pikkasen pisti ärsyttämään tuo luettu juttu siinä mielessä koska tuli olo että senkin hyvinvointiset kaikesta nillittäjät, ryhdistäytykää! Kyllä saa väsyttää. Talvi on ihan paskaa.


Me aletaan Siipan kanssa olla molemmat ihan valmiita lomalle. Ja kuulkaa kun tämä yövuoro on tästä taputeltu niin parin vapaan jälkeen työpäiväillään pari vimoista ja sitten se koittaa! Melkein kaksi viikkoa lomaa!!! Siippa ei ihan yhtä ruhtinaallisen pitkää taukoa saanut kikkailtua mutta jotain kuitenkin. Eli lomalollotus alkanee viimeistään huomenna. Yritetään ensin selvitä tästä yövuorosta. Loppuun vanha tuttu rutina; en muista koska olisin ollut viimeiksi näin väsynyt. Mutta nyt _ihan oikeasti_ tuntuu siltä. Onneksi keittiössä oli järjetön säkki karkkia. Vilkutukset vaan kaikille heille kymmenille lukijoille, jotka viikoittain käy lukemassa mun vinkkejä yövuoroon. Tee niinkuin minä sanon, älä niinkuin minä teen...

LOMALOMALOMAAA

2 kommenttia:

  1. Jos yhtään lohduttaa, niin uskon, että Ekasta ja Tokasta tulee sun kasvatuksen myötä ihan mallikansalaisia.
    Itsenäisiä, omilla aivoilla ajattelevia ja ennen kaikkea kykeneviä nauramaan itselleen.
    Minä en mitään kasvattamisesta ymmärrä, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti pohdiskelen sitä, että miten oman äidin kasvatus on vaikuttanut siihen, mitä oon nyt.
    Vertaisin kasvatusta vähän siihen, minkälaisen ahaa-elämyksen koin joskus ammattikorkean osalta. Ei koulun tarkotus oo tehdä opiskelijoista valmiita ammattilaisia, vaan valmistaa työelämään. Avata mieltä, opettaa suhtautumaan kriittisesti, opettaa ilmaisutaitoja. Työ opitaan töitä tehdessä.
    Tärkeimmät opit, joita oon omassa kodissani saanut, on

    -korkea moraali
    -auktoriteettien kunnioittaminen
    -taju siitä, että ansaitakseen jotain ja menestyäkseen on ihan oikeasti tehtävä töitä
    -ajatus siitä, että asioilla on tapana aina järjestyä

    Ja uskallan väittää, että mulla ei ole varsinkaan teini-iässä ollut niin läheiset välit äitiini kuin mitä sulla ainakin kirjoitusten perusteella tuntuu olevan Ekan ja Tokan kanssa.
    Ja silti musta tuli näin huippu tyyppi ;)
    Että ressaa vaan vähemmän ja nauti enemmän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Nojoo, oot kyllä ihan oikeassa. Eihän noita valmiiksi saa, vaikka miten haluaisi. Mutta tietty se mietityttää että mitkä eväät niille olisi hyvä saada ajettua, mikä on riittävästi? Ja ettei ne nyt tumpuloisi ainakaan ihan kaikkia samoja virheitä mitä itse teki... Ihan just aion nauttia ainakin ihan täysillä siitä että nakitan tiskivuoron jommalle kummalle :P

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?