tiistai 1. maaliskuuta 2016

Lukuhaaste: Norma

44. Kirjassa joku kuolee


Meinasin ensin että en ota Sofi Oksasen Normaa mukaan lukuhaasteeseen mutta otanpas kuitenkin. Se nimittäin sopi jotenkin älyttömän hyvin haasteen joku kuolee-kohtaan. Kuolema ei ollut tässä kirjassa mitenkään selvä homma. Että laakista vainaa ja that's it. Vaan koko homma oli vähän.... epäselvää. Ja se oli musta paikoin se, joka tämän kirjan tarinaa kannatti eteenpäin. Kuolema on joskus kumma.

En nyt kirjoita kirjan tarinasta sen ihmeemmin, koska en halua spoilata mitään. Mä luin tämän kirjan aika tietämättömänä ja se maistui paremmalta niin. Mutta ajattelin huitasta menemään vähän Sofi Oksasesta kirjailijana.

Ensinnäkin musta on aivan käsittämättömän hienoa että Sofi on niin menestynyt. Ja kirjoittelee bestsellereitä kirja toisensa jälkeen. En ajattele että Sofin kirjat olisi yliarvostettuja tai liikaa hypetettyjä, mutta muhun ne ei ole iskeneet yhtä kovalla lekalla, kuin moni muu on. Kokonaisuutena kyllä ihailen Sofia, koska hänellä tosiaan on taito tuottaa uniikkeja tarinoita ja ravistella kulttuurimaailmaa. Hänen käsittelemänsä aiheet on sellaisia, joihin ei välttämättä juuri sellaisena tule muualla törmättyä. Mutta Sofin kirjoitustapa taitaa olla se joka mulla vähän tökkii. Se on jotenkin kylmä ja kliininen.

Sofi Oksasen kirjoitustyyli ja "käsiala" on hyvin tunnistettava. Hänen hengentuotoksiaan lukiessa tunnistaa kyllä hyvin pian kenen kynästä luettu on lähtöisin. Se sama kliinisyys kulkee mukana, vaikka tarinanaiheet poikkeavat toisistaan isostikin. Tämä kirjailijan käyntikortti onkin vähän kaksiteräinen miekka. Oksasen käsiala on nimittäin mun mielestä paikoin tosi ärsyttävää luettavaa. Tasapaksua ja kummia sanakäänteitä. Ei sellaista leikittelevää sanaleikkiä vaan...  no jotenkin ei mun makuun lukijaystävällistä. Homman pelastaa useimmiten vain kantava tarina ja hyvä juoni.

Lisäksi mä koen että Oksasen kirjoja on joskus hankala lukea, koska hän kirjoittaa uusia hahmoja sisään tarinaan, niinkuin he olisivat olleet mukana tarinassa kaiken aikaa. En tarkoita että uusien hahmojen kohdalla nyt pitäisi heti tuoda kovin painavasti esiin että nyt hei tämä tässä on uusi henkilöhahmo mutta monestihan uudet henkilöt tuodaan kirjoissa esiin aluksi vähän painolla. Sofi ei harrasta tuota ja se hämmentää mua.

Oksasen kirjoitustapa on musta paikoin maaninen, jopa friikki. Yhdistettynä rauhalliseen tekstin soljumiseen. Ja nämä on musta jotenkin tosi käsittämätön yhdistelmä. En vaan tajua miten maanisuus ja rauhallisuus kulkee Sofin tekstissä niin käsi kädessä. Mutta niin se vaan on. Lauserakenteet on pitkiä. Hän kyllä on todella taitava kielenkäsittelijä, mutta mun maku on vähän toisenlainen. Tykkään uusiosanoista, lennokkaasta dialogista ja siitä että kirjailija ei päästä itseään helpolla juonen kanssa. Sofin reitti menee aina aika tasapaksua polkua, sivupoluille ei juuri eksytä. Toisaalta on hirmu hyvä että hän on tunnistanut ne omat vahvuutensa ja pitää niistä tiukasti kiinni. Musta vaan tuntuu että olisi ehkä hauskaa lukea Sofilta myös joskus, jossa tutulla polulla kävelyn sijaan vaikka lennettäisiin. Tosin ihan koko Sofin tuotantoa en ole lukenut eli ehkä mun täytyy tehdä se ensin ennenkuin vaadin mitään.

Sofi vaikuttaa musta tyyppinä vähän mystiseltä. Ja se sama välittyy sinne hänen kirjoihinkin. Norma jäi mun mielestä yhtä eteerisen kaukaiseksi kuin kirjoittajansakin on. En osaa sanoa oliko Norma kirjana lintu vai kala. Enkä osaa sanoa sitäkään että tykkäsinkö siitä vai en. Kyllä tuon luki.

Lukuhaaste täällä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?