torstai 3. maaliskuuta 2016

Vanhemmuusmyytti

Mä kirjoittelisin nyt vaan kamalasti mielelläni kirjoista ja muusta. Hirveän moni asia kyllä ärsyttää (esimerkiksi erään blogiportaalin yhteistyö erään pikaruokalan kanssa, jossa ideana ilmeisesti on että isi hoitaa perheen ja helpottaa äidin taakkaa että äiti saa levätä. Oikeesti eikö tämä nyt ala olla jo aika väsynyt näkökanta? Taas jälleen kerran se on niin että äiti hoitaa kaiken ja isi on oikeasti vaan statistina ja nyt sitten pitää äidin saada levätä. Voitaisko joskus puhua ihan vaan vanhemmuudesta ja sen mukanaan tuomista lieveilmiöistä, ihan huolimatta siitä oletko lapsille isä vai äiti tai miksi nyt haluat että sua kutsutaan. Ja sitten hei mitens A2-Turvattomuusilta sitten? Voi morjens.... se vähä mitä katsoin oli taas sitä että naisten pitää miettiä miten käyttäytyä ja että ei pidä olla kohtelias kaikille, sensijaan että miesten pitäisi miettiä että ei raiskata. Toki osassa kulttuureista miehillä ei ole tiedossa että ei saa raiskata mutta silti. Pitäiskö asenteille kuitenkin tehdä jotain ennenkuin mennään telkkariin pelkäämään?) mutta ei sitten kuitenkaan senvertaa että jaksaisin nähdä vaivaa että kirjoittaisin isommin. No ennenkuin tästä tulee joku kulttuuriblogi, niin koitetaan saada aikaan jotain muutakin kuin leffoja ja lukemista. Onneksi on olemassa Hesari, joka taas kerran tarjosi inspiraatiota. Oikeasti kyllä bongasin tämän Etnan twitteristä...

Kirjailija väsyi lastensa seuraan. Mä olen tästä puhunut ainakin jo sen reilu 10 vuotta. Mä olen ihan aina kokenut että tarvitsen välillä lomaa lapsistani ja vastavuoroisesti myös he tarvitsevat välillä lomaa musta. Mä en yksinkertaisesti ole ihminen, joka jaksaa kaiken aikaa näiden samojen naamojen kanssa, vaikka ne onkin ne mun elämän tärkeimmät tyypit. En vaan ole enkä jaksa muuta esittää. Välillä riittää ihan pari tuntia että ollaan erossa. Välillä taas oikeasti tarvitsee sen pari päivää että kykenee taas olemaan vanhempi. Suosittelen ihan oikeasti jokaiselle vanhemmalle joskus lomaa lapsistaan. Jos se on mahdollista järjestää. Aivan järjetön satsaus sekä mielenterveydelle, jaksamiselle että keskinäiselle kanssakäymiselle. Myös lasten! Erona tuon jutun äidin kanssa, mä en ole koskaan tuntenut asiasta syyllisyyttä. Enkä kai ole jotenkin edes ajatellut että pitäisi kokea? Mä olen niin sinut tuon asian kanssa. En todellakaan ikävöi, en todellakaan mieti että nyt pitäisi tehdä jotain enkä todellakaan murehdi koko ajan että mitenhän siellä nyt pärjätään.

Mulle lomat tai viikonloput ei ole se iso rasti vanhemmuudessa. Ne ei juurikaan mua ahdista. Johtuu varmasti pitkälti siitä että mun isot pojat on jo niin isoja, että kykenevät toimimaan autopilotilla. Toki se eka lomaviikko tai ne ekat päivät on vähän rankkoja kun täällä taas jokainen vähän hakee sitä omaa tilaansa ja päät kolisee yhteen ja teinit taistelee. Mutta noin muuten mä kyllä tykkään lomista ja vapaista. Koska ne on ne arjen aikataulut jotka mua nimenomaan ahdistaa. Kerron pari esimerkkiä.

Mä olen henkisesti allerginen aikatauluille. Ihan todella olen ja mua ahdistaa ihan suunnattomasti kaikki kello sitä ja kello tätä-jutut. No tokihan mulla on sitten kolme lasta, jotka ensinnäkin ovat melko rutiinikeskeisiä sekä haluavat sitoa asioita kellonaikoihin. Toisaalta mä ymmärrän sen mutta jos sanon vaikka isoille pojille että viideksi kotiin syömään, niin ei se välttämättä tarkoita sitä että se ruoka on valmiina tasan kello viisi. Se kellonaika on semmoinen summittainen, jolloin tiedän että kaikki päät on himassa ja niillä main oltaisiin samaan aikaan ruokapöydässä. Kaksikkohan taas toki on maanisia "MONELTA ruoka on"-tyyppejä. Heillä on ne omat menonsa ja juttunsa mutta siitä huolimatta en joka päivä halua sitoa meidän arkea johonkin hemmetin kellonaikoihin. Syödään kello sitten kun on nälkä ja kaikki on himassa!

Lisäksi nämä kaksi nuorinta on sellaisia, että he kokevat turvalliseksi sellaisen arjen tasaisuuden. Että tavallaan aamusta iltaan asiat tapahtuu suht samalla tavalla. Mä taas itse tykkäisin että yksikään päivä ei olisi välttämättä ihan samanlainen. Että voitaisiin elellä ja olella vähän fiiliksen mukaan. Joskus me tehdäänkiin niin. Sillä seurauksella että kaksi nuorinta menee vähän sekaisin. Joka ei sekään tietysti ole kivaa. Tokalle ja Kolmoselle täytyy kertoa ihan kaikki asiat ja tapahtumat etukäteen. He kestävät äkillisiä muutoksia, joista ei ole ollut etukäteen puhetta, todella huonosti. Esimerkiksi jos lähdetään ulos niin Kolmoselle pitää _aina_ kertoa että mennäänkö rattailla vai autolla. Ja mä vaan mietin joka kerta että oikeesti mitä välii?!?!?!


Arjessa koen rankaksi myös sen että aika rikkinäisenä levynä saa jankata samoja asioita päivästä toiseen. Toki lomallakin se monesti on sitä mutta kun siitä puuttuu tavallaan ne arjen aikataulut niin se ei tunnu ihan niin pahalta rastilta. Esimerkiksi Kaksikko ei tasan ikinä muista syödä vitamiineja ellei niistä erikseen muistuta. Ihan _joka saatanan päivä_ niistä saa mainita että ne pitäisi ottaa. Ja kun tyypit on 15 ja 13 niin voin kertoa että tässä vuosien aikana on tullut aika monta kertaa muistuteltua ja se kieltämättä syö jo aika isosti tuota mun henkistä pääomaa. Ne muistaa ne omatoimisesti ehkä 1/4376527457324527 kerrasta. Sama homma sen suhteen että murot ei ole riittävä aamu- tai iltapala vaan pitää syödä muutakin. Jos en vieressä vahdi niin ne on pelkät murot kulhossa. Välillä aina mietin että alkaisko ne vaan olemaan omatoimisia jos en aina muistuttelisi. Että luottaako ne vaan niin vahvasti siihen että mä hoidan ja muistutan. Mutta ei, kyllä ne vitamiinit jää ottamatta ja asiat hoitamatta jos sen pallon antaa Kaksikolle kokonaan. Ainakin vielä.

No siitähän olen monesti kirjoitellutkin miten mua ärsyttää kun tullaan koko ajan keskeyttämään jos vaikka luen tai teen jotain missä täytyy keskittyä. En vaan tajua miten se voi olla niin vaikea käsittää että annettaisiin joskus olla rauhassa. Tuolta pienimmältä sen siedän ja ymmärrän mutta nuo isot. Tottakai jutellaan ja tottakai saa tulla mutta tarvitseeko koko ajan keskeyttää?? Vai voisiko ne asiat käydä läpi kerralla eikä niin että kahden minuutin välein kuuluu äitiiiii.

Ja yksi mikä mulle ottaa erityisen tiukoille, on se äitiäitiäitiäiti-tulitus joka alkaa välittömästi kun lapset on kotona. Oon huomannut että sillä ei ole väliä onko mulla ollut pohjalla työpäivä vai ei, vaan kyse on siitä että se sellainen kodin rauha rikkoutuu kun lapset tai lapsia tulee kotiin. Ne tulee jotenkin pyörremyrskyn lailla, imee mut tyhjiin sen tykityksensä kanssa ja mä jään aina miettimään että mikä muhun just osui ja mitä täällä tapahtui? Tuo yllättää mut oikeasti joka arkipäivä ja en vaan ole siihen tottunut näiden kaikkien reilu viidentoista äitivuoden aikana. Kuulumiset saa varmasti vaihdettua vähän vähemmälläkin voluumilla.

Mä en ole myöskään koskaan ollut äiti joka leikkii lasten kanssa. Oon kyllä monesti siinä jossain vieressä heilumassa mutta monesti teen itse jotain tai sitten luen. En konkreettisesti leiki. Koska en halua, se on oikeasti mulle sellainen juttu jonka kanssa en ole halunnut tehdä kompromissia. Joskus rakennan jotain junarataa vähän malliksi ja avuksi tai kasaan duploja mutta se siinä. Mä teen lasten kanssa muuta kuin leikin. Senkin kanssa olen ihan sinut. Mä ajattelen että hyvä äiti nimenomaan miettii että saisinpa olla yksin ja rauhassa. Koska hyvä äiti kykenee näkemään sen vanhemmuutensa vain yhtenä roolina elämässään, ei kaiken sanelevana despoottina. Vaikka se joskus söisikin tilaa ja aikaa niiltä muilta rooleilta. Mutta niin, ettei se ole ikuisuudeksi kaiken nielevä voima.


Tunnistan itsestäni tosi hyvin tuon jutussa mainitun yksinäisyyden tarpeen. Tunnistan sen ihan joka elämäni osa-alueesta. Työntekijänä on hetkiä kun haluan keskittyä yksin siihen mitä teen, kumppanina haluan joskus aikaa itselleni ja myös vanhempana kaipaan välillä sitä että saan olla yksin. Ja mun mielestä tuo on ihan normaali ilmiö. Pitäähän ihmisen nyt osata olla yksinkin. Ihmisen pitää mun mielestä haluta olla joskus ihan vain itsensä kanssa ja tehdä asioita yksin. Miksi se on sitten vanhempana ollessa muka jotenkin outoa? Perhe-elämä on mulle silloin vaikeaa, kun elämässä on vaan sitä perhe-elämää.

Siippa on hyvin erilainen. Hän on paljon hiljaisempi kuin minä mutta nauttii selvästi tästä perhekaaoksesta. Hän ei kaipaa iltoja itsekseen, hänelle riittää satunnaiset salikäynnit. Kalenterissa on vähän väliä jotain keikkoja tms. mihin hän on menossa mutta valehtelematta hän jättää 2/3 niistä väliin. Joista mä sitten nalkutan koska mun on vaikea ymmärtää sitä, miten kukaan ei muka haluaisi omaa aikaa ja irtiottoa perheestään. Mä rakastan iltoja, kun olen lasten mentyä nukkumaan yksin, joten tavallaan se munkin ilta siinä muuttuu toisenlaiseksi jos Siippa jääkin kotiin. Me tasapainoillaan täällä jatkuvasti näiden meidän keskinäisten tarpeiden kanssa. Siippa on alkanut oppimaan että siinä ei ole mitään henkilökohtaista että mä haluan olla yksin. Ja mä taas yritän opetella jatkuvasti sitä, että Siippa kaipaa läsnäoloa ja läheisyyttä paljon enemmän kuin minä. En halua kuitenkaan sitoa näitä ominaisuuksia siihen vanhemmuuden rooliin. Vaan meidän luonteenpiirteisiin. Jotka ei ole millään lailla riippuvaisia siitä, ollaanko me vanhempia vai ei.


17 kommenttia:

  1. Ihanaa, että joku muukin uskaltaa sanoa, että tarvitsee lomaa/vapaa-aikaa/miksi ikinä sitä haluaa nimittää, omista lapsistaan! Ja vielä tänä päivänä kun joka suunnalta sitten tivataan, että minkä takia niitä lapsia pitää tehdä, jos ei niitä jaksa hoitaa. (Kun miksi pitäisi jokaisen "jaksaa hoitaa" juuri samalla tavalla. Eikö se ole parempi, että tietää, mitä siihen omaan jaksamiseen vaaditaan ja osaa sitä vaalia??)

    Olen samaa mieltä, ettei siitä tarvitse potea huonoa omaatuntoa, paremminkin ihmettelen sitä, että jonkun mielestä siinä olisi jotain ihmettelemistä. Minä tarvitsen silloin tällöin "lomaa" ihan joka ikisestä ihmisestä, joka elämässäni vaikuttaa. Mieheni ja lapseni ovat totta kai pisimpään jaksettavien joukossa, mutta tulee tarve huilata myös heistä, jotta pysyisin täysissä sielun ja ruumiin voimissa. En ymmärrä, miksi esim. lisääntymisoikeus pitäisi olla ainoastaan sellaisilla ekstroverteillä, jotka koko ajan aina ja kaikkialla haluavat olla ihmisten, lasten, puolisoiden, appivanhempien, kaverien, kumminkaimojen ja heidän serkkujensa ympäröimiä. (Viitaten tässä nyt kyselijöihin, jotka haluavat tietää, että miksi tehdä, jos ei jaksa hoitaa 24/7). Koen itsekin olevani ns. parempi äiti (mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, ehkä pidempiä hermoja) kun pääsee vaikka pariksi tunniksi irtautumaan kotiympyröistä ihan issekseen. Ja oih, niin tiedän ja koen tuon "äitiäitiäiti"-tilutuksen! Se ei siis helpota vielä viidentoista vuoden päästäkään... Jaahas. :D Sehän on tietenkin maailman ihanin asia, mutta tällaiselle garbosielulle (I want to be alone, ja) sitä lomatarvetta erityisesti aiheuttava tekijä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ymmärrä yhtään ääripäistä ajattelua tämänkään asian suhteen. Miksi se on niin että olisi olemassa vaan se ääripää, joka viettää kaiken ajan lasten kanssa ja uhrautuu jne. Tai sitten vaan se ääripää, joka vetää itsekkäästi oman edun kaiken edelle? En vaan tajua. Enkä tajua sitäkään että miten se lasten tekeminen tai se ettei jaksaisi lapsistaan huolehtia liittyy siihen, että joskus haluaa olla ihan vaan itsensä kanssa. Eihän nuo nyt ole mitenkään sama asia. Näistä on kamalan hankala puhua kun välittömästi puhutaan ihan eri asioista, mutta yritetään tehdä niistä synonyymejä toisilleen.

      Ja mua ihmetyttää myös se että jotakuta tämä asia ihmetyttäisi :D Kun musta tämä ei ole yhtään iso juttu. Mä todella ihan oikeasti toivon että mun lapsetkin kasvaessaan kokee ja ajattelee että pieni irtiotto toisistamme on vaan hyvä juttu.

      Olen kuullut villiä huhua teineistä jotka kykenee huolehtimaan itsestään vähän vastuullisemmin kuin nämä omat jälkeläiseni :D Että älä menetä toivoa! Se, että niitä ei meiltä löydy ei tarkoita sitä ettäkö heitä ei olisi ;)

      Poista
    2. Haa, oot saanut inspiksen mun twitterjaosta! :D

      Voi.. niin komppaan. Tartten kans omaa tilaa ja tekemistä ja tän sairastelun ja kaiken muun jälkeen seinät kaatuu päälle jajJja...

      Tulin sit luennolle. Huomatakseni et se on peruttu. Kotona olis töitä vaikka kuinka. Mut jöin istuun tähän yliopiston käytävälle ja lukeen blogia. Hengittään. "Äiti äitiäiti" tulee korvusta ulos täälläkin. Ja tiedän senkin et mun lapset - esikoinen ainakin - tarttis myös lomaa perheestään..

      Toivon rauhaa ja terveyttä loppuvuodeks..

      Poista
    3. No sain :D ei mahtunut tämä tilitys 140:n merkkiin ;)

      Sairastelu kaataa seinät niskaan aina. Mä oon ollut yhteensä tänä vuonna n. kuukauden kipeänä ja kieltämättä tuntuu että ei henkinen kantti enää jaksa. Oon kyllä käynyt töissä tässä mutta kotona ei sitten jaksa tai kykene yhtään mihinkään ja haluaisi olla rauhassa ja nukkua ja ja ja.

      Yliopiston käytävällä istuminen kuulostaa just hyvältä :) Toivon kans terveyttä loppuvuodeksi, meille sekä teille. Niin optimisti en oo että rauhaan jaksaisin uskoa :D

      Poista
  2. Tästä jutusta puhuttiin just kaverin kanssa kävelyllä, kun tuuletettiin ÄITIÄITIÄITI-tulituksen alle jääneitä aivojamme. Laitan sille linkin tähän :)!

    Ja siis samaa mieltä minäkin, loma kenestä tahansa ihmisestä tekee kyllä hyvää silloin tällöin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noniin mä tiesin etten voi olla ainoa :D kaveri kanssa kommentoimaan!

      Poista
  3. Ihan samat fiilikset. Siippahommia myöten. Ja ei, en ole koskaan tuntenut syyllisyyttä piirteistäni. Olen tosi ok äiti tällaisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle kanssa riittää ihan hyvin se että mulla itselläni on olo että mä riitän vanhempana just tällaisena.

      Poista
  4. Lapsia ei (vielä? toivottavasti) ole, mutta pystyn silti samaistumaan täysin. Olisin niidenkin suhteen aivan kuten sinä! Rakastan ihmisten seuraa ja pari tuntia on ystävän näkemiseen mielestäni naurettavan lyhyt aika - mielummin puoli päivää tai kauempana asuvien kohdalla koko viikonloppu. Mutta yhtä ihmistä, rakkaintakaan, en toisaalta kestä 24/7 kuukausikaupalla. Minun on pakko saada olla yksin ajatusten kanssa ja toisaalta välillä päästä puuhailemaan omaan tahtiin. Lataudun ihmisten seurasta, mutta minun on silti saatava viettää paljon aikaa itsekseni, jotten unohda, kuka oikein olenkaan.


    Puoliso taas on tismalleen toista maata. Hänestä on mukavinta, kun omimmat lähimmät ovat aina ympärillä - mutta pienellä liekillä. Kaverikekkereitä ja perhejuhlia hän taas sietää vain pari tuntia, hän on seurassa todella sosiaalinen mutta se vie häneltä paljon energiaa. Yhdessä kotona oleminen on hänestä parhainta. Yksinolon ja itsenäisen menemisen tarpeessani on hänellä sulattelemista.

    Alkuajoista on kehitetty neuvottelutaidoissa, mutta yhä tarpeiden tasapainottelu teettää työtä. Tällaisessa asetelmassa ainakin meillä suurin haaste on siinä, että herkästi voi ajautua tulkitsemaan toisen omaa suuremman löheisyydenkaipuun takertumiseksi ja toisaalta omasta poikkeavan yksinolon kaipuun etääntymishaluiksi koko suhteesta. Kaikissa parisuhdeaisoissa aina yhteen suuntaan toimiva kissa ja hiiri -asetelma on aika räjähdysherkkä. On pitänyt opetella keskustelemaan vähän sivistyneemmin.

    Mutta toisin sanoen I feel you. Oma puolisoni tekee töitäkin kotoa eli on täällä melkein aina. Siksi tuuletankin aina sisäisesti (joskus ulkoisestikin, heh) kun hän todella lähtee suunnitelemalleen keikalle tai käy ulkomaanreissulla yksin. Vaikkei toisen kotonaolo sinänsä haittaa mitenkään omia puuhia, on eri asia syödä sohvalla ja lukea kirjaa jalat seinällä silloin, kun tietää olevansa aivan ypöyksin eikä kukaan missään vaiheessa keskeytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo just tuo että vaikka on sosiaalinen niin silti sitä haluaa joskus olla vain omassa seurassaan. Joskus tuntuu että jos olet sosiaalinen niin tuollaista piirrettä ei voisi muka löytyä? Mä ainakin tykkään omasta seurastani tosi paljon joten tietty haluan viettää itseni kanssa aikaa.

      Mähän olen joskus myös tuulettanut aika villisti ulkoisesti jos oon saanut omaa aikaa ja siinä on saanut selitellä että juu niiin ootte kivoja mut haluun olla yksinkin joskus. Jos toinen ei koe tuollaista tarvetta niin tietty se voi tuntua loukkaavalta eleeltä, vaikka se ei ole pätkän vertaa tarkoitettu sellaiseksi. Mutta, kommunikointia kommunikointia....

      Meillähän tuo yhteinen lapsi heitti tätä pakkaa sillälailla vähän uusiksi silloin aikanaan. Isot pojat olivat melkoisen isoja jo ennen hänen syntymäänsä joten mun oli aika helppo rykäistä niitä omia hetkiäni vähän koska vaan. Nyt kun mukana on myös yksi pieni joka ei pärjää ilman aikuista niin se ei olekaan ihan yhtä helppoa aina järkätä. Tottakai se sitten kiinnittää miehenkin huomiota kun helisen asiasta eritavoin kuin ennen. Oon yrittänyt itse haistella itsestäni ne rajat ja että otan sen ajan ennenkuin oikeasti pimahdan. Vauriot on paljon pienempiä kun ei päästä sitä isoa pyörää pyörimään liian nopeasti :D

      Poista
  5. Word! Niin kaikesta samaa mieltä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes! Hyvähyvä, kun on muitakin samanhenkisiä. Ei vielä yhtäkään ihmettelevää kommenttia aiheesta. Miksi tästä ei puhuta enemmän kun tarvetta selvästi on?

      Poista
  6. Kyllä! Mä en olisi enää järjissäni jos en saisi välillä olla ihan yksin, ihan rauhassa. Meillä lapset menee nukkumaan klo 20, koska mä haluan iltaan omaa aikaa. Mies on eri kerroksessa koneella, tietää ettei ole tervetullut mun seuraan pariin tuntiin. Kuulostaa tylyltä, mutta nyt kun olen olosuhteiden pakosta kotona lasten kanssa päivät, nuppi sekoaisi muuten. Lisäksi lapset käy kerhossa 3x3h viikossa, ihan parasta on ne tunnit y k s i n kotona. Ja todellakin tää on mun mielestä normaalia... Toki viihdyn perheen ja ystävien kanssa, mutta liika on liikaa, välillä pitää saada ladata akkuja hiljaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja en leiki, minäkään. Hyvin harvoin ja kovan painostuksen alaisena osallistun kahvila- tai nukkeleikkiin pienen hetken. Rakentelen toisinaan jotain, pelaan lautapelejä mielelläni ja luen lapsille paljon, mutta mielikuvitusleikit ei ole mun juttu. Enkä tasan tunne huonoa omaatuntoa tuosta.

      Poista
    2. Mä oon aina kokenut että mulle taas ei riitä omaksi ajaksi se aika, kun lapset on nukkumassa. Mä vietän illat ihan mielelläni heidän kanssaan ja kömmin suht samoihin aikoihin nukkumaan kuin muksutkin. Me ollaan aika iltapainotteista porukkaa joten tuo on siksi aika luontevaakin. Mutta tykkään ihan älyttömästi jos saan olla ihan itsekseni esimerkiksi aamupäivästä ja/tai iltapäivästä. Mä saan niitä omia akkuja ladattua jotenkin kaikista parhaiten silloin. Perhevapaita iltoja en niinkään kaipaa, ne on toki kivoja silloin tällöin mutta ei ne mulla kiristä niin paljon kuin se, jos en saa päivisin omaa aikaa. Mulla on aika paljon arkivapaita töistä joten ehkä se johtuu siitä että haluaisin sitä ehtaa vapaata sitten silloin?

      Joo hei pelaaminen on kanssa sellainen mistä mä tykkään, lasten kanssa siis. Mutta en kanssa ymmärrä miksi mun pitäisi taipua mielikuvitusleikkeihin, kun ne on mulle aivan vesikidutusta. Kun on olemassa asioita joita ei ole vanhempana _pakko_ tehdä jos ne tuntuu itsestä vastenmielisiltä niin en ymmärrä miksi mun pitäisi niihin taipua. Kun voi keksiä sellaista kaikille mieluistakin aktiviteettia. En ymmärrä uhriutumista.

      Poista
  7. Olen asunut yksin 20-vuotiaasta 34-vuotiaaksi. Olen luonteeltani jossain määrin sosiaalinen, mutta aina tykännyt olla yksin. Lapsesta asti. Viime keväänä muutin avoliittoon (suhde jo vuosia vanha) ja elokuussa meille syntyi vauva. Olen mukautunut uuteen elämääni varsin hyvin, koska muutos oli niin mieluinen. Kotona ei tule ihan hirveästi oltua yksin mutta omia menoja mulla sentään on. Osaan olla itsekäs, jopa siinä määrin että siinä mulla on kehittymisen paikka... Ja aina kun mennään mummilaan kyläilemään niin haluan nukkua alakerrassa yksin, mies ja lapsi nukkuvat yläkerrassa. Pientä luksusta. :D

    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole koskaan muuten ihan kunnolla yksin. Aina on ollut kämppistä tai poikakaveria ja sitten sainkin jo lapsia. Ehkä sieltäkin löytyy jotain syitä sille yksinäisyyden kaipuulle?

      Ja just tuommoset yksinnukkumiset ja muut pitää oikeasti osata hyödyntää, jos niille on tarvetta. Nukkuminen on yksi ihmisen perustarpeista, miksi siitä pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa?

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?